Part 53

-- Ja siitä syntyisi tuolle nuorelle miehelle ikävyyksiä.

-- Sehän olisi kauheaa.

-- Siten voisi mennä tyhjäksi loistava naimaliitto.

-- _O peccato!_

-- Ranskassa ollaan ankaria, ymmärrättehän. Täällä ei riitä se, että menee papin luo ja sanoo: "Me rakastamme toisiamme, vihkikää meidät." Ranskassa on olemassa siviiliavioliitto kirkollisen ohella, ja sen vuoksi tarvitaan laillistuttamiseksi välttämättömät paperit.

-- Mikä onnettomuus! Minulla ei ole noita papereita.

-- Kaikeksi onneksi ne ovat minulla, sanoi Monte-Cristo.

-- Teilläkö?

-- Niin.

-- Ovatko ne teillä?

-- Ovat.

-- Sepä jotakin, sanoi luccalainen, joka pelkäsi jo matkansa menneen hukkaan ja jäävänsä ilman neljääkymmentäkahdeksaatuhatta frangiaan. -- Mikä onni! Niin, sepä on onni, jatkoi hän, -- sillä sitä en olisi odottanut.

-- Eihän ihminen tule kaikkea ajatelleeksi. Mutta kaikeksi onneksi apotti Busoni muisti sen teidän sijastanne.

-- Kuinka apotti on ystävällinen!

-- Hän on varovainen mies.

-- Hän on ihmeellinen mies, sanoi luccalainen. -- Ja hän on siis lähettänyt ne teille?

-- Ne ovat tässä.

Luccalainen pani ihastuneena kätensä ristiin.

-- Te olette vihitty Oliva Corsinarin kanssa San Paolon kirkossa Monte Cattinissa. Tässä on papin antama todistus.

-- Niin, siinä se todellakin on, sanoi majuri katsellen kummastuneena paperia.

-- Ja tässä on poikanne Andrea Cavalcantin kastetodistus. Sen on allekirjoittanut Saravezzan pastori.

-- Kaikki on siis järjestyksessä, sanoi majuri.

-- Ottakaa siis nämä paperit, joilla minä en tee mitään, ja antakaa ne pojallenne, että hän säilyttäisi ne huolellisesti.

-- Sen kyllä uskon!... Jos hän ne kadottaisi...

-- Mitä sitten? Jos hän ne kadottaisi? kysyi Monte-Cristo.

-- Niin täytyisi kirjoittaa Italiaan, sanoi luccalainen, -- ja uusien saaminen kestäisi jokseenkin kauan.

-- Niiden saaminen tulisi todellakin hyvin vaikeaksi, sanoi Monte-Cristo.

-- Melkein mahdottomaksi, totesi luccalainen.

-- On hauskaa, että ymmärrätte, kuinka tärkeitä nämä paperit ovat.

-- Minun mielestäni ne ovat suorastaan korvaamattomat.

-- Ja nyt, sanoi Monte-Cristo, -- mitä tulee nuorukaisen äitiin...

-- Hyvä Jumala, sanoi majuri, jonka tielle alkoi ilmestyä vaikeuksia, -- tarvitsenko minä häntäkin?

-- Ette, sanoi Monte-Cristo. -- Sitä paitsi, eikö hän ole...

-- On kyllä, on kyllä, hän on...

-- Maksanut veronsa luonnolle...?

-- On kyllä, on, sanoi luccalainen nopeasti.

-- Minä tiedän sen, totesi Monte-Cristo. -- Hän kuoli kymmenen vuotta sitten.

-- Ja minä suren vieläkin hänen kuolemaansa, sanoi majuri ottaen taskustaan raitaisen nenäliinan ja pyyhkien sillä vuoroin toista, vuoroin toista silmäänsä.

