Part 27

Franz joutui uuden lumouksen valtaan. Todettuaan ensin sen tärkeän seikan, että pöytä oli ylellisesti katettu, hän loi silmänsä ympärilleen. Ruokasali oli yhtä komea kuin äskeinenkin huone. Se oli kokonaan valkoista marmoria, ja seinillä oli kallisarvoisia antiikkisia korkokuvia. Pitkulaisen salin toisessa päässä oli kaksi kuvapatsasta, päänsä päällä vasut. Näissä vasuissa oli korkeat kasat hedelmiä, sisilialaisia ananaksia, malagalaisia grenaadeja, balearilaisia appelsiineja, ranskalaisia persikoita ja tunisialaisia taateleita.

Aterian muodostivat paistettu fasaani, jonka ympärille oli asetettu korsikalaisia rastaita, villisian kinkku, neljännes vuohta, iso kampela ja jättiläiskokoinen merirapu. Näiden herkkujen välillä tarjoiltiin kepeämpiä ruokia.

Vadit olivat hopeaa, lautaset japanilaista posliinia.

Franz hieroi silmiään ollakseen varma siitä, ettei nähnyt unta.

Ali yksinään oli palvelemassa heitä ja teki tehtävänsä oivallisesti. Vieras lausui tämän johdosta isännälleen kohteliaisuuksia.

-- Niin, lausui tämä hoitaen isännäntehtävänsä niin kuin hieno maailmanmies ainakin, -- tuo miesparka on minuun kovasti kiintynyt ja tekee parhaansa. Hän muistaa, että olen pelastanut hänen henkensä, ja kun hän piti päätään jokseenkin suuressa arvossa, niin hän osoittaa minulle kiitollisuuttaan, kun olen sen hänelle pelastanut.

Ali lähestyi herraansa, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

-- Ja rohkenenko kysyä, herra Sindbad, missä tilaisuudessa teitte tämän hyväntyön?

-- Hyvä Jumala, asia on hyvinkin yksinkertainen, vastasi isäntä. -- Tuo miesparka näyttää liikuskelleen lähempänä Tunisin beyn haaremia kuin hänenväriselleen on sallittu. Bey tuomitsi hänet menettämään kielensä, kätensä ja päänsä. Ensimmäisenä päivänä kieli, toisena käsi ja kolmantena pää. Olin aina halunnut saada mykän palvelijan. Odotin siksi, kunnes hänen kielensä oli leikattu, ja pyysin beytä lahjoittamaan hänet minulle luvaten vastalahjaksi kaksipiippuisen komean pyssyn, joka edellisenä päivänä näytti herättäneen hänen ylhäisyytensä huomiota. Hän tuumi hetkisen, koska olisi niin mielellään tappanut tuon miesraukan. Mutta kun lupasin lisäksi englantilaisen metsästyspuukon, jolla olin lyönyt loven hänen ylhäisyytensä käyrään tikariin, hän päätti antaa anteeksi loput rangaistuksesta ja pani ehdoksi vain, ettei mies koskaan jalallaan astu Tunisiin. Tämä määräys oli aivan tarpeeton. Niin pian kuin tuo miesraukka näkee kaukaakin Afrikan rannat, hän piiloutuu purren pimeimpään soppeen, eikä häntä saa sieltä lähtemään, ennen kuin kolmas maanosa on kadonnut näkyvistä.

Franz vaipui hetkiseksi mietteisiinsä tietämättä, mitä hänen tuli ajatella isäntänsä kertomatavan säälimättömästä iloisuudesta.

-- Ja samoin kuin kunnioitettava merenkulkija, jonka nimen olette lainannut, vietätte tekin aikaanne matkustelemalla? kysyi hän.

-- Niin. Lupasin sen itselleni eräänä hetkenä, jolloin en osannut ajatellakaan, että voisin sen toteuttaa, vastasi tuntematon hymyillen. -- Olen tehnyt useita sellaisia lupauksia ja toivon voivani ne ajan mittaan täyttää.

