Part 37

-- Kattakaa pöytä täsmälleen puoli yhdeksitoista. Debrayn täytyy kai mennä ministeriöönsä... Ja sitä paitsi, Albert katsahti muistikirjaansa, -- juuri sen ajan määräsin kreiville, toukokuun 21. päivä kello puoli yksitoista aamulla, ja vaikka en paljon luotakaan hänen lupaukseensa, tahdon kuitenkin olla täsmällinen. Tiedättekö, onko rouva kreivitär jo noussut?

-- Jos herra vicomte tahtoo, niin menen kysymään.

-- Tehkää se ... ja pyytäkää häneltä liköörejä. Varastoni on epätäydellinen. Sanokaa myös, että tulen hänen luokseen kello kolme ja esittelen silloin erään henkilön hänelle.

Palvelijan mentyä Albert heittäytyi divaanille, avasi parin kolmen sanomalehden siteet, katsoi, mitä teattereissa näyteltiin, rypisti kulmiaan huomatessaan, että esitettiin oopperaa eikä balettia, etsi hajuvesi-ilmoitusten joukosta tietoja eräästä hampaanpuhdistusaineesta, jota hänelle oli kiitetty, heitti syrjään kolme siihen aikaan eniten luettua sanomalehteä ja mutisi haukotellen:

-- Sanomalehdet käyvät päivä päivältä yhä ikävämmiksi.

Samassa pysähtyivät kepeät ajoneuvot portin eteen, ja vähän sen jälkeen palvelija ilmoitti herra Lucien Debrayn saapuneen. Hän oli pitkä, nuori, vaaleatukkainen, kalpea mies, silmät harmaat ja katse terävä, huulet kapeat ja tiukat. Hänen yllään oli sininen hännystakki, kaulahuivi oli valkoinen, hienossa silkkinauhassa riippui monokkeli, jota hän tuon tuostakin piti oikeassa silmässään. Hän astui sisään hymyilemättä ja puoliksi juhlallisen näköisenä.

-- Päivää, Lucien ... päivää, sanoi Albert. -- Te aivan kauhistutatte minua täsmällisyydellänne! Mitä sanonkaan? Täsmällisyydellänne! Odotin, että tulisitte aivan viimeisenä, ja saavuttekin viittä minuuttia vailla kymmenen, vaikka aika oli määrätty puoli yhdeksitoista! Tämäpä on ihmeellistä! Onko ministeristö ehkä kukistettu!

-- Ei, hyvä ystävä, sanoi nuori mies heittäytyen divaanille. -- Olkaa rauhassa, me horjumme aina, mutta emme kaadu, ja alan jo uskoa, että jäämme ainaiseksi paikoillemme. Niemimaan asiat varmentavat ilmeisesti meidän asemaamme.

-- Niin, sehän on totta, tehän karkotatte Don Carloksen Espanjasta.

-- Emme suinkaan, älkää sekoittako asioita. Me viemme hänet ainoastaan rajan yli Ranskan puolelle ja tarjoamme hänelle turvapaikan Bourges'issa.

-- Bourges'issako?

-- Niin, hänellä ei ole mitään valittamisen syytä. Bourges on Kaarle VII:n pääkaupunki. Mitä, ettekö sitä tietänyt? Eilen sen tiesi jo koko Pariisi, ja toissa päivänä oli tieto siitä jo levinnyt pörssiin, sillä herra Danglars (en tiedä, mistä tuo mies saa tiedot samalla kuin mekin), herra Danglars luotti arvopaperien nousemiseen ja voitti kokonaisen miljoonan.

-- Ja te uuden ritarimerkin, siltä näyttää, sillä olette pannut sinipunaisen nauhan napinreikäänne.

-- He lähettivät minulle Carlos III:n ritarikunnan merkin, vastasi Debray välinpitämättömästi.

-- Älkää suotta olko olevinanne välinpitämätön, vaan myöntäkää, että se miellytti teitä.