-- Minkä sille mahtaa, sanoi Monte-Cristo, -- olemmehan kaikki kuolevaisia. Ymmärrättehän, että täällä on tarpeetonta tietää, että olette ollut erossa pojastanne viisitoista vuotta. Tähän aikaan ei pidetä tuollaisista kertomuksista, kuinka muka mustalaiset varastavat lapsia. Olette lähettänyt hänet maaseutuluostariin kasvatettavaksi ja tahdotte, että hän päättää kasvatuksensa Pariisissa. Sen vuoksi olette lähtenyt Via Reggiosta, jossa olette asunut vaimonne kuoleman jälkeen. Se riittää.

-- Niinkö luulette?

-- Aivan varmasti.

-- Hyvä on siis.

-- Jos ihmiset saavat tietää jotakin tästä erosta...

-- Niin mitä silloin sanon?

-- Että eräs uskoton opettaja ... jonka olivat lahjoneet sukunne viholliset...

-- Corsinarit?

-- Juuri niin ... ryösti lapsen, jotta nimenne sammuisi.

-- Se on totta, sillä hänhän on ainoa poikani.

-- No niin, nyt kun kaikki on päätetty, kun muistianne on virkistetty eikä se siis enää teitä petä, niin arvaatte kai, minkä yllätyksen olen teille valmistanut?

-- Onko se iloinen yllätys? kysyi luccalainen.

-- Ah! sanoi Monte-Cristo. -- Kyllä huomaan, että isän silmää on yhtä vaikea pettää kuin isän sydäntäkin.

-- Hm, sanoi majuri.

-- Lapsenne, poikanne Andrea on täällä!

-- Minä olen sen jo aavistanut, sanoi luccalainen hyvin rauhallisesti. -- Hän on siis täällä?

-- On, sanoi Monte-Cristo. -- Palvelijani, joka äsken kävi täällä, ilmoitti hänen saapuneen.

-- Hyvä on, hyvä on, sanoi majuri kiristäen takkinsa mustia nauhoja.

-- Hyvä herra, sanoi Monte-Cristo, -- tajuan täydellisesti mielenliikutuksenne. Teidän täytyy saada valmistua kohtaamiseen. Tahdon myöskin valmistaa nuoren miehen tähän tapaamiseen, sillä hän on varmasti yhtä levoton kuin tekin.

-- Sen uskon kyllä, sanoi Cavalcanti.

-- No niin! Neljännestunnin päästä olemme luonanne.

-- Te tuotte siis hänet tänne? Te olette siis niin ystävällinen, että itse esittelette hänet minulle?

-- En, en tahdo astua isän ja pojan väliin, te saatte olla kahden, herra majuri. Mutta olkaa rauhassa; vaikka veren ääni pettäisikin, niin ette voi hänestä erehtyä; sillä hän tulee tuosta ovesta. Hän on vaaleatukkainen, melkein liiankin vaaleatukkainen, miellyttävä nuori mies. Saattepahan nähdä.

-- Vielä yksi asia, sanoi majuri. -- Tiedätte, että minulla ei ollut mukanani muuta kuin ne kaksituhatta frangia, jotka ystävällinen apotti oli minulle antanut. Niistä rahoista olen suorittanut matkakulut ja...

-- Ja tarvitsette rahaa ... sen kyllä ymmärrän, herra Cavalcanti. Jotta summa tulisi tasaiseksi, niin tässä on kahdeksan tuhannen frangin seteliä.

Majurin silmät kiiluivat.

-- Olen teille siis vielä velkaa neljäkymmentätuhatta, sanoi Monte-Cristo.

-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuitin? sanoi majuri pistäen setelit takkinsa sisätaskuun.

-- Se on tarpeetonta, vastasi Monte-Cristo.

-- Voidaksenne tehdä tilityksen apotti Busonille.

-- Annatte kuitin koko summasta, kun saatte nuo neljäkymmentätuhatta. Muut varokeinot ovat tarpeettomia rehellisten ihmisten kesken.

-- Niin, se on totta, sanoi majuri, -- rehellisten ihmisten kesken.

-- Nyt vielä viimeinen sana, herra markiisi. Sallittehan minun antaa teille pienen neuvon?

-- Tietysti! Sanokaa!

-- Ettekö suvaitsisi luopua tuosta takistanne?

