Part 36

Rosvo katseli tätä kohtausta hämmästyneenä. Hän oli epäilemättä tottunut näkemään vankiensa vapisevan edessään ja nyt hän näki miehen, jonka leikillinen mieli ei hituistakaan ollut muuttunut. Franz puolestaan oli iloinen siitä, että Albert piti ranskalaisen rohkeuden mainetta yllä.

-- Rakas Albert, sanoi hän, -- jos pidätte kiirettä, niin ennätämme vielä mennä tanssimaan Torlonian luo. Saatte jatkaa galoppianne siitä, mihin sen lopetitte, ettekä siis millään tavoin ole pahoillanne signor Vampalle, joka tässä asiassa on käyttäytynyt niin kuin kohtelias mies ainakin.

-- Se on totta, olette oikeassa, ennätämme sinne kello kahdeksi. Signor Luigi, onko minun otettava vielä joitakin muodollisuuksia varteen, ennen kuin voin jättää hyvästi teidän ylhäisyydellenne?

-- Ei mitään, vastasi rosvo, -- olette vapaa kuin ilma.

-- Siinä tapauksessa, eläkää hauskasti ja onnellisesti! Tulkaa, hyvät herrat, tulkaa!

Ja Albert astui Franzin ja kreivin seuraamana portaita alas isoon saliin, jossa kaikki rosvot seisoivat paljain päin.

-- Peppino, sanoi päällikkö, -- anna minulle soihtu.

-- No, mitä nyt aiotte tehdä? kysyi kreivi.

-- Valaista tietänne, sanoi päällikkö. -- Onhan minun ainakin sillä tavoin kunnioitettava teidän ylhäisyyttänne.

Ja ottaen soihdun paimenen kädestä hän kulki vieraittensa edellä, ei minään palvelijana, joka täyttää halvan tehtävän, vaan kuninkaana, joka astuu lähettiläittensä edellä.

Ulommalle aukolle tultuaan hän kumarsi.

-- Ja nyt, herra kreivi, sanoi hän, -- pyydän vielä kerran anteeksi ja toivon, ettette ole millään tavoin pahoillanne tämän tapahtuman johdosta.

-- En, rakas Vampa, sanoi kreivi. -- Sovitattehan te sitä paitsi erehdyksenne niin miellyttävällä tavalla, että melkein olen kiitollinen teille siitä, mitä on tapahtunut.

-- Hyvät herrat, jatkoi rosvo kääntyen molempien nuorten miesten puoleen, -- tarjoukseni ei ehkä tunnu oikein houkuttelevalta, mutta jos mielenne tekee toiste käydä luonani vieraisilla, niin olette aina tervetulleet kaikkialle, missä oleksin.

Franz ja Albert kumarsivat. Kreivi meni ensimmäiseksi, Albert sitten, Franz jäi viimeiseksi.

-- Haluaako teidän ylhäisyytenne kysyä minulta jotakin? sanoi Vampa hymyillen.

-- Haluan, vastasi Franz. -- Tahtoisin tietää, mitä teosta äsken luitte niin suurella mielenkiinnolla.

-- Caesarin kommentaarioita, vastasi rosvo, -- se on lempikirjani.

-- No, ettekö tule? kysyi Albert.

-- Tulen, sanoi Franz, -- tässä olen!

He astuivat muutaman askelen eteenpäin.

-- Anteeksi, sanoi Albert palaten takaisin. -- Sallitteko?

Ja hän sytytti sikarinsa Vampan soihdusta.

-- Nyt, herra kreivi, sanoi hän, -- kiirehtikäämme, sillä tahdon ehdottomasti lopettaa tämän yön herttua Braccianon luona.

Vaunut olivat siellä, minne he olivat ne jättäneet. Kreivi sanoi yhden ainoan sanan arabiankielellä Alille, ja hevoset läksivät kiitämään eteenpäin.

Albertin kello oli juuri kaksi kun he astuivat tanssisaliin.

