Part 50

-- Niin, kerron teille vain yhden. Hänellä oli hyvin kaunis puutarha, jossa kasvoi vihanneksia, kukkia ja hedelmiä. Näiden vihannesten joukosta hän valitsi kaikkein viattomimman, kaalin. Kolmen päivän ajan hän kasteli tätä kaalia arsenikkiliuoksella. Kolmantena päivänä kaali alkoi käydä keltaiseksi ja kuihtua, silloin se oli otettava maasta. Kaikkien muiden mielestä se oli täysin kehittynyt kaali, joka näytti aivan viattomalta, mutta apotti tiesi, että se oli myrkyllinen. Hän vei kaalin asuntoonsa, otti kaniinin -- apotti Adelmontella oli kokoelma kaniineja, kissoja ja marsuja, ja se oli yhtä suuri kuin hänen kukka- ja hedelmävarastonsakin --, apotti otti siis kaniinin ja syötti sille kaalin lehden; kaniini kuoli. Mikä tutkintotuomari uskaltaisi tämän johdosta jotakin huomauttaa, ja kuka kuninkaallinen prokuraattori on koskaan nostanut syytettä Magendieta tai Flourensia vastaan niiden kaniinien, kissojen ja marsujen tähden, jotka he ovat tappaneet? Ei kukaan. Kaniini on siis kuollut oikeuslaitoksen siitä vähääkään välittämättä. Adelmonte antaa keittäjättärensä ottaa kaniinin sisälmykset pois ja heittää ne tunkiolle. Tällä tunkiolla on kana, joka nokkii näitä sisälmyksiä ja kuolee seuraavana päivänä vuorostaan. Juuri kun se on kuolinkamppailussaan, lentää haukka ohitse -- Adelmonten kotimaassa on paljon haaskahaukkoja, -- vie sen kalliolle ja syö sen. Kolme päivää myöhemmin haukka, joka tämän aterian jälkeen on voinut pahoin, tuntee ilmassa päätään huimaavan ja putoaa kalalammikkoonne. Hauki ja ankerias ovat ahneita syömään, ne käyvät haukan kimppuun. Otaksukaa, että seuraavana päivänä tuodaan pöytäänne hauki tai ankerias, joka on neljännessä asteessa myrkytetty, vieraanne on silloin kahdennessa asteessa myrkytetty ja kuolee kahdeksan tai kymmenen päivän päästä vatsanväänteisiin, sydämen kouristuksiin ja mahalaukun pöhötykseen. Toimitetaan ruumiinavaus, ja lääkärit sanovat: Potilas on kuollut sapessa olleeseen kasvannaiseen tai lavantautiin.

-- Mutta, sanoi rouva Villefort, -- tuo mainitsemanne sarja voi milloin tahansa katketa. Haukka ehkä ei lennäkään juuri tuona hetkenä ohitse, ja se voi pudota sadan askelen päähän lammikosta.

-- Siinähän koko taito piileekin. Jos itämailla tahtoo olla etevä kemisti, täytyy osata ohjata sattumaa. Ja se onnistuukin.

Rouva Villefort näytti miettiväiseltä ja kuunteli.

-- Mutta, sanoi hän, -- arsenikki ei sula. Vaikka sitä nauttii millä tavoin tahansa, niin sitä on ruumiissa suuri määrä sinä hetkenä, jona asianomainen on saanut kuolettavan annoksen,

