Part 56

-- Hyvä herra, sanoi notaari, joka oli aivan ihastunut näistä alkukokeista ja aikoi kaikkialla kertoa tästä omituisesta testamentin laatimisesta; -- hyvä herra, se, mikä vielä äsken näytti aivan mahdottomalta, ei nyt tunnu laisinkaan vaikealta; tästä tulee niin sanottu mystillinen testamentti, joka lain mukaan on luettava ääneen seitsemän todistajan läsnä ollessa, testamentin laatijan hyväksyttävä ja notaarin sinetillä suljettava. Mitä aikaan tulee, niin tämän laatiminen tuskin kestää sen kauempaa kuin tavallisenkaan testamentin; onhan testamentissa aina ensiksi lain määräämät yleiset lauselmat, ja yksityiskohdat taas riippuvat testamentin laatijan varallisuussuhteista, ja te, jotka olette hänen asioitaan hoitanut, voitte antaa tietoja niistä. Mutta tehkäämme testamentti alun alkaen mahdollisimman lailliseksi. Otan jonkun virkaveljeni avukseni, ja vaikka se sotiikin yleistä tapaa vastaan, saa hän olla läsnä testamenttia saneltaessa. Oletteko tyytyväinen? sanoi notaari kääntyen vanhuksen puoleen.

-- Olen, vastasi vanhus riemuiten, kun hänen tahtonsa ymmärrettiin.

-- Mitä hän aikoo tehdä? tuumi Villefort, joka korkeassa virassaan oli tottunut varovaiseksi eikä voinut arvata isänsä aikeita.

Hän kääntyi siis lähteäkseen noutamaan toista notaaria. Mutta Barrois, joka oli kuullut kaikki ja arvasi isäntänsä tahdon, oli jo lähtenyt.

Kuninkaallinen prokuraattori lähetti silloin sanan vaimolleen pyytäen myös häntä paikalle.

Neljännestunnin kuluttua olivat kaikki koolla halvaantuneen huoneessa ja toinen notaari oli saapunut.

Muutaman sanan vaihdettuaan virkamiehet olivat yhtä mieltä asioista. Luettiin Noirtier'lle tavallinen testamentin kaava. Sitten ensimmäinen notaari kääntyi hänen puoleensa, ikään kuin tutkiakseen hänen sieluntilaansa, ja sanoi:

-- Kun testamentti laaditaan, niin se tehdään jonkun hyväksi.

-- Niin, vastasi Noirtier.

-- Onko teillä selvillä, kuinka suureksi nousee omaisuutenne?

-- On.

-- Luettelen teille numeroita, toisen toistaan suurempia. Pysäytätte minut silloin, kun mielestänne olen päässyt kylliksi korkealle.

-- Niin.

Tämä kysely oli tavallaan juhlallinen. Harvoin lienee sielun taistelu aineen kahleita vastaan saanut näin selvästi näkyvän muodon. Tekisi mieli sanoa, että se oli suorastaan ylevää tai ainakin hyvin ihmeellistä.

Herra Noirtier'n ympärille muodostettiin piiri, toinen notaari istui pöydän ääreen valmiina kirjoittamaan. Ensimmäinen notaari seisoi hänen edessään ja kyseli.

-- Omaisuutenne on kolmeasataatuhatta suurempi, eikö olekin? kysyi notaari.

Noirtier vastasi myöntävästi.

-- Onko teillä neljäsataatuhatta? kysyi notaari.

Noirtier pysyi liikkumattomana.

-- Viisisataatuhatta?

Hän oli yhä liikkumaton.

-- Kuusisataatuhatta? Seitsemänsataatuhatta? Kahdeksansataatuhatta? Yhdeksänsataatuhatta?

Noirtier vastasi myöntävästi.

-- Onko teillä yhdeksänsataatuhatta?

-- On.

-- Kiinteätä omaisuuttako? kysyi notaari.

Noirtier vastasi kieltävästi.

-- Valtion arvopapereitako?