-- Miellytti kyllä, sillä se täydentää pukuani. Ritarimerkki näyttää kauniilta mustan takin rinnuksessa.

-- Ja, sanoi Morcerf, -- näyttää aivan siltä, kuin olisi Walesin prinssi tai Reichstadtin herttua.

-- Mutta minulla on omat syyni siihen, miksi näette minut luonanne näin varhain aamulla.

-- Olette saanut Carlos III:n ritarimerkin ja tahdoitte rientää ilmoittamaan minulle tätä hauskaa uutista?

-- Ei, vaan sen vuoksi, että olen viettänyt yöni lähettämällä kirjeitä: kaksikymmentäviisi diplomaattista kirjelmää. Kun päivän koittaessa saavuin asuntooni ja aioin mennä levolle, alkoi päätäni kivistää, ja lähdin tunniksi ratsastamaan. Boulognen metsässä valtasi minut ikävä ja nälkä, jotka kaksi vihollista harvoin kulkevat yhdessä, mutta nyt ovat liittoutuneet minua vastaan, muodostaneet jonkinmoisen karlistilais-tasavaltaisen liiton. Muistin silloin, että teillä on pidot tänä aamuna, ja siksi saavuin: minun on nälkä, antakaa minulle ruokaa; minun on ikävä, hauskuttakaa minua.

-- Se onkin isännänvelvollisuuteni, sanoi Albert ja soitti heti kelloa kutsuakseen palvelijan luokseen Lucienin sillä aikaa heitellessä sanomalehtiä ilmaan kepillään, jonka kultainen nuppi oli koristettu turkooseilla. -- Germain, sherryä ja leivoksia! Sitä odottaessanne, rakas Lucien, maistakaahan näitä sikareja, salakuljetustavaraa tietenkin. Pyydän, että maistatte niitä ja kehotatte ministerejä myymään meille tällaisia niiden kaalikääryleiden sijasta, joita he pakottavat kunnon kansalaisen polttamaan.

-- Enkä kehota. Jos valtio myisi teille tällaisia, niin pitäisitte niitä suorastaan kelvottomina. Sitä paitsi se ei kuulu sisäasiain ministerille, vaan raha-asiain. Kääntykää herra Humannin puoleen, välillisten verojen osasto, käytävä A, numero 26.

-- Tietojenne laajuus todella hämmästyttää minua, sanoi Albert. -- Mutta ottakaahan sikari!

-- Rakas vicomte, sanoi Lucien sytyttäen manila-sikarin ruusunpunaisessa kynttilässä, joka paloi kullatussa hopeajalustassa, ja heittäytyen divaanille lojumaan, -- rakas vicomte, olette onnellinen, kun teidän ei tarvitse mitään tehdä. Ette toden totta osaa onneanne oikein arvioida!

-- Ja miten te luulisitte viihtyvänne toimettomana, te kuningaskuntien rauhoittaja, sanoi Albert hienon ivallisesti. -- Tehän olette ministerin erikoissihteeri, olette samalla kertaa keskellä suuria poliittisia selkkauksia ja pieniä pariisilaisia juonia; tehän suojelette kuninkaita ja kuningattaria, mikä jälkimmäinen on mieluisa tehtävä, yhdistätte puolueita, johdatte vaaleja, saatte kynänne ja lennättimen avulla aikaan sen, minkä Napoleon sai taistelutanterella miekallaan ja voitoillaan; teillähän on kahdenkymmenenviidentuhannen livren korot vuodessa, puhumatta siitä, minkä virkanne tuottaa; teillä on hevonen, josta Château-Renaud tarjosi teille neljäsataa louista, mutta jota ette tahtonut myydä; teillä on räätäli, joka ei kertaakaan pilaa housujanne; teillä on ooppera, jockey-klubi, varietee-teatteri, ettekä sittenkään osaa huvitella. Siinä tapauksessa minä huvitan teitä.

-- Mitenkä?

-- Toimittamalla teille uuden tuttavan.

-- Onko hän mies vai nainen?

-- Mies.

-- Minä tunnen jo liian paljon miehiä.