-- Hyvä, huudahti Monte-Cristo, -- juuri tuota samaa minäkin sanoin Adelmontelle. Hän mietti ja vastasi sisilialaisella sananlaskulla: "Poikani, maailmaa ei luotu yhtenä päivänä vaan seitsemänä, palatkaa sunnuntaina." Seuraavana sunnuntaina palasin. Arsenikin sijasta hän olikin kastellut kaalia strykniiniliuoksella. Tällä kertaa ei kaali millään tavoin näyttänyt kituvalta. Kaniini ei sen vuoksi epäillyt sitä hiukkaakaan. Viiden minuutin päästä kaniini kuoli. Kana söi kaniinin sisälmyksiä ja oli seuraavana päivänä kuollut. Nyt astuimme haukan sijaan, otimme kanan ja avasimme sen. Tällä kertaa olivat kaikki erikoiset merkit kadonneet, eikä jäljellä ollut muuta kuin aivan yleisiä tuntomerkkejä. Ei missään elimessä ollut myrkytyksen merkkiä, ei näkynyt muuta kuin kiihottunut hermosto, siinä kaikki, ja aivohalvaus, ei muuta. Kana ei ollut myrkytetty, se oli kuollut halvaukseen. Se ei ole tavallista kanoissa, mutta sitä tavallisempaa ihmisissä.

Rouva Villefort näytti vaipuvan yhä syvempiin mietteisiin.

-- Mikä onni, sanoi hän, -- että tuollaisia aineita eivät voi valmistaa muut kuin kemistit, sillä varmasti toinen puoli maailmaa myrkyttäisi toisen.

-- Kemistit tai henkilöt, jotka osaavat kemiaa, sanoi Monte-Cristo aivan kuin ohimennen.

-- Ja sitä paitsi, sanoi rouva Villefort karkottaen väkivaltaisesti ajatuksensa -- olkoon rikos kuinka huolellisesti tahansa valmistettu, niin se on aina kuitenkin rikos. Ja vaikka se voikin välttää ihmisten silmät, niin Jumala sen näkee. Itämaalaiset ovat omantunnonasioissa meitä kylmemmät ja he ovat viisaasti kyllä poistaneet helvetin. Siinä kaikki.

-- Tuollaiset arviot voivat kyllä herätä teidänkaltaisessanne rehellisessä sielussa, mutta järkeily ne piankin kukistaa. Ihmisajatuksen huonon puolen voi aina keskittää tuohon Jean-Jacques Rousseaun lauseeseen: "Mandariini surmaa kolmensadan peninkulman päästä nostamalla sormensa." Ihmisen elämä kuluu tällaisten tekojen suorittamiseen, ja hän käyttää älyään niiden keksimiseen. Harvat pistävät puukon toisen rintaan tai antavat mainitsemanne määrän arsenikkia toiselle: he ovat kiivasluonteisia tai tyhmiä. Mutta jos vaihdatte ruman sanan lievempään, niin ette tee inhottavaa murhaa, syrjäytätte vain tieltänne haitallisen olennon ja teette sen ilman väkivaltaa, ilman suurta melua. Uhrista ei tule marttyyria eikä teistä pyöveliä: ei vuoda verta, ei kuulu tuskanhuutoja, ei näy kouristuksia, kuolema ei tule äkkiä ettekä te joudu tekemisiin inhimillisen lain kanssa, joka sanoo: "Älä häiritse yhteiskuntaa!" Sillä tavoin toimivat ja myöskin onnistuvat itämaalaiset, nuo tyynet ja veltot ihmiset, joille aika merkitsee vähän, kun he tahtovat jotakin tärkeää toteuttaa.

-- Mutta omatunto, huokasi rouva Villefort väräjävällä äänellä.

-- Niin, kaikeksi onneksi on omatunto olemassa, sanoi Monte-Cristo, muuten olisimme tavattoman onnettomia. Tuollaisen voimakkaan teon jälkeen omatunto meidät pelastaa, sillä se tarjoaa meille tuhat puolustusta. Ja nämä puolustukset, niin hyvin kuin ne viihdyttävätkin meidät uneen, eivät suinkaan olisi yhtä päteviä pelastamaan henkeämme tuomarin edessä. Richard III:l1a mahtoi todellakin olla suuri apu omastatunnostaan, kun hän oli surmannut Edvard IV:n molemmat pojat. Hän saattoi todellakin sanoa itselleen: "Nämä molemmat lapset olivat julman vainoojakuninkaan jälkeläisiä ja olivat perineet isältään kaikki hänen paheensa. Minä huomasin ne jo alussaan. Nämä molemmat pojat estivät minua tekemästä onnelliseksi Englannin kansan, jonka he epäilemättä olisivat tehneet hyvin onnettomaksi." Samalla tavoin auttoi omatunto lady Macbethia, joka ei tahtonut hankkia valtaistuinta miehelleen, niin kuin Shakespeare väittää, vaan pojalleen. Äidinrakkaus on niin suuri hyve ja niin voimakas kiihottaja, että sille täytyy paljon antaa anteeksi. Duncanin kuoleman jälkeen lady Macbeth olisikin ollut hyvin onneton, ellei hänellä olisi ollut omaatuntoaan.

