Part 51

-- Hyvät herrat, sanoi kreivitär, -- joka lauantai-ilta olen ystävieni tavattavissa asunnossani Rivoli-kadun 22:ssa. Nyt sen tiedätte.

Nuoret miehet kumarsivat ja poistuivat.

Tullessaan katsomoon he näkivät permantoyleisön tuijottavan entiseen Venäjän lähettilään aitioon. Sinne oli juuri äsken tullut mustapukuinen, kolmenkymmenenviiden tai neljänkymmenen ikäinen herra seurassaan nainen, jolla oli yllään itämainen puku. Nainen oli tavattoman kaunis ja hänen pukunsa niin kallisarvoinen, että kaikkien katseet olivat suuntautuneet häneen.

-- Sehän on Monte-Cristo ja hänen kreikattarensa, sanoi Albert.

Siinä olivat todellakin kreivi ja Haydée.

Vähän ajan päästä nuori nainen oli kaikkien huomion esineenä. Naiset kumartuivat aitioistaan katselemaan kruunujen valossa kimaltelevia jalokiviä.

Koko toisen näytöksen ajan kuului suihketta, joka suuressa seurassa ilmaisee, että jotakin erikoista on tapahtunut. Ei kenenkään mieleenkään juolahtanut käskeä toisia olemaan hiljaa. Tuo harvinaisen kaunis, nuori ja säihkyvän upea nainen oli kaikille ihmeellinen näky.

Morcerf oli siksi hieno mies, ettei odottanut, kunnes saisi huomautuksen, vaan riensi näytöksen loputtua ministerin aitioon. Hän kumarsi molemmille naisille ja ojensi kätensä Debraylle.

Paronitar hymyili hänelle herttaisesti, Eugénie oli tapansa mukaan kylmäkiskoinen.

-- Rakas ystäväni, sanoi Debray, -- tässä näette miehen, joka on pahassa pulassa, ja pyydän teidän apuanne. Rouva paronitar ahdistaa minua kysymyksillään ja tahtoo tietää, mistä kreivi on kotoisin, mistä hän tulee ja minne hän on matkalla. En ole mikään Cagliostro ja pelastuakseni pulasta sanoin: "Kysykää Morcerfilta, hän tuntee kreivin aivan tarkoin", ja silloin teitä viitattiin tulemaan tänne.

-- Tämähän on aivan merkillistä, sanoi paronitar, -- kun on puoli miljoonaa valtion rahoja käytettävänään eikä tiedä sen enempää?

-- Hyvä rouva, sanoi Lucien, -- jos käytettävänäni olisi puoli miljoonaa, niin kuluttaisin ne muuhun kuin ottaakseni selkoa kreivi Monte-Cristosta, jolla ei minun silmissäni ole muuta arvoa kuin se, että hän on kahta vertaa rikkaampi kuin nabob. Mutta olenhan antanut puheenvuoron ystävälleni Morcerfille, kyselkää häneltä, asia ei kuulu minuun.

-- Nabob ei suinkaan olisi lähettänyt minulle hevosia, jotka ovat maksaneet kolmekymmentätuhatta frangia, eikä olisi niiden korvanjuureen kiinnittänyt timantteja, jotka ovat viidentuhannen frangin arvoiset jokainen.

-- Timantit, nauroi Morcerf, -- ovat hänen heikko kohtansa. Luulen, että hänellä kuten Potemkinilla on niitä aina taskussaan ja että hän sirottelee niitä tielleen kuin Peukaloinen.

-- Hän on varmaankin löytänyt jalokivikaivoksen, sanoi rouva Danglars -- Mainitsitte, että hänellä on rajaton luotto mieheni liikkeessä.

-- En, sitä en tietänyt, sanoi Albert, -- mutta otaksun niin.

-- Ja hän ilmoitti miehelleni, että hän aikoo jäädä vuodeksi Pariisiin ja sinä aikana tuhlata kuusi miljoonaa.

-- Hän on kuin Persian shaahi, joka matkustaa tuntemattomana.

