Part 52

-- Sehän on hyvin helppoa. Antaisin hänelle pienen läksytyksen.

-- Läksytyksenkö?

-- Niin. Kun te olette ministerin sihteeri, niin tiedätte uutiset aivan tarkoin. Ette puhu mitään pörssimiehille. Antakaa hänen pari kertaa menettää satatuhatta frangia, niin kyllä hän parantuu.

-- Minä en ymmärrä, sopersi Lucien.

-- Onhan tämä aivan päivänselvää, vastasi nuori mies teeskentelemättömän suoraan. -- Ilmoittakaa hänelle jonakin päivänä aivan odottamaton lennätinuutinen, jonka vain te tiedätte. Että Henrik IV oli esimerkiksi eilen Gabrielinsa luona. Silloin kurssi nousee, rouva toimii pörssissä sen mukaan ja menettää epäilemättä paljon seuraavana päivänä, kun Beauchamp lehdessään ilmoittaa:

"Väitetään aivan väärin, että kuningas Henrik IV olisi toissa päivänä ollut Gabriellensa luona. Uutinen on väärä. Kuningas ei ole poistunut kuvapatsaansa jalustalta."

Lucien nauroi hiukan väkinäisesti. Monte-Cristo oli tarkkaan kuunnellut keskustelua, vaikka näyttikin aivan välinpitämättömältä, ja hän huomasi päässeensä erään salaisuuden perille nähdessään, miten ministerin sihteeri oli hämillään.

Lucien poistuikin jokseenkin pian. Hän näytti hieman pahoinvoivalta. Saattaessaan häntä kreivi kuiskasi hänen korvaansa muutaman sanan, joihin hän vastasi:

-- Mielihyvin, herra kreivi.

Kreivi palasi nuoren Morcerfin luo.

-- Ettekö myönnä, sanoi hän, -- että puhuitte hieman ajattelemattomasti herra Debrayn läsnä ollessa tulevasta anopistanne?

-- Herra kreivi, sanoi Morcerf, -- minä pyydän: älkää käyttäkö liian aikaisin tuota nimitystä.

-- Liioittelematta puhuen on äitinne siis kovasti tätä avioliittoa vastaan?

-- Niin suuressa määrin, että paronitar käy hyvin harvoin meillä, ja äitini on eläessään ollut tuskin kahtakaan kertaa Danglars'ien luona.

-- Rohkenen siis puhua teille aivan suoraan, sanoi kreivi. -- Herra Danglars on minun pankkiirini, herra Villefort on ollut minulle tavattoman kohtelias sen palveluksen johdosta, jonka onnellisen sattuman kautta jouduin hänelle tekemään. Arvaan, että tästä seuraa suuri määrä päivällisiä ja pitoja. Ettei näyttäisi siltä, että haluan voittaa heidät loistossa ja komeudessa, ja myös ehättääkseni ennen heitä, olen aikonut kutsua herra ja rouva Danglars'in sekä herra ja rouva Villefort'in maatalooni Auteuiliin. Jos kutsun teidät näille päivällisille, samoin kuin kreivi ja kreivitär Morcerfin, niin tämä saattaa näyttää jonkinmoiselta myötäjäiskokoukselta; ainakin rouva Morcerf voi sen sillä tavoin käsittää -- varsinkin jos herra Danglars tuottaa minulle kunnian ottamalla tyttärensä mukaansa. Äitinne alkaisi silloin kammota minua, ja sitä en mitenkään tahdo. Päinvastoin pyydän teitä mainitsemaan hänelle niin usein kuin tilaisuus siihen tarjoutuu, että toivon hänen ajattelevan mahdollisimman hyvää minusta.

-- Herra kreivi, sanoi Morcerf, -- kiitän teitä minulle osoittamastanne suoruudesta ja hyväksyn sen, että jätätte meidät kutsumatta. Sanotte haluavanne, että äitini ajattelisi teistä mahdollisimman hyvää. Tiedän, että hän ajattelee.

-- Niinkö luulette? sanoi Monte-Cristo hyvillään.