Noirtier vastasi myöntävästi.

-- Ovatko nämä paperit hallussanne?

Noirtier loi katseen vanhaan palvelijaan, joka poistui huoneesta ja palasi hetken kuluttua tuoden pienen laatikon.

-- Sallitteko, että avaamme tämän laatikon? kysyi notaari.

Noirtier vastasi myöntävästi.

Laatikko avattiin, ja siinä oli yhdeksänsataatuhatta frangia valtion arvopapereina.

Ensimmäinen notaari ojensi paperin toisensa jälkeen virkaveljelleen. Määrä oli sama, jonka Noirtier oli ilmoittanut.

-- Hyvä on, sanoi hän. -- Kaikesta päättäen järki on täydessä kunnossa.

Sitten kääntyen halvaantuneen puoleen hän sanoi:

-- Teillä on siis yhdeksänsadantuhannen frangin arvosta varoja, ja sen mukaan, miten ne ovat sijoitetut, tuottavat ne teille vuosittain neljäkymmentätuhatta frangia korkoja?

-- Niin, vastasi halvaantunut.

-- Kenelle tahdotte tämän omaisuuden lahjoittaa?

-- Siitä ei ole epäilystäkään, sanoi rouva Villefort. -- Herra Noirtier rakastaa yksinomaan poikansa tytärtä neiti Valentine de Villefort'ia. Tyttö on hoitanut vanhusta kuusi vuotta ja on hellyydellään osannut voittaa isoisänsä rakkauden, sanon melkein kiitollisuuden. On vain oikein, että hän saa palkan uskollisuudestaan.

Noirtier'n silmissä välähti katse, joka selvästi osoitti, että hän varsin hyvin tiesi rouva Villefort'in puheen valheelliseksi.

-- Lahjoitatteko siis neiti Valentine de Villefort'ille nämä yhdeksänsataatuhatta frangia? kysyi notaari, joka luuli asiaa selväksi, mutta katsoi kuitenkin tarpeelliseksi saada Noirtier'n suostumuksen siihen ja tahtoi, että kaikki läsnä olevat voisivat todistaa vanhuksen vastanneen myöntävästi.

Valentine oli peräytynyt askelen ja itki silmät maahan luotuina. Vanhus katseli häntä hetkisen sanomattoman hellästi. Sitten hän kääntyi notaarin puoleen ja räpytti hyvin varmasti silmiään.

-- Ettekö? sanoi notaari. -- Ette siis teekään neiti Valentine de Villefort'ia perilliseksenne?

Noirtier vastasi kieltävästi.

-- Ette kai vain erehdy? huudahti notaari. -- Vastaatteko todellakin kieltävästi?

Noirtier vakuutti kieltonsa.

Valentine katsahti ylös. Häntä ei niinkään hämmästyttänyt se, että hänet tehtiin perinnöttömäksi, kuin se, että hän oli käytöksellään saanut vanhuksessa aikaan sellaisen mielentilan, josta tällaiset päätökset tavallisesti johtuvat.

Mutta Noirtier katsoi häneen niin sanomattoman hellästi, että hän huudahti:

-- Huomaan kyllä, isoisä, ettette riistä minulta muuta kuin omaisuutenne, ja että jätätte minulle sydämenne.

-- Niin, niin, kyllä, vastasivat halvaantuneen silmät sulkeutuen niin varmasti, että Valentine ei voinut erehtyä hänen vastauksestaan.

-- Kiitos, kiitos! sopersi nuori tyttö.

Mutta tämä kielto oli herättänyt rouva Villefort'in sielussa odottamattoman toivon. Hän lähestyi vanhusta.

-- Siis annatte omaisuutenne poikanne pojalle, pikku Edouardille, rakas herra Noirtier? kysyi äiti.

Silmien räpytys oli pelottava, katse ilmaisi melkein vihaa.

-- Ei, sanoi notaari. -- Siis tässä läsnä olevalle pojallenne?

-- En, vastasi Noirtier'n katse.

