Part 48

-- Niin, sanoi Maximilien, -- hän oli englantilainen ja tuli luoksemme Thomson & Frenchin edustajana. Siksi näitte minun vavahtavan, kun herra Morcerfin luona mainitsitte, että Thomson & French olivat teidän pankkiirejanne. Taivaan nimessä, herra kreivi, tämä tapahtui vuonna 1829, niin kuin olemme maininneet; oletteko tuntenut tuon englantilaisen?

-- Mutta sanoittehan itse, että Thomson & French ovat aina kieltäneet tehneensä teille tämän palveluksen.

-- Sanoin.

-- Eikö silloin tämä englantilainen voi olla joku, joka tahtoi maksaa isällenne tämän tekemän hyväntyön, ja käytti Thomson & Frenchin nimeä tekosyynä.

-- Kaikki on mahdollista sellaisessa tapauksessa, ihmekin.

-- Mikä oli hänen nimensä? kysyi Monte-Cristo.

-- Hän ei maininnut mitään muuta nimeä kuin sen, joka on kirjeen alla: Merenkulkija Sindbad, sanoi Julie katsellen hyvin tarkkaavasti kreiviä.

Kun kreivi huomasi, että Julie näytti myös koettavan kuunnella hänen äänensä eri sävyjä, sanoi hän nopeasti:

-- Eikö hän ollut jokseenkin minun kokoiseni mies, ehkä hiukan pitempi, hiukan laihempi, kaulassaan korkea kaulus, takki aina tiukkaan napitettu ja kynä kädessään?

-- Te tunnette siis hänet? huudahti Julie ilosta säihkyvin silmin.

-- En, sanoi Monte-Cristo, -- otaksun ainoastaan. Olen tuntenut erään lordi Wilmoren, joka sillä tavoin sirotteli hyviä töitä ympärilleen.

-- Ilmaisematta itseään!

-- Hän oli kummallinen mies eikä uskonut kiitollisuutta olevan olemassakaan.

-- Oi, huudahti Julie juhlallisella äänellä ja pannen kätensä ristiin, -- mitä tuo onneton sitten uskoi?

-- Hän ei ainakaan uskonut sitä siihen aikaan, kun minä hänet tunsin, sanoi Monte-Cristo, jonka sielun viimeisimmätkin kielet tämä ääni oli saanut väräjämään. -- Mutta ehkä hän sittemmin on tullut huomaamaan, että kiitollisuutta on olemassa.

-- Tunnetteko tämän miehen? kysyi Emmanuel.

-- Jos hänet tunnette, sanoi Julie, -- niin sanokaa, sanokaa, voitteko johdattaa meidät hänen luokseen, osoittaa hänet meille, sanoa, missä hän on? Eikö niin, Maximilien, jos vain kerran tapaisimme hänet, niin hänen täytyisi uskoa, että kiitollisuutta on olemassa.

Monte-Cristo tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän astui vielä muutaman askelen salongissa edestakaisin.

-- Jos lordi Wilmore on hyväntekijänne, sanoi hän koettaen hillitä äänensä väräjämistä, -- niin en usko, että koskaan häntä tapaatte. Näin hänet viimeksi kaksi tai kolme vuotta sitten Palermossa, ja hän läksi kaukaisille maille ja hävisi luultavasti sille tielleen.

-- Te olette julma, huudahti Julie kauhistuneena.

Ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.

-- Hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo katsellen heltyneenä kyyneliä, jotka valuivat Julien poskille, -- jos lordi Wilmore olisi saanut nähdä sen, mitä minä olen täällä nähnyt, niin hän rakastaisi vielä elämää, sillä teidän kyynelenne sovittaisivat hänet koko ihmiskunnan kanssa.

Ja hän ojensi kätensä Julielle, joka tarttui siihen. Kreivin katse ja hänen sanansa olivat hänet kokonaan lumonneet.

-- Mutta tuo lordi Wilmore, intti Julie takertuen viimeiseen toivonkipinään -- oli jostakin maasta kotoisin, hänellä oli suku ja omaiset, hän oli tunnettu? Emmekö siis voisi...?

-- Hyvä rouva, sanoi kreivi, -- älkää etsikö, älkää rakennelko mitään tuulentupia. Ei, lordi Wilmore ei luultavasti ollenkaan ole etsimänne mies. Hän oli ystäväni, tunsin kaikki hänen salaisuutensa, hän olisi varmaankin kertonut tämänkin minulle.

