Part 40

-- Tämä on todellakin sattuvin arvostelu, minkä koskaan olen itsestäni kuullut, sanoi Monte-Cristo.

-- Olette saanut määrätä oman tulevaisuutenne, sanoi kreivi Morcerf huoaten, -- ja olette ilmeisesti kulkenut kukkastietä elämässänne.

-- Juuri niin, sanoi Monte-Cristo, ja hänen huulillaan oli hymy, jota mikään maalari ei olisi pystynyt jäljentämään eikä mikään ihmistuntija selittämään.

-- Ellen olisi pelännyt väsyttäväni herra kreiviä, sanoi kreivi Morcerf, joka näytti ihastuneen Monte-Criston hienoon käytökseen, -- olisin vienyt teidät eduskuntaan. Tämänpäiväinen istunto tuntuu omituiselta jokaisesta, joka ei tunne päärejämme.

-- Olen teille kiitollinen, jos uusitte joskus toiste tämän tarjouksenne. Mutta tänään on minussa herätetty toivo tulla esitellyksi rouva kreivittärelle.

-- Tuossa äiti onkin! huudahti Albert.

Monte-Cristo kääntyi nopeasti ja näki kreivittären seisovan salongin ovella, vastapäätä sitä ovea, mistä hänen miehensä oli tullut sisään. Hän seisoi siinä liikkumattomana ja kalpeana, ja kun kreivi Monte-Cristo kääntyi, antoi hän käsivartensa, joka jostakin syystä oli nojannut kullattuun pihtipieleen, vaipua alas. Hän oli seisonut ovella jo jonkin aikaa ja kuullut kaukaisen vieraan viimeiset sanat.

Kreivi Monte-Cristo nousi ja kumarsi syvään kreivittärelle, joka vuorostaan vastasi siihen ääneti ja juhlallisesti.

-- Hyvä Jumala, mikä teitä vaivaa? kysyi Morcerf. -- Onko täällä ehkä niin kuuma, että voitte pahoin?

-- Onko äiti sairas? huudahti Albert ja riensi Mercedeksen luo.

Hymyillen tämä kiitti heitä molempia.

-- En, sanoi kreivitär, -- mutta tunsin voimakasta mielenliikutusta nähdessäni sen miehen, jonka ansiosta meidän ei nyt tarvitse itkeä ja surra. Hyvä herra, jatkoi hän lähestyen juhlallisena kuin kuningatar, -- olen teille kiitollinen poikani hengestä ja sen vuoksi siunaan teitä. Olen erittäin iloinen siitä, että minulle tarjoutuu tilaisuus kiittää teitä, ja tämä kiitos tulee sydämestäni samoin kuin siunauksenikin.

Kreivi kumarsi uudelleen, mutta syvempään kuin edellisellä kerralla. Hän oli vieläkin kalpeampi kuin Mercedes.

-- Armollinen rouva, sanoi hän, -- herra kreivi ja te maksatte liian runsaan palkan vähäpätöisestä palveluksesta. Kun pelastaa pojan ja säästää isältä huolet ja äidiltä kärsimykset, niin eihän siinä tee varsinaisesti hyvää työtä, täyttää vain inhimillisyyden vaatimukset.

Näihin sanoihin, jotka lausuttiin hellästi ja tavattoman kohteliaasti, kreivitär Morcerf vastasi liikuttuneena:

-- Olen onnellinen poikani puolesta, kun hän on saanut teidät ystäväkseen, ja kiitän Jumalaa tästä johdatuksesta.

Ja kreivi oli näkevinään kyynelen välkkyvän Mercedeksen silmissä.

Morcerf lähestyi häntä.

-- Olen jo pyytänyt anteeksi kreiviltä kun minun täytyy jättää hänet, sanoi hän, -- ja toivon, että yhdytte anteeksipyyntööni. Mutta istunto alkaa kello kaksi, ja kello kolmelta pitäisi minun puhua.