-- Tästäkö? sanoi majuri katsellen tyytyväisenä pukuaan.

-- Niin. Tuollaista voi kyllä vielä käyttää Via Reggiossa, mutta Pariisissa sellainen on jo aikoja sitten joutunut pois muodista.

-- Sepä on ikävä asia, sanoi luccalainen.

-- Jos se teille on niin rakas, niin voittehan ottaa sen yllenne lähtiessänne.

-- Mutta mitä otan sen sijaan?

-- Sen puvun, joka on matkakirstussanne.

-- Mitä, matkakirstussaniko? Minulla ei ole muuta kuin käsilaukku.

-- Ei kai olekaan muuta mukananne. Miksi suotta olisitte ottanut liikoja mukaanne? Vanha sotilas tahtoo astella kepeästi sälytettynä.

-- Juuri sen vuoksi...

-- Mutta olettehan varovainen mies ja olette lähettänyt matkakirstunne edeltäpäin. Ne saapuivat eilen Hôtel des Princes'iin, Richelieu-kadun varrelle. Sieltähän olette varannut itsellenne asunnon.

-- Siellä on siis matkakirstuja?

-- On, ja varovaisena miehenä olette luultavasti antanut kamaripalvelijanne panna sinne kaikki, mitä tarvitsette, kävelypukuja ja univormuja. Juhlatilaisuuksissa otatte yllenne univormun, se tekee hyvän vaikutuksen. Älkää unohtako kunniaristiänne. Sille nauretaan Ranskassa, mutta sitä käytetään kuitenkin.

-- Hyvä on, hyvä on, hyvä on! sanoi majuri yllättyen yllättymistään.

-- Ja nyt, sanoi Monte-Cristo, -- kun sydämenne on lujittunut liian voimakkaita mielenliikutuksia vastaanottamaan, niin valmistautukaa kohtaamaan poikanne Andrea.

Kumarrettuaan kohteliaasti ihastuneelle luccalaiselle Monte-Cristo hävisi oviverhon taakse.

56. Andrea Cavalcanti

Kreivi Monte-Cristo astui viereiseen huoneeseen, jota Baptistin oli nimittänyt siniseksi salongiksi. Sinne oli tullut sulavaliikkeinen ja jokseenkin hienosti pukeutunut nuori mies, joka puoli tuntia sitten oli noussut ajurin vaunuista kreivin asunnon edustalla. Baptistin oli tuntenut hänet heti siksi vaaleatukkaiseksi mustasilmäiseksi, punaposkiseksi ja heleänväriseksi mieheksi, jonka tuntomerkit hänen herransa oli ilmoittanut.

Kreivin astuessa sisään lojui nuori mies velttona sohvalla lyöden hajamielisenä kultanuppisella kepillään kenkiään.

Huomatessaan Monte-Criston hän nousi äkkiä.

-- Olette kreivi Monte-Cristo? kysyi hän.

-- Olen, vastasi tämä, -- ja luulen, että minulla on kunnia puhutella vicomte Andrea Cavalcantia?

-- Olen vicomte Andrea Cavalcanti, sanoi nuori mies kumartaen sulavasti.

-- Teillä on varmaankin suosituskirje minulle, sanoi Monte-Cristo.

-- En maininnut teille siitä, sillä allekirjoitus tuntui minusta kummalliselta.

-- Merenkulkija Sindbad, eikö niin?

-- Juuri niin. Kun en ole koskaan kuullut puhuttavan muusta merenkulkija Sindbadista kuin siitä, joka mainitaan Tuhannen ja yhden yön saduissa...

-- No niin, tämä on eräs hänen jälkeläisensä, muudan rikas ystäväni, hyvin erikoinen, melkein hullu englantilainen, jonka oikea nimi on lordi Wilmore...

-- Se selittää kaiken, sanoi Andrea. -- Sehän on mainio asia. Olen tuntenut tuon saman englantilaisen ... oikein hyvin... Herra kreivi, olen nöyrin palvelijanne.