Vaikkakin Sindbad lausui nämä sanat aivan tyynesti, välähti hänen silmistään omituinen julmuus.

-- Olette varmaankin paljon kärsinyt? sanoi Franz.

Sindbad vavahti ja katsoi häneen terävästi.

-- Mistä sen päätätte? kysyi hän.

-- Kaikesta, jatkoi Franz, -- äänestänne, katseestanne, kalpeudestanne, jopa elintavoistannekin.

-- Minä vietän mitä onnellisinta elämää, oikeata pashan elämää. Olen luomakunnan herra. Jos jokin paikka minua miellyttää, jään sinne. Jos alan ikävystyä, lähden. Olen vapaa kuin lintu, minulla on siivet niin kuin silläkin. Ympäristöni tottelee pienintäkin viittaustani. Toisinaan kiusaan maallista oikeutta riistämällä siltä rikollisen, jota se vainoo, jota se etsii. Minulla on oma oikeusistuimeni, josta ei voi mihinkään vedota, joka tuomitsee tai vapauttaa ja johon ei kukaan voi sekaantua. Jos olisitte maistanut minun elämääni, ette välittäisi toisenlaisesta ettekä palaisi hienon seurapiirin yhteyteen muuten kuin siinä tapauksessa, että teillä on suuria aikeita toteutettavana.

-- Kostettava esimerkiksi! sanoi Franz.

Tuntematon loi nuoreen mieheen katseen, joka tunkee sydämen ja ajatuksen syvyyteen.

-- Miksi juuri kostettava? kysyi hän.

-- Siksi, vastasi nuori mies, -- että teistä saa sen vaikutelman, että yhteiskunta on teitä vainonnut ja että teillä on kamala tili suorittamatta sen kanssa.

-- Erehdytte, sanoi Sindbad nauraen niin että hänen valkoiset ja terävät hampaansa näkyivät. -- Olen tavallani yhteiskunnan hyväntekijä ja jonakin päivänä kai tulen Pariisiin kilpailemaan muiden hyväntekijöiden kanssa.

-- Ensimmäisenkö kerran silloin tulette sinne?

-- Niin. Minä en kaiketi vaikuta uteliaalta, vai mitä? Mutta vakuutan teille, ettei ole ollut minun syyni, etten ennemmin ole siellä käynyt.

-- Aiotteko nyt piakkoinkin lähteä sinne?

-- En tiedä, kaikki riippuu olosuhteista, ja ne taas hyvin epävarmoista laskelmista.

-- Tahtoisin olla siellä teidän tulonne aikana voidakseni parhaani mukaan korvata vieraanvaraisuuden, jota olette minulle niin suuressa määrässä osoittanut Monte-Criston saarella.

-- Ottaisin tarjouksenne mielihyvin vastaan. Mutta pahaksi onneksi, jos tulen Pariisiin, tulen incognito.

Ateria jatkui, ja näytti kuin se olisi valmistettu yksinomaan Franzia varten, sillä tuntematon tuskin maistoi palaakaan.

Lopulta Ali toi jälkiruoan, tai oikeammin sanoen otti patsaitten päässä olevat vasut ja laski ne pöydälle.

Näiden vasujen väliin hän asetti pienen, kullatusta hopeasta valmistetun rasian, jolla oli samasta aineesta tehty kansi.

Nähdessään, kuinka varovaisesti Ali käsitteli tätä rasiaa, Franz tuli uteliaaksi. Hän nosti kannen ja näki vihertävää taikinaa, joka näytti vihannessäilykkeeltä, mutta hän ei tietänyt, mitä se oli.

Hän laski kannen paikoilleen ja luodessaan katseensa isäntäänsä hän näki tämän hymyilevän hänen pettymykselleen.

-- Ette voi arvatakaan, mitä tuossa pienessä rasiassa on, ja se tekee teidät uteliaaksi, eikö niin?

-- Sen myönnän.