-- Lähtekää, koetan saada vieraamme unohtamaan poissaolonne, sanoi Mercedes. -- Herra kreivi, sanoi hän kääntyen Monte-Criston puoleen, -- suotteko meille sen kunnian, että jäätte täksi päiväksi luoksemme?

-- Kiitos, armollinen rouva, voitte olla varma siitä, että tunnen mitä suurinta kiitollisuutta kutsustanne, mutta olen tänä aamuna noussut porttinne edessä suoraan matkavaunuistani. En tiedä vielä, millainen on asuntoni Pariisissa; tuskin edes tiedän, missä asun. Levottomuuteni on tosin vähäpätöinen, mutta kuitenkin ymmärrettävä.

-- Toivoaksemme saamme kuitenkin ilon nähdä teidät toiste täällä? kysyi kreivitär.

Monte-Cristo kumarsi sanaakaan virkkamatta.

-- En siis pidätä teitä kauempaa, sanoi kreivitär, -- sillä en tahdo kiitollisuuteni muuttuvan epähienoksi enkä haitalliseksi.

-- Rakas kreivi, sanoi Albert, -- jos sallitte, niin tahdon korvata teille Roomassa osoittamanne kohteliaisuuden ja annan vaununi käytettäviksenne siksi, kunnes ennätätte hankkia itsellenne omat.

-- Tuhannet kiitokset ystävällisyydestänne, sanoi Monte-Cristo, -- mutta otaksun, että Bertuccio on oikealla tavalla käyttänyt ne neljä tuntia, jotka olen antanut hänelle aikaa, ja että täältä lähtiessäni löydän jonkinmoiset ajoneuvot ovenne edestä.

Albert oli jo tottunut odottamaan kreiviltä tällaista eikä enää hämmästynyt. Hän tahtoi vain tietää, millä tavalla nuo määräykset oli pantu täytäntöön. Hän seurasi sen vuoksi kreiviä ulko-ovelle asti.

Monte-Cristo ei ollut erehtynyt. Heti kun hän astui kreivi Morcerfin eteiseen, riensi Roomasta tullut palvelija ulos, ja kuuluisa matkamies näki todellakin vaunujen odottavan portaitten edessä.

Vaunut olivat Kellerin tehtaasta, ja hevospari oli sama, josta -- niin kuin kaikki keikarit tiesivät -- vielä edellisenä päivänä oli tarjottu Drakelle kahdeksantoistatuhatta frangia.

-- Hyvä herra, sanoi kreivi Albertille, -- en voi kehottaa teitä saattamaan minua asuntooni, koska se todennäköisesti on vielä tilapäisessä kunnossa. Antakaa siis minulle yksi päivä aikaa ja sallikaa minun sitten kutsua teidät luokseni. Silloin olen varma, etten loukkaa vieraanvaraisuuden lakeja.

-- Jos pyydätte päivän aikaa, herra kreivi, niin tiedän, ettette näytä minulle enää taloa, vaan palatsin. Teillä on varmaankin joku hyvä haltia auttajananne.

-- Antakaa ihmisten niin uskoa, sanoi Monte-Cristo laskien jalkansa komeiden ajoneuvojensa samettiselle astinlaudalle, -- niin minulla on menestystä naismaailmassa.

Hän hyppäsi vaunuihinsa, ovi sulkeutui, ja ajoneuvot läksivät kiitämään eteenpäin, mutta eivät kuitenkaan niin nopeasti, ettei hän olisi huomannut, miten sen huoneen ikkunaverhot, jonne hän oli Mercedeksen jättänyt, heikosti liikahtivat.

Kun Albert palasi äitinsä luo, tapasi hän tämän budoaarissaan samettisessa nojatuolissa istumassa; verhot oli laskettu alas, niin ettei huoneesta erottanut muuta kuin jonkin maljakon välkkyvän sivun tai kultakehyksen kulman.

Albert ei voinut nähdä äitinsä kasvoja, sillä tämä oli kietonut päänsä ympärille harson. Mutta hänen äänensä tuntui värisevän. Albert erotti myöskin ruusujen ja heliotrooppien tuoksun keskeltä hajusuolan kirpeän hajun.