Notaarit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Villefort ja hänen vaimonsa tunsivat punastuvansa, toinen häpeästä ja toinen suuttumuksesta.

-- Mitä me olemme teille, isoisä, tehneet? sanoi Valentine. -- Ettekö enää rakastakaan meitä?

Vanhuksen katse osui ensin miniään, sitten poikaan ja pysähtyi sanomattoman hellänä Valentineen.

-- No niin, sanoi Valentine, -- jos todellakin rakastat meitä, niin koeta toimia tunteesi mukaan. Tunnethan minut ja tiedät, etten koskaan ole ajatellut rikkauttasi. Sanotaanhan, että olen rikas, liiankin rikas äitini puolelta. Selitä siis meille.

Noirtier kiinnitti terävän katseensa Valentinen käteen.

-- Minun käteni? sanoi Valentine.

-- Niin, vastasi Noirtier.

-- Hänen kätensä! kertasivat kaikki läsnä olevat.

-- Hyvät herrat, näettehän, että kaikki on turhaa ja että isäraukkani on hullu, sanoi Villefort.

-- Oh, huudahti äkkiä Valentine, -- nyt ymmärrän! Tarkoitat avioliittoani; etkö tarkoitakin?

-- Niin, niin, niin, vastasi vanhus, ja joka kerta, kun hänen silmäluomensa nousivat, välähti salama.

-- Sinä olet suuttunut tuon avioliiton tähden.

-- Niin.

-- Tämähän on järjetöntä, sanoi Villefort.

-- Anteeksi, sanoi notaari, -- minun mielestäni tämä on päinvastoin aivan järkevää ja selviää epäilemättä kohta.

-- Sinä et siis tahdo, että minä menen naimisiin herra Franz d'Epinayn kanssa?

-- En, en tahdo, vastasi vanhuksen katse.

-- Ja te teette siis poikanne tyttären perinnöttömäksi sen vuoksi, että hän menee vastoin tahtoanne naimisiin? huudahti notaari.

-- Niin, vastasi Noirtier.

-- Mutta, ellei hän mene naimisiin, hän saa teidät periä?

-- Niin.

Pitkällinen vaitiolo syntyi vanhuksen huoneessa.

Notaarit neuvottelivat keskenään. Valentine katseli kädet ristissä isoisäänsä kiitollisena hymyillen. Villefort puri kalpeita huuliaan. Rouva Villefort ei voinut hillitä kasvoillaan välähtävää ilon ilmettä.

-- Mutta, sanoi Villefort katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, -- mielestäni vain minä voin tässä asiassa päättää, mikä on soveliasta, mikä ei. Minulla yksinäni on oikeus määrätä, kenen omaksi tyttäreni tulee. Ja minä tahdon, että hän menee naimisiin Franz d'Epinayn kanssa.

Valentine vaipui itkien tuoliinsa.

-- Hyvä herra, sanoi notaari kääntyen vanhuksen puoleen, -- mitä aiotte tehdä omaisuudellanne siinä tapauksessa, että neiti Valentine menee naimisiin herra Franzin kanssa.

Vanhus ei liikahtanutkaan.

-- Aiotteko yhtä kaikki lahjoittaa omaisuutenne?

-- Aion, vastasi Noirtier.

-- Jollekulle sukulaisellenne?

-- En.

-- Köyhille siis?

-- Niin.

-- Mutta tiedättehän, että laki kieltää teitä riistämästä omaisuuttanne kokonaan sukulaisiltanne?

-- Tiedän.

-- Voitte siis lahjoittaa ainoastaan sen osan, minkä laki sallii.

Noirtier ei liikahtanut.

-- Tahdotte siis lahjoittaa kaikki?

-- Niin.

-- Mutta kuoltuanne riidellään testamenttinne rikki.

-- Ei.

-- Isäni tuntee minut, sanoi herra Villefort, -- ja tietää, että hänen tahtonsa on minulle pyhä. Sitä paitsi hän tietää, etten siinä asemassa, missä olen, voi ryhtyä taistelemaan köyhiä vastaan.