-- No niin, tämä vihertävä aine ei ole mitään muuta kuin ambrosiaa, jota Hebe tarjoili Jupiterin pöydässä.

-- Mutta tämä ambrosia, sanoi Franz, -- jouduttuaan jumalien käsistä ihmisten käsiin on kadottanut taivaisen nimensä ja saanut maallisen. Miksi tavallisella kielellä nimitetään tuota ainetta, joka, suoraan sanoen, ei herätä lainkaan ruokahaluani?

-- Juuri tuo todistaa meidän materialistista katsantokantaamme, sanoi Sindbad. -- Usein kuljemme onnen ohitse näkemättä sitä, katsomattakaan siihen, ja jos siihen katsomme, emme sitä tunne. Jos olette toiminnan ihminen ja kulta on jumalanne, niin maistakaa tätä, ja näette Perun, Guzaratin ja Golcondan aarteet. Jos olette runoilija, niin maistakaa tätä, ja mahdollisen ja mahdottoman rajat häipyvät, ikuisuus aukenee teille, kuljette sydän vapaana, ajatus vapaana unelmien äärettömillä mailla. Jos olette kunnianhimoinen ja tavoittelette maailman kunniaa, niin maistakaa tätä, ja tunnin kuluttua olette kuningas, ette minkään pienen, johonkin Euroopan kolkkaan kyyristyneen valtakunnan, kuten Ranskan, Espanjan tai Englannin, vaan maailman kuningas, kaikkeuden kuningas, luomakunnan kuningas. Valtaistuimenne on rakennettu sille vuorelle, missä saatana kiusasi Jeesusta. Ja vaikkette polvistuisikaan hänen eteensä ja suutelisi hänen käpäläänsä, olette maailman herra. Eikö tarjoukseni ole houkutteleva? Teidän tarvitsee tehdä vain näin. Katsokaa.

Hän aukaisi rasian, otti lusikallisen ihmeellistä säilykettä, pisti sen suuhunsa ja antoi sen hitaasti sulaa suussaan pitäen silmiään puoliksi suljettuina ja päätään taaksepäin kumarassa.

Franz antoi hänen rauhassa nauttia lempiruokaansa. Kun hän näki tämän nielleen sen, hän kysyi:

-- Mutta mistä tuo kallisarvoinen aine on valmistettu?

-- Oletteko kuullut puhuttavan Vuoren Vanhuksesta, samasta, joka tahtoi surmata kuningas Filip Augustin?

-- Olen.

-- Tiedätte, että hän hallitsi laaksoa, jonka vieressä oli vuori -- siitähän hän oli saanut omituisen nimensä. Tässä laaksossa oli Hassen-ben-Sabahin istuttamia puutarhoja ja niissä huvimajoja. Näihin huvimajoihin -- niin kertoo Marco Polo -- hän päästi harvat valittunsa ja syötti heille erästä yrttiä, siirsi sen avulla heidät paratiisiin, ikikukkivien kasvien, aina kypsien hedelmien ja yhäti neitseellisten naisten keskelle. Se, mitä nuo onnelliset nuorukaiset pitivät todellisuutena, olikin vain unelmaa, mutta niin ihanaa, niin suloista unelmaa, että he myivät sielunsa ja ruumiinsa sille, joka sen heille antoi, ja tottelivat hänen määräyksiään, aivan kuin hän olisi ollut jumala. He menivät maailman ääriin surmaamaan ihmisen, jos hän käski, ja kärsivät mitä kamalimpia kidutuksia valittamatta vähääkään, ajatellen, että kuoleman jälkeen seuraa tuo ihana elämä, josta he yrttiä nauttimalla olivat tunteneet esimakua.

-- Se on siis hashishia! huudahti Franz. -- Niin, tunnen sen, ainakin nimeltään.

-- Aivan oikein, herra Aladdin, se on hashishia, parhainta ja puhtainta hashishia, mitä Aleksandriassa valmistaa Abu-Gor, tuo suuri mies, jolle olisi rakennettava palatsi ja siihen kirjoitus: _Onnen kauppiaalle kiitollinen maailma_.