Heidän paluunsa herätti suurta huomiota. Mutta kukaan ei enää ollut levoton Albertin suhteen, kun nähtiin ystävysten tulevan yhdessä.

-- Rouva kreivitär, sanoi Albert astuessaan hänen luokseen, -- eilen lupasitte ystävällisesti minulle galopin. Tulen hiukan liian myöhään vetoamaan tähän herttaiseen lupaukseenne, mutta ystäväni voi vakuuttaa, että en ole itse syypää viipymiseeni.

Ja kun samalla alettiin soittaa valssia, laski Albert kätensä kreivittären vyötäisille ja häipyi hänen kanssaan tanssin pyörteisiin.

Mutta Franz muisti samassa, kuinka omituisesti kreivi oli sävähtänyt, kun hänen oli täytynyt ojentaa kätensä Albertille.

38. Sovittu tapaaminen

Seuraavana aamuna Albert heti noustuaan ehdotti Franzille, että he menisivät kreivin luo. Hän oli jo edellisenä päivänä lausunut kiitoksensa, mutta ymmärsi että niin suuresta palveluksesta kannattaa kiittää kahdestikin.

Franz, joka tunsi samalla sekä pelkoa että vetovoimaa kreiviä kohtaan, ei tahtonut antaa Albertin mennä yksin, vaan seurasi häntä. Palvelija johdatti heidät salonkiin, jonne kreivi tuli viiden minuutin kuluttua.

-- Herra kreivi, sanoi Albert mennen häntä kohden, -- sallikaa minun vielä kerran lausua teille kiitokseni. En koskaan unohda, missä tilanteessa autoitte minua, ja tulen aina muistamaan, että saan kiittää teitä melkein hengestäni.

-- Rakas naapuri, sanoi kreivi nauraen, -- älkää liioitelko palveluksiani. Olen pelastanut matkakassallenne parinkymmenentuhannen frangin menoerän, siinä kaikki, mistä voitte minua kiittää. Huomaattehan, ettei siitä kannata puhua. Sallikaa minun puolestani onnitella teitä, olitte aivan ihailtavan huoleton ja kylmäverinen.

-- Mitä muuta saatoin? vastasi Albert. -- Kuvittelin joutuneeni pahaan riitaan, josta seuraisi kaksintaistelu, ja tahdoin saada nuo rosvot ymmärtämään, että kaikkialla maailmassa ollaan valmiita kaksintaisteluun, mutta että vain ranskalaiset sen aikana nauravat. Kun kiitollisuuteni siitä huolimatta on yhtä suuri, niin kysyn, enkö voisi itse tai ystävieni ja tuttavieni kautta tehdä teille jotakin palvelusta? Isäni, kreivi Morcerf, on syntyjään espanjalainen, hänellä on huomattava asema Ranskassa ja Espanjassa, ja asetan teidän käytettäväksenne itseni ja kaikki ne henkilöt, jotka minua rakastavat.

-- No, myönnän kyllä, että odotin tarjoustanne, sanoi kreivi, -- ja että ilomielin otan sen vastaan. Olin jo aikonut pyytää teiltä suurta palvelusta.

-- Mitä?

-- En ole koskaan ollut Pariisissa. En tunne Pariisia...

-- Todellako! huudahti Albert, -- oletteko voinut elää tähän asti näkemättä Pariisia? Sehän on uskomatonta!

-- Ja kuitenkin totta. Mutta ajattelen kuten tekin, että minun jo täytyy tutustua maailman henkisten rientojen pääkaupunkiin. Olisin ehkä jo aikoja sitten tehnyt sinne matkan, jos olisin tuntenut jonkun, joka voi esitellä minut seurapiireissä. Mutta en tunne siellä ketään.

-- Teidän kaltaisenne mies! huudahti Albert.