-- Jos se, mitä suvaitsette kertoa minulle, on totta, lausui Monte-Cristo hymyillen, -- niin toivon, että ystävällisesti annatte minulle hiukan tietoja itsestänne ja suvustanne.

-- Mielelläni, sanoi nuori mies, niin sulavasti, että heti huomasi hänen luottavan hyvään muistiinsa. -- Olen, niin kuin sanoitte, Andrea Cavalcanti, isäni on majuri Cavalcanti, joka polveutuu Firenzen kultaiseen kirjaan kirjoitetusta Cavalcanti-suvusta. Meidän perheemme, vaikka se vieläkin on hyvin rikas, sillä isälläni on puolen miljoonan vuotuiset tulot, on kokenut suuria vastoinkäymisiä, ja minut ryösti jo viisi- tai kuusivuotiaana eräs uskoton kotiopettaja. Tämän vuoksi en ole viiteentoista vuoteen nähnyt isääni. Siitä asti, kun opin ajattelemaan, siitä asti, kun olen ollut vapaa ja oma herrani, olen häntä etsinyt, mutta turhaan. Tämä ystävänne Sindbadin kirje ilmoittaa vihdoin minulle, että hän on Pariisissa, ja käskee minua kääntymään puoleenne saadakseni tarkempia tietoja.

-- Toden totta, kertomuksenne on hyvin mielenkiintoinen, sanoi kreivi katsellen synkän tyytyväisenä nuoren miehen sulavaa käyttäytymistä ja hänen kasvojaan, joissa oli langenneen enkelin kauneutta. -- Teitte viisaasti noudattaessanne ystäväni Sindbadin viittausta, sillä isänne on todellakin täällä ja etsii teitä.

Salonkiin tultuaan oli kreivi koko ajan tarkannut nuorta miestä. Hän oli ihaillut tämän kirkasta katsetta ja äänen varmaa sointia. Mutta kuullessaan nuo luonnolliset sanat: "Isänne on todellakin täällä ja etsii teitä", nuori Andrea säpsähti ja huudahti:

-- Isäni! Isäni täällä!

-- Niin on, vastasi Monte-Cristo, -- isänne on täällä, majuri Bartolomeo Cavalcanti.

Nuoren miehen kasvoille sävähtänyt kauhun ilme katosi melkein heti.

-- Niin, sehän on totta, majuri Bartolomeo Cavalcanti, sanoi hän. -- Ja te, herra kreivi, sanoitte, että hän on täällä.

-- Niin sanoin. Voin vielä lisätä siihen, että juuri äsken läksin hänen luotaan ja että hänen kertomuksensa kadonneesta pojastaan liikutti minua suuresti. No niin, eräänä päivänä hän sai kuulla, että hänen poikansa ryöstäjä oli valmis luovuttamaan nuoren miehen tai ainakin ilmoittamaan, missä tämä on, jos hän saa suurehkon summan rahaa. Mikään ei pidättänyt kunnon isää. Rahat lähetettiin Piemontin rajalle ja niiden mukana matkapassi Italian kautta kulkemista varten. Olitte siihen aikaan, luullakseni, Etelä-Ranskassa.

-- Niin olin, vastasi Andrea jokseenkin hämillään. -- Niin, minä olin Etelä-Ranskassa.

-- Vaunut kai odottivat teitä Nizzassa?

-- Niin odottivatkin. Nizzasta matkustin Genovaan, Genovasta Torinoon, Torinosta Chambéryhin, Chambérysta Pont-de-Beauvoisiniin ja Pont-de-Beauvoisinista Pariisiin.

-- Aivan oikein. Hän toivoi koko ajan tapaavansa teidät matkalla, sillä hän matkusti samaa tietä. Sen vuoksi matkasuunnitelmanne oli sillä tavoin järjestetty.

-- Mutta, sanoi Andrea, -- vaikka rakas isäni olisikin minut tavannut, niin hän ei olisi ehkä tuntenut minua. Olen hiukan muuttunut siitä, kun hän minut viimeksi näki.

-- Mutta veren ääni! sanoi Monte-Cristo.