-- Eikö hän ole maininnut teille mitään? huudahti Julie.

-- Ei.

-- Mutta tehän mainitsitte hänen nimensä heti.

-- Tiedättehän ... sellaisissa tapauksissa otaksuu.

-- Sisko, sisko, sanoi Maximilien tullen kreivin avuksi, -- hän on oikeassa. Muista, mitä isämme usein sanoi meille: mikään englantilainen ei ole meille tuottanut tätä onnea.

Monte-Cristo vavahti.

-- Mitä teidän isänne sanoi teille ... herra Morrel? kysyi hän kiihkeästi.

-- Isä piti tätä tekoa ihmeenä. Hän luuli hyväntekijäksemme miestä, joka oli noussut haudastaan. Tämä taikausko oli liikuttava, ja vaikka en ollutkaan hänen kanssaan samaa mieltä, en tahtonut riistää tätä uskoa hänen jalosta sydämestään. Kuinka monta kertaa hän siitä uneksikaan lausuen hiljaa erään kadonneen nuoruudenystävän nimen. Ja kun hän oli kuolemaisillaan, kun ikuisuuden lähestyminen oli tehnyt hänen aistimensa aivan kuin kirkkaammiksi, niin tämä ajatus, joka siihen asti oli ollut ainoastaan epäilys, muuttui vakaumukseksi, ja hänen viimeiset sanansa kuollessaan olivat nämä: "Maximilien, hän on Edmond Dantès!"

Kreivi oli viimeisten sekuntien aikana kalpenemistaan kalvennut, ja näiden sanojen aikana hän tuli aivan pelottavan näköiseksi. Kaikki veri virtasi sydämeen, hän ei voinut puhua, hän otti kellon taskustaan ja katsoi siihen, aivan kuin hänellä olisi kiire jonnekin, otti hattunsa, sopersi rouva Herbaultille muutaman sanan jäähyväisiksi ja sanoi pusertaen Emmanuelin ja Maximilienin kättä:

-- Hyvä rouva, sallikaa minun joskus käydä luonanne. Rakastan taloanne, ja kiitän teitä ystävällisestä vastaanotostanne, sillä ensi kerran moneen vuoteen olen unohtanut ajan kulun.

Ja hän poistui pitkin askelin.

-- Tuo kreivi Monte-Cristo on kummallinen ihminen, sanoi Emmanuel.

-- On kyllä vastasi Maximilien, -- mutta hänellä on verraton sydän, ja olen varma siitä, että hän rakastaa meitä.

-- Ja minä, sanoi Julie, -- tunsin hänen äänensä tunkeutuvan sydämeeni, ja pari kolme kertaa minusta tuntui, etten ensi kertaa sitä kuullut.

51. Pyramus ja Tisbe

Kun on ennättänyt kulkea kaksi kolmannesta Saint-Honorén esikaupungista, näkyy erään komean rakennuksen takana, joka tässä muutenkin ylellisessä kaupunginosassa herättää erikoista huomiota, laaja puutarha. Tuuheat kastanjapuut levittävät oksiaan vallinkorkuisten muurien yli ja pudottavat keväällä kukkiaan kahteen hiotusta kivestä tehtyyn maljakkoon, jotka ovat Ludvig XIII:n aikaisen ristikkoportin sivupylväitten päässä.

Tätä käytävää ei enää käytetä, vaikka maljakoiden komeat geraniumit liehuttavatkin tuulessa täplikkäitä lehtiään ja heleänpunaisia kukkiaan, sillä rakennuksen omistaja on jo kauan sitten tyytynyt rakennukseen, sen kadunpuoleiseen pihaan ja tuon portin takana olevaan puutarhaan. Ennen tästä portista tultiin keittiökasvitarhaan, joka oli tynnyrinalan laajuinen ja kuului talon yhteyteen. Mutta keinottelun demoni oli vetänyt viivan -- nimittäin kadun -- tämän kasvitarhan toiseen päähän, ja katu oli jo ennen olemassaoloaankin saanut nimen ja nyttemmin ruostuneen nimikilven. Alueen omistaja oli aikonut saada tämän kasvitarhan myydyksi, jotta sille voitaisiin rakentaa talo tulevan kadun varrelle, joka kilpailisi tuon komean pariisilaisen kulkuväylän Saint-Honoré-kadun kanssa.