-- Siitä olen varma. Kun viimeksi lähditte luotamme, keskustelimme hänen kanssaan teistä kokonaisen tunnin ajan. Mutta palatkaamme äskeiseen. Jos äitini saa tietää, kuinka huomaavainen olette ollut häntä kohtaan, ja aionkin sen hänelle kertoa, niin hän varmaankin tulee olemaan teille tavattoman kiitollinen. Isäni kyllä joutuu tästä raivoihinsa.

Kreivi alkoi nauraa.

-- No niin, sanoi hän Morcerfille, -- nyt olette saanut varoituksen. Mutta kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin ei ainoastaan isänne suutu minuun, vaan herra ja rouva Danglars pitävät minua hyvin sivistymättömänä. He tietävät, että seurustelen teidän kanssanne paljon, että olette ensimmäinen tuttavani Pariisissa. Kun he eivät siis tapaa teitä luonani, niin he kysyvät, miksi en ole teitä kutsunut. Koettakaa siis keksiä jokin este ja ilmoittakaa siitä minulle kirjelapulla. Tiedättehän, että pankkiirit uskovat vain kirjoitettuun sanaan.

-- Teen kaiken voitavani tässä suhteessa, herra kreivi, sanoi Albert. -- Äitini haluaa lähteä merenrannalle hengittämään raitista ilmaa. Minä päivänä ovat päivällisenne?

-- Lauantaina.

-- Nyt on tiistai, hyvä! Huomisiltana lähdemme. Ylihuomenna olemme Tréport'issa. Olette todellakin ihana ihminen, herra kreivi, kun tällä tavoin autatte toisia.

-- Uskotte minusta parempaa kuin ansaitsenkaan. Tahdon täyttää toivomuksenne, siinä kaikki.

-- Minä päivänä lähetätte kutsut?

-- Vielä tänään.

-- Hyvä! Riennän herra Danglars'in luo ja ilmoitan hänelle, että äitini ja minä lähdemme Pariisista huomenna. En tiedä siis mitään kutsuistanne.

-- Ei, se ei käy. Näkihän herra Debray teidät luonani!

-- Se on totta!

-- Olen nimenomaan teidät suorastaan kutsunut, mutta olette vastannut, ettette voi tulla, sillä lähdette äitinne kanssa Tréport'iin.

-- Asia on siis päätetty. Mutta tuletteko tapaamaan äitiäni ennen huomispäivää?

-- Ennen huomista, se on vaikeaa. Tulenhan silloin juuri keskelle matkavalmistuksianne.

-- Tehkää siis vielä enemmän! Tulkaa syömään päivällistä minun kanssani. Meitä on vain pieni seura koolla, te, äitini ja minä. Saatte tutustua äitiini lähemmin. Hän on hyvin lahjakas nainen, ja suren vain sitä, ettei hänen kaltaistaan ole toista, kahtakymmentä vuotta nuorempaa. Jos olisi, niin vannon, että pian tulisi maailmaan lisää uusi kreivi ja kreivitär Morcerf. Mitä isääni tulee niin häntä ette tapaa, hän on tänä iltana kokouksessa ja syö päivällistä yliesittelijän luona. Puhumme matkoista. Te, joka olette nähnyt koko maailman, kerrotte meille seikkailuistanne. Kerrotte tuon kauniin kreikattaren elämäkerran, joka oli oopperassa seurassanne ja jota sanotte orjaksenne, mutta jota kohtelette aivan kuin prinsessaa. Puhumme italian- ja espanjankieltä. Suostukaa, äitini olisi siitä kovin kiitollinen.

-- Tuhannet kiitokset, sanoi kreivi. -- Kutsunne on hyvin houkutteleva, ja mielelläni sitä noudattaisin. En ole kuitenkaan vapaa niin kuin otaksuitte, vaan minun on välttämättömästi kohdattava eräs henkilö.