-- Olette aivan liian kohtelias! Mutta kun en tiedä omistavani muita etuja kuin että voin rikkaudessa kilpailla Aguadon tai Rothschildin kanssa, ja kun en mene Pariisiin pelatakseni pörssissä, niin tämä pieni seikka on pidättänyt minua. Tarjouksenne saa minut nyt tekemään päätökseni. Te lupaatte siis, herra Morcerf (kreivi lausui hänen nimensä omituisesti hymyillen), Pariisiin tultuani avata minulle ovet tuohon maailmaan, jossa olen yhtä vieras kuin kuka tahansa huroni tai kotshinkiinalainen?

-- Sen teen mielelläni ja koko sydämestäni! vastasi Albert. -- Sitäkin mieluummin (rakas Franz, älkää nyt tehkö liian paljon minusta pilkkaa!), kun tänä aamuna olen saanut kirjeen, jossa minua pyydetään tulemaan Pariisiin, sillä on kysymyksessä avioliittoni erään neidin kanssa, jonka suvulla on vaikuttava asema pariisilaisessa hienostossa.

-- Vai naimahommissa? sanoi Franz nauraen.

-- Hyvä Jumala, niin! Kun siis tulette Pariisiin, näette minut vakiintuneena, ehkä perheenisänä. Se sopii mainiosti luontaiseen vakavuuteeni, eikö niin? Joka tapauksessa, herra kreivi, sanon kerta vielä, minä ja omaiseni kuulumme sieluinemme ja ruumiinemme teille.

-- Otan tarjouksen vastaan, sanoi kreivi, -- sillä suoraan sanoen minulta puuttui juuri tämä tilaisuus toteuttaakseni eräitä jo kauan hautomiani tuumia.

Franz arvasi heti, että nämä tuumat olivat yhteydessä siihen, mistä kreivi huomaamattaan oli tullut puhuneeksi Monte-Criston saarella, ja hän katseli kreiviä lukeakseen hänen kasvojensa ilmeistä, mitä varten hän läksi Pariisiin. Mutta vaikeata oli päästä näkemään tämän miehen sieluun, varsinkin silloin, kun hän peitti kaiken hymyyn.

-- Mutta, herra kreivi, sanoi Albert ihastuneena ajatuksesta, että saisi opastaa hienoon seurapiiriin kreivi Monte-Criston kaltaisen miehen, -- nämähän ovat kaikki kai vain tuulentupia?

-- Ei, kautta kunniani, sanoi kreivi. -- Minä tahdon mennä Pariisiin, minun täytyy sinne mennä.

-- Ja milloin?

-- Milloin itse olette siellä?

-- Minäkö, sanoi Albert, -- kahden viikon kuluttua, kolmen viikon viimeistään, kun vain olen ennättänyt päästä sinne.

-- No, sanoi kreivi, -- sanokaamme, että tulen sinne kolmen kuukauden kuluttua. Näettehän, että annan teille runsaasti aikaa.

-- Ja tulette siis portilleni kolkuttamaan? huudahti Albert iloissaan.

-- Tahdotteko, että määrään päivän ja tunnin? sanoi kreivi. -- Ilmoitan jo edeltäpäin, että 0len tuskastuttavan täsmällinen.

-- Määrätkää päivä ja tunti, sanoi Albert. -- Sehän sopii mainiosti.

-- Olkoon siis niin, sanoi kreivi ja otti käteensä peilin vieressä riippuvan seinäkalenterin. -- Tänään on helmikuun 21. päivä (hän otti kellon taskustaan), puoli yksitoista aamulla. Suvaitsetteko odottaa minua ensi toukokuun 21. päivänä puoli yksitoista aamulla?

-- Mainiota! sanoi Albert. -- Aamiainen on silloin valmiina.

-- Osoitteenne?

-- Helder-katu 27.

-- Asutteko yksinänne, enkö siis millään tavoin häiritse teitä?

-- Asun isäni talossa, mutta puiston perällä, ja kokonaan erillään olevassa paviljongissa.

-- Hyvä.