Mutta keinotteluissa ihminen päättää ja raha määrää. Ristitty katu kuoli kehdossaan. Keittiökasvitarhan ostaja ei voinutkaan sitä myydä niin kalliista hinnasta kuin oli toivonut. Hän jäi odottamaan hintojen nousua saadakseen korvauksen kärsimistään tappioista ja koroitta jääneestä rahasummastaan, ja sillä välin hän vuokrasi tämän palstan eräälle puutarhurille viidestäsadasta frangista vuodessa.

Hän sai näin rahoilleen korkoa puoli prosenttia, mikä ei suinkaan ollut paljon siihen aikaan, jolloin ihmiset pitivät viittäkymmentä prosenttia liian vähänä.

Niin kuin jo äsken mainitsimme, ei kasvitarhaan johtavaa porttia käytetty ja sen saranat ruostuivat. Jotta puutarhurit eivät alhaisilla katseillaan likaisi aatelista puistoa, oli ristikkoon naulattu kuuden jalan korkuinen laudoitus. Tosin laudat eivät liity niin tiiviisti toisiinsa, ettei niiden raosta olisi voinut pilkistää puutarhaan, mutta talon asukkaat ovat siksi vakavia henkilöitä, että heidän ei tarvitse pelätä uteliaita katseita.

Kasvitarhassa kasvoi kaalien, porkkanoiden, retiisien, herneitten ja melonien sijasta korkeita mailasia, mistä saattoi päättää, että sitä ei ollut jätetty aivan kokonaan kesannoksi. Pienestä matalasta portista päästiin tälle aidatulle alueelle, jonka sen vuokraajat olivat viikko sitten jättäneet sen hedelmättömyyden tähden ja joka ei nyt tuottanut enää puoltakaan prosenttia omistajalleen.

Rakennuksen puolella ulottavat kastanjat oksansa muurin yli, mutta se ei estä muita valolle ahneita puistopuita pistämästä oksiaan niiden lomitse. Eräässä puiston nurkassa, jossa lehvistö on niin tiheää, että valo tuskin pääsee sen lävitse, on leveä kivipenkki ja puutarhatuoleja. Siitä voi päättää, että tämä on jonkun rakennuksessa asujan lempipaikka. Sadan askelen päässä siitä on rakennus, joka tuskin näkyy tiheän puiston keskeltä. Tämä paikka on viisaasti valittu, sillä aurinko ei sinne paista ja se on viileä kaikkein kuumimpinakin päivinä; siellä linnut laulavat, ja paikka on loitolla talosta ja kadusta, siis asioista ja melusta.

Eräänä harvinaisen kuuman kevätpäivän iltana oli tällä penkillä kirja, päivänvarjo, työkori ja palttinanenäliina, jonka ompelus oli aloitettu. Ja portin luona silmät lautojen raosta tähystämässä seisoi nuori nainen katselemassa äsken mainitsemaamme autioon puutarhaan.

Melkein samalla hetkellä avautui tämän alueen portti hiljaa, ja siitä tuli nuori, pitkä, harteikas mies, jolla oli yllään karkeasta palttinasta tehty työtakki ja samettilakki, mutta jonka mustat ja hyvin hoidetut hiukset, viikset ja parta sotivat tätä halpaa pukua vastaan. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen nähdäkseen, vakoiliko kukaan häntä, pujahti portista, sulki sen jäljestään ja astui kiireesti ristikkoporttia kohden.

Nähdessään miehen, jota hän epäilemättä odotti, mutta jonka asu oli outo, nuori tyttö pelästyi ja peräytyi.

Mutta portin rakojen välistä oli nuori mies, joka niin kuin rakastavaiset ainakin oli tarkka huomaamaan, nähnyt valkoisen hameen ja sinisen vyön vilahtavan. Hän lähestyi laudoitusta ja painaen suunsa erääseen rakoon sanoi:

-- Älkää pelätkö, Valentine, minä täällä olen.

Nuori tyttö lähestyi.

-- Miksi tulitte niin myöhään tänään? Me syömme aivan kohta päivällistä, ja minun täytyi keksiä jos joitakin tekosyitä päästäkseni äitipuolestani, joka minua vaanii, kamarineidostani, joka minua vakoilee, ja veljestäni, joka minua kiusaa. Tulin tänne muka tekemään käsityötä, mutta se ei taida pitkään aikaan valmistua. Kun olette pyytänyt anteeksi viipymistänne, niin selittäkää, miksi olette valinnut tuon uuden valepuvun. En ollut teitä tuntea.