-- Olkaa varuillanne. Äsken juuri näytitte, millä keinoin ikävästä kutsusta päästään vapaaksi. Teidän täytyy antaa minulle todistus. En ole kaikeksi onneksi pankkiiri, niin kuin herra Danglars, mutta olen aivan yhtä epäuskoinen.

-- Siksi annankin teille tuon todistuksen, sanoi kreivi.

Ja hän soitti.

-- Hm, sanoi Morcerf, -- kieltäydytte jo toisen kerran syömästä päivällistä äitini kanssa. Olette varmaankin tehnyt ennakkopäätöksen siinä suhteessa.

Kreivi sävähti.

-- Älkää sellaista luulko, sanoi hän. -- Sitä paitsi tulee tuossa todistajani.

Baptistin astui sisään ja jäi odottavana seisomaan oven eteen.

-- Kuulkaa, Baptistin!... Mitä sanoin teille tänä aamuna kutsuessani teidät työhuoneeseeni?

-- Että pitäisin talon oven suljettuna heti kello viiden jälkeen.

-- Entä sitten?

-- Oh, herra kreivi..., sanoi Albert.

-- Ei, ei, sanoi Monte-Cristo, -- tahdon täydellisesti puhdistautua tuosta äsken lausumastanne epäilyksestä. Liian vaikeaksi käy näytellä aina Manfredia. Tahdon elää talossa, jonka seinät ovat lasia. Sitten ... jatkakaa, Baptistin.

-- Sitten, etten päästäisi sisään muita kuin majuri Bartolomeo Cavalcantin ja hänen poikansa.

-- Kuulettehan. Majuri Cavalcanti kuuluu erääseen Italian vanhimpaan aatelissukuun, ja Dante mainitsee hänen esi-isänsä. Muistatte sen ehkä, Infernon kymmenennessä laulussa. Hänen poikansa on miellyttävä nuori mies, melkein teidän ikäisenne, vicomte, käyttää samaa arvonimeä kuin tekin ja astuu Pariisin hienoston keskuuteen isänsä miljoonat käytettävinään. Majuri tuo tänään luokseni poikansa Andrean, _il continon_, niin kuin me Italiassa sanomme. Hän uskoo poikansa minun huostaani. Minä autan häntä eteenpäin, jos hän vain on jossakin määrin lahjakas. Ja autattehan tekin minua?

-- Epäilemättä! Majuri Cavalcanti on siis vanha ystävänne? kysyi Albert.

-- Ei laisinkaan; hän on kunnianarvoisa herra, hyvin kohtelias, hyvin vaatimaton, hyvin hienotunteinen, jommoisia Italiassa on suuri joukko, yleensä useimmat vanhojen sukujen jälkeläiset. Olen tavannut hänet monta kertaa Firenzessä, Bolognassa, Luccassa, ja hän on edeltäpäin ilmoittanut tulostaan. Matkatuttavuudet ovat hyvin vaativaisia. He vaativat, että aina ja kaikkialla tulee heille osoittaa samaa ystävällisyyttä, jota kerran sattumalta jossakin on osoittanut, aivan kuin ei sivistyneellä ihmisellä, joka voi tulla neljännestunnin ajan toimeen kenen kanssa tahansa, olisi aina omat sivutarkoituksensa. Majuri Cavalcanti tahtoo nähdä Pariisin, jossa hän tätä ennen on ollut vain läpikulkumatkalla, keisarikunnan aikana, ennen kuin hän läksi Moskovaan kärsimään vilua. Tarjoan hänelle hyvän illallisen, hän jättää poikansa huostaani. Olen luvannut pitää poikaa silmällä. Annan hänen tehdä kaikki ne tyhmyydet, jotka hän tahtoo tehdä, ja siten olemme kuitit.

-- Mainiota, sanoi Albert. -- Ja minä huomaan, että te olette verraton opastaja. Hyvästi siis, sunnuntaina palaamme. Unohdin mainita, että olen saanut tietoja Franzista.

-- Todellako? sanoi Monte-Cristo. -- Ja viihtyykö hän yhä vielä Italiassa?

