Part 41

Monte-Cristo katsoi Bertuccioon, joka nojautui kalmankalpeana seinää vastaan.

-- Tuo tytärhän on kuollut, sanoi Monte-Cristo. -- Muistan kuulleeni niin kerrottavan.

-- Niin onkin, kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Ja sen jälkeen olemme saaneet nähdä markiisi-raukan ainoastaan pari kolme kertaa.

-- Kiitos, kiitos, sanoi Monte-Cristo, joka taloudenhoitajansa ilmeistä päätti, ettei voinut kiristää jousta enempää. -- Kiitos! Näyttäkäähän meille tulta, kunnon mies.

-- Seuraanko armollista herraa?

-- Se on tarpeetonta. Bertuccio valaisee kyllä minulle tietä.

Ja Monte-Cristo antoi portinvartijalle kaksi kultarahaa, jolloin tämä puhkesi siunailemaan ja huokailemaan.

-- Oi, armollinen herra, sanoi portinvartija etsittyään lieden reunalta ja sen vieressä olevalta hyllyltä, -- pahaksi onneksi ei minulla ole täällä kynttilöitä.

-- Ottakaa vaununlyhty, Bertuccio, ja näyttäkää minulle huoneet, sanoi kreivi.

Taloudenhoitaja totteli sanaakaan sanomatta, mutta hänen vapisevat kätensä kielivät, kuinka vaikea hänen oli tätä määräystä noudattaa.

Alakerta oli jokseenkin avara. Toisessa kerroksessa oli iso sali, kylpyhuone ja kaksi makuuhuonetta. Toisesta makuuhuoneesta tultiin kiertoportaille, jotka päättyivät puutarhaan.

-- Kas, tuossa on takaportaat, sanoi kreivi, -- sehän on mukavaa. Valaiskaa minulle tietä, astukaa edeltä, herra Bertuccio. Katsotaan, minne nämä portaat vievät.

-- Herra kreivi, sanoi Bertuccio, -- ne vievät puutarhaan.

-- Mistä sen tiedätte, sanokaa?

-- Minne muuallekaan ne veisivät?

-- Tarkastakaamme siis.

Bertuccio huokasi syvään ja läksi astumaan edeltä. Portaat päättyivät todellakin puutarhaan.

Ulko-ovella taloudenhoitaja seisahtui.

-- Eteenpäin, herra Bertuccio, sanoi kreivi.

Mutta taloudenhoitaja oli menehtymäisillään. Hänen harhailevat silmänsä etsivät menneiden tapausten jälkiä, ja kouristuneilla käsillään hän näytti karkottavan luotaan kamalia muistoja.

-- No? lausui kreivi.

-- Ei, ei! sanoi Bertuccio ja nojasi kädellään seinään. -- Minä en astu askeltakaan kauemmaksi, se on aivan mahdotonta!

-- Mitä tämä tietää? kuului Monte-Criston käskevä ääni.

-- Mutta huomaattehan itsekin, armollinen herra, ettei tämä ole luonnollista. Kun ostatte talon Pariisista, niin ostatte toisen Auteuilista. Ja kun ostatte Auteuilista, niin ostatte Fontaine-kadun numero 28:n. Miksi ette ilmoittanut siitä minulle aikaisemmin? Silloin ette olisi voinut vaatia minua tulemaan tänne. Onhan Auteuilissa muitakin taloja kuin tämä, sellaisia, missä ei ole tapahtunut murhaa!

-- Oho, sanoi kreivi keskeyttäen hänet äkkiä. -- Minkä kamalan sanan lausuittekaan! Älkää nyt hautoko salaisuuksia ja olko taikauskoinen! Kas niin, ottakaa lyhty ja tarkastakaamme puutarhaa. Toivottavasti ette minun seurassani pelkää?

Bertuccio tarttui lyhtyyn ja totteli.

Oven avautuessa tuli näkyviin synkkä taivas, missä kuu turhaan koetti taistella pilvimerta vastaan.