-- Entä kuka tuo nainen on, sanoi Eugénie, -- oletteko huomannut, kuinka kaunis hän on?

-- En, neiti, sitä sanaa voin käyttää vain teistä.

Lucien nosti lornjettinsa silmilleen.

-- Hän on hurmaava! sanoi hän.

-- Ja tietääkö herra Morcerf, kuka tuo nainen on?

-- Hyvä neiti, sanoi Albert vastaten melkein heti tähän kysymykseen, -- tiedän hänestä vain hiukan, kuten kaikesta muustakin, mikä koskee tätä kummallista olentoa. Nainen on kreikkalainen.

-- Sen huomaa helposti hänen puvustaan, ja siksi sen tietää varmasti jo koko katsomo.

-- Olen pahoillani, että olen niin huono tiedonantaja, sanoi Morcerf, -- mutta siihen tietoni melkein rajoittuvat. Tiedän vielä, että hän on musikaalinen, sillä eräänä päivänä tullessani kreivin luo kuulin guslin äänen, ja vain tuo nainen saattoi sitä soitella.

-- Tuo teidän kreivinne ottaa siis vieraita vastaan? kysyi rouva Danglars.

-- Suorastaan suurenmoisella tavalla, sen vakuutan.

-- Minun täytyy kehottaa Danglars'ia kutsumaan hänet päivälliselle tai tanssiaisiin, että hän vuorostaan kutsuisi meidät.

-- Mitä, menisittekö hänen luokseen? kysyi Debray nauraen.

-- Miksi en menisi? Mieheni seurassa.

-- Mutta tuo salaperäinen kreivihän on naimaton.

-- Näettehän itse, että hän ei ole, sanoi paronitar nauraen, osoittaen kaunista kreikatarta.

-- Tuo nainen on hänen orjattarensa, niinhän hän itse sanoi meille teidän luonanne. Muistattehan sen, Morcerf?

-- Myöntäkää, rakas Lucien, että hän näyttää aivan prinsessalta.

-- Tuhannen ja yhden yön saduista.

-- Mutta mikä tekee naisen prinsessaksi? Jalokivet, ja niitä on hänellä äärettömän paljon.

-- Liiankin paljon, sanoi Eugénie. -- Ilman niitä hän olisi kauniimpi, sillä silloin näkyisivät hänen kaulansa ja hänen ranteensa, joiden muoto on hyvin kaunis.

-- Oh, taiteilija! Kas, sanoi rouva Danglars, -- kuinka hän innostuu!

-- Minä rakastan kaikkea, mikä on kaunista, sanoi Eugénie.

-- Mitä siis sanotte kreivistä, sillä ei hänkään näytä rumalta? sanoi Debray.

-- Kreivistäkö? sanoi Eugénie, aivan kuin hän tähän asti ei olisikaan vielä huomannut kreiviä. -- Kreivi on hyvin kalpea.

-- Niin onkin, sanoi Morcerf, -- ja tuosta kalpeudesta me etsimmekin selityksen kaikkeen. Tiedättehän, että kreivitär G... väittää häntä vampyyriksi?

-- Kreivitär G... on siis palannut? kysyi paronitar.

-- Hän on tuolla sivuaitiossa, melkein vastapäätä meitä, äiti, sanoi Eugénie. -- Tuo nainen, jolla on ihmeellisen kaunis vaalea tukka, se on hän.

-- Niin onkin, sanoi rouva Danglars. -- Tiedättekö, herra Morcerf, mitä teidän pitäisi tehdä?

-- Käskekää.

-- Teidän pitäisi mennä kreivin luo ja tuoda hänet tänne.

-- Miksikä? kysyi Eugénie.

-- Saadaksemme puhella hänen kanssaan. Etkö ole utelias näkemään häntä?

-- En vähääkään.

-- Kummallinen lapsi, mutisi paronitar.

-- Oh, sanoi Morcerf, -- hän luultavasti tulee itsestäänkin. Katsokaa, hän on nähnyt teidät ja kumartaa teille.

Paronitar vastasi kreivin kumarrukseen hymyillen hänelle herttaisesti.