-- Luullakseni. Mutta hän kaipaa seuraanne. Hän sanoo, että te olitte Rooman aurinko ja että ilman teitä siellä on pilvistä. En muista varmaan, sanooko hän, että sataakin.

-- Hän on siis muuttanut mielipiteitään minun suhteeni.

-- Päinvastoin, hän pitää teitä tavattoman erikoisena. Sen vuoksi hän kaipaa seuraanne.

-- Miellyttävä nuori mies! sanoi Monte-Cristo. -- Tunsin mieltymystä häntä kohtaan heti ensimmäisestä illasta alkaen, jolloin hän suostui syömään illallista minun luonani. Hän on luullakseni kenraali Epinayn poika?

-- Niin on.

-- Saman, joka sai surkean surmansa vuonna 1815?

-- Niin, bonapartelaisten jouduttua valtaan.

-- Juuri niin! Hän miellyttää minua suuresti. Eikö hänkin aio mennä naimisiin?

-- Aikoo, neiti Villefort'in kanssa.

-- Se on siis totta?

-- Yhtä totta kuin että minun pitäisi mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa, vastasi Albert nauraen.

-- Miksi nauratte?

-- Siksi, että silläkin taholla on aivan yhtä vähän halua mennä naimisiin kuin neiti Danglars'illa ja minulla. Mutta, herra kreivi, mehän keskustelemme naisista aivan kuin naiset keskustelevat miehistä. Se on anteeksiantamatonta.

Albert nousi.

-- Joko lähdette?

-- Verraton kysymys! Olen tässä jo kaksi tuntia väsyttänyt teitä, ja kohteliaana kysytte, joko aion lähteä. Olette todellakin maailman kohteliain mies, herra kreivi! Ja kuinka hyvin olette palvelijanne kasvattanut! Varsinkin Baptistinin! En ole koskaan nähnyt sellaista. Minun palvelijani pitävät esikuvinaan Théâtre-Français'n palvelijoita, joilla on vain yksi ainoa lause sanottavana ja jotka juuri sen vuoksi tulevat sen sanomaan aivan etualalle. Jos kerran luovutte Baptistinista, niin pyydän saada hänet palvelukseeni.

-- Sovittu asia, sanoi kreivi.

-- Vielä yksi asia. Sanokaa terveisiä minulta tuolle hienotunteiselle luccalaiselle, signor Cavalcante dei Cavalcantille. Ja jos hän sattumalta haluaa naittaa poikansa, niin hankkikaa hänelle rikas rouva, aatelinen äidin puolelta ainakin ja paronitar isän puolelta. Minä kyllä autan teitä etsimisessä.

-- Ohoo, sanoi Monte-Cristo. -- Onko se todellakin mielipiteenne?

-- On.

-- Vannomatta paras.

-- Kreivi, huudahti Albert, -- minkä palveluksen minulle tekisittekään ja kuinka teitä rakastaisinkaan sata kertaa enemmän, jos teidän avullanne voisin pysyä vielä kymmenen vuotta naimattomana!

-- Kaikkihan voi olla mahdollista, sanoi Monte-Cristo vakavasti.

Ja sanottuaan jäähyväiset Albertille hän palasi huoneeseensa ja soitti kolme kertaa kelloa.

Bertuccio astui sisään.

-- Herra Bertuccio, sanoi hän, -- ilmoitan panevani ensi lauantaina toimeen vastaanoton Auteuilissa talossani.

Bertuccio värisi hiukan.

-- Hyvä, armollinen herra, sanoi hän.

-- Tarvitsen teitä, että kaikki olisi kunnossa, jatkoi kreivi. -- Talo on hyvin kaunis tai ainakin voisi olla hyvin kaunis.

-- Täytyy järjestää kaikki uudestaan, ennen kuin siihen tulokseen pääsee, herra kreivi, sillä kaikki seinäverhot ovat vanhentuneet.

-- Verhotkaa siis kaikkien huoneiden seinät uudelleen, paitsi yhden, makuuhuoneen, jossa on punaiset silkkiset seinäverhot. Sen jätätte aivan siihen kuntoon, missä se on.