Rouva Villefort kuunteli ahneesti näitä kamalia lauseita ja hirveitä paradokseja, joita kreivi lausui omalla ironisella tavallaan.

Lyhyen vaitiolon jälkeen rouva Villefort sanoi:

-- Tiedättekö, herra kreivi, te olette pelottava todistelija ja näette maailman hiukan liian synkässä valossa. Oletteko tullut arvostelleeksi maailmaa tällä tavoin katsellessanne sitä keittopullojenne ja lasienne läpi? Sillä te olette todellakin suuri kemisti, ja tuo rohto, jota annoitte pojalleni ja joka nopeasti herätti hänet eloon...

-- Älkää luottako siihen, sanoi Monte-Cristo. -- Yksi tippa riitti herättämään eloon tämän kuolemaisillaan olevan lapsen, mutta kolme tippaa olisi ajanut veren sellaisella voimalla hänen keuhkoihinsa, että hän olisi saanut ankaran sydämentykytyksen, kuusi olisi tukehduttanut hänet ja vaivuttanut paljon syvempään tainnostilaan kuin se oli, mistä hän heräsi, ja kymmenen olisi hänet heti paikalla surmannut. Muistattehan, kuinka kiireesti otin hänen käsistään pullot, kun hän yritti niihin tarttua?

-- Se on siis kamalaa myrkkyä?

-- Hyvä Jumala, ei suinkaan! Otaksukaamme ensiksikin, ettei myrkky-sanaa ole olemassa, koska lääketieteessä käytetään mitä voimakkaimpia myrkkyjä, jotka sopiviin annoksiin jaettuina tulevat terveyttä tuottaviksi lääkkeiksi.

-- Mitä se siis oli?

-- Se oli nestettä, jonka on valmistanut ystäväni apotti Adelmonte ja jota hän on opettanut minut käyttämään.

-- Se mahtaa olla oivallinen lääke kouristuksia vastaan, sanoi rouva Villefort.

-- Aivan verraton. Olettehan sen itsekin nähnyt, sanoi kreivi, -- ja olenkin sitä usein käyttänyt, vaikka mahdollisimman varovaisesti, lisäsi hän nauraen.

-- Sen uskon, vastasi rouva Villefort samalla tapaa. -- Mitä minuun tulee, olen hyvin hermostunut ja helposti pyörryn; jonkun apotti Adelmonten pitäisi määrätä minulle lääkettä, jonka avulla voisin helposti hengittää ja saada mieleni rauhoittumaan, sillä pelkään jonakin päivänä kuolevani hengenahdistukseen. Mutta kun sellaista lääkäriä ei helpolla löydy Ranskasta, eikä apottinne kai minun tähteni matkusta Ranskaan, niin täytyy minun tyytyä Planchen kouristuslääkkeisiin, joiden lisäksi käytän paljon piparminttua ja Hoffmannin tippoja. Tässä on pastilleja, joita olen erityisesti valmistuttanut ja joita otan aina kaksi kerrallaan.

Monte-Cristo avasi kilpikonnanluisen rasian, jonka nuori nainen hänelle ojensi, ja hengitti pastillien tuoksua niin kuin ainakin mies, joka tuntee sellaisten valmistustavat.

-- Ne ovat oivallisia, sanoi hän, -- mutta ne on nieltävä, ja se on mahdotonta, kun asianomainen on pyörtynyt. Niinpä on minun lääkkeeni parempi.