Taloudenhoitaja aikoi kääntyä vasemmalle.

-- Ei, ei, sanoi kreivi, -- miksi suotta kulkisimme pitkin käytäviä? Onhan edessämme kaunis nurmikenttä.

Bertuccio kuivasi hikeä otsaltaan, mutta totteli. Yhtä kaikki hän asteli vasemmalle päin.

Monte-Cristo sitä vastoin kulki oikealle. Tultuaan tuuhean puuryhmän luo hän pysähtyi.

Taloudenhoitaja ei enää voinut hillitä itseään.

-- Menkää pois, armollinen herra, menkää pois! huudahti hän. -- Te seisotte juuri sillä paikalla!

-- Millä paikalla?

-- Sillä paikalla, johon hän kaatui.

-- Rakas herra Bertuccio, sanoi Monte-Cristo nauraen, -- tointukaa, rauhoittukaa. Emme ole nyt Sardiniassa emmekä Korsikassa. Tämä ei ole mikään ansa, vaan puutarha, joka tosin on huonosti hoidettu, mutta jota silti ei saa halveksia.

-- Armollinen herra, älkää seisoko tuolla kohtaa, älkää seisoko, rukoilen teitä.

-- Olette varmaan tulossa hulluksi, herra Bertuccio, vastasi kreivi kylmästi. -- Jos niin on asian laita, niin ilmoittakaa minulle ajoissa, että voin sulkea teidät hullujenhuoneeseen, ennen kuin mitään vahinkoa tapahtuu.

-- Armollinen herra, sanoi Bertuccio pudistaen päätään ja pannen kätensä ristiin niin hullunkurisen näköisenä, että kreivi olisi purskahtanut nauruun, elleivät hänen ajatuksensa olisi kohdistuneet paljon tärkeämpiin seikkoihin ja pakottaneet häntä pitämään tarkkaan silmällä tämän säikähtyneen miehen kasvojen ilmettä. -- Armollinen herra, onnettomuus on jo tapahtunut!

-- Herra Bertuccio, sanoi kreivi, -- minun täytyy sanoa teille, että tuolla lailla esiintyessänne ja väännellessänne käsiänne olette aivan kuin raivohullu, jonka ruumiista ei paholainen tahdo lähteä. Olen aina huomannut, että se paholainen, joka itsepintaisimmin pysyy paikoillaan, on salaisuus. Tiesin, että olette synkkä korsikalainen ja haudotte aina kostoa. Italiassa en siitä välittänyt, sillä siellä se on tavallista, mutta Ranskassa ei murhaa pidetä sopivana. Poliisit ottavat siitä selon, tuomarit tuomitsevat ja pyövelit rankaisevat.

Bertuccio pani kätensä ristiin. Monte-Cristo tarkasti häntä lyhdyn valossa yhtä tiukasti kuin oli Roomassa katsellut raivoavaa Andreaa. Sitten hän lausui äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin taloudenhoitaja-raukan selkää:

-- Apotti Busoni siis valehteli minulle Roomassa, kun hän matkustettuaan Ranskassa lähetti teidät minun luokseni ja ylisti suosituskirjeessään teidän ominaisuuksianne. Kirjoitan apotille ja teen hänet vastuunalaiseksi suosikistaan, ja silloin saan kai kuulla, mitä tämä murhajuttu oikeastaan on. Ilmoitan teille vain edeltä käsin, että kun asetun asumaan maahan, alistun sen lakien alaiseksi, eikä mieleni tee joutua teidän tähtenne rettelöihin Ranskan lain kanssa.

-- Mutta armollinen herra, olenhan minä uskollisesti teitä palvellut! huudahti Bertuccio epätoivoissaan. -- Olenhan aina ollut kunnon mies ja parhaani mukaan tehnyt hyviä töitä.

-- En väitä vastaan, sanoi kreivi, -- mutta miksi hiidessä olette noin kiihtynyt? Se tietää pahaa. Puhdas omatunto ei tee ihmistä noin kalpeaksi eikä saa miehen käsiä tuolla lailla vapisemaan...