Bertuccio kumarsi.

-- Puutarhaan ette myöskään koske, mutta pihan suhteen saatte tehdä mitä vain tahdotte. Olisin hyvin tyytyväinen, ellei sitä tuntisi enää entiseksi.

-- Teen kaiken voitavani, että herra kreivi olisi tyytyväinen. Olisin rauhallisempi, jos herra kreivi lausuisi toivomuksensa päivällisen suhteen.

-- Toden totta, hyvä Bertuccio, sen jälkeen kun olemme tulleet Pariisiin, olette aivan kuin toinen mies: tehän arkailette. Ettekö enää tunne minun makuanikaan?

-- Mutta voisihan teidän ylhäisyytenne edes mainita, keitä tulee vieraiksi!

-- Sitä en vielä tiedä, eikä teidän sitä tarvitsekaan tietää. Lucullus aterioi Luculluksen luona, siinä kaikki.

Bertuccio kumarsi ja poistui.

55. Majuri Cavalcanti

Kreivi ja Baptistin eivät olleet valehdelleet Albertille. Luccalainen majuri, jonka tähden kreivi ei voinut ottaa vastaan päivälliskutsua, oli todellakin tulossa. Kello oli seitsemän, ja Bertuccio oli saamiansa käskyjä noudattaen jo kaksi tuntia aikaisemmin mennyt Auteuiliin, kun portin eteen pysähtyivät ajoneuvot ja poistuivat aivan kuin häpeissään heti, kun niistä oli noussut noin viisikymmentäkaksivuotias mies. Hänellä oli yllään nauhakoristeinen pitkä takki; housut olivat sinistä verkaa, saappaat vielä jokseenkin hienot, vaikka kiilloitus olikin puutteellinen ja anturat liian paksut; hänellä oli säämiskähansikkaat, hiukan sotilasmallinen hattu ja musta, valkoisilla reunuksilla koristettu kaulahuivi, joka olisi voinut näyttää kaularaudalta, ellei sen omistaja olisi pitänyt sitä vapaasta tahdosta. Näin omituisesti oli pukeutunut mies, joka soitti portin kelloa ja kysyi, eikö talo ollut Champs-Elysées n:o 30 ja eikö siellä asunut kreivi Monte-Cristo. Kun portinvartija oli vastannut myöntävästi, astui hän sisään, sulki portin ja lähestyi pääovea.

Baptistin odotteli eteisessä ja hänelle oli annettu tarkka kuvaus tulijan ulkomuodosta. Niinpä hän tunsi miehen heti hänen pienestä ja kulmikkaasta päästään, harmaista ja tuuheista viiksistään. Vieras oli tuskin sanonut nimensä älykkäälle palvelijalle, kun tämä jo oli ilmoittanut hänet kreiville.

Vieras vietiin talon yksinkertaisimpaan salonkiin, ja kreivi tuli hymyillen häntä vastaan.

-- Rakas herra, sanoi hän, -- olkaa tervetullut. Odotin teitä.

-- Todellako, sanoi luccalainen. -- Odottiko teidän ylhäisyytenne minua?

-- Minulle ilmoitettiin, että saavutte luokseni tänään kello seitsemän.

-- Tiesitte siis tuloni jo edeltäpäin?

-- Tiesin.

-- Sitä parempi! Pelkäsin jo, että tätä pientä seikkaa ei ollut muistettukaan.

-- Mitä seikkaa?

-- Ilmoittaa teille tulostani.

-- Ei suinkaan.

-- Mutta olettehan varma siitä, ettette erehdy?

-- Aivan varma.

-- Teidän ylhäisyytenne odotti siis todellakin minua kello seitsemän?

-- Juuri teitä.

Luccalainen näytti tulevan hiukan levottomaksi.

-- Olettehan markiisi Bartolomeo Cavalcanti?

-- Bartolomeo Cavalcanti, vastasi luccalainen iloissaan, -- olen kyllä.

-- Entinen majuri Itävallan armeijassa?

-- Olinko minä majuri? kysyi vanha sotilas arkaillen.