-- Minäkin pitäisin siitä enemmän, varsinkin kun olen nähnyt, millaisen vaikutuksen se saa aikaan. Mutta sen valmistus on varmaankin salaisuus, enkä tahdo olla epähieno ja udella sitä.

-- Mutta minä rohkenen tarjota sitä teille, sanoi Monte-Cristo nousten.

-- Todellakin!

-- Mutta muistakaa vain se, että pieninä annoksina se on lääke, mutta suurina myrkky. Yksi tippa herättää eloon, niin kuin itse näitte, mutta viisi tai kuusi surmaa ehdottomasti ja tekee sen sitäkin kamalammalla tavalla, kun se esimerkiksi viiniin tiputettuna ei vähääkään muuta viinin makua. Mutta nyt lopetan, sillä muuten näyttää siltä kuin haluaisin antaa teille neuvoja.

Kello löi puoli seitsemän. Palvelija ilmoitti erään rouva Villefort'in ystävän, joka tuli hänen luokseen päivälliselle.

-- Jos minulla olisi ilo saada nähdä teidät kolmannen tai neljännen kerran, herra kreivi, sen sijaan että nyt näen teidät vasta toisen kerran, ja jos minulla olisi kunnia olla ystävänne, sen sijaan että nyt olen ainoastaan tuttavanne, niin pyytäisin teitä jäämään päivälliselle.

-- Tuhannet kiitokset, sanoi kreivi. -- Olen itse lupautunut muualle. Olen luvannut viedä erään, tuttavani kreikkalaisen prinsessan, oopperaan, jossa hän ei ole vielä ollut, ja hän odottaa minua.

-- Menkää siis, mutta älkää unohtako reseptiäni.

-- Kuinka voisin! Silloinhan minun täytyisi unohtaa keskustelummekin. Ja sehän on mahdotonta.

Monte-Cristo kumarsi ja poistui. Rouva Villefort jäi mietteisiinsä.

-- Hän on kummallinen mies, sanoi hän, -- ja hän näyttää aivan siltä, kuin hänen ristimänimensä voisi olla Adelmonte.

Monte-Cristo oli saavuttanut enemmän kuin oli odottanutkaan.

-- Tässä on hyvä maaperä, sanoi hän mennessään. -- Ja olen varma siitä, että siihen laskettu siemen ei jää itämättä.

Seuraavana päivänä hän lupauksensa mukaan lähetti pyydetyn reseptin.

53. Robert Paholainen

Oopperaan meno oli sitäkin pätevämpi syy, kun sinä iltana oli juhlanäytäntö. Levasseur oli pitkän aikaa ollut sairaana ja lauloi taas Bertramin osan, ja ooppera oli kuten tavallista houkutellut Pariisin hienoston koolle.

Morcerfilla, niin kuin muillakin rikkailla nuorukaisilla, oli oma orkesteripaikkansa; sitä paitsi hän saattoi mennä kymmenen tuttavansa aitioon ja tietenkin vielä omalle paikalleen muotileijonien aitioon. Château-Renaud'n paikka oli hänen vieressään.

Beauchampilla, joka oli sanomalehtimies, oli koko katsomo hallussaan, ja hän saattoi mennä minne halusi.

Sinä iltana oli ministerin aitio Lucien Debrayn käytettävänä. Hän oli tarjonnut sen Morcerfille, mutta kun Mercedes oli kieltäytynyt tulemasta, oli Morcerf lähettänyt sen Danglars'ille käskien sanomaan, että hän mahdollisesti illan kuluessa tulee tervehtimään paronitarta ja hänen tytärtään, jos nämä suvaitsevat ottaa aition vastaan. Naiset olivat tietenkin heti valmiit. Ei kukaan ole niin ahne vapaapaikoille kuin miljoonien omistajat.