-- Mutta, herra kreivi, kuiskasi taloudenhoitaja arasti, -- ilmoittihan apotti Busoni, joka ripitti minut Nîmes'in vankilassa, että minulla on suuri rikos omallatunnollani.

-- Ilmoitti kyllä, mutta kun hän lähetti teidät luokseni, luulin, että rikoksenne oli varkaus.

-- Oh, herra kreivi! lausui Bertuccio halveksivasti.

-- Tai että korsikalaisena olitte tehnyt itsenne syypääksi veririkokseen.

-- Se on totta, armollinen herra, se on totta, huudahti Bertuccio heittäytyen kreivin jalkojen juureen. -- Se oli kosto, sen vannon, ei mitään muuta kuin kosto.

-- Mutta kuinka juuri tämä talo herättää teissä tuollaista kauhua?

-- Onhan se aivan luonnollista, armollinen herra, sillä juuri tässä talossa tuo kosto tapahtui.

-- Mitä! Minun talossani!

-- Armollinen herra, sanoi Bertuccio, -- eihän se silloin vielä ollut teidän.

-- Kenen se siis oli? Markiisi Saint-Méranin, sanoi portinvartija muistaakseni. Mitä kostamista teillä oli markiisi Saint-Méranille?

-- Ei hänelle, mutta eräälle toiselle.

-- Tämäpä kummallinen juttu, sanoi Monte-Cristo ja oli vaipuvinaan syviin mietteisiin. -- Joudutte siis juuri siihen taloon, joka herättää teissä tuollaisia kovia omantunnonvaivoja.

-- Armollinen herra, kohtalo varmaankin on kaiken näin johdattanut. Te ostatte talon Auteuilissa ja se on juuri se talo, jossa olen tehnyt murhan. Te astutte samoja portaita alas kuin hänkin astui. Pysähdytte juuri sille kohtaa, missä iskin häneen. Kahden askelen päässä tuosta, tuon plataanin alla, on kuoppa, johon hän aikoi kätkeä lapsen. Tämä ei ole sattumaa, sillä siinä tapauksessa sattuma olisi aivan kohtalon kaltainen.

-- Otaksukaamme, että kohtalo on kaiken näin järjestänyt. Henkisesti sairaiden mielijohteita täytyy noudattaa. Kertokaa nyt minulle kaikki.

-- Olen kertonut sen ainoastaan kerran, apotti Busonille nimittäin. Tällaisia asioita ei kerrota muulloin kuin ripissä.

-- Siinä tapauksessa, sanoi kreivi, -- saatte mukautua siihen, että lähetän teidät rippi-isänne luo. Saatte ruveta munkiksi ja keskustella hänen kanssaan salaisuuksistanne. Mutta minä pelkään palvelijaa, joka säikähtyy kummituksia. En pidä siitä, että väkeni ei uskalla illalla kävellä puutarhassani. Ja tunnustan suoraan, etten mielelläni näkisi poliisia talossani, sillä tietäkää, herra Bertuccio, Italiassa maksetaan oikeuslaitokselle silloin, kun se on vaiti, ja Ranskassa silloin, kun se puhuu. Tiesin kyllä, että olitte hiukan korsikalainen, suuri salakuljettaja, taitava taloudenhoitaja, mutta huomaan, että teidän kaaressanne on muitakin jänteitä. Herra Bertuccio, ette ole enää palveluksessani!

-- Armollinen herra, armollinen herra! huudahti taloudenhoitaja kauhistuen tätä uhkausta. -- Jos saan jäädä palvelukseenne, kerron kaikki. Ja jos joudun lähtemään luotanne, saan astua mestauslavalle.

-- Se muuttaa asian, sanoi Monte-Cristo. -- Mutta jos aiotte valehdella, niin parempi on silloin pysyä vaiti.