-- Olitte, sanoi Monte-Cristo, -- te olitte majuri. Ranskassa se nimi vastaa sitä arvoa, mikä teillä oli Italiassa.

-- Hyvä, sanoi luccalainen, -- olen siihen aivan tyytyväinen, ymmärrättehän...

-- Sitä paitsi ette tule tänne omasta tahdostanne, jatkoi Monte-Cristo.

-- En suinkaan.

-- Eräs henkilö on teidät lähettänyt.

-- Niin on.

-- Kunnon apotti Busoni?

-- Juuri hän, huudahti majuri iloissaan.

-- Ja teillä on kirje?

-- Tässä se on.

-- Näettehän, että kaikki on niin kuin olla pitääkin. Antakaa se tänne.

Ja Monte-Cristo otti kirjeen, avasi sen ja luki.

Majuri katsoi kummastuneena kreiviin, hänen silmänsä kiintyivät hetkiseksi huoneessa oleviin esineisiin, mutta palasivat aina vähän päästä talon omistajaan.

-- Tämä on todellakin rakkaan apotin kirje... "Majuri Cavalcanti, luccalainen ylimys, joka polveutuu firenzeläisistä Cavalcanteista", jatkoi Monte-Cristo lukien kirjettä, "ja jolla on puolen miljoonan vuotuiset tulot".

Monte-Cristo katsahti ylös kirjeestä ja kumarsi.

-- Puoli miljoonaa, sanoi hän. -- Toden totta, se on kaunis summa, rakas herra Cavalcanti.

-- Sanotaanko siellä puolen miljoonan tulot? kysyi luccalainen.

-- Kirjaimilla kirjoitettuna. Ja se on varmaa, sillä apotti Busoni tuntee tarkoin kaikki Euroopan rikkaat perheet.

-- Olkoon siis puoli miljoonaa, sanoi luccalainen, -- mutta toden totta en uskonut summaa niin suureksi.

-- Siksi, että teillä on taloudenhoitaja, joka teiltä varastaa. Sellaista voi tapahtua, rakas herra Cavalcanti!

-- Kun nyt olette minua varoittanut, sanoi Cavalcanti vakavasti, -- niin ajan hänet ulos.

-- "Ja jolta puuttuu vain yksi seikka ollakseen onnellinen", jatkoi kreivi.

-- Niin, hyvä Jumala, niin, yksi ainoa seikka, huokasi luccalainen.

-- "Hänen pitäisi löytää jumaloitu poikansa."

-- Jumaloitu poikani!

-- "Jonka lapsena ryöstivät joko hänen sukunsa vihamiehet tai mustalaiset."

-- Viiden vuoden vanhana, sanoi luccalainen huoaten syvään ja luoden silmänsä taivaaseen.

-- Isä parka! sanoi Monte-Cristo.

Kreivi jatkoi:

-- "Teen hänet onnelliseksi, herätän hänet uudelleen eloon ilmoittamalla, että te voitte tuoda hänen luokseen hänen poikansa, jota hän turhaan on etsinyt viidentoista vuoden ajan."

Luccalainen katsoi Monte-Cristoon tavattoman rauhattoman näköisenä.

-- Minä voin sen tehdä, sanoi Monte-Cristo.

Majuri nousi.

-- Kirje puhui siis totta alusta loppuun asti? sanoi hän.

-- Epäilittekö sitä, rakas herra Bartolomeo?

-- En koskaan! Kuinka olisin voinut epäillä. Apotti Busoni, hurskas kirkonmies, ei olisi voinut sillä tavoin ilveillä kanssani. Mutta vielä ette ole lukenut kaikkea, teidän ylhäisyytenne.

-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo, -- täällä on vielä jälkikirjoituskin.

-- Niin, sanoi luccalainen, -- siellä ... on ... vielä ... jälkikirjoitus.