-- Sehän on totta, sanoi nuori mies, -- en muistanut veren ääntä.

-- Nyt, jatkoi Monte-Cristo, -- on markiisi Cavalcanti huolissaan vain yhdestä asiasta, siitä, mitä olette tehnyt sinä aikana, jona olitte hänen luotaan poissa. Miten ryöstäjänne on teitä kohdellut? Onko teitä kohdeltu syntyperänne vaatimalla tavalla? Eivätkö henkiset kärsimyksenne, jotka ovat sata vertaa ruumiillisia pahemmat, ole vaurioittaneet suuria luonnonlahjojanne? Ja luuletteko voivanne arvokkaalla tavalla astua yhteiskunnalliseen asemaanne ja pitää sitä yllä?

-- Herra kreivi, sopersi nuori mies, -- toivon, ettei mitään vääriä tietoja...

-- Minulleko? Minullehan kertoi teistä ensi kertaa ystäväni Wilmore, tuo suuri hyväntekijä. Tiedän, että hän kohtasi teidät vaikeissa oloissa eikä kysynyt teiltä mitään; enkä minä ole utelias. Onnettomuutenne herätti hänen mielenkiintoaan, siis olette mieltäkiinnittävä. Hän kertoi minulle haluavansa antaa teille sen aseman yhteiskunnassa, minkä olitte kadottanut, etsivänsä isänne ja löytävänsä hänet. Hän on etsinyt ja löytänyt, kaikesta päättäen, sillä isänne on täällä. Eilen hän ilmoitti tulostanne ja antoi sitä paitsi minulle eräitä määräyksiä, jotka koskevat varallisuuttanne. Siinä kaikki. Tiedän, että ystäväni Wilmore on erikoinen ihminen, mutta tiedän myöskin, että hän on luotettava ja rikas kuin kultakaivos, että hän siis voi täyttää oikkunsa kärsimättä niiden johdosta aineellista vahinkoa, ja lupasin noudattaa hänen määräyksiään. Nyt, hyvä herra, älkää loukkaantuko kysymykseeni. Kun velvollisuuteni on hiukan suojella teitä, haluaisin tietää, eivätkö osaksenne tulleet vastoinkäymiset, joihin itse olette aivan syytön ja jotka eivät pienimmässäkään määrässä vähennä kunnioitustani teitä kohtaan, eivätkö ne ole hiukan vieroittaneet teitä siitä seurapiiristä, johon nimenne ja rikkautenne teidät määrää ja jossa teillä on loistava asema.

-- Herra kreivi, sanoi nuori mies, joka kreivin puhuessa oli saanut entisen varmuutensa, -- siinä suhteessa voitte olla aivan rauhassa. Ryöstäjäni, jotka erottivat minut isästäni ja jotka epäilemättä alun alkaen aikoivat myydä minut isälleni, laskivat aivan oikein hyötyvänsä enemmän, jos antaisivat minun säilyttää henkisen pääomani, vieläpä kartuttaakin sitä mahdollisuuden mukaan. Olen siis saanut jokseenkin hyvän kasvatuksen, ja nuo lapsenryöstäjät ovat kohdelleet minua melkein samoin kuin Vähän-Aasian orjakauppiaat, jotka opettivat orjilleen lääketiedettä, kielioppia ja filosofiaa myydäkseen heidät sitten sitä suuremmasta hinnasta Roomassa.

Monte-Cristo hymyili tyytyväisenä. Hän ei näyttänyt odottaneen niin paljoa Andrea Cavalcantista.

-- Sitä paitsi, jatkoi nuori mies, -- jos kasvatuksessani tai pikemmin sanoen seurustelutavoissani onkin puutteita, niin ne varmaankin annetaan anteeksi, kun otetaan varteen, mitä kaikkea olen nuoruudessani saanut kärsiä.