-- Rakas Valentine, sanoi nuori mies, -- te olette niin paljon korkeammalla minua, etten uskalla puhua rakkaudestani, ja kuitenkin joka kerta, kun teidät näen, minun täytyy sanoa, että jumaloin teitä. Minun täytyy puhua, että omien sanojeni kaiku hivelisi suloisesti sydäntäni silloin, kun en saa teitä nähdä. Nyt kiitän teitä nuhteistanne, ne kuuluvat suloisilta, sillä ne todistavat, että ajattelitte minua. Tahdoitte tietää, miksi viivyin ja miksi minulla on nämä pukimet. Kerron sen teille ja toivon, että annatte sen minulle anteeksi. Olen valinnut uuden toimen.

-- Toimen...! Mitä sillä tarkoitatte, Maximilien? Ja olemmeko niin onnellisia, että teillä on varaa laskea leikkiä asioistamme.

-- Jumala varjelkoon minua laskemasta leikkiä siitä, mikä on elämäni. Kun olin väsynyt juoksemaan pitkin kenttiä ja kiipeilemään muurien yli ja kun te vielä eilen pelotitte minua sillä, että isänne jonakin päivänä voi ottaa minut kiinni varkaana ja minä sillä tavoin häpäisisin koko armeijan kunniaa, olen nyt muuttunut ratsumestarista puutarhuriksi ja ottanut ylleni uuden toimeni mukaisen puvun.

-- Kuinka ajattelematonta!

-- Päinvastoin, viisain teko, minkä eläissäni olen tehnyt, sillä nyt olemme turvassa.

-- Selittäkäähän tarkemmin.

-- Menin tämän puutarhan omistajan luo. Sopimus edellisten vuokraajien kanssa oli loppunut, ja minä vuokrasin puutarhan. Nämä keittiökasvit ovat nyt minun, Valentine. Ei mikään estä nyt minua rakentamasta vajaa tähän puutarhaan ja elämästä muutaman askelen päässä teistä. En voi enää hillitä iloani ja onneani. Tiedättekö, kuinka paljon tällainen onni maksaa? Sitä tietysti ette tiedä. No niin, tämä onni, tämä autuus, tämä ilo maksaa minulle, arvatkaahan kuinka paljon?... Viisisataa frangia, joka on maksettava vuosineljänneksittäin. Huomaattehan, että tästä lähtien ei meidän tarvitse mitään pelätä. Olen täällä omalla alueellani, voin nostaa tikapuut muuria vastaan ja katsoa sen yli, ja tarvitsematta pelätä vartijan tulevan minua häiritsemään on minulla oikeus sanoa, että rakastan teitä, mikäli ei ylpeyttänne loukkaa se, että tunnustus tulee työpukuisen puutarhurin suusta.

Valentine huudahti ilosta. Mutta sitten hän äkkiä sanoi murheellisesti, aivan kuin synkkä pilvi olisi peittänyt auringon:

-- Oi Maximilien, olemme nyt liiaksikin vapaita, onnemme kiusaa Jumalaa, me käytämme väärin vapauttamme, ja jonakin päivänä syöksymme turmioon.

-- Kuinka voitte sanoa sellaista minulle, ystäväni, minulle, joka joka päivä olen teille todistanut, että ajatukseni ja tunteeni ovat teidän ajatustenne ja tunteittenne vallassa? Mikä teissä on herättänyt luottamuksen minuun? Kunniantuntoni, eikö niin? Kun sanoitte minulle, että epämääräinen vaisto varoitti teitä vaarasta, tarjouduin minä palvelemaan teitä pyytämättä muuta palkkaa kuin onnen saada palvella teitä. Olenko sanoin tai töin antanut teille aihetta katua sitä, että valitsitte minut kaikkien niiden joukosta, jotka olivat valmiit kuolemaan puolestanne? Sanoitte minulle olevanne kihloissa Franz d'Epinayn kanssa ja että isänne oli päättänyt tämän avioliiton. Se oli siis varma, koska kaikki, mitä Herra Villefort tahtoo, ehdottomasti tapahtuukin. No niin, olen pysynyt syrjässä ja odottanut, että kohtalo puuttuisi asiaan. Te rakastatte minua, säälitte minua, Valentine, ja olette sen minulle tunnustanutkin. Kiitos niistä suloisista sanoista, sanokaa ne uudelleen, ja kaikki huoleni haihtuvat.