-- Minä siis uhraudun, sanoi Morcerf. -- Lähden ja koetan keksiä jonkin keinon saadakseni puhutella häntä.

-- Menkää hänen aitioonsa, sehän on yksinkertaisinta.

-- Mutta eihän minua ole esitelty kreikattarelle.

-- Hänhän on orja, niin kuin itse sanoitte.

-- Niin kyllä, mutta tehän väitätte häntä prinsessaksi... Ei. Toivon, että kreivi lähtee aitiostaan nähdessään minun lähtevän täältä.

-- Se on mahdollista. Menkää!

-- Minä menen.

Morcerf kumarsi ja poistui. Juuri kun hän meni kreivin aition oven ohitse, se aukeni, ja kreivi sanoi muutaman sanan arabiankielellä käytävässä olevalle Alille ja tarttui Morcerfin käsivarteen.

Ali sulki oven ja jäi sen eteen seisomaan. Nubialaisen ympärille kokoontui paljon ihmisiä.

-- Pariisinne on toden totta kummallinen kaupunki, sanoi Monte-Cristo, -- ja pariisilaisenne merkillistä kansaa. Luulisi, että he näkevät ensi kertaa nubialaisen. Katsokaahan, kuinka he kokoontuvat Ali-raukan ympärille, joka ei tiedä mitä he tarkoittavat. Olen aivan varma siitä, että pariisilainen voi mennä Tunisiin, Konstantinopoliin, Bagdadiin tai Kairoon, eikä hänen ympärilleen kokoonnu väkeä.

-- Itämaalaiset ovat järkeviä ihmisiä, eivätkä katsele muuta kuin sitä, mikä on näkemisen arvoista. Mutta uskokaa minua. Ali on tämän huomion esineenä vain siksi, että hän on teidän palveluksessanne, ja te olette tällä hetkellä Pariisin tunnetuin henkilö.

-- Todellakin! Ja mistä saan kiittää tätä suosiota?

-- Itseänne. Te lahjoittelette tuhannen louis'n arvoisia valjakkoja, pelastatte kuninkaallisen prokuraattorin rouvan hengen, majuri Blackin nimellä lähetätte kilpa-ajoihin puhdasverisen hevosen ja kolibrin kokoisen jockeyn; ja kun voitatte kultaisen maljan, niin lähetätte sen kauniille naiselle.

-- Ja kuka on kertonut teille kaikista näistä hullutuksista?

-- Etupäässä rouva Danglars, joka toivomalla toivoo saavansa nähdä teidät aitiossaan tai oikeammin sanoen, että yleisö näkisi teidät siellä. Toiseksi Beauchampin sanomalehti ja kolmanneksi oma mielikuvitukseni. Miksi annatte hevosellenne nimeksi Vampa, jos tahdotte pysyä tuntemattomana?

-- Sehän on totta, sanoi kreivi, -- siinä menettelin ajattelemattomasti. Mutta sanokaahan, eikö kreivi Morcerf koskaan käy oopperassa? Olen katsomalla katsellut, mutta en ole häntä nähnyt.

-- Hän tulee tänä iltana.

-- Minne?

-- Paronittaren aitioon luullakseni.

-- Onko tuo paronittaren seurassa oleva hurmaava olento hänen tyttärensä?

-- On.

-- Toivotan teille onnea.

Morcerf hymyili.

-- Me puhumme siitä myöhemmin ja tarkemmin, sanoi hän. -- Mitä pidätte musiikista?

-- Mistä musiikista?

-- Siitä tietysti, jota olette kuullut tänä iltana.

-- Sanon, että se on hyvin kaunista musiikkia ollakseen kuolevaisen olennon säveltämää ja kaksijalkaisten höyhenettömien lintujen laulamaa, niin kuin Diogenes-vainaja sanoi.

-- Mutta, hyvä herra kreivi, sanoistanne päättäen voisi luulla, että teillä on milloin hyvänsä tilaisuus kuunnella taivaan seitsemää kuoroa?