-- No niin, sanoi Monte-Cristo välinpitämättömästi, -- siinä suhteessa teette aivan kuten haluatte, sillä tämä asia koskee yksinomaan teitä. Mutta teidän sijassanne en kertoisi muille sanaakaan noista seikkailuistanne. Elämäkertanne on suoranainen romaani, ja vaikka ihmiset rakastavatkin suppeita, kansiin sidottuja kuvauksia, niin he eivät välitä elävästä romaanista, vaikka se olisi kuinkakin kullattu, niin kuin teidän on. Rohkenen huomauttaa teille näistä seikoista. Tuskin olette ennättänyt kertoa liikuttavan tarinanne jollekulle, niin se jo kiertää maailmaa aivan vääristeltynä. Teidän olisi pakko esiintyä uutena Antonyna, ja niiden aika on jo ollut ja mennyt. Ehkä teillä olisi alussa menestystä herättämänne uteliaisuuden vuoksi, mutta luultavasti väsyisitte alinomaisiin selittelyihin.

-- Luultavasti olette oikeassa, herra kreivi, sanoi nuori mies kalveten vastoin tahtoaan Monte-Criston katsoessa häneen terävästi. -- Joutuisin silloin hyvin ikävään asemaan.

-- No, ei pidä liioitellakaan, sanoi Monte-Cristo. -- Teidän on vain harkittava sopivaa esiintymismuotoa, ja koska olette älykäs mies, ei se ole teille vaikeaa, varsinkaan kun omat etunne siitä riippuvat. Todistuksilla ja arvokkaalla seuralla voitte hälventää kaikki varjot, mitkä liittyvät tähänastiseen elämäänne.

Andrea joutui silminnähtävästi aivan ymmälle.

-- Tarjoutuisin kyllä menemään takuuseen teistä, sanoi Monte-Cristo, -- mutta tapani on epäillä parhaita ystäviänikin ja ymmärtää, että hekin voivat epäillä minua. Näyttelisin siis tässä osaa, joka ei sovi minulle, niin kuin näyttelijät sanovat, ja voisin joutua pilkan esineeksi.

-- Mutta, herra kreivi, sanoi Andrea uhkarohkeasti, -- ottaen huomioon sen, että lordi Wilmore on minua teille suositellut...

-- On kyllä, jatkoi Monte-Cristo, -- mutta hän on viitannut siihen, rakas herra Andrea, että nuoruutenne on ollut jokseenkin myrskyinen. Älkää hämmentykö, en vaadi teiltä mitään tunnustusta. Juuri sen vuoksi, ettette tarvitsisi ketään muuta, on Luccasta tuotettu tänne markiisi Cavalcanti, isänne. Saatte nähdä hänet, hän on hiukan jäykkä, hiukan karu, mutta sehän johtuu vain univormusta, ja kun ihmiset saavat tietää, että hän on ollut kahdeksantoista vuota Itävallan armeijassa, niin hänelle annetaan kaikki anteeksi. Me emme yleensä vaadi liikoja itävaltalaisilta. Vakuutan teille, että hän on hyvin tyydyttävä isä.

-- Rauhoitatte minua. Jouduin hänen luotaan pois niin varhain, etten muista hänestä mitään.

-- Ja tiedättehän, että suuri rikkaus tasoittaa yhtä ja toista.

-- Isäni on siis todellakin rikas?

-- Miljoonien omistaja ... hänellä on viidensadantuhannen vuotuiset korot.

-- Entä minä, kysyi nuori mies levottomana, -- joudunko siis asemaan, joka on hyvin ... miellyttävä?

-- Erinomaisen miellyttävä. Hän antaa teille vuosittain viisikymmentätuhatta frangia, niin kauan kuin olette Pariisissa.

-- Siinä tapauksessa jään tänne ainaiseksi.

-- Eihän kukaan varmasti tiedä, miten käy. Ihminen päättää, Jumala säätää...

Andrea huokaisi.

-- Isältänikö saan tuon summan? kysyi hän sitten levottomana.

-- Niin, mutta lordi Wilmoren takuulla, joka isänne pyynnöstä on avannut teille viidentuhannen frangin tilin kuukausittain herra Danglars'in, Pariisin luotettavimman pankkiirin liikkeessä.