-- Tekisi mieleni koettaa, kuinka paljon ylistyksissänne on totta, kuinka paljon liioittelua, sanoi Franz.

-- Päättäkää itse, vieraani, päättäkää itse. Mutta älkää arvostelko ensimmäisen kokeen mukaan. Niin kuin kaikessa muussakin, täytyy totuttaa aistimensa uuteen vaikutelmaan, olkoon se sitten suloinen tai kiihkeä, surullinen tai iloinen. Luonto taistelee tavallaan tätä jumalaista ainetta vastaan; luonto ei harrasta iloa, vaan takertuu tuskaan. Luonnon täytyy sortua tässä taistelussa, unelman astua todellisuuden sijaan. Ja silloin unelma muuttuu elämäksi ja elämä unelmaksi. Kun sitten vertaatte todellisen elämän huolia unelmaelämän nautintoihin, niin ette enää tahtoisi elää, unelmoida vain. Kun palaatte tästä omasta maailmastanne muiden maailmaan, niin lähdette Napolin keväästä Lapinmaan pakkaseen, vaihdatte paratiisin maahan, taivaan helvettiin. Maistakaa hashishia, vieraani, maistakaa!

Vastauksen asemesta Franz otti lusikalla tätä kummallista ainetta yhtä paljon kuin hänen isäntänsä oli ottanut ja pisti suuhunsa.

-- Hitto vieköön, sanoi hän nieltyään taivaallisen herkkunsa, -- en tiedä, seuraako tästä, mitä olette kuvaillut, mutta niin maukasta se ei ainakaan ole kuin olette vakuuttanut.

-- Siksi, että makuhermonne eivät ole vielä tottuneet tähän taivaalliseen aineeseen. Sanokaa, oletteko ensimmäisellä kerralla pitänyt ostereista, teestä, portterista, tryffeleistä ja monista muista herkuista, joista sittemmin olette nauttinut? Ymmärrättekö roomalaisia, jotka höystivät fasaaneja pirunpihkalla, tai kiinalaisia, jotka syövät pääskysenpesiä? Ette. Samoin on hashishin laita. Syökäähän viikon päivät sitä, niin ei mikään maailmassa ole teidän mielestänne sen maukkaampaa. Menkäämme viereiseen huoneeseen, teidän huoneeseenne, ja Ali tuo meille kahvia ja piiput.

He nousivat, ja sillä aikaa kun isäntä, joka sanoi itseään Sindbadiksi ja jota mekin olemme toisinaan sillä nimellä maininneet, antoi Alille muutamia määräyksiä, Franz astui viereiseen huoneeseen.

Se oli yksinkertaisemmin vaikka yhtä kallisarvoisesti kalustettu. Se oli muodoltaan pyöreä, ja sitä kiersi leveä divaani. Mutta divaani, seinät, katto ja permanto oli peitetty komeilla taljoilla, pehmeämmillä kuin pehmeimmät matot. Siellä oli Atlas-vuoren tuuheaharjaisten leijonain taljoja, loistavanviiruisia bengalilaisia tiikerintaljoja, Kapmaan pilkullisten panttereitten nahkoja -- samanlaisten kuin se, joka ilmestyi Dantelle --, siperialaisten karhujen, norjalaisten kettujen taljoja, ja niitä oli heitelty toinen toisensa päälle niin paljon, että olisi luullut astelevansa nurmella ja lepäävänsä silkkiä pehmeämmällä vuoteella.

Miehet laskeutuivat divaanille. Itämaisia piippuja, joiden varret olivat jasmiinia ja imukkeet meripihkaa, oli niin runsaasti, ettei tarvinnut uudelleen täyttää samaa piippua. Ali sytytti piiput ja poistui noutamaan kahvia.