-- Vannon sieluni autuuden kautta, että puhun teille totta, sillä apotti Busoni sai tietää ainoastaan osan salaisuuttani. Mutta ensiksi pyydän, siirtykää tuon plataanin luota pois. Kun kuu pilkistää pilvien lomasta ja te seisotte tuossa viittaanne kiedottuna, muistutatte herra Villefort'ia.

-- Mitä! huudahti Monte-Cristo. -- Villefort'ia...

-- Tunteeko teidän ylhäisyytenne hänet?

-- Nîmes'in entisen kuninkaallisen prokuraattorin?

-- Niin.

-- Joka oli mennyt naimisiin markiisi Saint-Méranin tyttären kanssa?

-- Niin.

-- Ja joka oli tunnettu mitä kunniallisimmaksi mieheksi, ankaraksi ja jyrkäksi virkamieheksi.

-- Niin, huudahti Bertuccio, -- tuo mies, jolla oli moitteeton maine ... hän olikin konna.

-- Sehän on mahdotonta, sanoi Monte-Cristo.

-- Asian laita on kuitenkin niin.

-- Todellako? sanoi Monte-Cristo. -- Ja teillä on todistus siihen?

-- Minulla oli ainakin.

-- Olette sen hukannut, niinkö?

-- Olen, mutta kun oikein etsii, voi sen löytää.

-- Kertokaa minulle kaikki, sillä tämä alkaa herättää mielenkiintoani, sanoi kreivi ja meni istumaan penkille.

Bertuccio jäi hänen eteensä seisomaan.

44. Vendetta.

-- Mistä herra kreivi haluaa minun aloittavan kertomukseni? kysyi Bertuccio.

-- Siitä, mistä itse tahdotte, sanoi Monte-Cristo, -- sillä enhän minä tiedä kerrassaan mitään.

-- Luulin apotti Busonin sanoneen yhtä ja toista teidän ylhäisyydellenne...

-- Niin kyllä, kaikenlaisia yksityisseikkoja, mutta siitähän on kulunut seitsemän, kahdeksan vuotta, joten olen kaiken unohtanut.

-- Voin siis aloittaa alusta tarvitsematta pelätä ikävystyttäväni teidän ylhäisyyttänne...

-- Alkakaa, Bertuccio, kertokaa kaikki aivan tarkoin.

-- Kaikki tapahtui vuonna 1815.

-- Vuonna 1815, toisti Monte-Cristo, -- se ei siis ole eilispäivän asioita.

-- Ei olekaan, ja kuitenkin on jokainen pieninkin yksityiskohta painunut mieleeni, niin kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilen. Minulla oli veli, vanhempi veli, keisarin palveluksessa. Hän oli kohonnut luutnantiksi eräässä rykmentissä, joka oli melkein kokonaan muodostettu korsikalaisista. Tämä veli oli ainoa ystäväni. Olimme jääneet orvoiksi, minä viiden, hän kahdeksantoista vuoden ikäisenä. Hän oli kasvattanut minut aivan kuin olisin ollut hänen poikansa. Vuonna 1814 bourbonien hallitessa hän oli mennyt naimisiin. Keisari palasi Elban saarelta, veljeni palasi heti sotapalvelukseen, haavoittui lievästi Waterloon taistelussa ja peräytyi armeijan mukana Loiren toiselle puolelle.

-- Mutta tehän, herra Bertuccio, kerrotte minulle satapäiväisen keisarikunnan historiaa, sanoi kreivi, -- ja ellen erehdy, niin se on jo laadittu.

-- Anteeksi teidän ylhäisyytenne, mutta nämä ensimmäiset yksityiskohdat ovat välttämättömiä, ja olette luvannut olla kärsivällinen.

-- Jatkakaa, jatkakaa! Minä pidän aina sanani.

-- Eräänä päivänä saimme kirjeen. Minun täytyy mainita, että asuimme Cap Corsen pohjoisimmassa kärjessä. Tämän kirjeen lähetti veljeni. Hän kertoi, että armeija oli päästetty vapaaksi ja että hän palaisi Châteauroux'n, Clermont-Ferrandin, Puyn ja Nîmes'in kautta. Jos minulla oli rahoja, niin hän käski minun toimittaa ne Nîmes'iin eräälle tutulle ravintolanpitäjälle, jonka kanssa olin hiukan tekemisissä.