Danglars oli selittänyt, että hänen poliittiset mielipiteensä ja kuulumisensa vastustuspuolueeseen estivät häntä menemästä ministerin aitioon. Paronitar oli sen vuoksi kirjoittanut Lucienille ja pyytänyt tätä tulemaan heitä noutamaan, sillä hän ei voinut mennä oopperaan Eugénien kanssa kahden.

Jos naiset olisivat menneet kahden, olisi sitä pidetty hyvin sopimattomana, mutta kun neiti Danglars meni oopperaan yhdessä äitinsä ja tämän rakastajan kanssa, niin ei kellään ollut mitään muistuttamista sitä vastaan. Elämä on otettava sellaisena kuin se on.

Väliverhon noustessa katsomo oli melkein tyhjä. Pariisilaisen hienoston tapoihin kuuluu saapua oopperaan vasta näytännön aikana. Siitä on seurauksena, että ennen näytännön alkua tulleet eivät ensimmäisen näytöksen aikana katsele näyttämölle, vaan tarkastelevat saapuvia eivätkä kuule muuta kuin ovien pauketta ja keskusteluja.

-- Kas, sanoi Albert äkkiä nähdessään erään ensi rivin aition oven aukeavan, -- kas, kreivitär G...!

-- Kuka on kreivitär G...? kysyi Château-Renaud.

-- Tuota kysymystä en toden totta anna teille anteeksi. Kysytte, kuka on kreivitär G...?

-- Sehän on totta, hänhän oli tuo hurmaava venetsialainen kaunotar, sanoi Château-Renaud.

Samassa kreivitär huomasi Albertin ja nyökkäsi hänelle hymyillen.

-- Tunnette siis hänet? sanoi Château-Renaud.

-- Tunnen kyllä, sanoi Albert. -- Franz esitteli hänet minulle Roomassa.

-- Tahdotteko tehdä minulle saman palveluksen Pariisissa, minkä Franz teki teille Roomassa?

-- Mielelläni.

-- Hiljaa! huusi yleisö.

Nuorukaiset jatkoivat keskusteluaan välittämättä vähääkään siitä, että permantoyleisö halusi kuulla musiikkia.

-- Hän on Mars-kentän kilpa-ajoissa, sanoi Château-Renaud.

-- Tänäänkö?

-- Niin.

-- Sehän on totta. Tänään oli kilpa-ajot. Löittekö vetoa?

-- Aivan vähän, viisikymmentä louista.

-- Ja mikä hevonen voitti?

-- Nautilus. Löin vetoa sen voitosta.

-- Mutta olihan kolme kilpailua.

-- Niin olikin. Kilpailtiin Jockey-klubin palkinnosta, kultamaljasta. Silloin sattui omituinen tapaus.

-- Mikä?

-- Hiljaa! huusi yleisö.

-- Voittajina olivat aivan tuntematon hevonen ja tuntematon jockey.

-- Todellako?

-- Niin. Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota hevoseen, jonka nimi oli Vampa, ja jockeyhin, jonka nimi oli Job, kun äkkiä ajoi esiin komea raudikko ja sen selässä pikkuinen jockey. Hän oli niin kevyt, että hänen taskuihinsa täytyi panna kaksikymmentä naulaa lyijyä, mikä ei estänyt häntä tulemasta perille kolme hevosenpituutta ennen kuin Ariel ja Barbaro, joiden kanssa hän kilpaili.

-- Eikö saatu tietää, kenen oli hevonen ja jockey?

-- Ei.

-- Sanoitte, että hevosen nimi oli...

-- Vampa.

-- Siinä tapauksessa tiedän enemmän kuin te, tiedän kenen se on.

-- Olkaa hiljaa! huusi permantoyleisö kolmannen kerran.

Tällä kertaa huuto oli niin kiivas, että nuoret miehet viimeinkin huomasivat sen tarkoittavan heitä. He kääntyivät katsomaan yleisöä nähdäkseen, kuka olisi valmis ottamaan edesvastuun tästä heidän mielestään suuresta hävyttömyydestä. Mutta kukaan ei vastannut heidän haasteeseensa, ja he kääntyivät näyttämölle päin.