Miehet olivat hetken vaiti, Sindbad syventyneenä ajatuksiinsa, jotka eivät vilkkaimmankaan keskustelun aikana näyttäneet häntä jättävän, ja Franz vaipuneena mykkään unelmoimiseen, mihin mies melkein aina joutuu polttaessaan hyvää tupakkaa: savu tuntuu karkottavan kaikki huolet ja täyttävän tupakoitsijan mielen onnellisilla haaveilla.

Ali toi kahvia.

-- Millä tavoin tahdotte juoda sitä? kysyi tuntematon. -- Ranskalaiseen vai turkkilaiseen tapaan, väkevänä vai mietona, sokeroituna vai ilman sokeria, haudottuna vai keitettynä? Saatte itse valita. Sitä on valmistettu kaikilla eri tavoilla.

-- Otan turkkilaiseen tapaan valmistettuna, vastasi Franz.

-- Ja siinä olette oikeassa, sanoi isäntä. -- Siitä huomaa, että teillä on taipumuksia itämaiseen elämään. Itämaalaiset ovat ainoita, jotka osaavat elää! Mitä minuun tulee, sanoi hän hymyillen omalla omituisella tavallaan, -- vetäydyn itämaille asumaan, kun olen toimittanut asiani Pariisissa. Ja jos silloin tahdotte tavata minua, niin saatte etsiä minua Kairosta, Bagdadista tai Ispahanista.

-- Toden totta, eiköhän se ole minulle hyvin helppoa, sanoi Franz, -- sillä tunnen saavani kotkan siivet, ja voin lentää maailman ympäri vuorokaudessa.

-- Ahaa, hashish alkaa jo vaikuttaa. Levittäkää siis siipenne ja lentäkää yliluonnolliseen maailmaan. Älkää pelätkö, teistä pidetään huolta, ja jos siipenne sulavat auringossa niin kuin Ikaroksen siivet, olemme täällä ottamassa teidät vastaan.

Sitten hän sanoi muutaman sanan arabiankielellä Alille, joka vetäytyi nöyränä syrjään, mutta ei poistunut.

Franzissa tapahtui kummallinen muutos. Ruumiillinen uupumus, kaikki illan tapausten herättämät ajatukset haihtuivat aivan kuin levon ensimmäisenä hetkenä, jolloin ihminen on vielä kylliksi hereillä tunteakseen unen tulon. Hänen ruumiinsa muuttui yliluonnollisen kepeäksi, sielu kirkastui ihmeellisellä tavalla ja aistimet saivat moninkertaisen voiman. Hänen eteensä aukeni sininen, kuultava, laaja näköpiiri, meren täyteläinen sini, auringon heloittava kirkkaus ja tuulen suloinen tuoksu. Hän kuuli merimiesten laulavan lauluja, ihania kuin taivaallinen musiikki, hän näki edessään Monte-Criston saaren, ei enää uhkaavana kiviröykkiönä erämaassa. Mitä lähemmäksi vene saarta tuli, sitä voimakkaammaksi laulu paisui, sillä lumoavaa ja salaperäistä laulua ja soittoa kaikui saareltakin, aivan kuin Loreley olisi tahtonut houkutella hänet sinne tai Amfion saanut soitollaan sen kivetkin liikkumaan.

Lopulta vene ennätti rantaan, mutta aivan hiljaa kuin huuli kohtaa toisen huulen, ja hän astui luolaan soiton kaikuessa. Hän laskeutui, tai oikeammin oli laskeutuvinaan, portaita alas. Ilma oli raitis ja tuoksuva kuin voisi kuvitella olleen Kirken luolassa, ja tuoksu oli niin voimakas, että se pakotti ihmisen unelmoimaan, niin kiihkeä, että se sai aistimet palamaan, ja hän näki kaiken, minkä hän oli nähnyt ennen nukkumistaan, Sindbadin, kummallisen isäntänsä, ja Alin, mykän palvelijan. Sitten kaikki näytti sulautuvan yhteen, aivan samoin kuin sammuvan taikalyhdyn kuvat liittyvät toisiinsa, ja hän näki olevansa patsassalissa, jota valaisi himmeä antiikkinen lamppu, levon ja nautinnon valo.