-- Osutte jokseenkin oikeaan. Kun tahdon kuulla soittoa, sellaista, että kukaan kuolevainen ei ole moista kuullut, niin nukahdan.

-- Silloinhan te olette täällä aivan sopivassa paikassa, herra kreivi; nukkukaa, ooppera on varmasti keksitty nukkumista varten.

-- Teidän orkesterinne pitää kuitenkin liian suurta ääntä. Päästäkseni mainitsemaani uneen tarvitsen tyyntä ja hiljaisuutta ja sen lisäksi vielä erikoisia valmistuksia...

-- Ahaa, tuota kuuluisaa hashishiako?

-- Juuri niin, vicomte. Kun tahdotte joskus kuulla soittoa, niin tulkaa aterialle minun luokseni.

-- Minä jo kuulin sitä ollessani aamiaisella luonanne, sanoi Morcerf.

-- Roomassako?

-- Niin.

-- Kuulitte siellä Haydéen guslin äänen. Niin, tuo maanpakolaisraukka huvittaa minua toisinaan soittamalla minulle synnyinseutunsa säveliä.

Morcerf ei sen enempää tiedustellut, kreivi vaikeni. Samassa kello soi.

-- Suottehan anteeksi? sanoi kreivi mennen aitiotaan kohden.

-- Tietysti!

-- Viekää kreivitär G...lle paljon terveisiä hänen vampyyriltaan.

-- Entä paronittarelle?

-- Sanokaa, että minulla on kunnia, jos hän sen sallii, käydä häntä tervehtimässä vielä illan kuluessa.

Kolmas näytös alkoi. Sen aikana tuli kreivi Morcerf lupauksensa mukaan paronittaren aitioon.

Kreivi ei ollut niitä henkilöitä, joiden ilmestyminen teatteriin herättää suurta huomiota. Sen vuoksi eivät muut kuin aitiossa olijat huomanneet hänen tuloaan.

Monte-Cristo näki hänet kuitenkin, ja hieno hymy nousi hänen huulilleen.

Haydée ei nähnyt väliverhon ylhäällä ollessa muuta kuin näyttämön.

Kolmannen näytöksen aikana ei tapahtunut mitään erikoista. Neidit Noblet, Mia ja Leroux tanssivat tavalliset tanssinsa; Robert-Mario haastoi Granadan Prinssin kaksintaisteluun, majesteettinen kuningas kulki näyttämöllä näytellen samettista vaippaansa ja taluttaen tytärtään. Sitten väliverho laskeutui ja yleisö hajaantui lämpiöön ja käytäviin.

Kreivi lähti aitiostaan ja ilmestyi vähän sen jälkeen paronitar Danglars'in aitioon.

Paronitar ei voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä ja ilosta.

-- Astukaahan sisään, herra kreivi, huudahti hän, -- sillä minun täytyy saada liittää suulliset kiitokset niihin sanoihin, jotka jo teille kirjoitin.

-- Hyvä rouva paronitar, sanoi kreivi, -- vieläkö muistatte tuon pikkuseikan? Minä olen sen jo aivan unohtanut.

-- Mutta sitä ei kukaan voi unohtaa, että seuraavana päivänä pelastitte ystäväni rouva Villefort'in vaarasta, jonka nuo samat hevoset saivat aikaan.

-- En tälläkään kertaa ansaitse kiitoksianne, sillä Ali, nubialainen orjani, sai tilaisuuden tehdä tämän suuren palveluksen rouva Villefort'ille.

-- Sama orjako pelasti poikani roomalaisten rosvojen käsistä? kysyi kreivi Morcerf.

-- Ei, herra kreivi, sanoi Monte-Cristo tarttuen käteen, jonka kenraali hänelle ojensi. -- Tällä kertaa otan kiitokset itselleni. Mutta olettehan ne jo lausunut, ja minä olen jo ne ottanut vastaan, ja minua suorastaan hävettää suuri kiitollisuutenne. Suokaahan, rouva paronitar, minulle kunnia tulla esitellyksi tyttärellenne.