Silloin aukeni ministerin aitio, ja rouva Danglars, hänen tyttärensä ja Lucien Debray asettuivat paikoilleen.

-- Ahaa, sanoi Château-Renaud, -- tuolla on teidän tuttavianne, vicomte. Mitä hittoa katsotte oikealle? Teitä etsitään.

Albert kääntyi, ja kohtasi paronittaren katseen. Tämä viittasi hänelle viuhkallaan. Mitä neiti Eugéniehen tulee, niin hänen suuret, tummat silmänsä tuskin suvaitsivat luoda katsetta orkesteriin päin.

-- Kuulkaahan, hyvä ystävä, sanoi Château-Renaud, -- minä en pane erikoista painoa sille, että neiti Eugénie ei muka olisi kylliksi arvokas vaimoksenne, eikä se taida teidänkään ajatuksianne sanottavasti vaivata. En sen vuoksi voi käsittää, mitä teillä on neiti Danglars'ia vastaan. Hän on hyvin kaunis nainen.

-- Niin on, sanoi Albert. -- Mutta minä puolestani rakastaisin mieluummin lempeämpää, vienompaa, naisellisempaa kauneutta.

-- Sellaisia te nuoret olette, sanoi Château-Renaud, joka puhutteli Albertia isällisesti, niin kuin kolmikymmenvuotiaalta voi odottaakin. -- Ette ole koskaan tyytyväisiä. Teille tarjotaan morsianta, joka on uljas kuin metsästävä Diana, ettekä ole tyytyväinen!

-- Siinäpä se juuri onkin; olisin rakastanut enemmän Milon tai Capuan Venusta. Tuo metsästävä, aina neitostensa ympäröimä Diana kauhistuttaa minua. Pelkään, että hän kohtelee minua samoin kuin Aktaionia.

Tyttöä katsellessa saattoi kyllä ymmärtää Morcerfia. Neiti Danglars oli kaunis, mutta, niin kuin Albert oli sanonut, hänen kauneutensa oli hiukan kylmää. Tukka oli musta, mutta sen laineissa huomasi aivan kuin hiusten kapinoivan kättä vastaan, joka tahtoi niitä järjestää. Hänen silmänsä olivat samoin kuin tukkakin aivan mustat, ja niitä kaarsivat komeat kulmakarvat, joilla oli vain se vika, että ne toisinaan rypistyivät ja katseessa välkähti naiselle harvinainen lujuus. Vartalo oli jäntevä kuin Junon. Suu vain oli liian iso, ja hampaat hohtavan valkoiset, joten huulten heleä puna erottui vieläkin enemmän apeasta ihosta. Suun pielessä oli musta luomi, hiukan isompi kuin tällaiset luonnonoikut tavallisesti ovat, ja kaikki tämä yhdessä antoi hänen olemukselleen ilmeen, joka hiukan kammotti Morcerfia. Jos hänen esiintymistään joku moitti, johtui se siitä, että siinä oli aivan samoin kuin hänen kasvoissaankin jotakin liian miehekästä. Hän puhui paria kolmea kieltä, piirsi hyvin, kirjoitteli runoja ja sävelsi. Varsinkin viimeksi mainittuun hän oli suuresti ihastunut ja tutki musiikkia yhdessä erään koulutoverinsa kanssa, joka oli varaton, mutta jolla oli kaikki edellytykset tulla suureksi laulajattareksi. Eräs kuuluisa säveltäjä suosi melkein isällisesti tätä tyttöä ja vakuutti, että hän vielä voisi äänellään koota rikkauksia.

Kun oli mahdollista, että neiti Louise d'Armilly joutuisi esiintymään näyttämöllä, ei neiti Danglars koskaan näyttäytynyt hänen seurassaan yleisön nähden, vaikkakin kodissaan otti hänet vastaan. Louisella ei ollut pankkiirin talossa ystävän riippumatonta asemaa, mutta häntä pidettiin kuitenkin paljon parempana kuin tavallista opettajatarta.