-- "Jotta majuri Cavalcantin ei tarvitsisi siirrellä rahojaan toisten pankkiirien huostaan, annan hänelle kahdentuhannen frangin maksuosoituksen matkakulujen korvaamiseksi, ja sen lisäksi saa hän nostaa ne neljäkymmentäkahdeksantuhatta frangia, jotka teillä on vielä minun rahojani hallussanne."

Majuri seurasi huomattavan levottomana jälkikirjoituksen lukemista.

-- Hyvä! sanoi vain kreivi.

-- Hän sanoi: hyvä! sopersi luccalainen. -- Siis ... herra kreivi..., jatkoi hän.

-- Siis mitä? kysyi Monte-Cristo.

-- Siis, jälkikirjoitus ... on yhtä luotettava kuin kirjeen muukin osa?

-- Tietysti. Apotti Busonilla ja minulla on yhteisiä asioita. En tosin muista varmaan, onko hänen saatavansa minulta juuri täsmälleen neljäkymmentäkahdeksantuhatta, sillä me emme pidä niin turhantarkkaa lukua seteleistä. Tämä jälkikirjoitus merkitsi siis teille hyvin paljon?

-- Tunnustan suoraan, sanoi luccalainen, -- että luotin niin täydellisesti apotti Busonin nimikirjoitukseen, etten ottanut rahoja matkaani. Ellen siis olisi näitä rahoja saanut, olisin Pariisissa ollut hyvin pahassa pulassa.

-- Voiko teidän kaltaisenne mies olla pahassa pulassa? sanoi Monte-Cristo. -- Te liioittelette.

-- En suinkaan! Enhän tunne täällä ketään, sanoi luccalainen.

-- Mutta toiset tuntevat teidät.

-- Niin, toiset kyllä tuntevat, joten...

-- Jatkakaa, rakas herra Cavalcanti!

-- Joten kai annatte minulle nuo neljäkymmentäkahdeksantuhatta?

-- Heti kun vain pyydätte.

Majurin silmät lensivät selälleen.

-- Mutta istukaahan, sanoi Monte-Cristo, -- olen toden totta epäkohtelias ... annan teidän neljännestunnin ajan seisoa.

-- Ei se mitään tee.

Majuri veti esiin nojatuolin ja istui.

-- Tahdotteko nyt nauttia jotakin? Lasillisen sherryä tai porto- tai alicante-viiniä?

-- Alicante-viiniä, jos kerran saan valita, sillä se on lempijuomaani.

-- Minulla on aivan erinomaista lajia. Syötte kai leivoksen sen keralla?

-- Syön, koska suvaitsette tarjota.

Monte-Cristo soitti. Baptistin tuli. Kreivi meni hänen luokseen.

-- No?... kysyi hän hiljaa.

-- Nuori mies on täällä, vastasi palvelija samoin.

-- Hyvä. Minne viette hänet?

-- Siniseen salonkiin, niin kuin teidän ylhäisyytenne oli määrännyt.

-- Mainiota. Tuokaa alicante-viiniä ja leivoksia.

Baptistin poistui.

-- Tuotan teille niin paljon vaivaa, sanoi luccalainen, -- että olen aivan pahoillani.

-- Aivan suotta! sanoi Monte-Cristo.

Baptistin palasi tuoden viiniä ja leivoksia.

Kreivi täytti toisen lasin ja kaasi omaan lasiinsa muutaman pisaran punahehkuvaa juomaa pullosta, jonka kyljessä oleva tomu osoitti sen ikää selvemmin kuin ihmisen kasvojen rypyt.

Majuri ei erehtynyt, kumpi lasi oli hänelle aiottu; hän otti täysinäisen ja leivoksen.

Kreivi käski Baptistinin laskemaan tarjottimen lähelle vierasta, joka maisteli viiniä ja tyytyväisenä muikisti suutaan ja kastoi sitten leivoksen viiniin.

-- Siis, sanoi Monte-Cristo, -- asuitte Luccassa, olitte rikas, aatelissukuinen, nautitte yleistä kunnioitusta, teillä oli kaikki, mikä voi tehdä ihmisen onnelliseksi.