-- Oletteko sairas, äiti? huudahti hän astuessaan sisään. -- Ja oletteko ehkä poissa ollessani voinut pahoin?

-- Minäkö? En suinkaan, Albert. Mutta ymmärräthän, noista ruusuista, tuberooseista ja oranssinkukista leviää näinä ensimmäisinä lämpiminä päivinä tavattoman voimakas tuoksu.

-- Siis, äiti, sanoi Albert tarttuen soittokellon nuoraan, -- täytyy maljakot viedä etuhuoneeseen. Voitte todellakin huonosti. Jo äsken astuessanne sisään olitte tavattoman kalpea.

-- Olinko kalpea, Albert?

-- Kalpeutenne kaunistaa teitä erinomaisesti, äiti, mutta isä ja minä olimme yhtä kaikki levottomia.

-- Huomauttiko isä siitä? kysyi Mercedes kiihkeästi.

-- Ei minulle, mutta sanoihan hän teille itsellenne siitä.

-- Sitä en muista, sanoi kreivitär.

Palvelija astui sisään. Alberthan oli soittanut.

-- Viekää nämä kukat etuhuoneeseen tai pukuhuoneeseen, sanoi Albert. -- Rouva kreivitär voi niiden tuoksusta pahoin.

Palvelija totteli. Syntyi äänettömyys, jota jatkui niin kauan kuin palvelija siirsi kukkia.

-- Mistä tuo nimi Monte-Cristo on tullut? kysyi kreivitär, kun palvelija oli mennyt. -- Onko se sukunimi, tiluksen nimi vai jonkinmoinen arvonimi?

-- Se on luullakseni arvonimi. Kreivi on ostanut itselleen saaren Toscanan saaristosta, ja sitä seuraa jonkinmoinen komentajanarvo, niin kuin hän tänä aamuna itse mainitsi. Tiedättehän, että sellainen on tapana San Stefanossa Firenzessä ja San Giorgio Constantinianossa Parmassa, jopa Malta-ritaristossakin. Hän ei sitä paitsi pane mitään erityistä arvoa aateluudelle ja sanoo itseään tusinakreiviksi, vaikka yleinen mielipide Roomassa onkin, että kreivi on täydellinen hienon maailman mies.

-- Hän käyttäytyy hienosti, sanoi kreivitär, -- ainakin siitä vähästä päättäen, minkä huomasin hänen seurassaan.

-- Erinomaisen hienosti, äiti, jopa niin hienosti, että hän voittaa monet kaikkein ylhäisimmätkin aateliset, joita olen tullut tuntemaan kolmessa maassa, Englannissa, Espanjassa ja Saksassa.

Kreivitär mietti hetkisen ja sanoi sitten:

-- Rakas Albert, kysyn tätä sinulta nyt äitinä; olet nähnyt kreivin hänen omassa kodissaan, sinulla on terävä silmä, seurustelutapoja ja hienoutta enemmän kuin on tavallista: uskotko, että kreivi on todellakin se, miltä hän näyttää?

-- Miltä hän siis näyttää?

-- Sanoithan juuri äsken itse: hienon maailman mieheltä.

-- Sanoin, että häntä pidetään sellaisena.

-- Mutta mitä sinä, Albert, itse ajattelet?

-- Myönnän, että minulla ei ole selvää käsitystä hänestä. Luulen häntä maltalaiseksi.

-- En kysy hänen syntyperäänsä, vaan mikä hän on.

-- Olen nähnyt niin monta erikoista piirrettä hänen elämässään, että jos sanon suoraan ajatukseni, pidän häntä byronmaisena miehenä, jonka onnettomuus on leimannut kohtalokkaalla merkillään; hän on toinen Manfred, toinen Lara, toinen Werner. Hän on vanhan suvun viimeinen jälkeläinen, joka on kadottanut isiensä perinnön ja sitten seikkailuneroudellaan osannut hankkia itselleen omaisuuden ja päässyt sen avulla yhteiskuntalakien yläpuolelle.