Kreivi kirjoitti muistikirjaansa: "Helder-katu 27, toukokuun 21. päivänä, puoli yksitoista aamulla."

-- Ja nyt, sanoi kreivi pistäen muistikirjansa taskuunsa, -- olkaa rauhassa, kellonne viisari ei voi olla täsmällisempi kuin minä olen.

-- Näenkö teidät ennen lähtöäni? kysyi Albert.

-- Riippuu siitä, milloin lähdette.

-- Huomenna kello viisi iltapäivällä.

-- Siinä tapauksessa sanon teille hyvästi. Minulla on asioita Napolissa, en palaa tänne ennen kuin lauantai-iltana tai sunnuntaiaamuna. Entä lähdettekö tekin? kysyi kreivi Franzilta.

-- Lähden.

-- Ranskaanko?

-- En, Venetsiaan. Oleskelen vielä vuoden tai pari Italiassa.

-- Emme siis näe toisiamme Pariisissa?

-- Epäilemättä minun täytyy luopua siitä kunniasta.

-- Siis, hauskaa matkaa, sanoi kreivi ojentaen heille molemmille kätensä.

Ensi kerran Franz kosketti tämän miehen kättä. Hän vavahti, se oli kylmä kuin kuolleen käsi.

-- Viimeisen kerran, sanoi Albert, -- asia on siis päätetty kunniasanallanne, eikö niin? Helder-katu 27, toukokuun 21. päivänä kello puoli yksitoista aamulla?

-- Toukokuun 21. päivänä, kello puoli yksitoista aamulla, Helder-katu 27, kertasi kreivi.

Nuorukaiset sanoivat kreiville hyvästi ja poistuivat.

-- Mikä teitä vaivaa? sanoi Albert Franzille heidän palattuaan huoneisiinsa, -- olette niin perin miettiväisen näköinen.

-- Se on totta, sanoi Franz, -- kreivi on merkillinen mies, ja ajattelen levottomana teidän tapaamistanne Pariisissa.

-- Tapaamistamme ... ajattelette levottomana! Joutavia! Oletteko hullu, rakas Franz! huudahti Albert.

-- Hullu tai en, sanoi Franz, -- en voi sille mitään.

-- Kuulkaahan, jatkoi Albert, -- olen iloinen saadessani tilaisuuden sanoa teille muutamia sanoja. Olette aina ollut kreiviä kohtaan kylmäkiskoinen, jota vastoin hän on ollut teitä kohtaan hyvin ystävällinen. Onko teillä jotakin häntä vastaan?

-- Ehkä on.

-- Oletteko tavannut hänet jossakin ennen kuin näitte hänet täällä?

-- Olen.

-- Missä?

-- Lupaatteko olla puhumatta sanaakaan kaikesta siitä, mitä nyt teille kerron?

-- Sen lupaan.

-- Kunniasanallanne?

-- Kunniasanallani.

-- Hyvä. Kuulkaa siis.

Ja Franz kertoi, miten hän oli lähtenyt Monte-Criston saarelle ja tavannut joukon salakuljettajia ja näiden keskellä kaksi korsikalaista rosvoa. Hän pani erityisen painon sille satumaiselle vieraanvaraisuudelle, jota kreivi oli osoittanut tuossa Tuhannen ja yhden yön luolassaan. Hän kertoi illallisesta, hashishista, kuvapatsaista, todellisuudesta ja unelmasta, ja miten hänellä herätessään ei ollut mitään muuta todistusta kokemastaan kuin pieni jahti, joka täysin purjein kiiti Porto-Vecchioa kohti.

Sitten hän kertoi, miten oli kuullut kreivin ja Vampan keskustelevan Colosseumin raunioilla ja kuinka kreivi oli luvannut hankkia Peppinolle armahduksen.

Lopulta hän tuli edellisen yön seikkailuun, kertoi mihin pulaan oli joutunut, kun tuosta vaaditusta rahamäärästä puuttui kuusi-seitsemänsataa piasteria, miten oli päättänyt kääntyä kreivin puoleen, ja miten kaikki oli päättynyt niin erikoisella ja samalla tyydyttävällä tavalla.