-- Ja aikooko isäni kauankin viipyä Pariisissa? kysyi Andrea levottomana.

-- Muutamia päiviä vain, vastasi Monte-Cristo. -- Sotapalveluksensa vuoksi hän ei voi olla kahta tai kolmea viikkoa kauempaa poissa virantoimituksesta.

-- Rakas isä! sanoi Andrea huomattavasti ihastuen tästä pikaisesta lähdöstä.

-- Sen vuoksi, jatkoi Monte-Cristo ollen erehtyvinään tämän huudahduksen aiheesta, -- sen vuoksi en tahdokaan kauemmin estää teitä tapaamasta toisianne. Oletteko valmis sulkemaan isänne syliinne?

-- Ette kai sitä epäilekään?

-- No niin, astukaa siis salonkiin, kohtaatte isänne, joka teitä siellä odottaa.

Andrea kumarsi syvään kreiville ja astui salonkiin.

Kreivi seurasi häntä katseillaan ja nähtyään hänen poistuvan painoi erästä nappulaa. Tietty taulu siirtyi silloin paikaltaan taitavasti sovitetun reiän päältä, josta saattoi nähdä salonkiin.

Andrea sulki oven jälkeensä ja lähestyi majuria, joka nousi kuullessaan askelten äänen.

-- Oi rakas isä, sanoi Andrea niin kovaa, että kreivi saattoi sen kuulla suljetun oven läpi. -- Tekö siinä todellakin olette?

-- Hyvää päivää, rakas poikani, sanoi majuri juhlallisesti.

-- Kun olemme olleet niin monta vuotta erossa, niin kuinka onnellinen olenkaan saadessani teidät jälleen nähdä, jatkoi Andrea yhä katsellen oveen päin.

-- Niin, ero on todellakin ollut pitkä.

-- Emmekö syleile toisiamme? sanoi Andrea.

-- Niin kuin tahdot, poikani.

Ja herrat syleilivät toisiaan niin kuin näyttämöllä painaen päänsä toisen olalle.

-- Olemme siis kohdanneet toisemme, sanoi Andrea.

-- Olemme kohdanneet toisemme, toisti majuri.

-- Emmekä enää kai koskaan eroa toisistamme?

-- Emme. Toivon, rakas poikani, että tästä lähin pidät Ranskaa uutena isänmaanasi.

-- Joutuisin aivan epätoivoon, jos minun täytyisi jättää Pariisi, lausui nuori mies.

-- Minä taas en voisi elää muualla kuin Luccassa. Ymmärrät siis, että palaan sinne niin pian kuin mahdollista.

-- Mutta ennen lähtöänne luovutatte varmaankin minulle paperit, joiden avulla voin todistaa syntyperäni.

-- Epäilemättä, juuri sitä varten tulinkin, ja olen saanut kokea niin paljon vaikeuksia tuodakseni ne sinulle, ettei mieleni tee ruveta etsimään sinua uudelleen, sillä se kuluttaisi voimani aivan loppuun.

-- Ja missä nuo paperit ovat?

-- Tässä.

Andrea tarttui ahneesti isänsä vihkimätodistukseen ja omaan syntymätodistukseensa, ja kun hän oli ne kiihkeästi avannut, niin kuin saattoikin odottaa kunnon pojan tekevän, hän silmäili ne lävitse nopeasti ja tottuneesti kuten ainakin ihminen, jolla on terävä huomiokyky ja suuri mielenkiinto asiaan.

Kun hän oli lukenut paperit, väikkyi hänen kasvoillaan tavaton ilo, ja katsoen majuriin omituisesti hän sanoi puhtaalla Toscanan murteella:

-- Italiassa ei siis olekaan kaleereita...?

Majuri kohotti päätään.

-- Kuinka niin? kysyi hän.

-- Koska siellä tohditaan valmistaa tällaisia papereita rankaisematta? Puolta pienemmistä rikoksista, rakas isä, lähetetään Ranskassa viideksi vuodeksi Touloniin hengittämään raitista ilmaa.

-- Mitä tämä tarkoittaa? kysyi luccalainen koettaen esiintyä majesteetillisesti.