-- Mitä sillä tarkoitat...?

-- Sitä, että Monte-Criston saari on keskellä Välimerta, siellä ei ole asukkaita, ei sotilaita, vaan se on kaikkien maiden salakuljettajien ja rosvojen olinpaikkana. Kukapa tietää, ehkä nämä ammattilaiset maksavat herralleen veroa.

-- Se on mahdollista, sanoi kreivitär mietteisiinsä vaipuneena.

-- Samapa tuo, jatkoi nuori mies, -- olkoon hän salakuljettaja tai ei, myönnättehän äiti, että kreivi Monte-Cristo on erikoinen ja huomattava mies. Hänellä tulee varmasti olemaan suuri menestys Pariisin salongeissa. Tänä aamuna hän astui ensimmäiset askelensa hienossa seurapiirissä hämmästyttäen sellaistakin miestä kuin Château-Renaud.

-- Ja minkä ikäinen kreivi mahtaa olla? kysyi Mercedes pannen erikoisen suurta painoa tähän kysymykseen.

-- Hän on kolmekymmentäviisi- tai -kuusivuotias, äiti.

-- Niinkö nuori! Se on mahdotonta, sanoi Mercedes vastaten samalla omiin ajatuksiinsa.

-- Se on aivan totta. Pari kolme kertaa hän on huomauttanut jossakin yhteydessä: olin silloin viisivuotias, tai: kymmenen, tai: viidentoista. Uteliaana miehenä minä tein niiden mukaan päätelmäni ja ne pitävät kaikki yhtä: hän on kolmekymmentäviisivuotias. Sitä paitsi, muistakaahan, kuinka eloisa katse hänellä on, kuinka musta tukka, kuinka hänen otsansa on rypytön, vaikka hän onkin kalpea. Hän ei ole ainoastaan voimakas, vaan nuorikin.

Kreivitär painoi päänsä kumaraan, aivan kuin liian raskaitten ajatusten painosta.

-- Ja tuo mies on siis tuntenut ystävyyttä sinua kohtaan? sanoi hän hermostuneesti väristen.

-- Siltä näyttää.

-- Entä ... pidätkö sinäkin hänestä?

-- Hän miellyttää minua, sanokoon Franz d'Epinay mitä tahansa. Franz näet väittää, että hän on tullut haudantakaisesta maailmasta.

Kreivitär teki kauhua ilmaisevan liikkeen.

-- Albert, sanoi hän vapisevalla äänellä, -- olenhan aina varoittanut sinua huonoista tuttavuuksista. Nyt olet mies ja voisit puolestasi neuvoa minua. Yhtä kaikki sanon vielä kerran: Ole varovainen, Albert.

-- Rakas äiti, jotta voisin noudattaa neuvoanne, täytyisi minun tietää mitä pitää varoa. Kreivi ei pelaa, ei juo muuta kuin vettä, johon on pantu muutama pisara espanjalaista viiniä. Kreivi on osoittautunut niin rikkaaksi, että hän ei voisi lainata minulta rahaa tulematta naurunalaiseksi. Mikä vaara siis minua uhkaisi kreivin puolelta?

-- Olet oikeassa, sanoi kreivitär, -- ja pelkoni on aivan aiheeton, varsinkin kun se kohdistuu mieheen, joka on pelastanut henkesi. Ottiko isäsi hänet ystävällisesti vastaan, Albert? Meidän pitää olla kreiville enemmän kuin kohteliaita. Isäsi on usein ajatuksiinsa vaipunut, monet asiat painavat hänen mieltään, ja hän saattaisi vasten tahtoaan...

-- Isäni on ollut moitteeton, keskeytti Albert. -- Hän näytti ihastuneenkin niistä hienoista kohteliaisuuksista, jotka kreivi ovelasti liitti keskusteluun, aivan kuin hän olisi tuntenut isän kolmekymmentä vuotta. Se hiveli isän mieltä, jatkoi Albert nauraen, -- ja he erosivat mitä parhaimpina ystävinä, isä tahtoi jopa viedä hänet eduskuntaan kuulemaan puhettaan.