-- Juuri se onkin tehnyt teidät uskaliaammaksi, Maximilien, ja se tekee elämäni samalla niin suloiseksi ja onnettomaksi, että monesti kysyn itseltäni, kumpi on parempi, murheko, jonka äitipuoleni ankaruus ja velipuoleni liiallinen suosiminen saa aikaan, vai tämä onni, joka on vaaroja täynnä.

-- Vaaroja! huudahti Maximilien. -- Kuinka voitte lausua niin julman ja samalla väärän sanan! Oletteko koskaan nähnyt minua nöyrempää orjaa? Olette toisinaan sallinut minun lausua teille muutaman sanan, Valentine, mutta olette kieltänyt minua seuraamasta teitä. Olen noudattanut määräystänne. Siitä asti, kun tulin tähän puutarhaan, kun olen puhutellut teitä tämän portin läpi, kun olen näin lähellä teitä, sanokaa, olenko kertaakaan koettanut koskettaa hameenne lievettä portin läpi, olenko yrittänyt kiivetä muurin yli, vaikka se minulle, nuorelle ja voimakkaalle miehelle, olisi helppoa? En koskaan ole soimannut kylmäkiskoisuuttanne. Olen ollut sidottu sanaani aivan kuin entisajan ritari. Myöntäkää edes tämä.

-- Se on totta, sanoi Valentine pistäen lautojen välistä hienot sormenpäänsä, joita Maximilien suuteli. -- Se on totta, olette todellakin oikea ystävä. Mutta olette toiminut vain omaa etuanne silmällä pitäen, sillä sinä päivänä, jona orja tulee vaativaiseksi, hän menettää kaiken. Olette luvannut veljen ystävyyttä minulle, jota isä lyö laimin, äitipuoli vainoaa ja jolla ei ole muuta lohduttajaa kuin mykkä, liikkumaton vanhus. Hänen kätensä ei voi kättäni pusertaa, vain hänen silmänsä puhuvat minulle ja hänen sydämensä epäilemättä sykkii ainoastaan minua varten. Kuinka kohtalo onkaan ilkkunut tehdessään vihollisikseni ja vainoojikseni kaikki ne, jotka ovat minua voimakkaammat, ja antaessaan puolikuolleen miehen tuekseni! Oi Maximilien, sanon vielä kerran, että olen hyvin onneton ja että teette oikein rakastaessanne minua minun tähteni ettekä oman itsenne tähden.

-- Valentine, sanoi nuori mies syvästi liikutettuna, -- en voi sanoa rakastavani teitä, sillä rakastan myöskin sisartani ja lankoani, mutta tunteeni heitä kohtaan on tyyni ja rauhallinen eikä vähääkään muistuta sitä, mitä tunnen teitä kohtaan. Ajatellessani teitä vereni kiehuu, rintani nousee ja sydämeni pääsee valloilleen. Mutta tätä voimaa, tätä tulta, tätä yliluonnollista tarmoa käytän rakkauteni hallitsemiseen vain siihen asti, kunnes sanotte, että saan sitä käyttää teidän palvelemiseenne. Franz d'Epinayn sanotaan viipyvän vielä vuoden ajan poissa, ja kuinka monella tavalla voikaan sattuma meitä sinä aikana auttaa! Toivokaamme siis, toivominen on niin suloista ja armasta! Mutta te, Valentine, joka soimaatte itsekkyyttäni, mitä olette tänä aikana ollut minulle? Kaunis ja kylmä kuvapatsas. Puhutte minulle sulhasestanne Franz d'Epinaysta ja huokailette ajatellessanne, että jonakin päivänä voitte olla hänen omansa. Siinäkö kaikki, Valentine, mitä tunnette minua kohtaan? Pyhitän teille elämäni, annan teille sieluni, teille kuuluu sydämeni jokainen sykähdys, ja kun kokonaan olen omanne, kun itselleni tunnustan, että kuolen, jos teidät kadotan, niin te ette edes kauhistu ajatellessanne joutuvanne toisen omaksi! Oi Valentine, Valentine, jos olisin teidän sijassanne, jos olisin tuntenut, että minua rakastetaan niin kuin minä teitä rakastan, olisin sata kertaa jo pistänyt käteni ristikon raosta, puristanut Maximilien raukan kättä ja sanonut: "Olen teidän omanne tässä ja tulevassa elämässä!"