Kuvapatsaat olivat yhä vielä samat, rikasmuotoiset ja runolliset, mutta niiden silmät olivat säihkyvät, hymy irstas ja tukka tuuhea. Ne olivat Fryne, Kleopatra, Messalina, nuo kolme kevytmielistä naista. Sitten näiden irstaiden varjojen joukkoon näytti hiipivän kirkkaana säteenä, aivan kuin kristittynä enkelinä, puhdas olento, tyyni varjo, suloinen näky, joka peitti otsansa tuon marmorisen irstauden edessä.

Silloin hänestä tuntui, että nuo kolme patsasta olivat yhdistäneet rakkautensa yhtä ainoata miestä, häntä, Franzia varten ja lähestyivät vuodetta, jolla hän uneksi. Heidän jalkansa peittyivät pitkien valkoisten tunikoiden laskoksiin, hiukset lainehtivat vapaina, ja he yrittivät kietoa häntä pauloihinsa tavalla, joka jumalat langetti, mutta jota pyhimykset saattoivat vastustaa.

Franz tunsi sulkevansa silmänsä, mutta hänen viimeinen katseensa kohdistui tuohon siveään patsaaseen, joka nyt oli kokonaan verhoutunut. Sitten hänen silmänsä lakkasivat näkemästä todellisuutta ja hänen aistimensa aukenivat ottamaan epätodellisen vastaan.

Alkoi rajaton nautinto, loppumaton rakkaus, jommoista profeetta lupaa valituilleen. Kivihuulet tulivat eläviksi, ja Franzista, joka ensi kertaa oli hashishin vaikutuksen alaisena, oli tämä rakkaus melkein tuskaa, tämä nautinto melkein kidutusta, ja hän tunsi näiden patsaiden huulten painuvan huulilleen pehmeinä ja kylminä kuin käärmeen renkaat. Mutta mitä enemmän hänen kätensä koettivat työntää luotaan tämän kummallisen rakkauden, sitä enemmän hänen aistimensa nauttivat oudosta unelmasta. Uupumuksen polttamana, nautinnon väsyttämänä hän lopulta antautui marmoristen rakastettujensa suudelmiin ja vaipui kokonaan satumaisen unelmansa valtaan.

32. Herääminen

Kun Franz heräsi, tuntuivat kaikki esineet hänen ympärillään jatkavan hänen unelmaansa. Hän luuli olevansa haudassa, jonne aivan kuin säälistä tunkeutui päivänsäde. Hän ojensi kätensä ja kosketti kiveä. Hän nousi istualleen ja tunsi maanneensa viittaansa verhottuna pehmeällä, väkevästi tuoksuvalla kanervavuoteella.

Kaikki näyt olivat kadonneet, ja nuo patsaat, jotka olivat aivan kuin nousseet haudastaan hänen uneensa, olivat poissa.

Hän astui muutaman askelen auringonvaloa kohti. Unen kiihkeyttä seurasi todellisuuden rauha. Hän huomasi olevansa luolassa, astui sen aukkoa kohden ja näki sen kaarevasta portista taivaan ja meren sinen. Taivas ja meri loistivat aamuauringon valossa. Rannalla istuivat merimiehet naureskellen. Kymmenen askelen päässä kiikkui vene merellä.

Miettimättä, mitään ajattelematta Franz nautti siitä taivaallisesta suloudesta, joka luonnosta uhkuu silloin, kun ihminen herää kummallisesta unesta. Tyyni, puhdas, loistava ulkoilma sai unelmat vaikuttamaan sitäkin epätodellisimmilta, ja muistot alkoivat palata hänen mieleensä.

Hän muisti saarelle tulonsa, tutustumisensa salakuljettajien päällikköön, loistavan maanalaisen palatsin, erinomaisen illallisen ja hashishin.