Albert kuunteli Franzia hyvin tarkkaavasti.

-- No, sanoi hän Franzin lopetettua, -- mitä moitittavaa tässä kaikessa on? Kreivi matkustelee, hänellä on oma laivansa, sillä hän on rikas. Menkää Portsmouthiin tai Southamptoniin, niin näette sataman aivan täynnä purjealuksia, joiden omistajat ovat samanlaisia rikkaita englantilaisia. Saadakseen varman oleskelupaikan, jonne voi poiketa matkoillaan, päästäkseen tuosta inhottavasta ruoasta joka neljän kuukauden aikana on minua ja neljän vuoden aikana teitä myrkyttänyt, hän on valinnut itselleen oleskelupaikan Monte-Criston saarelta. Kun hänen lepopaikkansa on kalustettu ja hän pelkää Toscanan hallituksen voivan karkottaa hänet pois, ostaa hän koko saaren ja ottaa sen nimen itselleen. Muistelkaahan, kuinka monet teidän tuttavistanne ovat ottaneet itselleen sellaistenkin tilusten nimen, joita heillä ei koskaan ole ollutkaan hallussaan.

-- Mutta entä korsikalaiset rosvot, jotka olivat hänen seurassaan? sanoi Franz.

-- Mitä kummallista siinä on? Tiedättehän paremmin kuin kukaan muu, että korsikalaiset rosvot eivät ole mitään varkaita, vaan aivan yksinkertaisesti pakolaisia, jotka verikosto on karkottanut kotiseuduiltaan. Heidän kanssaan voi siis seurustella mainettaan pilaamatta. Mitä minuun tulee, niin sanon suoraan, että jos kerran menen Korsikaan, en tee ensiksi tuttavuutta kuvernöörin tai prefektin kanssa, vaan Colomban rosvojen kanssa, jos heidät vain saan käsiini, sillä he ovat minun mielestäni hyvin miellyttäviä.

-- Mutta entä Vampa ja hänen joukkonsa, sanoi Franz, -- he ovat suorastaan rosvoja, jotka ottavat ihmisiä kiinni ryöstääkseen heidät puhtaiksi. Toivottavasti ette väitä sitä vastaan. Mitä arvelette siitä, että kreivillä on vaikutusvaltaa sellaisiin ihmisiin?

-- Minä sanon, että kun epäilemättä saan juuri tätä vaikutusta kiittää hengestäni, niin ei minun sovi ruveta sitä liian ankarasti arvostelemaan. Olen valmis puolustamaan häntä tässäkin suhteessa, sillä vaikka hän ei olekaan suorastaan pelastanut henkeäni, niin hän on kuitenkin pelastanut neljätuhatta piasteria, se on kaksikymmentäneljätuhatta livreä meidän rahassa. Minua ei koskaan Ranskassa olisi arvioitu niin kalliiksi; siitä näkee, ettei kukaan ole profeetta omassa maassaan.

-- Mitä omaan maahan tulee, niin mistä maasta kreivi on kotoisin? Mikä on hänen äidinkielensä? Mistä johtuvat hänen tulonsa? Mistä hän on saanut suuren rikkautensa? Millainen on ollut hänen salaperäisen ja tuntemattoman elämänsä alkupuoli, koska se on luonut hänen nykyiseen elämäänsä niin synkän ja katkeran värityksen? Teidän sijassanne tahtoisin tietää tuon kaiken.

-- Rakas Franz, sanoi Albert, -- kun saatuanne kirjeeni tarvitsitte kreivin luottoa, sanoitte hänelle: Albert de Morcerf, ystäväni, on joutunut vaaraan, auttakaa minua pelastamaan hänet siitä! Niinhän sanoitte?

-- Sanoin.