Kreivitär ei vastannut. Hän oli vaipunut niin syviin mietteisiin, että hänen silmänsä vähitellen olivat menneet umpeen. Nuori mies seisoi hänen edessään ja katsoi hellästi ja sydämellisesti häneen, niin kuin pojat katsovat nuorta ja kaunista äitiä. Hän kuuli äidin hengittävän tasaisesti, luuli hänen nukahtaneen ja hiipi varpaillaan pois.

-- Kummallinen mies, sanoi hän itsekseen; -- ennustin jo Italiassa, että hän tulee täällä herättämään huomiota. Äitini on varma mittapuu, ja hän on selvästi kiinnostunut kreivistä. Siispä tämän täytyy olla hyvin huomattava mies.

Hän meni talliin hiukan kadehtien sitä, että kreivi oli saanut haltuunsa vaunuhevoset, joiden rinnalla hänen hevosensa jäivät jälkeen hevostuntijoiden silmissä.

-- Ihmiset eivät toden totta ole yhdenvertaisia, ajatteli hän. -- Minun täytyy pyytää isääni kehittämään tätä ajatusta eduskunnassa.

42. Bertuccio

Tällä välin kreivi oli tullut asuntoonsa. Hän oli tarvinnut matkaan kuusi minuuttia, mutta näiden kuuden minuutin aikana oli kuitenkin parikymmentä nuorta miestä huomannut hänen vaunuhevosensa, joita heidän ei ollut kannattanut ostaa. Kuka oli tuo ylhäinen herra, jonka kannatti hankkia itselleen kahdenkymmenentuhannen frangin vaunuhevoset?

Alin valitsema talo, jossa Monte-Criston oli aikomus asua kaupungissa ollessaan, oli Champs-Elysées'n varrella. Talon toisella puolella oli piha ja toisella puutarha. Keskellä pihaa oli tuuhea puuryhmä, joka osaksi peitti talon päätyä, tämän ryhmän molemmin puolin kulkivat aivan kuin leveinä käsivarsina tiet portilta portaitten eteen. Portaiden joka askelmalla oli kukkia kasvavia posliinimaljakkoja. Paitsi pääkäytävää vei taloon toinenkin käytävä, Ponthieu-kadun puolella.

Ajaja ei ollut vielä ennättänyt antaa merkkiä portinvartijalle, kun ison ristikkoportin puoliskot jo kääntyivät saranoillaan. Kreivin oli nähty saapuvan, ja täällä samoin kuin Roomassakin palveltiin häntä salaman nopeudella. Vaunut ajoivat siis sisään, tekivät puolikaaren hidastamatta vauhtiaan, ja portti oli jo suljettu, kun vaunujen pyörät vielä pyörivät pitkin soraista käytävää.

Vaunut pysähtyivät portaitten vasemmalle puolelle, ja niiden ovelle ilmestyi kaksi miestä. Toinen oli Ali, joka hymyili rehellisen iloisesti isäntänsä nähdessään ja joka oli tyytyväinen, kun Monte-Cristo katsoikin häntä. Toinen miehistä kumarsi nöyrästi kreiville ja ojensi hänelle käsivartensa auttaakseen häntä astumaan vaunuista.

-- Kiitos, herra Bertuccio, sanoi kreivi astuen notkeasti alas. -- Entä notaari?

-- Hän on pienessä salongissa, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio.

-- Ja käyntikortit, jotka käskin teidän toimittaa heti, kun tiedätte talon numeron?

-- Herra kreivi, ne ovat jo valmiit. Olin Palais-Royalin parhaimman kaivertajan luona, ja hän valmisti levyn minun läsnä ollessani. Ensimmäinen käyntikortti vietiin heti määräyksenne mukaan paroni Danglars'ille, Chaussée-d'Antinkatu 7. Muut ovat teidän ylhäisyytenne makuuhuoneen uunin reunalla.

-- Hyvä on. Paljonko kello on?

-- Kello on neljä.