-- Kaikki, teidän ylhäisyytenne, sanoi majuri pistäen leivoksen kokonaisena suuhunsa, -- aivan kaikki.

-- Ja onnestanne puuttui vain yksi seikka?

-- Yksi ainoa, sanoi luccalainen.

-- Se, että löytäisitte kadonneen poikanne?

-- Ah, sanoi majuri ottaen toisen leivoksen. -- Se minulta juuri puuttui.

Kunnianarvoisa luccalainen nosti silmänsä taivasta kohden ja yritti huoata.

-- Sanokaahan, rakas herra Cavalcanti, mikä tuo kaivattu poika oli, sillä olen kuullut, että olette pysynyt naimattomana.

-- Niinhän ihmiset yleensä luulivat, sanoi majuri, -- minäkin itse...

-- Niin, ja tekin olitte itse uskonut tuota juttua. Se oli siis nuoruuden synti, jonka olitte tahtonut kaikilta salata.

Majuri nousi, hänen kasvoilleen tuli mahdollisimman tyyni ja arvokas ilme, samalla kun hän loi silmänsä vaatimattomana alas, siten pysyäkseen varmana ja auttaakseen mielikuvitustaan. Hän katsoi kulmainsa alta kreiviä, joka näytti kuuntelevan häntä hymyillen ja suopean uteliaana.

-- Niin, sanoi hän, -- tahdoin salata tämän hairahduksen kaikilta.

-- Se ei ollut mikään hairahdus, sanoi Monte-Cristo, -- sillä mies asettuu aina sellaisten seikkojen yläpuolelle.

-- Niin, eihän se minulle mikään häpeä ollut, sanoi majuri kohottaen päätään ja hymyillen.

-- Mutta hänen äidilleen, sanoi kreivi.

-- Niin, hänen äidilleen! huudahti luccalainen ottaen kolmannen leivoksen. -- Hänen äitiraukalleen!

-- Juokaahan, rakas herra Cavalcanti, sanoi Monte-Cristo kaataen hänen lasinsa täyteen alicantea. -- Liikutus tukahduttaa äänenne.

-- Ajatellessani hänen äitiraukkaansa, sanoi luccalainen koettaen tahdonvoimallaan vaikuttaa kyynelrauhasiin niin paljon, että valheellinen kyynel heruisi hänen silmäkulmastaan.

-- Joka luullakseni kuului erääseen Italian kuuluisimpaan sukuun?

-- Fiesolelaiseen ylimystöön, herra kreivi, fiesolelaiseen ylimystöön!

-- Ja mikä oli hänen nimensä?

-- Oliva Corsinari!

-- Markiisitar?

-- Markiisitar.

-- Ja te menitte lopulta hänen kanssaan naimisiin sukunne tahdosta välittämättä?

-- Niin menin.

-- Ja teillä on kaikki paperinne kunnossa?

-- Mitkä paperit? kysyi luccalainen.

-- Todistus siitä, että olette vihitty Oliva Corsinarin kanssa, ja lapsen syntymätodistus?

-- Lapsen syntymätodistusko?

-- Niin, Andrea Cavalcantin, poikanne. Onhan hänen nimensä Andrea?

-- On, luullakseni, sanoi luccalainen.

-- Kuinka niin? Te vain luulette?

-- En voi sitä varmasti vakuuttaa. Onhan siitä niin pitkä aika, kun hänet menetin.

-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta teillä on kaikki paperit kuitenkin?

-- Herra kreivi, valitettavasti minun täytyy ilmoittaa, että kun en tietänyt tarvitsevani niitä, en ottanut niitä mukaani.

-- Sepä on ikävää! sanoi Monte-Cristo.

-- Olivatko ne siis aivan välttämättömiä?

-- Ehdottomasti!

Majuri raapi otsaansa.

-- Ah, _per Bacco!_ Vai välttämättömät!

-- Tietysti, jos täällä nimittäin alettaisiin epäillä, onko avioliittonne laillinen ja onko lapsi todella teidän.

-- Se on totta, sanoi luccalainen. -- Sitä voidaan todellakin epäillä.