-- Kysyikö hän silloin: Kuka on tuo Albert de Morcerf? Mistä hän on saadut nimensä? Mistä hän on saanut rikkautensa? Mistä johtuvat hänen tulonsa? Mistä maasta hän on? Missä hän on syntynyt? Kysyikö hän sitä teiltä?

-- Ei, sen myönnän.

-- Hän tuli, siinä kaikki. Hän pelasti minut Vampan vallasta, jonka käsiin jouduttuani yhtä kaikki olin jokseenkin nolossa asemassa, kiittelemästänne kylmäverisyydestäni huolimatta. Hyvä ystävä, jos hän palkaksi kaikesta siitä pyytää minua tekemään saman palveluksen, minkä teemme kenelle venäläiselle tai italialaiselle ruhtinaalle tahansa hänen tullessaan Pariisiin, niin kuinka voisin kieltäytyä tekemästä sitä! Te olette suorastaan hullu.

Franzin täytyi myöntää, että kaikki järkisyyt olivat Albertin puolella.

-- Tehkää siis niin kuin tahdotte, rakas vicomte, huokasi Franz. -- Olette aivan oikeassa kaikessa tuossa, sen myönnän. Mutta yhtä kaikki Monte-Criston kreivi on hyvin kummallinen mies.

-- Monte-Criston kreivi on suuri hyväntekijä. Hän ei ole sanonut teille, minkä vuoksi hän tulee Pariisiin. Ehkä hän tulee kilpailemaan Monryon-palkinnosta, ja ellei hän sen saamiseksi tarvitse muuta kuin minun ääneni ja tuon ruman herran äänen, joka palkinnon antaa, niin lupaan hänelle molemmat. Ja nyt, rakas Franz, älkäämme enää puhuko tästä. Mennään aterioimaan ja sen jälkeen viimeisen kerran Pietarinkirkkoon.

Seuraavana päivänä kello viisi iltapäivällä nuoret herrat erosivat toisistaan, Albert de Morcerf palatakseen Pariisiin, Franz d'Epinay viettääkseen pari viikkoa Venetsiassa.

Mutta ennen lähtöään Albert vielä jätti hotellin palvelijalle käyntikorttinsa jätettäväksi kreivi Monte-Cristolle -- niin suuresti hän pelkäsi, että kreivi ei saapuisikaan Pariisiin. Hän oli siihen nimensä alle kirjoittanut lyijykynällä:

Toukokuun 21. p., puoli yksitoista aamulla, Helder-katu 27.

39. Pöytätoverit

Helder-kadun varrella olevassa talossa, jonne Albert de Morcerf Roomassa ollessaan oli pyytänyt kreivi Monte-Cristoa saapumaan, oli toukokuun 21. päivänä ryhdytty laajoihin valmistuksiin nuoren herran vieraan vastaanottamiseksi.

Albert de Morcerf asui paviljongissa, avaran pihan kulmauksessa, vastapäätä palvelusväenrakennusta. Ikkunoista oli ainoastaan kaksi kadun puolella, kolme ikkunaa oli pihan puolella ja kaksi päätyikkunaa puutarhaan päin.

Pihan ja puutarhan välillä oli kreivi ja kreivitär Morcerfin hieno ja avara asumus, joka oli rakennettu toisen keisarikunnan mauttomaan tyyliin.

Koko aluetta rajoitti kadun puolella korkea muuri, jossa säännöllisten välimatkojen päässä oli kukkamaljakolta ja keskellä ristikkoportti, jonka yläreunaa koristivat kullatut keihäänkärjet. Aivan portinvartijan asumuksen vieressä oli pieni portti palvelusväkeä varten. Myös herrasväki käytti sitä silloin, kun he tulivat tai menivät jalan.

Albertin äiti oli hienotunteisesti järjestänyt poikansa asunnoksi piharakennuksen. Hän halusi pitää poikansa luonaan, mutta ymmärsi, että vicomten ikäisen nuoren miehen täytyi saada tuntea itsensä täysin vapaaksi. Rikkaiden perheitten poikien tavoin Albert rakasti vapaata ja toimetonta elämää ja samalla hänellä oli aivan kuin linnulla kullattu häkkinsä.