-- Salakuljettajana, totesi Monte-Cristo.

-- Hyvä Jumala, herra kreivi, täytyyhän ihmisen saada elää.

-- Täytyy kyllä, jatkakaa siis.

-- Rakastin hellästi veljeäni, olenhan sen jo teidän ylhäisyydellenne maininnut. Päätinkin sen vuoksi mennä itse viemään hänelle rahat. Minulla oli tuhat frangia, jätin viisisataa Assuntalle, kälylleni. Otin jäljellä olevat viisisataa mukaani ja läksin Nîmes'iin. Se oli helppoa, olihan minulla purteni ja pieni lasti otettavana mereltä. Kaikki näytti suotuisalta. Mutta kun olin lastin ottanut, niin tuuli kääntyikin vastaiseksi, joten emme viiteen kuuteen päivään voineet päästä Rhône-joen suuhun. Lopulta pääsimme sinne. Kuljimme virtaa ylös Arles'iin asti. Jätin purteni Bellegarden ja Beaucairen välille ja läksin maitse Nîmes'iin.

-- Nyt tulemme itse asiaan, eikö niin?

-- Niin tulemmekin. Antakaa minulle anteeksi, mutta teidän ylhäisyytenne huomaa kyllä kohta, etten ole kertonut mitään muuta kuin sen, mikä on aivan ehdottomasti välttämätöntä. Tähän aikaan tapahtuivat nuo kuuluisat Etelä-Ranskan joukkomurhat. Kolme konnaa, Trestaillon, Truphemy ja Graffan, surmasivat kaduilla jokaisen, jota epäiltiin bonapartelaiseksi. Epäilemättä herra kreivi on kuullut näistä murhista puhuttavan?

-- Olen hiukan. Olin siihen aikaan hyvin kaukana Ranskasta. Jatkakaa.

-- Nîmes'iin tullessaan sai suorastaan kävellä veressä. Joka askelella kohtasi ruumiita. Murhaajat liikkuivat joukoittain, surmasivat, ryöstivät ja polttivat.

Nähdessäni tämän verilöylyn valtasi minut kauhu. En pelännyt oman itseni puolesta, sillä olinhan ainoastaan vähäpätöinen korsikalainen kalastaja. Päinvastoin: se oli itse asiassa meidän salakuljettajien kulta-aikaa. Mutta pelkäsin veljeni puolesta, joka oli keisarikunnan aikuinen sotilas ja palasi armeijastaan Loiren luota univormussaan ja olkalappuineen.

Riensin tuttavani ravintoloitsijan luo. Aavistukseni oli oikea. Veljeni oli edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin, ja juuri ravintoloitsijan oven edessä hänet oli surmattu.

Tein kaiken voitavani saadakseni tietää, kuka oli murhaaja, mutta kukaan ei maininnut minulle heidän nimeään, siksi paljon heitä pelättiin. Ajattelin silloin ranskalaista oikeuslaitosta, josta olin kuullut niin paljon puhuttavan ja joka ei muka mitään säiky ja käännyin kuninkaallisen prokuraattorin puoleen.

-- Ja tuon kuninkaallisen prokuraattorin nimi oli Villefort? kysyi Monte-Cristo aivan kuin ohimennen.

-- Niin oli, teidän ylhäisyytenne. Hän tuli Marseillesta, jossa oli ollut prokuraattorin apulaisena. Suuren toimeliaisuutensa ansiosta hän oli saanut virkaylennyksen. Hän kuului ensimmäisenä ilmoittaneen hallitukselle keisarin paluun Elban saarelta.

-- Te menitte siis hänen luokseen, sanoi Monte-Cristo.