Mutta tuntui kuin tuosta kaikesta olisi kulunut ainakin vuosi. Hänen päänsä oli aivan viileä ja ruumiinsa levännyt. Aivoissa ei tuntunut mitään raskautta, vaan jonkinmoista hyvinvointia; hän tunsi nauttivansa ilmasta ja auringosta voimakkaammin kuin koskaan ennen.

Hän meni sen vuoksi iloisena merimiesten luo.

Hänen lähestyessään he nousivat ja laivuri tuli hänen luokseen.

-- Herra Sindbad lähettää terveisensä ja pyytää anteeksi, ettei voinut jäädä sanomaan hyvästi. Mutta hyvin tärkeä asia pakotti hänet lähtemään Malagaan.

-- Tämä kaikki, rakas Gaetano, on siis todellakin ollut olemassa? Eräs mies on siis ottanut minut vastaan tällä saarella, on ollut minua kohtaan ruhtinaallisen vieraanvarainen ja lähtenyt nukkuessani pois?

-- Hän on todellakin olemassa, sillä tuolla kiitää hänen pieni jahtinsa täysin purjein, ja jos katsotte kaukoputkella, niin epäilemättä tunnette hänet laivaväen joukosta.

Näin sanoen Gaetano osoitti pientä alusta, joka oli matkalla Korsikan eteläistä nientä kohden.

Franz otti kaukoputkensa ja suuntasi sen laivaa kohden.

Gaetano ei ollut erehtynyt. Laivan perässä seisoi tuo kummallinen mies katsoen saareen päin ja pitäen niin kuin hänkin kaukoputkea kädessään. Hän oli samassa asussa kuin edellisenä iltana ja heilutti nenäliinaansa jäähyväisiksi.

Franz vastasi ottamalla nenäliinansa taskustaan ja heiluttamalla puolestaan sitä.

Sekunnin kuluttua näkyi purren keulassa pieni valkoinen pilvi ja sitten kuului heikko pamahdus saarelle asti.

-- Kuuletteko, sanoi Gaetano, -- hän sanoo teille hyvästi.

Nuori mies otti pyssynsä ja laukaisi sen ilmaan toivomattakaan, että se kuuluisi purteen asti.

-- Mitä teidän ylhäisyytenne käskee? kysyi Gaetano.

-- Sytyttäkää ensiksikin soihtu.

-- Ahaa, minä ymmärrän, sanoi laivuri, -- haluatte etsiä lumotun asunnon ovea. Annan kyllä soihdun teille, jos se teidän ylhäisyyttänne huvittaa. Minuakin on aikoinaan tuo sama ajatus vaivannut, ja kolme neljä kertaa olen etsinyt tuota aukkoa. Mutta lopulta luovuin siitä. Giovanni, sanoi hän, -- sytytä soihtu ja anna se hänen ylhäisyydelleen.

Giovanni totteli. Franz otti soihdun ja läksi Gaetanon seurassa luolaan.

Hän tunsi paikan, jossa oli levännyt kanervavuoteellaan. Turhaan hän valaisi soihdullaan luolan kaikkia seiniä, hän ei nähnyt mitään aukkoa, ei muuta kuin savun jälkiä, joista hän huomasi, että muutkin olivat ennen häntä turhaan koettaneet etsiä luolan suuta.

Graniittiseinän joka kohta oli läpitunkematon kuin tulevaisuus. Franz työnsi joka rakoon metsästyspuukkonsa, painoi jokaista ulkonevaa kohtaa, mutta tuloksetta, ja hän kulutti kaksi tuntia löytämättä aukkoa.

Sitten hän luopui yrityksestään. Gaetano riemuitsi.

Hänen palatessa rannalle näkyi jahti ainoastaan pienenä valkoisena pilkkuna taivaanrannalla. Hän otti kaukoputkensa, mutta senkään avulla hän ei erottanut enää mitään.