-- Nimenne on hänelle jo aivan tuttu, sillä pariin kolmeen päivään ei meillä ole puhuttu mistään muusta kuin teistä. Eugénie, jatkoi paronitar kääntyen tyttärensä puoleen, -- kreivi Monte-Cristo!

Kreivi kumarsi, neiti Danglars taivutti hieman päätään.

-- Olette täällä hurmaavan olennon seurassa, herra kreivi, sanoi Eugénie. -- Onko hän tyttärenne?

-- Ei, neiti, vastasi Monte-Cristo hämmästyen tätä tavattoman suurta suoruutta tai rohkeutta. -- Hän on orpo, kreikkalainen tyttö, jonka holhooja olen.

-- Ja mikä hänen nimensä on?

-- Haydée, vastasi Monte-Cristo.

-- Kreikkalainen! mutisi kreivi Morcerf.

-- Niin, sanoi rouva Danglars. -- Ja sanokaa, oletteko koskaan Ali-pashan hovissa, jota niin kunniakkaasti puolustitte, nähnyt niin ihanaa pukua kuin tuo.

-- Vai niin, sanoi Monte-Cristo, -- te olette siis palvellut Janinassa, herra kreivi?

-- Olin pashan sotajoukkojen ylitarkastajana, vastasi Morcerf. -- Ja tunnustan suoraan, että pieni omaisuuteni on saanut alkunsa albanialaisen päällikköni jalomielisistä lahjoituksista.

-- Katsokaahan häntä! pyyteli rouva Danglars.

-- Missä hän on? sopersi Morcerf.

-- Tuolla! sanoi Monte-Cristo.

Näin sanoen hän laski käsivartensa kenraalin olkapäälle ja kumartui yhdessä hänen kanssaan aition kaiteen yli.

Tänä hetkenä Haydée, joka katseillaan etsi kreiviä, näki hänen kalpeat kasvonsa kreivi Morcerfin kasvojen vieressä.

Vaikutus oli järkyttävä: tuntui kuin tyttö olisi nähnyt Medusan pään. Hän kumartui eteenpäin aivan kuin ahmiakseen häntä silmillään. Samassa hän heittäytyi taaksepäin, ja hänen suustaan kuului heikko kirahdus, joka kuitenkin oli niin voimakas, että sen kuulivat lähinnä olevat ja Ali, joka heti avasi aition oven.

-- Kas, sanoi Eugénie, -- mitä teidän holhokillenne on tapahtunut, herra kreivi? Hän näyttää voivan pahoin.

-- Se on totta, sanoi kreivi, -- mutta älkää olko siitä huolissanne, neiti. Haydée on hermostunut ja hyvin herkkä kaikille tuoksuille. Jos hän vain tuntee vastenmielisen hajuveden tuoksun, hän pyörtyy. Mutta, jatkoi kreivi ottaen pienen pullon taskustaan, -- minulla on tässä varma lääke.

Ja kumarreltuaan samalla kertaa paronittarelle ja tämän tyttärelle hän kätteli vielä kerran kreiviä ja herra Debrayta ja poistui paronitar Danglars'in aitiosta.

Kun hän tuli omaan aitioonsa, oli Haydée vielä hyvin kalpea, mutta heti nähtyään kreivin hän tarttui tämän käsiin. Monte-Cristo tunsi, että tytön käsiä peitti kylmä hiki.

-- Kenen kanssa äsken puhelit, valtiaani? kysyi tyttö.

-- Kreivi Morcerfin kanssa, joka on ollut kuuluisan isäsi palveluksessa ja joka myönsi saavansa kiittää häntä rikkaudestaan.

-- Hän on konna! huudahti Haydée. -- Hän meidät myi turkkilaisille. Ja tuo rikkaus on hänen petollisuutensa palkka. Etkö sitä tietänyt, rakas valtiaani?

-- Olin jo Epeiroksessa kuullut osan tästä jutusta, sanoi Monte-Cristo, -- mutta yksityiskohdat ovat minulle outoja. Tule, tyttäreni, mennään ja sinä kerrot ne minulle, sillä ne mahtavat olla hyvin mielenkiintoisia.