Monte-Cristo antoi hansikkaansa, hattunsa ja keppinsä samalle lakeijalle, joka Morcerfin eteisessä oli rientänyt noutamaan vaunuja; sitten hän meni pieneen salonkiin herra Bertuccion näyttäessä hänelle tietä.

Niin kuin taloudenhoitaja oli sanonut, odotti notaari pienessä salongissa.

Hän oli vähäpätöinen pariisilainen kirjuri, joka oli korotettu piirinotaariksi.

-- Oletteko notaari, joka on saanut tuon maatalon myymisen toimekseen? kysyi Monte-Cristo.

-- Olen, herra kreivi, vastasi notaari.

-- Kauppakirjat ovat valmiina?

-- Ovat, teidän ylhäisyytenne.

-- Oletteko tuonut ne mukananne?

-- Ne ovat tässä.

-- Hyvä on. Ja missä ostamani talo on? kysyi Monte-Cristo aivan kuin ohimennen, kääntyen puoliksi Bertuccion, puoliksi notaarin puoleen.

Taloudenhoitaja vastasi liikkeellä, joka ilmaisi: Minä en tiedä! Notaari katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.

-- Kuinka, sanoi hän, -- ettekö tiedä, herra kreivi, missä teidän ostamanne talo on?

-- En todellakaan, vastasi kreivi. -- Tulen tänä aamuna Cadixista. En ole koskaan ennen ollut Pariisissa, astun ensi kertaa jalallani Ranskanmaalle.

-- Se on aivan eri asia, sanoi notaari. -- Herra kreivin ostama talo on Auteuilissa.

Tämän kuullessaan Bertuccio kalpeni silminnähtävästi.

-- Entä missä on Auteuil? kysyi Monte-Cristo.

-- Tässä aivan lähellä, herra kreivi, sanoi notaari, -- heti Passyn vieressä, ihanalla paikalla, aivan Boulognen metsän keskellä.

-- Niinkö lähellä, sanoi Monte-Cristo, -- mutta eihän se ole maalla. Miksi ihmeessä olette valinnut minulle asunnon aivan Pariisin porttien ulkopuolelta?

-- Minäkö? huudahti taloudenhoitaja omituisen kiihkeästi. -- Eihän herra kreivi ole antanut minun toimekseni talon valitsemista. Herra kreivi suvaitsee muistella.

-- Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo. -- Nyt minä muistan. Luin ilmoituksen sanomalehdestä, ja tuo pettävä otsake _talo maalla_ houkutteli minua.

-- Vielä on aikaa valita toinen, sanoi Bertuccio, -- ja jos teidän ylhäisyytenne antaa minun etsiä jostakin muualta, niin löydän kyllä sopivan Enghienista, Fontenay-aux-Roses'ista tai Bellevuesta.

-- Ei tarvitse, sanoi Monte-Cristo huolettomasti, -- koska minulla nyt on tämä, voin sen pitää.

-- Siinä teette oikein, herra kreivi, sanoi notaari vilkkaasti peläten menettävänsä palkkionsa. -- Tila on hurmaava, virta, tuuheat puut, mukava asunto vaikka onkin muutaman vuoden ollut käyttämättä. Huonekalusto on arvokas vaikka onkin vanha, mutta nykyäänhän aletaan etsiä antikviteetteja.

-- Älkäämme jättäkö sellaista tilaisuutta käyttämättä, sanoi Monte-Cristo, -- Olkaa hyvä ja antakaa välikirja.

Hän kirjoitti nopeasti paperin alle luotuaan silmäyksen siihen kohtaan, jossa oli mainittu tiluksen paikka ja sen omistajien nimi.

-- Bertuccio, sanoi hän, -- antakaa viisikymmentäviisituhatta frangia tälle herralle.

Taloudenhoitaja poistui horjuvin askelin ja palasi tuoden pinkan seteleitä, jotka notaari luki, niin kuin ainakin mies, joka ei ole tottunut saamaan rahoja ennen kuin kaikki kiinnityslainat on suoritettu.