Noirtier'n katse ilmaisi voitonriemua.

-- Mitä siis olette päättänyt? kysyi notaari Villefort'ilta.

-- En mitään. Isäni on tehnyt päätöksensä, ja tiedän, ettei hän päätöksiään muuta. Alistun siis siihen. Nämä yhdeksänsataatuhatta frangia joutuvat siis perheen hallusta rikastuttamaan sairashuoneita. Mutta minä en taivu vanhuksen oikkuun ja teen oman tahtoni mukaan.

Ja Villefort poistui vaimonsa seurassa jättäen isänsä vapaasti päättämään, miten hän tahtoi testamenttinsa laatia.

Samana päivänä testamentti tehtiin. Mentiin noutamaan todistajia. Vanhus hyväksyi testamentin, se suljettiin hänen läsnä ollessaan ja talletettiin herra Deschampsin, perheen notaarin haltuun.

60. Lennätin

Palatessaan omalle puolelleen herra ja rouva Villefort saivat kuulla, että kreivi Monte-Cristo oli tullut käymään heidän luonaan ja odotti salongissa. Rouva Villefort'in mieli oli niin kuohuksissa, että hän ei heti voinut mennä vierastaan tapaamaan, vaan poikkesi makuuhuoneeseensa, mutta kuninkaallinen prokuraattori osasi siksi paljon hillitä itseään, että astui suoraan salonkia kohden.

Mutta niin suuresti kuin hän saattoikin hallita mielialojaan ja kasvojensa ilmettä, ei hän kuitenkaan voinut niin täydellisesti poistaa otsaltaan pilveä, ettei iloisesti hymyilevä kreivi olisi huomannut tätä synkkää ja miettivää ilmettä.

-- Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo tervehdittyään, -- mikä teitä vaivaa, herra Villefort? Olitteko juuri laatimassa suurta syytöskirjaa?

Villefort koetti hymyillä.

-- En, herra kreivi, sanoi hän, -- tällä kertaa olen minä uhri. Minä juttuni menetän, ja sattuma, itsepäisyys, hulluus on laatinut syytöskirjan.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi Monte-Cristo teeskennellen suurta osanottoa. -- Onko todellakin tapahtunut jokin suuri onnettomuus?

-- Herra kreivi, sanoi Villefort tyynesti mutta katkerasti, -- siitä ei kannata puhuakaan. Kysymyksessä on vähäpätöinen seikka, rahanhukka ainoastaan.

-- Niinpä niin, sanoi Monte-Cristo, -- rahanhukka ei merkitse paljoakaan, teillä kun on suuri omaisuus ja mielenne on ylevä ja filosofinen.

-- Rahakysymys ei pahoitakaan mieltäni, sanoi Villefort, -- vaikka yhdeksänsadantuhannen menettämistä voikin surra tai ainakin pahoitella. Mutta mieltäni kaivelee tuo isku, jonka kohtalo, sallimus, sattuma, en tiedä miten sitä nimittäisin, iskee minuun ja joka ehkä turmelee tyttäreni tulevaisuuden. Ja tähän kaikkeen on syynä uudelleen lapseksi tulleen vanhuksen oikku.

-- Mutta mitä oikein on tapahtunut? kysyi Monte-Cristo. -- Sanoitteko yhdeksänsataatuhatta? Sellaista summaa kannattaa tosiaan surra, niin kuin sanoitte, vaikka olisikin filosofi. Ja kuka tämän surun teille tuottaa?

-- Isäni, josta olen teille puhunut.

-- Herra Noirtier! Todellako? Mutta muistaakseni olette kertonut minulle, että hän on halvaantunut ja että hänen elimiensä toiminta on kokonaan lamassa?

-- Ruumiillisten kyllä, sillä hän ei voi liikkua, ei puhua, mutta yhtä kaikki, hän ajattelee, tahtoo, toimii, niin kuin näette. Tulen hänen luotaan, ja hän parhaillaan sanelee testamenttiaan kahdelle notaarille.