Muutama sekunti paronittaren tulon jälkeen laski väliverho, orkesteripalkat tyhjenivät melkein kokonaan, ja puoli tuntia kestävän väliajan kuluessa oli katsojilla tilaisuus kävellä lämpiössä tai mennä tervehtimään tuttaviaan aitioihin.

Morcerf ja Château-Renaud olivat ensimmäisinä lähteneet liikkeelle. Ensi hetkessä rouva Danglars luuli Albertin kiiruhtavan tervehtimään häntä ja kumartuikin tyttärensä puoleen sanoakseen, ketä hän odotti. Mutta tyttö pudisti hymyillen päätään. Ja aivan kuin todistukseksi siitä, kuinka oikeutettu Eugénien arvostelu oli, Albert ilmestyi kreivitär G...n aitioon.

-- Siinähän te olette, herra matkamies, sanoi kreivitär ojentaen hänelle kätensä sydämellisesti, niin kuin vanhalle tuttavalle ainakin. -- Olette hyvin ystävällinen, kun tunsitte minut heti ja tulitte luokseni ensimmäiseksi.

-- Olkaa varma siitä, että jos olisin tietänyt, että te olitte Pariisissa ja tietänyt missä asuitte, en olisi näin kauan odottanut. Mutta sallikaa minun esitellä teille paroni Château-Renaud, ystäväni, eräs niistä harvoista aatelismiehistä, joita vielä on Ranskassa, ja joka kertoi minulle nähneensä teidät Mars-kentän kilpa-ajoissa.

Château-Renaud kumarsi.

-- Olitte siis kilpa-ajoja katsomassa? sanoi kreivitär vilkkaasti.

-- Olin, rouva kreivitär.

-- Voitteko siis sanoa minulle, jatkoi kreivitär G..., -- kenen hevonen voitti Jockey-klubin palkinnon?

-- En, vastasi Château-Renaud, -- ja kysyinkin juuri samaa äsken Albertilta.

-- Tahdotteko sen ehdottomasti tietää, rouva kreivitär? kysyi Albert.

-- Tavattoman mielelläni. Mutta ajatelkaahan... Niin, tiedättekö hänen nimensä?

-- Aiotte kertoa jotakin, sillä aloitte jo sanomalla: ajatelkaahan.

-- Niin, ajatelkaahan, että tuo raudikko ja tuo punatukkainen jockey herättivät heti alussa niin suurta myötätuntoani, että rukoilin heidän puolestaan, aivan kuin olisin lyönyt vetoa ja pannut puolet omaisuudestani vaaraan. Kun sitten näin, että he todella tulivat perille ensimmäisinä ja voittivat kolmella hevosenpituudella toiset, ilahduin niin kovasti, että aloin taputtaa käsiäni aivan kuin hullu. Ajatelkaahan kummastustani, kun kotiin palatessani tapasin portaissa tuon punapukuisen jockeyn. Arvelin ensin, että voittaja sattumalta asui samassa talossa, mutta avatessani oven salonkiini näin pöydällä palkintona olleen kultamaljan. Maljassa oli pieni paperiliuska ja siihen kirjoitettuna: "Kreivitär G...lle lordi Ruthwen."

-- Hän se juuri on, sanoi Morcerf.

-- Mitä! Kuinka niin juuri hän? Mitä sillä tarkoitatte?

-- Tarkoitan sitä, että hän on lordi Ruthwen itse.

-- Mikä lordi Ruthwen? -- Meidän lordimme, vampyyri, joka oli Argentina-teatterissa.

-- Todellako? huudahti kreivitär. -- Hän on siis täällä?

-- On.

-- Ja te tapaatte hänet? Seurustelette hänen kanssaan? Menette hänen luokseen?

-- Hän on paras ystäväni, ja herra Château-Renaud'llakin on kunnia tuntea hänet.

-- Mistä otaksutte, että hän on voittaja?

-- Hänen hevosensa nimi oli Vampa.

-- No niin, entä sitten?