-- Mutta ette sellaista, josta minä puhun.

-- Mistä hän siis tulee? Maailman toisesta äärestäkö?

-- Ehkä vieläkin kauempaa.

-- Hitto vieköön! Ei hän suinkaan tuo aamiaistamme mukanaan?

-- Ei, olkaa rauhassa, aamiaistamme valmistetaan äitini keittiössä. Mutta teidänhän on nälkä.

-- Niin on, sen myönnän, niin alentavaa kuin se onkin. Mutta minä söin eilen päivällistä Villefort'in luona. Oletteko huomannut, että asianajajien luona saa aina huonoa ruokaa. Tuntuu aina siltä, kuin heillä olisi omantunnonvaivoja.

-- Älkää moittiko muiden päivällisiä, aivan kuin teidän ministerinne tarjoaisivat erikoisen hyviä.

-- Mutta me emme kutsukaan luoksemme hienoston jäseniä. Ellei meidän täytyisi tarjota ruokaa luonamme ihmisille, jotka ovat meille suosiollisia ja ennen kaikkea äänestävät hyvin, niin karttaisimme kotipäivällisiä aivan kuin ruttoa.

-- Ottakaa siis toinen leivos ja toinen lasi sherryä.

-- Mielelläni. Teidän espanjalainen viininne on verratonta. Huomaattehan, että teimme viisaasti rauhoittaessamme sen maan?

-- Niin kyllä, mutta miten käy Don Carloksen?

-- No, Don Carlos saa juoda bordeauxlaista viiniä, ja kymmenen vuoden päästä naitamme hänen poikansa ja pikku kuningattaren.

-- Jolloin saatte Kultaisen Taljan ritarimerkin, jos silloin vielä olette ministeriössä.

-- Minusta tuntuu kuin olisitte päättänyt tänä aamuna tarjota minulle pelkkää suitsutusta.

-- Sehän eniten miellyttää vatsaa, eikö niin. Mutta kuulen Beauchampin äänen eteisessä. Saatte väitellä, niin aikanne kuluu.

-- Mistä?

-- Sanomalehdistä.

-- Rakas ystävä, sanoi Lucien ylimielisesti hymyillen, -- luuletteko, että minä luen sanomalehtiä?

-- Sitä suuremmalla syyllä väittelettekin.

-- Herra Beauchamp! ilmoitti palvelija.

-- Astukaa sisään, astukaa sisään, te pelottava kynä! sanoi Albert nousten ja mennen nuorta miestä vastaan. -- Katsokaahan, tuossa on Debray, joka halveksii teitä, vaikka ei luekaan kirjoituksianne, ainakin hän niin väittää.

-- Siinä hän tekee aivan oikein, sanoi Beauchamp, -- hän tekee samoin kuin minäkin. Minäkin arvostelen häntä tietämättä mitä hän tekee. Hyvää päivää, komentaja.

-- Ahaa, te tiedätte sen jo siis, vastasi erikoissihteeri puristaen hänen kättään ja hymyillen hänelle.

-- Tottahan toki! sanoi Beauchamp.

-- Mitä siitä sanotaan seurapiirissä?

-- Missä seurapiirissä? Meillä on niin monta seurapiiriä armon vuonna 1838.

-- Arvostelijapiireissä ja poliittisessa seurapiirissä, joissa esiinnytte leijonana?

-- Sanotaan, että olette sen todellakin ansainnut: olette niin kauan kylvänyt punaista, että on jo aika niittää sinistä.

-- Sukkeluus on jokseenkin hyvä, sanoi Lucien. -- Miksi ette kuulu meikäläisiin, rakas Beauchamp? Olettehan niin sukkela, että onnenne olisi kolmessa neljässä vuodessa taattu.

-- Aionkin seurata neuvoanne heti, kun ilmestyy ministeristö, joka pysyy vallassa pitemmän aikaa kuin kuusi kuukautta. Nyt sananen, rakas Albert, sillä täytyyhän minun antaa Lucien-raukan hiukan hengittää. Syömmekö aamiaista vai päivällistä? Minun täytyy mennä edustajakamariin. Meidän ammattimme ei ole mitään ruusuilla tanssimista, niin kuin huomaatte.