-- Niin, niin, mennään, mennään. Minä kuolen, jos vielä kauemmin olen tuon miehen lähettyvillä.

Ja Haydée nousi äkkiä, kietoi ympärilleen valkoisen helmillä kirjaillun kashmir-burmusin ja poistui nopeasti väliverhon noustessa.

-- Tuo mies ei tee mitään samalla tavalla kuin muut! sanoi kreivitär G... Albertille, joka oli palannut hänen luokseen. -- Hän kuuntelee hartaasti Robert Paholaisen kolmatta näytöstä ja poistuu juuri silloin, kun neljäs alkaa.

54. Kurssinoteerauksia

Muutamia päiviä tämän kohtauksen jälkeen tuli Albert de Morcerf tapaamaan kreivi Monte-Cristoa tämän asuntoon Champs-Elysées'n varrelle. Talo oli jo muuttunut aivan palatsin kaltaiseksi, sillä suunnattoman suuren rikkautensa avulla kreivi saattoi järjestää erikoisen loistaviksi nekin asunnot, joissa viipyi vain lyhyen ajan.

Albertia seurasi Lucien Debray. Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia. Ne eivät millään tavoin olleet jokapäiväisiä, mutta kreivi arvasi heti, mistä ne olivat saaneet alkunsa.

Hän aavisti, että Lucien tuli häntä katsomaan osaksi uteliaisuudesta, osaksi paronittaren lähettämänä. Koska rouva Danglars ei omin silmin voinut katsella asuntoa, jonka haltija oli lahjoittanut hänelle kolmenkymmenentuhannen frangin arvoiset hevoset ja kävi oopperassa jalokiviä säihkyvän orjattaren kanssa, oli hän lähettänyt miehen ottamaan puolestaan asioista selkoa.

Mutta kreivi ei näyttänyt millään tavoin epäilevän, että Lucienin tulo ja paronittaren uteliaisuus olisivat olleet yhteydessä keskenään.

-- Te seurustelette joka päivä paroni Danglars'in perheessä? kysyi hän Albert de Morcerfilta.

-- Seurustelen, herra kreivi. Olenhan maininnut teille syynkin siihen.

-- Asia pysyy siis yhä vireillä?

-- Entistä varmemmin, sanoi Lucien. -- Se on päätetty asia.

Ja otettuaan tällä lauseella osaa keskusteluun, Lucien varmaankin arveli, että hänen täytyi pysyä siitä loitolla, ja hän nosti lornjettinsa silmilleen, puri keppinsä kultanuppia ja alkoi kävellä huoneessa tarkastaen tauluja ja aseita.

-- Vai niin, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta puheistanne päättäen en olisi luullut sen kehittyvän niin nopeasti.

-- Minkä sille voi. Asiat kehittyvät tahtomattammekin. Ellette itse niistä välitäkään, niin ne välittävät teistä, ja pian toteatte hämmästyneenä, kuinka pitkälle ne ovat kehittyneet. Isäni ja herra Danglars ovat yhdessä palvelleet Espanjassa, isäni armeijassa ja herra Danglars muonanhankkijana. Siellä isäni, joka vallankumouksen aikana oli köyhtynyt, ja herra Danglars, joka ei aikaisemmin ollut ollutkaan rikas, laskivat onnensa perustan, isäni poliittisen ja sotilaallisen onnensa, herra Danglars poliittisen ja rahallisen.

-- Muistelen herra Danglars'in puhuneen siitä käydessäni hänen luonaan, sanoi Monte-Cristo. -- Ja, jatkoi hän luoden katseen Lucieniin, joka selaili erästä albumia, -- neiti Eugénie on hyvin kaunis. Muistaakseni oli hänen nimensä Eugénie?

-- Hyvin kaunis, tai pikemmin sanoen hyvin komea, vastasi Albert, -- sillä en osaa sitä arvostella. En ole hänen arvoisensa.

-- Aivanhan puhutte hänestä kuin jo olisitte hänen miehensä!