-- "Veljeni on eilen surmattu Nîmes'in kadulla", sanoin hänelle. "En tiedä kuka sen on tehnyt, mutta teidän on otettava siitä selko. Te olette täällä korkein oikeudenvalvoja, ja oikeuden on kostettava niiden puolesta, joita se ei ole voinut turvata." -- "Ja kuka oli veljenne?" kysyi kuninkaallinen prokuraattori. -- "Korsikalaisen pataljoonan upseeri." -- "Siis kruununanastajan sotilas?" -- "Ranskan armeijan sotilas." -- "No, hänhän on käyttänyt miekkaa ja sortunut miekkaan." -- "Erehdytte. Hän on kaatunut tikarin iskuun." -- "Mitä minä tässä asiassa voin tehdä?" sanoi hän. -- "Sanoinhan jo teille. Teidän pitää kostaa hänen puolestaan." -- "Kenelle?" -- "Murhaajille." -- "Enhän minä tiedä, keitä he ovat." -- "Ottakaa siitä selko." -- "Minkä tähden? Veljenne on varmaankin joutunut johonkin riitaan ja kaatunut kaksintaistelussa. Keisarikunnan aikaiset sotilaat ryhtyvät aina kaikenlaisiin uhkatekoihin, joissa he onnistuivat keisarikunnan aikana, mutta jotka nyt päättyvät huonosti. Täällä ei rakasteta sotilaita eikä uhkatekoja." -- "En rukoile omasta puolestani", sanoin minä. "Itse joko itken tai kostan. Mutta veljelläni oli vaimo. Jos onnettomuus kohtaisi minua, niin tuo vaimoparka kuolisi nälkään, sillä veljeni elätti hänet työllään. Hankkikaa hänelle edes pieni eläke valtiolta." -- "Jokaista vallankumousta seuraa turmatekoja", vastasi herra Villefort. "Veljenne on ollut tämän vallankumouksen uhri, siinä kaikki. Se on ollut onnettomuus, eikä hallituksella ole sen vuoksi mitään tekemistä perheenne kanssa. Jos meidän pitäisi tuomita kaikki kostoteot, joita kruununanastajan puoluelaiset tekivät kuninkaan puoluelaisille, kun valta oli heidän käsissään, niin veljenne olisi ehkä tänään ollut tuomittu kuolemaan. Hänen kohdallaan on nyt vain täyttynyt luonnollinen rangaistuksen laki." -- "Kuinka", huudahdin minä, "te, virkamies, voitte puhua tuolla tavoin minulle!" -- "Kaikki korsikalaiset ovat hulluja, kautta kunniani", sanoi Villefort, "ja he luulevat, että heidän maanmiehensä on vieläkin keisarina. Teidän olisi pitänyt tulla puhumaan tästä kaksi kuukautta sitten. Nyt se on liian myöhäistä. Menkää, ja ellette mene, niin annan viedä teidät pois." -- Katsoin häneen nähdäkseni, voisiko häntä hellyttää rukoilemalla. Tuolla miehellä oli kivisydän. Lähestyin häntä ja sanoin: "No niin, koska näytätte tuntevan korsikalaiset, niin kai tiedätte, millä tavoin he pitävät sanansa. Pidätte veljeni surmaamista oikeutettuna siksi, että hän oli bonapartelainen ja te olette kuningasmielinen. Mutta minäkin olen bonapartelainen ja ilmoitan teille yhden asian: sen, että surmaan teidät. Tästä hetkestä alkaen olette vendettan alainen. Suojelkaa itseänne, sillä kun ensi kerran seisomme vastatusten, on teidän viimeinen hetkenne tullut." -- Sen sanottuani, ennen kuin hän oli hämmästyksestään tointunut, avasin oven ja pakenin.

-- Vai niin, sanoi Monte-Cristo, -- näytätte kunnon mieheltä, herra Bertuccio ja kuitenkin ryhdytte uhkailemaan kuninkaallista prokuraattoria. Hyi! Ja tiesikö hän edes, mitä tuo sana _vendetta_ merkitsi?