-- Syömme vain aamiaista. Odotan vielä kahta vierasta, ja istumme pöytään heti, kun he ovat tulleet.

-- Ja keitä odotatte aamiaiselle? kysyi Beauchamp.

-- Erästä aatelismiestä ja erästä diplomaattia, vastasi Albert.

-- Siinä tapauksessa saamme odottaa vähän vaille kaksi tuntia edellistä ja yli kaksi tuntia jälkimmäistä. Minä palaan syömään jälkiruokaa. Säästäkää minulle mansikoita, kahvia ja sikareja. Syön kyljyksen edustajakamarissa.

-- Älkää menkö, Beauchamp, sillä vaikka aatelismies olisikin joku Montmorency ja valtiomies joku Metternich, syömme täsmälleen puoli yhdeltätoista. Odottaessanne tehkää samoin kuin Debray, maistakaa viiniä ja leivoksiani.

-- Samapa tuo, minä jään. Minun täytyy ehdottomasti päästä tänä aamuna hyvälle tuulelle.

-- Silloin olette aivan samassa tilassa kuin Debray! Mutta kun hallitus on alakuloinen, niin tulisi vastustuspuolueen iloita.

-- Rakas ystävä, te ette tiedä mikä minua uhkaa. Tänä aamuna saan edustajakamarissa kuulla herra Danglars'in puheen ja illalla hänen rouvansa salongissa ranskalaisen päärin kirjoittaman murhenäytelmän. Hitto vieköön perustuslaillisen hallitusmuodon! Sanotaan, että meillä oli vapaa äänioikeus; miksi me sitten valitsimme tämän?

-- Minä ymmärrän, teidän täytyy koota iloisuutta varastoon.

-- Älkää sanoko pahaa sanaa herra Danglars'in puheista, lausui Debray. -- Hänhän äänestää teidän puolellanne, hän kuuluu vastustuspuolueeseen.

-- Siinäpä juuri onnettomuus onkin! Minä odotan vain, että lähetätte hänet Luxembourg'in palatsin yläkamariin, saadakseni mielin määrin nauraa hänelle.

-- Hyvä ystävä, sanoi Albert Beauchampille, -- kyllä huomaa, että Espanjan asiat ovat järjestyneet, te olette tänään tavattoman huonolla tuulella. Muistakaahan, että Pariisin juorut väittävät minun aikovan mennä naimisiin neiti Eugénie Danglars'in kanssa. Älkää arvostelko sen miehen kaunopuheisuutta, joka jonakin kauniina päivänä sanoo minulle: "Hyvä herra, te tiedätte, että annan tyttärelleni myötäjäisiksi kaksi miljoonaa."

-- Joutavia, sanoi Beauchamp, -- siitä avioliitosta ei tule mitään. Kuningas on kyllä voinut tehdä hänet paroniksi ja voi tehdä hänet pääriksikin, mutta aatelismieheksi ei hän koskaan voi häntä tehdä, ja kreivi Morcerf on siksi hienoa aatelia, ettei hän kahden miljoonan tähden suostu epäsäätyiseen avioliittoon. Vicomte de Morcerfin ei sovi mennä naimisiin muun kuin markiisittaren kanssa.

-- Kaksi miljoonaa on kuitenkin kaunis summa, sanoi Albert.

-- Se on kyllin suuri pääoma, jos tahtoo perustaa teatterin tai rakentaa rautatienpätkän.

-- Antakaa hänen puhua mitä tahtoo, lausui Debray veltosti, -- ja menkää naimisiin. Te menette naimisiin rahapussin arvolipun kanssa; parempihan on, että siinä on kilpi vähemmän, mutta nolla enemmän. Vaakunassanne on seitsemän rastasta; annatte vaimollenne niistä kolme, silloin itsellenne jää vielä neljä. Teillä on silloin yksi enemmän kuin Guisen herttualla, josta oli vähällä tulla Ranskan kuningas ja jonka saksalainen serkku oli Saksan keisarina.