-- Hän on siis puhunut?

-- Hän on saanut tahtonsa ilmaistuksi.

-- Millä tavoin?

-- Katseillaan. Hänen silmissään on säilynyt elo, ja niin kuin näette, ne surmaavat.

-- Ystäväni, sanoi rouva Villefort, joka samassa astui huoneeseen, -- ehkä liioittelette asiaa.

-- Hyvä rouva..., kreivi kumarsi.

Rouva Villefort hymyili hänelle tavattoman herttaisesti.

-- Mitä siis herra Villefort oikeastaan minulle kertoo? kysyi Monte-Cristo, ja mikä käsittämätön epäsuosio...?

-- Käsittämätön on juuri oikea sana, toisti kuninkaallinen prokuraattori olkapäitään kohauttaen, -- vanhuksen oikku!

-- Eikä häntä siis voi mitenkään taivuttaa muuttamaan päätöstään?

-- Kyllä, vastasi rouva Villefort, -- ja minun miehestäni riippuu, tuleeko tämä testamentti muuttumaan Valentinen eduksi vai häviöksi.

Kreivi, joka huomasi tilanteen kärjistyvän, käänsi huomionsa Edouardiin, joka kaatoi mustetta lintujen juomakuppiin.

-- Rakkaani, sanoi Villefort vaimolleen, -- tiedättehän, etten millään tavoin ole tahtonut esiintyä kodissani patriarkkana, enkä koskaan ole luullut maailmankaikkeuden kohtalon riippuvan minun pääni nyökkäyksestä. Mutta en salli, että vanhuksen järjettömyys ja lapsen oikku pääsevät kukistamaan vuosikautiset tuumani. Paroni Epinay oli ystäväni, niin kuin tiedätte, ja ajatus saada hänen poikansa vävykseni miellytti minua suuresti.

-- Luuletteko, sanoi rouva Villefort, -- että Valentine on samassa juonessa hänen kanssaan?... Niin ... tyttöhän on aina vastustanut tätä avioliittoa, enkä ihmettelisi, vaikka koko äskeinen tapaus olisi vain lopputulos heidän yhteisistä päätöksistään.

-- Uskokaa minua, sanoi Villefort, -- ei kukaan sillä tavoin luovu yhdeksänsadantuhannen frangin suuruisesta omaisuudesta.

-- Hän on valmis luopumaan vaikka koko maailmasta, sillä vuosi sitten hän sanoi haluavansa mennä luostariin.

-- Olkoon kuinka tahansa, sanoi Villefort, -- olen sanonut, että tämä avioliitto solmitaan.

-- Vaikkapa vastoin isänne tahtoa? Se on hyvin arveluttavaa.

Monte-Cristo ei ollut kuuntelevinaan, mutta ei päästänyt ainoatakaan sanaa ohi korviensa.

-- Minä voin sanoa, jatkoi Villefort, -- että olen aina kunnioittanut isääni, sillä luontaiseen lapsen tunteeseen liittyi minussa tietoisuus hänen henkisestä etevämmyydestään. Onhan isä kahdessakin suhteessa pyhä, ensiksi luojanamme ja sitten valtiaanamme. Mutta tänään täytyy minun tunnustaa, ettei minusta vanhus, joka vainoaa poikaa siksi, että on vihannut isää, toimi älykkäästi. Olisinhan naurettava, jos mukautuisin hänen oikkuihinsa. Kunnioitan jatkuvasti herra Noirtier'ta, alistun nurkumatta siihen rahalliseen rangaistukseen, jonka hän on määrännyt, mutta päätöksessäni pysyn horjumatta, ja ihmiset saavat tuomita, kummalla puolella on ollut selvä järki. Minä siis naitan tyttäreni paroni Franz d'Epinaylle siksi, että tämä avioliitto on mielestäni kunniakas ja arvokas.