-- Hän tiesi sen niin hyvin, että siitä hetkestä alkaen hän ei koskaan lähtenyt yksinään liikkeelle, vaan sulkeutui asuntoonsa ja etsitytti minua kaikkialta. Kaikeksi onneksi olin niin hyvässä kätkössä, että hän ei minua löytänyt. Silloin hän alkoi pelätä. Hän ei tohtinut jäädä Nîmes'iin. Hän pyysi päästä pääkaupunkiin, ja kun hän oli vaikutusvaltainen henkilö, niin hänet siirrettiin Versailles'iin. Mutta tiedättehän, että kun korsikalainen on päättänyt kostaa, ei hän välitä pitkistä matkoista, ja vaikka Villefort'illa olikin hyvät ajoneuvot, niin ei hän koskaan ollut enempää kuin puolen päivän matkan edelläni, vaikka seurasinkin häntä jalan.

Pääasia ei ollut hänen surmaamisensa -- sata kertaa olisi minulla ollut siihen tilaisuus --, vaan tehdä se niin, etten tulisi ilmi enkä joutuisi kiinni. Eihän elämäni enää kuulunut vain minulle. Täytyihän minun suojata ja elättää kälyäni. Kolmen kuukauden ajan vainosin Villefort'ia. Kolmeen kuukauteen hän ei astunut askeltakaan, ei käynyt missään minun tietämättäni. Lopulta sain tietää, että hän salavihkaa kävi Auteuilissa. Seurasin häntä ja näin hänen tulevan tähän taloon. Mutta hän ei tullut muiden tavoin pääovesta, hän jätti ratsunsa tai vaununsa majataloon ja tuli tänne tuosta pienestä portista.

Monte-Cristo nyökkäsi huomauttaakseen nähneensä pimeässä Bertuccion mainitseman portin.

-- Minun ei enää tarvinnut olla Versailles'issa, asetuin asumaan Auteuiliin ja hankin itselleni kaikenlaisia tietoja. Jos tahdoin saada hänet valtaani, oli minun viritettävä ansani tänne.

Talon omisti, niin kuin portinvartija teidän ylhäisyydellenne mainitsi, markiisi Saint-Méran, Villefort'in appi. Saint-Méran asui Marseillessa eikä tarvinnut tätä taloa, vaan vuokrasi sen eräälle nuorelle leskelle, jota sanottiin paronittareksi.

Eräänä iltana katsoessani muurin yli näin nuoren, kauniin naisen kävelevän puutarhassa, jonne ei läheisistä taloista voinut nähdä. Hän katsoi tuon tuostakin pieneen porttiin, ja siitä huomasin hänen odottavan herra Villefort'ia. Kun hän oli niin lähellä minua, että hämärästä huolimatta saatoin erottaa hänen kasvonsa, näin noin kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotiaan, kauniin, pitkän ja vaaleatukkaisen naisen. Hänellä oli aamupuku yllään ja huomasin, että hän oli raskaana ja että hänen tilansa oli jo jokseenkin pitkälle kehittynyt.

Vähän ajan kuluttua pieni portti aukeni. Mies astui sisään. Nuori nainen juoksi häntä vastaan. He suutelivat hellästi toisiaan ja menivät yhdessä taloon.

Mies oli Villefort. Päättelin, että kun hän myöhään yöllä poistuu, täytyy hänen yksinään mennä puutarhan poikki.

-- Ja oletteko sittemmin saanut tietää, mikä oli tuon naisen nimi? kysyi kreivi.

-- En, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio. -- Kohta saatte nähdä, että minulla ei ollut aikaa ottaa siitä selkoa.

-- Jatkakaa.

-- Sinä iltana, jatkoi Bertuccio, -- olisin epäilemättä voinut surmata prokuraattorin, mutta en vielä tuntenut kyllin tarkoin puutarhaa. Pelkäsin, etten voisi häntä heti surmata, vaan että hän ehtisi huutaa, joku voisi tulla enkä pääsisi pakoon. Jätin siis surmatyöni seuraavaan kertaan, ja ettei mikään jäisi minulta huomaamatta, vuokrasin pienen huoneen, jonka ikkuna oli sille kadulle, minkä varrella puutarhan muuri oli.