-- Taidatte olla todellakin oikeassa, vastasi Albert hajamielisesti.

-- Tietysti olen. Sitä paitsi jokainen miljoonanomistaja on yhtä ylhäinen kuin äpärä, toisin sanoen: hän voi olla ylhäisen herran äpärä.

-- Älkää sanoko niin, Debray, nauroi Beauchamp, -- sillä tuossa tulee Château-Renaud, joka parantaakseen teidät sukkeluuksistanne voi lävistää teidät esi-isänsä Renaud de Montaubanin miekalla.

-- Silloin hän menettäisi aateluutensa, sillä minä olen halpasukuinen, kerrassaan halpasukuinen, vastasi Lucien.

-- Mainiota, sanoi Beauchamp, -- ministeriö, joka kerskailee halpasäätyisyydellään. Mihinkä me tällä tavoin joudummekaan!

-- Herra de Château-Renaud! Herra Maximilien Morrel! kamaripalvelija ilmoitti.

-- Olemme siis täysilukuiset, sanoi Beauchamp, -- ja voimme aloittaa aamiaisen. Sillä tehän odotitte enää ainoastaan kahta henkilöä, Albert.

-- Morrel! sanoi Albert hämmästyneenä. -- Morrel, mitä tämä tietää?

Mutta ennen kuin hän ennätti sanoa enempää, oli Château-Renaud, kolmikymmenvuotias, kaunis mies, aatelismies kiireestä kantapäähän, tarttunut hänen käteensä sanoen:

-- Sallikaa, hyvä ystävä, minun esitellä teille spahiratsuväen kapteenin Maximilien Morrelin. Hän on ystäväni, vieläpä pelastajanikin. Sitä paitsi hän on mies, joka puhuu kyllä omasta puolestaan. Ottakaa tämä sankari ystävällisesti vastaan, vicomte.

Ja hän väistyi syrjään antaakseen tietä kookkaalle nuorelle miehelle, jolla oli leveä otsa, terävä katse, mustat viikset, ja jonka lukijat muistavat tavanneensa Marseillessa siksi järkyttävässä tilanteessa, että eivät varmaankaan ole häntä unohtaneet. Komea, puoliksi ranskalainen, puoliksi itämainen univormu sai hänen leveän rintansa, jossa oli kunnialegioonan risti, ja hänen sorjan vartalonsa esiintymään hyvin edukseen. Nuori upseeri kumarsi kohteliaan sirosti. Jokainen Morrelin liike oli siro, sillä hän oli voimakas.

-- Hyvä herra, sanoi Albert erinomaisen kohteliaasti, -- paroni de Château-Renaud tiesi jo edeltäpäin, minkä ilon hän tuottaa minulle esitellessään teidät, olette hänen ystävänsä, olkaa silloin meidänkin.

-- Hyvä, sanoi Château-Renaud, -- ja toivokaa, rakas vicomte, että hän tarvittaessa tekee teille saman, minkä hän on minullekin tehnyt.

-- Mitä hän siis on tehnyt? kysyi Albert.

-- Siitä ei kannata puhuakaan, ja herra paroni liioittelee, sanoi Morrel.

-- Mitä! huudahti Château-Renaud, -- eikö siitä kannattaisi puhua! Eikö ihmishengestä kannattaisi puhua...! Te voitte niin sanoa, joka panette joka päivä henkenne vaaraan, mutta minä, joka ainoastaan kerran...

-- Herra Morrel on siis pelastanut henkenne.

-- Niin, hän on todellakin pelastanut minut, sanoi Château-Renaud.

-- Missä tilanteessa? kysyi Beauchamp.

-- Beauchamp, hyvä ystävä, tiedättehän, että minä kuolen nälkään, sanoi Debray, -- älkää siis pyytäkö kertomaan juttuja.