-- Mitä, sanoi kreivi, jonka hyväksymistä kuninkaallinen prokuraattori koko ajan oli katseillaan kysellyt, -- mitä? Tekeekö herra Noirtier neiti Valentinen perinnöttömäksi sen vuoksi, että hän menee naimisiin Franz d'Epinayn kanssa?

-- Tekee. Siinä on syy, sanoi Villefort olkapäitään kohauttaen.

-- Näennäinen syy ainakin, lisäsi rouva Villefort.

-- Todellinen syy. Uskokaa minua, minä tunnen isäni.

-- Mitenkä tämän voi käsittää? sanoi nuori rouva. -- Kysynpä vain, minkä vuoksi herra d'Epinay on herra Noirtier'lle vastenmielisempi kuin kuka muu tahansa?

-- Minähän tunnen Franz d'Epinayn, sanoi kreivi, -- eikö hänen isänsä ollut kenraali Quesnel, jonka kuningas Kaarle X teki paroni Epinayksi?

-- Juuri sama, lausui Villefort.

-- Mutta hänhän on minusta sangen miellyttävä nuori mies.

-- Tämä onkin vain tekosyy, siitä olen varma, sanoi rouva Villefort. -- Vanhukset ovat tyranneja tunteissaan. Herra Noirtier ei tahdo, että Valentine menee naimisiin.

-- Mutta, sanoi Monte-Cristo, -- ettekö tunne syytä tähän vihaan?

-- Hyvä Jumala, kukapa kaikki syyt tietää?

-- Ehkä se on poliittista vastenmielisyyttä?

-- Isäni ja herra d'Epinayn isä elivät niinä myrskyisinä aikoina, joiden viimeiset päivät minä näin, sanoi Villefort.

-- Eikö isänne ollut bonapartisti? kysyi Monte-Cristo. -- Muistaakseni mainitsitte jotakin siihen suuntaan.

-- Isäni oli ennen kaikkea jakobiini, jatkoi Villefort, -- ja hänen intonsa vei hänet pitemmälle kuin selvä järki olisi edellyttänyt, eikä senaattorin viitta, jonka Napoleon heitti hänen hartioilleen, muuttanut vanhusta, se vain puki hänet valepukuun. Kun isäni oli salaliitossa, ei se tapahtunut keisarin hyväksi, mutta Bourboneja vastaan, sillä isäni on siinä suhteessa ollut pelottava, ettei hän koskaan ole taistellut mahdottomien haaveiden, vaan aina mahdollisten uudistusten puolesta. Hän omaksui saman pelottavan tunnuksen kuin Montaigne, nimittäin, ettei tule karttaa mitään keinoja.

-- No niin, sanoi Monte-Cristo, -- siinä näette, siinä on syy; herra Noirtier ja herra d'Epinay kohtasivat toisensa poliittisessa taistelussa. Vaikka kenraali Epinay palvelikin keisarin aikana, niin eikö hän sydämensä syvyydessä ollut kuningasmielinen. Hänethän surmattiin eräänä iltana, kun hän oli lähtenyt napoleonilaisesta klubista, jonne hänet oli otettu vastaan aatetoverina.

Villefort katsoi kreiviin melkein kauhistuneena.

-- Erehdynkö? kysyi Monte-Cristo.

-- Ette, sanoi rouva Villefort, -- päinvastoin, asian laita on juuri niin. Juuri sen vuoksi, että saataisiin vanhat vihat sammumaan, herra Villefort koetti yhdistää rakkaudessa kaksi lasta, joiden isät olivat vihanneet toisiaan.

-- Ylevä ajatus! sanoi Monte-Cristo, -- ihana ajatus, jonka koko maailma olisi hyväksynyt. Olisihan ollut kaunista, jos neiti Noirtier de Villefort'ista olisi tullut Franz d'Epinayn rouva.

Villefort vavahti ja katsahti Monte-Cristoon aivan kuin olisi tahtonut lukea hänen sielunsa syvyydestä, missä tarkoituksessa hän lausui nämä sanat. Mutta kreivin huulilla pysyi hyväntahtoinen hymy ja hänen silmiensä ilme oli tutkimaton.