Kadunpuoleisista ikkunoista Albert de Morcerf saattoi tarkata ulkomaailmaa. Nuorten miesten täytyy aina saada nähdä kadulle, sillä he tahtovat liikettä ja elämää näköpiiriinsä, vaikka tämä ei ulottuisikaan katua laajemmalle. Kun hän halusi lähemmin tarkastaa jotakin, saattoi hän mennä kadulle pienestä portista, joka oli samanlainen kuin portinvartijan asunnon lähellä oleva portti. Meidän on mainittava erityisesti se.

Näytti siltä, kuin tätä porttia ei olisi koskaan käytetty, mutta huolellisesti voidellusta lukosta ja saranoista saattoi päätellä, että siitä kuljettiin salaa ja usein. Tämä pieni portti välitti vähät portinvartijasta, sillä hän ei voinut sitä pitää silmällä, koska se aukeni aivan kuin Tuhannen ja yhden yön sadun taikaportti, aivan kuin Ali-Baban salainen Sesam siten, että lausuttiin muutama salaperäinen sana tai naputettiin määrätyllä tavalla. Nuo sanat kuiskattiin maailman kauneimmalla äänellä, ja naputtajina olivat maailman siroimmat sormet.

Avaran ja kalustamattoman eteisen päässä, joka päättyi tähän oveen, oli oikealla, pihan puolella, Albertin ruokasali ja vasemmalla puutarhan puolella hänen pieni salonkinsa. Tiheät pensaikot ja köynnöskasvit estivät näkemästä näihin huoneisiin, ja muihin ei utelias ihminen olisi ylettynytkään kurkistamaan. Ne olivat salonki, makuuhuone ja budoaari.

Alakerran salonki oli oikeastaan vain algerialainen divaanihuone, jossa herrat saattoivat tupakoida.

Toisen kerroksen budoaari oli yhteydessä makuuhuoneeseen, ja siitä pääsi salaoven kautta portaille. Kaikkiin varokeinoihin oli siis ryhdytty.

Kolmannessa kerroksessa oli avara ateljee, jota varten kaikki väliseinät oli otettu pois; se oli pandemonium, jossa taiteilija ja keikari taistelivat keskenään. Sinne joutuivat ja kokoontuivat kaikki ne esineet, jotka Albertin vaihtelevien oikkujen mukaan olivat tulleet hänelle rakkaiksi. Siellä oli torvia, bassoviuluja, huiluja, täydellinen orkesteri, sillä aikoinaan oli Albertilla ollut, ellei juuri lahjoja, niin ainakin innostusta musiikkiin; maalaustelineitä, paketteja, pastellivärejä, sillä musiikki-innon jälkeen hänessä oli herännyt maalausvimma; siellä oli myöskin floretteja, miekkailu- ja nyrkkeilyhansikkaita ja kaikenlaisia keppejä, sillä tämän ajan muodin mukaan Albert de Morcerf harrasti innokkaasti niitä kolmea alaa, jotka tekevät keikarin kasvatuksen täydelliseksi: miekkailua, nyrkkeilyä ja kepillä taistelemista. Grisier, Cooks ja Charles Leboucher kävivät vuoron perään antamassa hänelle opetusta.