-- Rakas herra Cavalcanti, sanoi Andrea puristaen majurin käsivartta, -- kuinka paljon saatte siitä, että esiinnytte isänäni?

Majuri aikoi puhua.

-- Hiljaa, sanoi Andrea vaimentaen ääntään, -- minä annan teille ensin luottamukseni. Minä saan vuodessa viisikymmentätuhatta frangia siitä, että olen poikanne. Siitä ymmärrätte, ettei minun tee mieleni siitä kieltäytyä.

Majuri katsahti levottomana ympärilleen.

-- Olkaa rauhassa, olemme kahden kesken, sanoi Andrea. -- Puhummehan sitä paitsi italiankieltä.

-- No niin, sanoi luccalainen, -- minä saan viisikymmentätuhatta, kerta kaikkiaan.

-- Herra Cavalcanti, sanoi Andrea, -- uskotteko satuihin?

-- Sitä en tehnyt ennen, mutta nyt kai minun täytyy uskoa.

-- Onko teillä siis todistuksia?

Majuri otti taskustaan kourallisen kultaa.

-- Tuntuvia todistuksia, niin kuin näette.

-- Uskotte siis, että voin luottaa siihen, mitä minulle on luvattu?

-- Uskon.

-- Ja että tuo kunnon kreivi pitää lupauksensa?

-- Varmasti. Mutta ymmärrättehän, että sitä varten meidän täytyy näytellä osaamme. Minun pitää olla hellä isä...

-- Ja minun kunnioittava poika... Koska he tahtovat minun polveutuvan teistä...

-- Ketkä _he_?

-- Mistä minä sen tiedän; ne, jotka kirjoittivat teille kirjeen. Ettekö ole saanut kirjettä?

-- Olen kyllä.

-- Keneltä?

-- Eräältä apotti Busonilta.

-- Jota ette tietysti tunne?

-- En ole koskaan nähnytkään.

-- Ja mitä tuossa kirjeessä oli?

-- Ettehän vain petä minua?

-- En suinkaan, asiammehan on yhteinen.

-- Lukekaa siis.

Ja majuri ojensi kirjeen nuorelle miehelle. Andrea luki puoliääneen:

Olette köyhä, toivoton vanhuus odottaa teitä. Tahdotteko tulla riippumattomaksi, vaikkakaan ette rikkaaksi?

Menkää Pariisiin heti paikalla ja kysykää kreivi Monte-Cristolta, joka asuu Champs-Elysées n:o 30:ssa, poikaanne, joka teillä on markiisitar Corsinarin kanssa ja joka ryöstettiin teiltä viiden vuoden ikäisenä.

Tämän pojan nimi on Andrea Cavalcanti.

Jotta ette epäilisi kirjeen kirjoittajan hyviä tarkoituksia, on tämän oheen liitetty:

1:o Kahdentuhannen neljänsadan toscanalaisen liiran maksuosoitus, jonka lunastaa Gozzi Firenzessä.

2:o Suosituskirje kreivi Monte-Cristolle, joka antaa teille neljänkymmenenkahdeksantuhannen frangin luoton.

Olkaa kreivin luona toukokuun 26. päivänä, kello seitsemän iltapäivällä.

Apotti Busoni.

-- Aivan oikein.

-- Kuinka niin, aivan oikein? Mitä sillä tarkoitatte? kysyi majuri.

-- Tarkoitan sitä, että minä olen saanut melkein samanlaisen.

-- Apotti Busoniltako?

-- En, vaan eräältä englantilaiselta, lordi Wilmorelta, joka sanoo itseään merenkulkija Sindbadiksi.

-- Ja jonka tunnette yhtä vähän kuin minä apotti Busonin?

-- Kyllä minä hänet tunnen. Olen siis pitemmällä kuin te.

-- Oletteko nähnyt hänet?

-- Olen kerran.

-- Missä?

-- Sitä en voi teille sanoa. Silloin tietäisitte yhtä paljon kuin minäkin, ja se olisi tarpeetonta.