-- Ettekö muista sen kuuluisan rosvon nimeä, joka vangitsi minut?

-- Sehän on totta!

-- Ja jonka vallasta kreivi minut ihmeellisellä tavalla pelasti.

-- Aivan oikein.

-- Hänen nimensä oli Vampa. Näettehän siitä, että hän on hevosen omistaja.

-- Mutta miksi hän lähetti minulle tuon maljan?

-- Ensiksikin sen vuoksi, että olin, niin kuin varsin hyvin arvaatte, puhunut paljon teistä hänelle. Toiseksi siksi, että hän iloitsi tavatessaan maalaisensa ja oli onnellinen, kun tämä oli iloinen hänen menestyksestään.

-- Toivoakseni ette koskaan ole kertonut hänelle, mitä tyhmyyksiä hänestä puhuimme.

-- Sitä en voi varmasti vannoa, ja päättäen siitä, että hän lähettää teille maljan käyttäen nimeä lordi Ruthwen...

-- Sehän on kauheata. Hän mahtaa aivan kuolettavasti vihata minua.

-- Käyttäytyykö hän kuin vihollinen?

-- Ei, sen myönnän.

-- No niin!

-- Hän on siis Pariisissa?

-- On.

-- Entä minkä vaikutuksen hän on tehnyt?

-- Ensimmäisen viikon aikana, sanoi Albert, -- puhuttiin vain hänestä, mutta sitten tuli Englannin kuningattaren kruunaus ja neiti Marsin jalokivien ryöstö, eikä puhuttu enää muusta kuin niistä.

-- Kyllä kaikesta huomaa, rakas ystävä, sanoi Château-Renaud, -- että kreivi on ystävänne, te kohtelette häntä sen mukaan. Älkää uskoko, mitä Albert sanoo, rouva kreivitär. Pariisissa ei puhuta mistään muusta kuin kreivi Monte-Cristosta. Hän aloitti lahjoittamalla rouva Danglars'ille kolmenkymmenentuhannen frangin arvoiset hevoset, sitten hän pelasti rouva Villefort'in hengen, sitten hän kaikesta päättäen voitti Jockey-klubin palkinnon. Väitän, että tällä hetkellä ei puhuta mistään muusta kuin kreivi Monte-Cristosta, ja että hänestä puhutaan vielä kuukaudenkin päästä, jos hän yhä tekee tällaisia odottamattomia tekoja, jotka näyttävät kuuluvan hänen tyyliinsä.

-- Se on kyllä mahdollista, sanoi Morcerf. -- Odottaessamme sitä sanokaahan, kuka on ottanut Venäjän lähettilään aition.

-- Minkä? kysyi kreivitär.

-- Ensi rivillä pilareitten välissä. Se on kokonaan uudestaan kalustettu.

-- Se on totta, sanoi Château-Renaud. -- Oliko siellä ketään ensimmäisen näytöksen aikana?

-- Missä?

-- Tuossa aitiossa.

-- Ei ollut, vastasi kreivitär, -- minä en nähnyt siellä ketään. Uskotte siis, jatkoi hän palaten äskeisen keskustelun aiheeseen, -- että kreivi Monte-Cristo voitti palkinnon?

-- Siitä olen varma.

-- Ja että hän lähetti minulle tuon maljan?

-- Epäilemättä.

-- Mutta enhän minä tunne häntä, sanoi kreivitär, -- ja tahtoisin kovin mielelläni lähettää sen hänelle takaisin.

-- Älkää lähettäkö. Hän lähettää silloin toisen, joka on kaiverrettu safiiriin tai rubiiniin. Minkä sille mahtaa, hänet on otettava sellaisena kuin hän on.

Samassa kuului kellonsoitto ilmaisten toisen näytöksen alkavan. Albert nousi mennäkseen paikalleen.

-- Tapaanko teidät vielä? kysyi kreivitär.

-- Väliajalla tulen kysymään, jos sallitte, voinko jollakin tavoin auttaa teitä Pariisissa.