Tämän erikoisen huoneen muina koristuksina olivat Frans I:n aikuiset kaapit, täynnä kiinalaista posliinia, japanilaisia maljakoita, Luca della Robbian fajansseja ja Bernard de Palissyn vateja. Siellä oli vanhoja tuoleja, joissa oli ehkä istunut Henrik IV tai Sully, Ludvig XIII tai Richelieu, sillä kaksi nojatuolia, joita koristi puuhun leikattu vaakuna -- sinisellä pohjalla kolme Ranskan liljaa -- olivat kotoisin Louvren huonekaluvarastosta tai jostakin muusta kuninkaallisesta linnasta. Näille tummilla kankailla päällystetyille tuoleille oli heitetty kirkasvärisiä kankaita, jotka oli värjätty Persian taivaan alla tai jotka Kalkuttan tai Chandernagorin naiset olivat kutoneet. Ei kukaan tiennyt, mistä nämä kankaat oli sinne tuotu; silmiä virkistävine väreineen ne odottivat tarkoitusta ja koristivat sillä välin huonetta silkin ja kullan välkkeellä.

Kaikkein huomattavimmalla paikalla oli Rollerin ja Blanchet'n ruusupuinen pianiino. Se oli pienikokoinen, mutta sen kuoreen mahtui kokonainen orkesteri, joka soi Weberin, Mozartin, Haydnin, Grétryn ja Porporan säveliä.

Kaikkialla pitkin seiniä, ovien yläpuolella, katossa, oli miekkoja, tikareita, sotakirveitä, nuijia, kullattuja, damaskoituja ja kirjailtuja sotisopia; kasvikokoelmia, kivennäisiä, täytettyjä lintuja.

Tämä huone oli tietysti Albertin mieluisin olinpaikka.

Mutta tänä päivänä nuori mies oli aamupukimissaan asettunut alakerran saliin. Pöydällä, jota jonkin matkan päässä ympäröi pehmeä divaani, oli kaikenlaista tupakkaa, keltaista pietarilaista, mustaa sinailaista sekä marylandilaista, portoricoa ja latakiaa, kaikki pienissä pilkullisissa kupeissa, sellaisissa, joista hollantilaiset pitävät. Niiden vieressä oli tuoksuvista puulajeista valmistetuissa laatikoissa sikareita, puros-, regalia-, havanna- ja manila-lajeja. Avonaisessa kaapissa oli saksalaisia piippuja, tshibukkeja, joiden imukkeet olivat ambraa ja jotka olivat koralleilla koristettuja, kultakoristeisia nargileita, joiden pitkät sahviaanivarret kiemurtelivat kuin käärmeet ja näyttivät vain odottavan, minkä niistä tupakoitsija oikkunsa tai tottumuksensa mukaan valitsee. Albert oli itse pitänyt huolta niiden järjestyksestä tai oikeammin sanoen säännöllisestä epäjärjestyksestä, jollaista ihmiset mielellään katselevat puhallellessaan aamiaisen jälkeen oikullisia savukiemuroita kattoa kohden.

Neljännestä vailla kymmenen tuli kamaripalvelija. Hän oli Albertin ainoa palvelija. Talon kokki oli tietysti joka päivä hänen käytettävänään ja erikoisina juhlapäivinä isän lakeija.

Kamaripalvelija laski pöydälle pinkan sanomalehtiä ja ojensi Albertille joukon kirjeitä.

Hajamielisesti Albert silmäili kirjeitä, valikoi niistä kaksi, jotka oli kirjoitettu hienolla naisen käsialalla ja tuoksuivat hajuvesiltä, avasi ne ja luki ne tarkkaavasti.

-- Mitenkä nämä kirjeet ovat saapuneet? kysyi hän.

-- Toinen tuli postissa, toisen toi rouva Danglars'in kamaripalvelija.

-- Ilmoittakaa rouva Danglars'ille, että otan vastaan hänen tarjoamansa paikan hänen aitiossaan... Odottakaahan... Päivän kuluessa menette Rosan luo. Sanotte hänelle, että oopperan jälkeen tulen syömään illallista hänen kanssaan, ja viette hänelle kuusi pulloa eri viinejä, kyprolaista, sherryä ja malagaa sekä ostendelaisia ostereja ... ottakaa osterit Borelilta ja sanokaa, että ne tulevat minulle.

-- Milloin aamiaispöytä on katettava?

-- Paljonko kello on nyt?

-- Neljännestä vailla kymmenen.