Valentine ei vastannut mitään, mutta nuori mies kuuli hänen huokaavan ja nyyhkyttävän.

Maximilienin mielessä tapahtui nopea muutos.

-- Valentine, oi Valentine, huudahti hän, -- unohtakaa sanani, jos niissä on ollut jotakin loukkaavaa!

-- Ei, sanoi Valentine, -- olette oikeassa. Mutta ettekö näe, että olen onneton ihminen, yksinäni melkein vieraassa talossa. Jo siitä asti, kun olin kymmenvuotias, ovat tahtoani joka hetki taivuttaneet rautaisen lujat luonteet, jotka ovat minua vainonneet. Kukaan ei näe mitä kärsin, enkä ole puhunut siitä muille kuin teille. Muiden nähden kaikki ovat minulle hyviä ja helliä, vaikka todellisuudessa ovatkin minulle vihamielisiä. Ihmiset sanovat: herra Villefort on niin ankara mies, että hän ei voi tytärtään kohtaan olla erityisen hellä, mutta tytär on onnekseen saanut äitipuolestaan uuden äidin. No niin, kaikki erehtyvät; isäni ei välitä minusta, äitipuoleni vihaa minua, ja tämä viha on sitäkin pelottavampi, kun se aina kätkeytyy hymyilyyn.

-- Vihaa teitä, Valentine! Kuinka hän saattaa teitä vihata?

-- Ystäväni, sanoi Valentine, -- minun täytyy myöntää, että tämä hänen vihansa minua kohtaan johtuu melkein luonnollisesta tunteesta. Hän jumaloi poikaansa, veljeäni Edouardia.

-- Entä sitten?

-- Onhan outoa sekoittaa raha-asioita keskusteluihimme, mutta uskon, että hänen vihansa johtuu siitä. Hän ei ole rikas, mutta minä olen jo saanut äitini perinnön, ja se tulee herra ja rouva Saint-Méranin kuoltua melkein kahta vertaa suuremmaksi. Siksi pelkään, että hän kadehtii minua. Hyvä Jumala, jos lahjoittamalla hänelle puolet omaisuudestani olisin herra Villefort'in luona siinä asemassa kuin tytär on isänsä talossa, niin luovuttaisin sen heti paikalla hänelle.

-- Valentine parka!

-- Niin, olen kahleisiin sidottu, mutta samalla tunnen itseni niin heikoksi että nämä siteet sittenkin minua tukevat, enkä tohdi niitä katkaista. Isäni on sitä paitsi mies, jonka määräyksiä ei rankaisematta voi rikkoa. Hän on voimakas minun suhteeni, teidän suhteenne ja kuninkaankin suhteen, sillä häntä suojaa moitteeton menneisyys ja melkein loukkaamaton arvoasema. Oi Maximilien, vannotan teitä, älkää taistelko, sillä tässä taistelussa pelkään sekä teidän että itseni joutuvan tuhoon.

-- Mutta, Valentine, miksi olette noin epätoivoissanne ja näette tulevaisuuden niin perin synkkänä?

-- Oi ystäväni, siksi, että arvostelen sitä menneisyyden perusteella.

-- Mutta ajatelkaahan, että vaikka en olekaan kyllin arvokas aviomieheksenne aateliston kannalta katsottuna, niin olen kuitenkin monella tavalla suhteissa siihen seurapiiriin, jossa te liikutte. Se aika on jo mennyt, jolloin Ranskassa oli kaksi Ranskaa. Kuningaskunnan aikaiset perheet ovat sulautuneet keisarikunnan aikaisiin. Peitsiaatelisto on liittynyt kanuunaylhäisöön. Minä kuulun tähän jälkimmäiseen. Minulla on hyvä tulevaisuus armeijassa, omaisuuteni on pienehkö mutta varma. Isäni muistoa kunnioitetaan kotiseudullamme ja häntä pidetään rehellisimpänä kauppiaana, mitä on koskaan ollut. Sanoin kotiseudullamme, Valentine, sillä te olette melkein marseillelainen.

-- Älkää puhuko minulle Marseillesta, Maximilien; se tuo mieleeni äitini, enkelin, joka kuoli kaikkien kaipaamana ja joka lyhyen elonsa aikana suojasi lastaan. Ehkä hän vieläkin suojaa minua ikuisesta asunnostaan taivaasta. Oi, jos äitiraukkani vielä eläisi, ei minun tarvitsisi mitään pelätä. Kertoisin hänelle, että rakastan teitä, ja hän kyllä meitä suojelisi.