-- Oh, sanoi Albert katsahtaen ympärilleen nähdäkseen hänkin vuorostaan, mitä Lucien teki.

-- Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo hiljaa, -- ette ole mielestäni laisinkaan ihastunut tuohon avioliittoon.

-- Neiti Danglars on liian rikas, sanoi Morcerf, -- se minua kauhistuttaa.

-- Mitä vielä, sanoi Monte-Cristo, -- tuo ei ole mikään pätevä syy. Olettehan itsekin rikas.

-- Isälläni on noin viidenkymmenentuhannen livren korot vuosittain, ja hän antaa niistä kai minulle naimisiin mennessäni kymmenen- tai kaksitoistatuhatta.

-- Sehän on jokseenkin vaatimaton summa, sanoi Monte-Cristo, -- varsinkin Pariisissa. Mutta eihän kaikki riipu varallisuudesta; hyvä nimi ja yhteiskunnallinen asemakin merkitsevät paljon. Nimenne on kuuluisa, asemanne verraton, sitä paitsi kreivi Morcerf on sotilas, ja ihmiset pitävät siitä, että Bayardien rikkaus liittyy Duguesclinien köyhyyteen. Vaatimattomuus on kaunein päivänpaiste, missä miekka voi välkkyä. Minun mielestäni tämä liitto on erinomaisen sopiva: neiti Danglars tekee teidät rikkaaksi, ja te aateloitte hänet!

Albert pudisti päätään ja vaipui mietteisiinsä.

-- Eräs toinenkin seikka on esteenä.

-- Tunnustan suoraan, sanoi Monte-Cristo, -- etten voi käsittää, mistä johtuu vastenmielisyytenne rikasta ja kaunista tyttöä kohtaan.

-- Tätä vastenmielisyyttä, sanoi Albert, -- jos sitä nyt on, ei ole yksinomaan minun tahollani.

-- Millä taholla sitten? Olettehan sanonut, että isänne toivoi tätä avioliittoa.

-- Mutta äiti ei, ja äidilläni on tarkka ja varma silmä. En tiedä, mikä vastenmielisyys hänellä on Danglars'eja kohtaan.

-- Oh, sanoi kreivi hieman väkinäisen tyynesti, -- kyllähän sen ymmärtää. Kreivitär Morcerf on itse ylhäisyys, ja hänen on vaikea tarttua karkeaan, paksuun, moukkamaiseen käteen. Siinä syy.

-- En tiedä, onko se syynä, sanoi Albert. -- Tiedän vain, että jos tämä avioliitto toteutuu, niin hän tulee onnettomaksi. Jo kuusi viikkoa sitten piti meidän kokoontua keskustelemaan raha-asioista, mutta minua vaivasi niin kova päänkivistys...

-- Oikeako? sanoi kreivi hymyillen.

-- Aivan oikea, se johtui varmaankin pelosta ... niin että kokous lykättiin kahdella kuukaudella. Eihän asialla ole mitään kiirettä, en ole vielä kahtakymmentäyhtä täyttänyt, ja Eugénie on vasta kahdeksantoista. Mutta kahden viikon päästä nuo kaksi kuukautta ovat kuluneet umpeen. Silloin on tartuttava asioihin. Ette voi kuvitellakaan, rakas kreivi, kuinka pahassa pulassa olen... Kuinka onnellinen olettekaan, kun olette vapaa!

-- Olkaa tekin vapaa. Mikä teitä siinä estää? täytyy minun kysyä.

-- Ellen mene naimisiin neiti Danglars'in kanssa, tuotan isälleni tavattoman suuren pettymyksen.

-- Menkää siis hänen kanssaan naimisiin, sanoi kreivi kohauttaen omituisesti olkapäitään.

-- Niinpä niin, sanoi Morcerf. -- Mutta äidilleni se ei ole pettymys, ja jos menen naimisiin, niin tuotan hänelle surua.

-- Olkaa siis menemättä naimisiin, sanoi kreivi.