Kolme päivää myöhemmin kello seitsemän illalla näin palvelijan ratsain lähtevän talosta ja ajavan laukkaa Sèveres'iin päin. Otaksuin hänen menevän Versailles'iin. En erehtynytkään. Kolmen tunnin kuluttua mies palasi aivan pölyisenä. Hän oli vienyt sanan perille.

Kymmenen minuuttia myöhemmin näin viittaan verhoutuneen miehen menevän puutarhan portista sisään.

Nopeasti riensin huoneestani. Vaikka en ollutkaan nähnyt Villefort'in kasvoja, olin varma, että mies oli hän. Menin kadun toiselle puolelle ja nousin muurin kulmauksessa olevalle kivipatsaalle, josta ennenkin olin voinut nähdä puutarhaan.

Tällä kertaa en tyytynyt enää katselemaan: otin puukon taskustani, tarkastin, oliko sen kärki kylliksi terävä, ja hyppäsin muurin yli.

Ensi työkseni juoksin portille. Avain oli jätetty sisäpuolelle, mies oli vain vääntänyt portin lukkoon.

Mikään ei siis estänyt minua pakenemasta sitä tietä. Aloin tarkastaa ympäristöäni. Puutarha oli suorakaiteen muotoinen; tasainen nurmikenttä keskellä, kentän kulmissa tuuheat puuryhmät ja niiden ympärillä syksykukkia.

Mennäkseen pieneltä portilta taloon tai talosta portille täytyi Villefort'in kulkea tällaisen puuryhmän ohi.

Oli syyskuun loppu. Tuuli puhalsi tuimasti. Kuu, jonka tavan takaa peittivät taivaalla ajelehtivat synkät pilvet, valaisi taloon johtavan tien, mutta puuryhmien varjossa voi olla piilossa kenenkään huomaamatta.

Piilouduin siihen, jonka ohitse Villefort'in täytyi kulkea. Tuskin olin ennättänyt sinne, kun olin kuulevinani valitusta. Mutta tiedättehän, tai ehkä ette tiedä, herra kreivi, että se, joka aikoo tehdä murhan, aina on kuulevinaan valitusta. Kului kaksi tuntia, ja sinä aikana olin kuulevinani monta kertaa valitusta. Kello löi kaksitoista.

Kun sen viimeinen lyönti vielä kaikui ilmassa, näin takaportaitten ikkunoihin ilmestyvän valoa.

Ovi aukeni, ja viittaan kääriytynyt mies astui puutarhaan. Nyt oli hetki tullut. Olin niin kauan tätä suunnitellut, että pysyin aivan tyynenä. Otin puukkoni esiin ja olin valmiina.

Mies tuli suoraan minua kohden. Mitä lähemmäksi hän saapui, sitä selvemmin voin nähdä, että hänen oikeassa kädessään oli jonkinmoinen ase. En pelännyt taistelua, vaan sitä, etten onnistuisi hankkeissani. Kun hän oli muutaman askelen päässä minusta, huomasin, että se, mitä luulin aseeksi, olikin lapio.

En vielä voinut aavistaa, miksi Villefort'illa oli lapio kädessään. Puuryhmän luo tultuaan hän vilkaisi ympärilleen ja alkoi kaivaa kuoppaa maahan. Silloin vasta huomasin, että hänen viittansa alla oli jotakin, jonka hän laski maahan voidakseen paremmin kaivaa.

Myönnän, että vihaani liittyi silloin hiukan uteliaisuutta. Halusin nähdä, mitä Villefort puuhasi. Pysyin henkeäni pidättäen paikoillani. Odotin.

Eräs ajatus oli herännyt minussa, ja se varmeni nähdessäni kuninkaallisen prokuraattorin ottavan laatikon, joka oli kahden jalan pituinen ja kuuden tai kahdeksan tuuman levyinen.