-- Enhän minä estä istumasta pöytään..., sanoi Beauchamp, -- Château-Renaud saa kertoa sen meille ruokapöydässä.

-- Hyvät herrat, sanoi Morcerf, -- kello on vasta kymmenen minuuttia yli kymmenen, huomatkaa se, ja me odotamme viimeistä vierasta.

-- Sehän on totta, diplomaattia, sanoi Debray.

-- En tiedä, onko hän diplomaatti, mutta hän on minun puolestani toimittanut erään asian niin verrattomalla tavalla, että jos olisin kuningas, olisin heti paikalla antanut hänelle kaikkien ritarikuntieni merkit, ja olisin toivonut, että olisin samalla kertaa voinut antaa sekä Kultaisen Taljan että Sukkanauhan.

-- Koska emme siis vielä aterioi, sanoi Debray, -- niin kaatakaa itsellenne lasillinen sherryä, niin kuin mekin, ja kertokaa meille tuo tapaus, paroni.

-- Tiedättehän kaikki, että päähäni pisti lähteä Afrikkaan?

-- Esi-isänne ovat sen tien teille viitoittaneet, vastasi Morcerf kohteliaasti.

-- Mutta ette suinkaan lähtenyt samassa tarkoituksessa kuin he, vapauttamaan Kristuksen hautaa.

-- Olette oikeassa, Beauchamp, sanoi nuori mies. -- Läksin ampumaan huvikseni pistooleilla. Kaksintaistelu on minulle vastenmielinen, tiedättehän, sen jälkeen kun todistajani pakottivat minut lävistämään parhaan ystäväni käsivarren... Muistattehan Franz d'Epinay raukan.

-- Niin, sehän on totta, te olitte joku aika sitten kaksintaistelussa... Minkä vuoksi?

-- Sitä en, hitto vieköön, todellakaan enää muista! sanoi Château-Renaud. Muistan vain, että kun häpesin jättää käyttämättä taituruuttani, päätin koettaa uusia, äskettäin lahjaksi saamiani pistooleja arabialaisiin. Läksin siis Oraniin ja Oranista tulin Constantineen juuri silloin, kun piiritys oli tauonnut. Läksin siis toisten mukana paluumatkalle. Kestin erinomaisen hyvin päivin sadetta ja öisin lunta. Kolmantena päivänä kuoli hevoseni viluun. Ratsu raukka! Se oli tottunut tallin peitteisiin ja lämpöön ... se oli arabialainen ratsu, joka hiukan hämmästyi tavatessaan kymmenen asteen pakkasen kotimaassaan.

-- Senkö vuoksi tahdotte ostaa englantilaisen ratsuni? sanoi Debray. -- Otaksutte kai, että se kestää paremmin Afrikan pakkasta kuin arabialainen hevosenne.

-- Erehdytte, sillä olen vannonut, etten enää koskaan palaa Afrikkaan.

-- Pelästyittekö niin kovasti? kysyi Beauchamp.

-- Pelästyin, sen myönnän, vastasi Château-Renaud, -- ja syystäkin! Hevoseni siis oli kuollut ja sain palata jalan. Kuusi arabialaista laukkasi täyttä kyytiä kimppuuni, katkaistakseen pääni, kaksi surmasin kiväärilläni, kaksi pistoolillani, mutta kaksi oli vielä jäljellä, eikä minulla ollut aseita. Toinen tarttui tukkaani, sen vuoksi olenkin leikkauttanut sen lyhyeksi, sillä eihän tiedä, mitä voi tapahtua; toinen tavoitti jo kaulaani käyräsapelillaan, ja minä tunsin sen kylmän terän kosketuksen juuri silloin, kun tämä herra tähtäsi heihin, surmasi pistoolinlaukauksella toisen ja halkaisi pään toiselta. Hän oli vannonut sinä päivänä pelastavansa jonkun, ja sattuma järjesti niin, että se olin minä. Jos olisin rikas, niin antaisin Klagmannin tai Marochettin muovailla Sattuman kuvapatsaan.