-- No niin, jatkoi herra Villefort, -- vaikka Valentinea kohtaakin se onnettomuus, että hän menettää isoisänsä rikkaudet, en kuitenkaan luule tämän avioliiton jäävän sikseen. En usko, että herra d'Epinay säikähtää tällaista rahallista tappiota. Hän huomaa varmaankin, että suuremman arvoinen olen minä, kun uhraan sellaisen rahamäärän täyttääkseni lupaukseni. Hän havaitsee, että Valentine on rikas äitinsä perinnön nojalla, jota herra ja rouva Saint-Méran hoitavat. He rakastavat häntä hellästi.

-- Ja Valentinen kannattaa rakastaa ja hoitaa heitä niin kuin hän on hoitanut herra Noirtier'ta, sanoi rouva Villefort. -- He tulevat sitä paitsi kuukauden päästä tänne, eikä Valentinen tarvitse enää tällaisen loukkauksen jälkeen hautautua herra Noirtier'n luo, niin kuin tähän asti.

Kreivi kuunteli hyvillään tätä loukatun itserakkauden ja pettyneen ahneuden säräjävää ääntä.

-- Mutta minun mielestäni, sanoi Monte-Cristo hetkisen kuluttua, -- ja pyydän jo edeltäpäin anteeksi sanojani, minun mielestäni, jos herra Noirtier tekee neiti Valentinen perinnöttömäksi sen vuoksi, että tämä tahtoo mennä naimisiin hänen vihaamansa miehen pojan kanssa, ei hän voi samasta seikasta moittia herttaista Edouardia.

-- Eikö totta? huudahti rouva Villefort äänellä, jonka sävyä on mahdoton kuvata, -- siinä hän tekee väärin, hirvittävän väärin. Edouard parka on yhtä hyvin hänen poikansa lapsi kuin Valentinekin, ja kuitenkin, ellei Valentine olisi nyt mennyt naimisiin herra d'Epinayn kanssa, olisi herra Noirtier antanut hänelle koko omaisuutensa. Sitä paitsi Edouard säilyttää suvun nimen, ja vaikkei Valentine saisikaan periä isoisäänsä, tulee hän kuitenkin kolme kertaa niin rikkaaksi kuin veljensä.

Isku oli osunut oikeaan kohtaan, eikä kreivi enää puhunut.

-- Mutta, herra kreivi, sanoi Villefort, -- lakatkaamme selittelemästä teille perheasioitamme. Niin, se on totta, oikeastaan minulle tuleva rikkaus lankeaakin köyhien hyväksi, jotka tähän aikaan ovat todellisia rikkaita. Niin, isäni on pettänyt minun oikeutetut toiveeni ja aivan syyttä. Minä hänen sijassaan olisin toiminut niin kuin järkevä ja hyvä mies. Herra d'Epinay, jolle olin luvannut tämän pääoman korot, saa sen summan, vaikka minun täytyisi luopua hyvinkin paljosta elämässäni.

-- Mutta, intti rouva Villefort palaten ajatukseen, joka taukoamatta eli hänen sielunsa pohjalla, -- ehkä olisi viisainta ilmoittaa tämä pettymys herra d'Epinaylle. Jospa hän haluaa peruuttaa sanansa.

-- Se olisi suuri onnettomuus! huudahti Villefort.

-- Suuri onnettomuusko? lausui Monte-Cristo.

-- Epäilemättä, sanoi Villefort hilliten mieltään; -- suunnitellun avioliiton purkaminen, vaikkakin ainoastaan rahasyistä, luo nuoreen tyttöön epäedullisen valon. Sitä paitsi pääsisivät entiset huhut, joita olen koettanut tukahduttaa, uudelleen vauhtiin. Mutta niin ei käy. Jos herra d'Epinay on kunnon mies, niin Valentinen perinnöttömäksi joutuminen vain kiihottaa häntä; muussa tapauksessahan hän toimisi pelkästään ahneudesta; ei, sehän olisi mahdotonta.