-- Saammepahan nähdä, teen kaiken voitavani. Annattehan minulle hyviä neuvoja? Ja jos mahdollista, niin pelastattehan minut tästä pulasta. Mieluummin joudun riitaan kreivin kanssa kuin tuotan rakkaalle äidilleni surua.

Monte-Cristo kääntyi poispäin. Hän näytti heltyneeltä.

-- No, sanoi hän Debraylle, joka istui salongin toisessa päässä isossa nojatuolissa, oikeassa kädessään kynä ja vasemmassa piirustusvihko, -- mitä te teette? Kopioitteko Poussinin luonnoksia?

-- Minäkö? vastasi Debray rauhallisesti. -- En suinkaan! Rakastan maalaustaidetta siksi paljon, etten kopioi. Enkä ylipäänsä piirrä nyt mitään. Kirjoitan numeroita.

-- Numeroita?

-- Niin, teen laskelmiani. Tämä tavallaan koskee teitäkin. Lasken, mitä Danglars voitti Haitin arvopaperien nousussa. Ne nousivat kolmessa päivässä kahdestasadastakuudesta neljäänsataanyhdeksään. Tuo viisas pankkiiri osti niitä suuren joukon kahdestasadastakuudesta. Hän on siis voittanut noin kolmesataatuhatta frangia.

-- Se ei ole hänen paras voittonsa, sanoi Morcerf. -- Eikö hän tänä vuonna voittanut Espanjan arvopapereilla miljoonan?

-- Kuulkaahan, ystäväni, sanoi Lucien, -- kreivi Monte-Cristo voi sanoa teille aivan samoin kuin italialaiset:

Danaro e santità Metà della metà.[10]

Onhan siinäkin jo kylliksi. Minä kohautan aina olkapäitäni kuullessani moisista voitoista.

-- Mutta puhuittehan Haitista? sanoi Monte-Cristo.

-- Niin, Haitista, se on eri asia. Haiti on Ranskan pörssin écarté-peliä. Mies voi pitää bouillottesta, rakastaa whistiä, olla innostunut bostoniin, ja yhtä kaikki kyllästyä niihin, mutta palaa aina takaisin écarté-peliin, sillä se on jännittävin. Herra Danglars myi siis eilen neljästäsadastayhdeksästä arvopaperit ja korjasi omaan taskuunsa kolmesataatuhatta frangia. Jos hän olisi odottanut tähän päivään asti, kun arvopaperit laskivat kahteensataanviiteen, niin hän voittamiensa kolmensadantuhannen frangin sijasta olisikin menettänyt kaksikymmentäviisituhatta.

-- Ja miksi nuo arvopaperit laskivat neljästäsadastayhdeksästä kahteensataanviiteen? kysyi Monte-Cristo. -- Antakaa anteeksi kysymykseni, mutta minä en tunne laisinkaan pörssisalaisuuksia.

-- Siksi, vastasi Albert nauraen, -- että sieltä kuuluu joka päivä ristiriitaisia uutisia.

-- Hitto vieköön, sanoi Monte-Cristo, -- herra Danglars panee päivässä uhkapeliin kolmesataatuhatta frangia! Hän mahtaa olla tavattoman rikas?

-- Hän ei pelaa pörssissä, sanoi Lucien, -- vaan rouva Danglars. Hän on niissä asioissa hyvin uhkarohkea.

-- Mutta kun te olette järkevä, Lucien, ja tiedätte miten epäluotettavia uutiset ovat, sillä tehän ne ensimmäisinä kuulette, niin voisittehan estää häntä tekemästä tuollaisia uhkarohkeita yrityksiä, sanoi Morcerf hymyillen.

-- Kuinka minä voisin, kun hänen miehensäkään ei siinä onnistu? sanoi Lucien. -- Tunnettehan paronittaren. Ei kukaan voi häneen vaikuttaa, ja hän tekee aivan niin kuin itse tahtoo.

-- Jos minä olisin teidän sijassanne! huudahti Albert.

-- Niin mitä tekisitte?

-- Parantaisin hänet. Tekisin sillä tavoin palveluksen hänen tulevalle vävylleen.

-- Kuinka niin?