-- Ja nyt, kysyi kreivi, -- onko kaikki lailliset muodot otettu varteen?

-- On, kaikki, herra kreivi.

-- Onko teillä avaimet?

-- Ne ovat talon portinvartijan hallussa, mutta tässä on kirje, jossa käsken häntä luovuttamaan talon uudelle omistajalle.

-- Hyvä on.

Ja Monte-Cristo nyökkäsi notaarille aivan kuin olisi tahtonut sanoa: "Menkää, en tarvitse teitä enää."

-- Mutta, huomautti kunnon notaari, -- herra kreivi on erehtynyt. Hinta oli ainoastaan viisikymmentätuhatta frangia kaiken kaikkiaan.

-- Entä teidän palkkionne?

-- Se sisältyy mainittuun summaan.

-- Mutta olettehan tullut tänne Auteuilista asti?

-- Olen kyllä.

-- Täytyyhän minun korvata teidän vaivannäkönne.

Ja hän viittasi häntä poistumaan.

Notaari poistui selkä edellä ja kumartaen maahan asti. Ensimmäisen kerran virkaurallaan hän tapasi tällaisen miehen.

-- Saattakaa herra notaaria, herra Bertuccio, sanoi kreivi.

Ja taloudenhoitaja meni notaarin jäljestä.

Kreivi oli tuskin jäänyt yksin, kun hän otti povestaan lukollisen salkun ja aukaisi sen avaimella, jota aina kantoi kaulassaan.

Hetkisen etsittyään hän löysi paperin, jossa oli muistiinpanoja, vertasi niitä pöydällä olevaan kauppakirjaan ja terästi muistiaan:

-- Auteuil, Fontaine-katu n:o 28, se se on, sanoi hän. -- Voinkohan nyt luottaa tunnustukseen, jonka on saanut aikaan sielullinen tai ruumiillinen kauhu? Samapa tuo, tunnin päästä saan tietää kaiken. Bertuccio, huusi hän lyöden pienellä vasaralla soittokelloon, jolloin kuului terävä, kauan kaikuva helähdys aivan kuin gong-gongista. -- Bertuccio!

Taloudenhoitaja ilmestyi kynnykselle.

-- Herra Bertuccio, sanoi Monte-Cristo, -- mainitsittehan kerran matkustaneenne aikaisemmin Ranskassa?

-- Muutamissa osissa Ranskaa, teidän ylhäisyytenne.

-- Tunnette epäilemättä Pariisin ympäristöt?

-- En, teidän ylhäisyytenne, en, vastasi taloudenhoitaja hermostuneesti vapisten, ja Monte-Cristo huomasi, että hän oli hyvin levoton.

-- Ikävää, ettette ole nähnyt Pariisin ympäristöä, sillä aion vielä tänään lähteä katsomaan uutta tilustani, ja koska haluan teidät mukaani, olisitte varmaankin antanut minulle tärkeitä tietoja.

-- Auteuiliinko? huudahti Bertuccio ja valahti kalmankalpeaksi. -- Täytyykö minun mennä Auteuiliin?

-- Mitä kummaa siinä on? Kun kerran asetun asumaan Auteuiliin, niin tulette tietysti mukaan, sillä kuuluttehan palveluskuntaani.

Bertuccio painoi päänsä isäntänsä käskevän katseen edessä kumaraan ja oli vaiti.

-- Mutta mikä teidän on? Pitääkö minun soittaa toinen kerta saadakseni vaununi? sanoi Monte-Cristo samalla äänellä kuin Ludvig XIV tuon kuuluisan lauseensa: "Sain melkein odottaa!"

Bertuccio oli yhdellä hyppäyksellä salongista etuhuoneessa ja huusi käheällä äänellä:

-- Hänen ylhäisyytensä vaunut!

Monte-Cristo kirjoitti pari kolme kirjettä. Hänen sulkiessaan viimeistä taloudenhoitaja palasi.

-- Teidän ylhäisyytenne vaunut ovat portaitten edessä, sanoi hän.

-- Hyvä on. Ottakaa hansikkaanne ja hattunne, sanoi Monte-Cristo.