-- Niin, sanoi Morrel hymyillen, -- silloin oli syyskuun viides päivä; sinä vuoden päivänä isäni pelastui aivan kuin ihmeen kautta. Olen päättänyt juhlia aina sitä päivää jollakin vastaavalla teolla, mikäli voin...

-- Sankarillisella teolla, niinkö? keskeytti Château-Renaud. -- Hän pelasti siis minut, mutta ei siinä vielä kaikki. Kun hän ensin oli pelastanut minut kaatumasta kalpaan, pelasti hän minut kuolemasta viluun ja antoi minulle, ei niin kuin pyhä Martti, puolet viitastaan, vaan viittansa kokonaan; sitten nälkäkuolemasta, sillä hän jakoi kanssani, arvatkaahan minkä?

-- Ehkä Félixin leipomon leivoksen? arvasi Beauchamp.

-- Ei, vaan hevosensa, jonka lihaa me kumpikin söimme kappaleen. Se oli vaikea teko.

-- Hevosenlihan syöminenkö? kysyi Morcerf nauraen.

-- Ei, vaan uhraus, vastasi Château-Renaud. -- Kysykäähän Debrayltä, uhraisiko hän englantilaisen ratsunsa auttaakseen ventovierasta?

-- En auttaakseni ventovierasta, vastasi Debray, -- mutta ehkä ystävää.

-- Minä aavistin, että teistä tulisi ystäväni, herra paroni, sanoi Morrel. -- Sitä paitsi, niin kuin jo äsken mainitsin, minun täytyi sinä päivänä tehdä jotakin kiitokseksi siitä, mitä onni samana päivänä oli meille tehnyt.

-- Tämä seikka, johon herra Morrel viittaa, jatkoi Château-Renaud, -- on hyvin erikoinen, ja hän kertoo sen kyllä teille joskus, kun ensin olette ennättänyt häneen lähemmin tutustua. Mutta kuormittakaamme nyt vatsaamme, älkäämme muistiamme. Mihin aikaan syötte aamiaista, Albert?

-- Puoli yksitoista.

-- Täsmälleenkö? kysyi Debray katsoen kelloaan.

-- Annattehan kai viisi minuuttia armonaikaa, sanoi Morcerf, -- sillä minäkin odotan pelastajaa.

-- Kenet hän on pelastanut?

-- Minut tietysti, vastasi Morcerf. -- Ettekö usko, että minut voi pelastaa yhtä hyvin kuin kenet tahansa, ja luuletteko että ainoastaan arabialaiset katkovat kauloja! Meidän aamiaisemme on ihmisrakkauden ateria, ja pöydässämme on ainakin kaksi yhteiskunnan hyväntekijää.

-- Miten meidän sitten käy, kun meillä ei ole muuta kuin yksi Monryon-palkinto annettavana? sanoi Debray.

-- Annetaan se jollekulle, joka ei ole tehnyt mitään ansaitakseen sen, sanoi Beauchamp, -- sillähän tempulla akatemia tavallisesti pelastuu pulasta.

-- Entä mistä hän saapuu? kysyi Debray. -- Suokaa anteeksi uteliaisuuteni. Olettehan jo kerran vastannut siihen, mutta siksi epämääräisesti, että minun täytyy uudelleen kysyä.

-- Sitä en todellakaan tiedä, vastasi Albert. -- Kutsuessani hänet kolme kuukautta sitten olimme Roomassa. Mutta kuka tietää, missä hän sen jälkeen on liikkunut.

-- Ja uskotteko, että hän voi olla täsmällinen? kysyi Debray.

-- Uskon, että hän voi mitä tahansa, vastasi Morcerf.

-- Huomatkaahan, että vaikka ottaisitte nuo viisi minuuttia armonaikaa varteen, ei hänellä ole enää jäljellä muuta kuin kymmenen minuuttia.

-- Käytän sen ajan kertoakseni muutamalla sanalla vieraastani.

-- Anteeksi, sanoi Beauchamp, -- voiko siitä kirjoittaa sanomalehtiartikkelia?