-- Oi Valentine, sanoi Maximilien, -- jos hän eläisi, ehkä en silloin teitä tuntisikaan, sillä sanoittehan, että silloin olisitte onnellinen, ja onnellinen Valentine tuskin katsahtaisi minuun muuten kuin halveksien.

-- Ystäväni, huudahti Valentine, -- nyt te vuorostanne arvostelette minua väärin... Mutta sanokaahan...

-- Mitä minun pitäisi sanoa? kysyi Maximilien nähdessään nuoren tytön arkailevan.

-- Sanokaahan, jatkoi nuori tyttö, -- eikö ennen muinoin Marseillessa ollut teidän isänne ja minun isäni välillä joitakin riitaisuuksia?

-- Ei minun tietääkseni, vastasi Maximilien, -- ellei sen vuoksi, että isänne oli Bourbonien innokas puoltaja ja minun isäni keisarin puoluelainen. En usko, että heidän välillään mitään muuta epäsopua oli. Mutta miksi tätä kysytte, Valentine?

-- Kerron sen teille, sanoi nuori tyttö, -- sillä teidän pitää saada tietää kaikki. Se tapahtui sinä päivänä, jolloin teidän nimittämisenne kunnialegioonan ritariksi oli sanomalehdessä. Olimme kaikki isoisäni, herra Noirtier'n luona ja läsnä oli myöskin herra Danglars, tiedättehän, tuo pankkiiri, jonka hevoset äskettäin olivat surmata äitini ja veljeni. Luin ääneen sanomalehteä isoisälleni, herrojen keskustellessa neiti Danglars'in avioliitosta. Kun tulin siihen kohtaan, jossa teistä mainittiin ja jonka jo tiesin, sillä edellisenä aamuna olitte maininnut minulle tuon iloisen uutisen, -- kun siis tulin siihen kohtaan, olin hyvin onnellinen ... mutta samalla pelkäsin lausua ääneen teidän nimeänne, ja olisinkin jättänyt nimenne lukematta, ellei sitä olisi voitu käsittää väärin; rohkaisin siis mieleni ja luin.

-- Rakas Valentine?

-- No niin, heti kun mainitsin nimenne, käänsi isäni päänsä minuun. Olin niin varma siitä (huomaattehan kuinka typerä olen!), että nimenne mainitseminen vaikuttaisi aivan kuin salaman isku kaikkiin, ja olinkin näkevinäni isäni vavahtavan ja (siinä ainakin varmasti erehdyin) herra Danglars'inkin. "Morrel", sanoi isäni, "odottakaahan!" (Hän rypisti silmäkulmiaan.) "Onkohan hän noita Marseillen Morreleja, noita vimmattuja bonapartisteja, jotka vuonna 1815 tuottivat meille niin paljon huolta?" -- "On", sanoi herra Danglars. "Luulen, että hän on entisen laivanvarustajan poika."

-- Todellako! sanoi Maximilien. -- Entä mitä isänne siihen vastasi? Kertokaahan, Valentine!

-- Jotain niin kauheaa, etten tohdi sitä teille sanoa.

-- Sanokaa se kuitenkin, kehotti Maximilien hymyillen.

-- "Heidän keisarinsa", sanoi hän, "osasi panna nuo intoilijat oikealle paikalleen. Hän sanoi heitä kanuunanruoaksi, ja nimi sopiikin heille. Ilokseni huomaan, että uusi hallitus noudattaa samaa terveellistä järjestelmää. Vaikka hallitus pitäisi vain tämän tähden Algeriaa hallussaan, niin se olisi viisas teko, vaikkakin se tulee meille maksamaan liian paljon."

-- Tuo on todella jokseenkin raakaa politiikkaa, sanoi Maximilien. -- Mutta älkää, rakas ystävä, punastuko herra Villefort'in puheita. Kunnon isäni ei siinä suhteessa ollut hiukkaakaan parempi, ja hän sanoi usein: "Miksi ei keisari, joka saa niin paljon hyvää aikaan, muodosta rykmenttiä tuomareista ja asianajajista ja lähetä sitä aina ensimmäisenä tuleen?" Näettehän, rakas ystävä, että puolueet vetävät toisilleen vertoja ajatusten lempeydessä. Mutta mitä herra Danglars sanoi kuullessaan nämä kuninkaallisen prokuraattorin sanat?