-- Minä ajattelen samoin kuin herra Villefort, sanoi Monte-Cristo katsoen rouva Villefort'iin. -- Jos olisin niin hyvä ystävä herra d'Epinayn kanssa, että voisin antaa hänelle viisaita neuvoja, kehottaisin häntä solmimaan tämän suhteen niin lujaksi, ettei sitä enää millään voisi purkaa. Olen kuullut, että hänen pitäisi pian palata. Koettaisin jouduttaa avioliittoa, jonka solmiminen tuottaa herra Villefort'ille niin paljon kunniaa.

Herra Villefort nousi, ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri riemu, jota vastoin hänen vaimonsa hieman kalpeni.

-- Mitään muuta en toivoisikaan, ja ehdottomasti noudattaisin teidän kaltaisenne miehen neuvoja, sanoi Villefort ja ojensi kätensä Monte-Cristolle. -- Jääköön tämän päivän tapaus omaan arvoonsa. Mitään ei ole muuttunut meidän tuumissamme.

-- Maailma on usein arvosteluissaan puutteellinen, mutta tälle teidän päätöksellenne se varmasti antaa arvoa. Ystävänne ovat ylpeitä teistä, ja herra d'Epinay, jos hän ottaa neiti Villefort'in vaimokseen myötäjäisittä -- niin kun hän epäilemättä ottaa -- on iloinen päästessään jäseneksi perheeseen, jossa osataan asettua tällaisten rahallisten uhrausten yläpuolelle, jotta lupaus säilyisi ja velvollisuus täytettäisiin.

Nämä sanat lausuttuaan kreivi nousi ja aikoi lähteä.

-- Joko aiotte meidät jättää? sanoi rouva Villefort.

-- Minun täytyy; tulin vain muistuttamaan, että olette luvanneet ensi lauantaina tulla luokseni.

-- Luulitteko, että unohtaisimme sen?

-- Olette aivan liian hyvä, armollinen rouva, mutta herra Villefort'illa on niin vakavia ja toisinaan niin kiireellisiäkin tehtäviä...

-- Mieheni on antanut sanansa, sanoi rouva Villefort. -- Näittehän, että hän pitää sen kaiken menetyksenkin uhalla; kuinka hän siis ei pitäisi sitä silloin, kun hän voi kaiken voittaa.

-- Pidetäänkö nämä kutsut asunnossanne Champs-Elysées'n varrella? kysyi Villefort.

-- Ei, vastasi Monte-Cristo, -- ja juuri siksi ystävällinen tulonne saakin vielä suuremman arvon; ne pidetään maalla.

-- Maallako?

-- Niin. Kaupungin porttien lähellä, puolen tunnin matkan päässä tullirajasta, Auteuilissa.

-- Auteuilissa! huudahti Villefort. -- Sehän on totta, rouvani sanoi, että asuitte Auteuilissa, sillä teidänhän asuntoonne hänet kannettiin. Missä päin Auteuilia?

-- Fontaine-kadun varrella!

-- Fontaine-kadun varrella! sanoi herra Villefort hieman tukahtuneella äänellä. -- Entä mikä on talon numero?

-- Kaksikymmentäkahdeksan.

-- Siis teille, huudahti Villefort, -- myytiin Saint-Méranin talo?

-- Saint-Méraninko? kysyi Monte-Cristo. -- Talo oli siis Saint-Méranin?

-- Niin, vastasi rouva Villefort, -- ja voitteko uskoa erästä asiaa, herra kreivi?

-- Mitä asiaa?

-- Onhan talo mielestänne kaunis?

-- Hurmaava.

-- No niin, mieheni ei ole koskaan tahtonut siellä asua.

-- Oh, sanoi Monte-Cristo, -- tätä vastenmielisyyttä en voi käsittää.

-- En pidä Auteuilista, vastasi kuninkaallinen prokuraattori koettaen tyynnyttää mieltään.