-- Voi, vastasi Morcerf, -- ja siitä tuleekin hyvin erikoinen artikkeli.

-- Kertokaa se siis, sillä huomaan, etten tänään ehdi ollenkaan edustajakamariin ja minun täytyy jollakin tavalla korvata tappioni.

-- Olin viime karnevaalin aikana Roomassa.

-- Me tiedämme sen, sanoi Beauchamp.

-- Mutta ette tiedä, että jouduin rosvojen käsiin.

-- Rosvoja ei ole olemassakaan, sanoi Debray.

-- On kyllä, vieläpä todella pelottavia.

-- Myöntäkäähän, rakas Albert, sanoi Debray, -- että kokkinne on myöhästynyt, että osterit eivät ole saapuneet Marennes'ista tai Ostendesta, ja että madame de Maintenonin esimerkkiä seuraten tahdotte korvata ruokalajin kaskulla. Me olemme siksi hyviä tovereitanne, että voimme sen antaa teille anteeksi ja kuunnella kertomustanne, vaikka siitä kaikesta päättäen tuleekin hyvin satumainen.

-- Se on satumainen, mutta vannon, että se alusta loppuun asti on tosi. Rosvot olivat siis ryöstäneet minut ja vieneet hyvin pelottavaan paikkaan, jonka nimi on Pyhän Sebastianin katakombit.

-- Minä tunnen ne, sanoi Château-Renaud, -- olin vähällä saada siellä kuumeen.

-- Minun kävi vielä paremmin, sanoi Morcerf, -- minä todellakin sain siellä kuumeen. Sain kuulla, että olin vanki, ellen maksa lunnaita, pientä summaa, neljätuhatta roomalaista scudoa, joka on kaksikymmentäkuusituhatta frangia. Pahaksi onneksi ei minulla ollut muuta kuin tuhatviisisataa. Matkani oli päättymäisillään ja varani loppumaisillaan. Kirjoitin Franzille. Niin, Franz oli siellä, ja voitte kysyä häneltä, valehtelenko hituistakaan. Kirjoitin siis Franzille, että ellei hän ennen kello kuutta aamulla tuo noita neljäätuhatta scudoa, niin olen kymmenen minuuttia yli kuuden muuttanut niiden pyhien ja marttyyrien seuraan, joiden hautakammiossa minulla oli kunnia majailla. Ja Luigi Vampa, se oli tuon rosvon nimi, olisi aivan varmasti pitänyt minulle antamansa lupauksen.

-- Mutta Franz toi siis nuo neljätuhatta scudoa? sanoi Château-Renaud. -- Eihän mies, jonka nimi on Franz d'Epinay tai Albert de Morcerf, joudu pulaan neljäntuhannen scudon tähden.

-- Mutta Franz ei tuonut mukanaan rahaa, vaan sen miehen, jota odotan ja joka minulla on kunnia teille esitellä.

-- Mies on siis oikea Herkules, joka surmaa Kakoksen, Perseus, joka vapauttaa Andromedan?

-- Hän on minun kokoiseni mies.

-- Aseissa hampaisiin asti?

-- Hänellä ei ollut edes sukkavarrasta.

-- Mutta hän hieroi kauppaa lunnaistanne?

-- Hän lausui pari sanaa päällikön korvaan, ja minä olin vapaa.

-- He pyysivät kai vielä anteeksikin, että olivat teidät vanginneet, sanoi Beauchamp.

-- Juuri niin, vastasi Morcerf.

-- Hän oli siis Ariosto?

-- Ei, hän oli aivan yksinkertaisesti kreivi Monte-Cristo.

-- Ei kenenkään nimi ole kreivi Monte-Cristo, sanoi Debray.

-- Samaa mieltä olen minäkin, lisäsi Château-Renaud tyynesti niin kuin ainakin mies, joka tuntee tarkoin koko Euroopan aateliston. -- Kuka on koskaan kuullut puhuttavan jostakin Monte-Criston kreivistä?