Gaetano muistutti hänen mieleensä, että hän oli tullut ampumaan vuohia, jonka seikan hän oli kokonaan unohtanut. Hän tarttui pyssyynsä ja samoin saarta aivan kuin täyttääksensä velvollisuutensa eikä huvitellakseen, ja tunnin kuluttua hän oli ampunut kaksi naarasta ja yhden koiraksen. Mutta vaikka nämä vuohet olivatkin villejä ja nokkelia kuin vuorikauriit, niin ne muistuttivat siksi paljon kesyjä vuohia, että Franz ei pitänyt niitä minään riistana.

Muut ajatukset täyttivät kokonaan hänen mielensä. Hän oli edellisenä päivänä ollut Tuhannen ja yhden yön satujen sankarina, ja vasten tahtoaan hän yhä uudelleen kulki luolaa kohden.

Hän aloitti uuden etsinnän käskettyään Gaetanoa sitä ennen paistamaan vuohen. Tämä hänen toinen etsintänsä kesti jokseenkin kauan, sillä kun hän palasi, oli vuohi jo paistettu.

Franz istui samalle paikalle, mistä häntä edellisenä iltana oli tultu noutamaan tuon salaperäisen miehen luo. Jahti näkyi vielä pienen pienenä. Se lähestyi Korsikaa.

-- Tehän ilmoititte herra Sindbadin lähteneen Malagaan, sanoi hän Gaetanolle. -- Minun mielestäni hän purjehtii suoraan Porto-Vecchioon.

-- Ettekö muista, että hänen miehistönsä joukossa oli kaksi korsikalaista rosvoa?

-- Se on totta! Ja viekö hän heidät maihin? kysyi hän.

-- Tietysti. Hän ei kuulemma pelkää jumalaa eikä paholaista, huudahti Gaetano, -- ja olisi valmis tekemään viidenkymmenen peninkulman kierroksen auttaakseen hädässä olevaa miesparkaa.

-- Mutta hänhän voi joutua rettelöihin sen maan esivallan kanssa, jossa hän harjoittaa tuollaista hyväntekeväisyyttä, sanoi Franz.

-- Mitä hän esivalloista piittaa! Koettakootpa vain ajaa häntä takaa. Ensiksikin ei hänen jahtinsa ole mikään laiva, vaan lintu, joka kahdentoista peninkulman matkalla pääsee kolme peninkulmaa fregatista edelle. Eikä hänen sitä paitsi tarvitse muuta kuin poiketa rannikolle, niin hän tapaa kaikkialla ystäviä.

Herra Sindbadilla, Franzin isännällä, oli ilmeisesti kunnia olla tekemisissä kaikkien Välimeren salakuljettajien ja rosvojen kanssa. Hänen asemansa tuli jokseenkin omituiseksi.

Mikään ei enää pidättänyt Franzia Monte-Criston saarella; hän ei enää toivonutkaan löytävänsä luolaa, vaan kiirehti aterioimaan ja käski miehistöä pitämään veneen lähtövalmiina.

Puoli tuntia myöhemmin hän oli veneessä.

Hän loi viimeisen katseensa jahtiin. Se oli juuri katoamassa Porto-Vecchion satamaan.

Samassa kun vene lähti liikkeelle, katosi jahti.

Sen mukana katosi viimeinen kiintopiste edellisen yön kokemuksista, illallinen, Sindbad, hashish ja kuvapatsaat, kaikki alkoi Franzin mielessä sulaa unelmaksi.

Hän purjehti koko päivän ja koko yön. Seuraavana päivänä auringon noustessa oli Monte-Criston saari vuorostaan kadonnut.

Päästyään maihin Franz unohti ainakin toistaiseksi kokemansa seikkailut järjestäessään asioitaan ja käydessään vierailuilla Firenzessä. Hän valmistautui matkustamaan Roomaan tavatakseen siellä toverinsa.

Hän läksi matkaan ja saapui lauantai-iltana postivaunuilla Piazza della Doganalle.