-- Täytyykö minun seurata teidän ylhäisyyttänne? huudahti Bertuccio.

-- Tietysti, pitäähän teidän antaa määräyksiänne, koska aion asettua tuohon taloon asumaan.

Kreivin käskyjä vastaan ei mukistu. Vastustelematta taloudenhoitaja siis seurasi herraansa ja istui kunnioittavasti vaunujen etuistuimelle.

43. Talo Auteuilissa

Monte-Cristo oli huomannut, että Bertuccio oli portaita laskeutuessaan siunannut itsensä korsikalaisen tapaan tekemällä peukalolla eteensä ristinmerkin, ja vaunuihin istuessaan mutissut lyhyen rukouksen. Jokainen muu paitsi utelias ihminen olisi tuntenut sääliä kunnon taloudenhoitajaa kohtaan nähdessään, kuinka kauhuissaan hän läksi matkaan. Mutta kreivi näytti olevan siksi utelias, ettei tahtonut säästää Bertuccioa tältä matkalta.

Kahdenkymmenen minuutin päästä he saapuivat Auteuiliin. Bertuccion mielenliikutus oli vain kasvanut. Hän kyyhötti vaunujen nurkassa ja tarkasti kuumeentapaisesti jokaista taloa, minkä ohitse he ajoivat.

-- Käskekää vaunujen pysähtyä Fontaine-kadun numero 28:n kohdalla, sanoi kreivi luoden säälimättömän katseen taloudenhoitajaan.

Hiki valui Bertuccion kasvoilta. Hän noudatti kuitenkin määräystä, kumartui vaunujen ikkunasta ja huusi ajajalle:

-- Fontaine-katu 28.

Numero 28 oli kylän laidassa. Matkan aikana oli ilta alkanut pimetä tai oikeammin sanoen synkkä ukkospilvi verhonnut maiseman kaameaan, tuhoaennustavaan hämärään.

Vaunut pysähtyivät, ja palvelija riensi avaamaan vaunujen oven.

-- No, sanoi kreivi, -- ettekö astu vaunuista, herra Bertuccio? Mikä kumma teitä tänä iltana vaivaa?

Bertuccio riensi ulos, tarjosi olkansa kreiville tueksi, ja tämä nojasi siihen astuessaan hitaasti astimia alas.

-- Kolkuttakaa, sanoi kreivi, -- ja ilmoittakaa, että olen tullut.

Bertuccio kolkutti porttia, se aukeni, ja portinvartija astui esiin.

-- Kuka siellä on? kysyi hän.

-- Talon uusi isäntä, sanoi palvelija.

Hän ojensi portinvartijalle notaarin laatiman ilmoituksen.

-- Talo on siis myyty? sanoi portinvartija. -- Ja herra tulee asumaan täällä?

-- Niin, ystäväiseni, sanoi kreivi, -- ja minä koetan olla sellainen, että teidän ei tarvitse ikävöiden muistella entistä isäntäänne.

-- Minä en häntä ikävöi, sanoi portinvartija, -- sillä sain nähdä hänet niin kovin harvoin. Hän ei ole käynyt täällä viiteen vuoteen, ja viisaasti hän tekikin myydessään talon, joka ei hänelle tuottanut yhtään mitään.

-- Ja mikä oli entisen isäntänne nimi? kysyi Monte-Cristo.

-- Markiisi Saint-Méran. Hän ei varmaankaan ole saanut talostaan sitä hintaa minkä se hänelle tuli maksamaan.

-- Markiisi Saint-Méran! sanoi Monte-Cristo. -- Nimi tuntuu minusta tutulta. Markiisi Saint-Méran...

Ja hän näytti pinnistävän muistiaan.

-- Vanha aatelismies, jatkoi portinvartija, -- Bourbonien uskollinen palvelija. Hänellä oli yksi ainoa tytär, naimisissa herra Villefort'in kanssa, joka oli kuninkaallisena prokuraattorina ensiksi Nîmes'issa ja sitten Versailles'issa.