Part 21

-- Niin, mutta se ei luonnistanut. Tuossa kirotussa Marseillessa alkaa tulla niin kuuma, että luulen ihmisten lopulta siirtyvän sieltä kokonaan pois. Mutta kuumuudesta johtuu mieleeni, ettekö tahdo mitään virkistyäksenne?

-- Tahdon kyllä. Antakaa minulle pullo parasta viiniänne, ja jos teitä miellyttää, niin jatkamme sitten keskusteluamme siitä, mihin lopetimme.

-- Niin kuin suvaitsette, herra apotti, sanoi Caderousse.

Ja voidakseen myydä viimeisen jäljellä olevan pullon cahors-viiniä Caderousse nosti kiireimmän kautta huoneen -- joka oli samalla keittiö ja ruokailuhuone -- permantoon tehdyn luukun.

Kun hän viiden minuutin kuluttua palasi, näki hän apotin istuvan rahilla nojaten kyynärpäitään pitkään pöytään. Margottin näytti tehneen rauhan tämän erikoisen matkustajan kanssa, joka kummallista kyllä tilasi jotakin. Se oli laskenut raukeasilmäisen päänsä hänen polvelleen.

-- Oletteko yksin? kysyi apotti isännältään, kun tämä asetti hänen eteensä pullon ja lasin.

-- Olen, Jumala paratkoon, olen, melkein yksin, herra apotti; onhan minulla vaimo, mutta hän ei voi auttaa juuri missään, sillä hän on melkein aina sairas.

-- Olette siis naimisissa, sanoi pappi osaaottavasti ja loi katseen ympärilleen arvioiden oikeaan hintaan avioparin puutteellisen kaluston.

-- Huomaatte kai, etten ole rikas, herra apotti, huokasi Caderousse. -- Mutta minkä sille mahtaa, pelkällä rehellisyydellä ei pääse rikkaaksi tässä maailmassa.

Apotti loi häneen terävän katseen.

-- Niin, minä olen rehellinen mies. Siitä voin kerskailla, sanoi isäntä kestäen apotin katseen käsi sydämellä. -- Tähän maailman aikaan ei kaikista voi sanoa samaa.

-- Sitä parempi teille, jos väitteenne on tosi, sanoi pappi, -- sillä ennemmin tai myöhemmin saa rehellinen mies palkkansa ja epärehellinen rangaistuksensa.

-- Asemanne pakottaa teidät noin sanomaan, herra apotti, tuumi Caderousse katkerasti. -- Mutta toisen ei tarvitse uskoa teidän sanojanne.

-- Teidän ei pitäisi puhua tuolla tavoin, sanoi apotti, -- sillä ehkä juuri minä voin kohta todistaa sanani oikeiksi.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi Caderousse aivan kummastuneena.

-- Minun täytyy ensiksikin tietää ehdottoman varmasti, oletteko se, jonka kanssa tahdon olla tekemisissä.

-- Mitä todistuksia minun pitää antaa?

-- Tunsitteko vuonna 1814 tai 1815 merimiehen, jonka nimi oli Dantès?

-- Dantès...! Totta kai minä Edmond-raukan tunsin! Tottahan toki. Hän oli parhaimpia ystäviäni! huudahti Caderousse, jonka kasvoille nousi kirkas puna, samalla kun apotin tyyni ja tutkiva katse laajeni aivan kuin sulkeakseen miehen sen sisään.

-- Niin, hänen nimensä oli todellakin muistaakseni Edmond.

-- Hänenkö nimensä Edmond? Tietysti se oli Edmond, yhtä varmasti kuin minun nimeni on Gaspard Caderousse. Ja miten tuon Edmond-raukan on käynyt? jatkoi majatalon isäntä. -- Tunsitteko hänet? Elääkö hän vielä? Onko hän vapaa? Onko hän onnellinen?

-- Hän kuoli vankina, kurjempana ja synkempänä kuin pakkotyöhön tuomitut raukat, jotka Toulonissa laahaavat jalkaansa kiinnitettyä kuulaa.

Caderoussen äsken punaiset kasvot valahtivat kalmankalpeiksi. Hän kääntyi poispäin, ja apotti näki hänen kuivaavan kyynelen silmästään päähuivinsa kulmalla.

-- Poikaparka! mutisi Caderousse. -- Siinäkin on taas todistus siitä, mitä äsken sanoin, että Jumala on hyvä ainoastaan pahoille. Ah, huudahti hän sitten etelämaalaisen vuolaaseen tyyliin, -- maailma tulee päivä päivältä yhä huonommaksi. Taivaasta saisi sataa kaksi päivää ruutia ja tunti tulta, niin että kaikki häviäisi.

-- Te näytätte sydämestänne rakastaneen tuota poikaa, sanoi apotti.

-- Niin, minä rakastin häntä, sanoi Caderousse, -- vaikka myönnänkin hetkisen kadehtineeni hänen onneaan. Mutta sittemmin, sen vakuutan, olen kovasti surrut hänen onnetonta kohtaloaan.

Hetkisen olivat molemmat vaiti, ja sill'aikaa apotti tarkasti majatalon isännän ilmeikkäitä kasvoja.

-- Tunsitteko hänet, tuon poikaraukan? jatkoi Caderousse.

-- Minut kutsuttiin hänen kuolinvuoteelleen antaakseni hänelle viimeisen sakramentin, vastasi pappi.

-- Ja mihin tautiin hän kuoli? kysyi Caderousse.

-- Mihinkä kolmikymmenvuotiaana vankilassa kuolisi muuhun kuin siihen, että on ollut vankilassa!

Caderousse kuivasi hikeä otsaltaan.

-- Kummallisinta kaikesta on, jatkoi apotti, -- että Dantès kuolinvuoteellaan suudellen Kristuksen jalkoja vannoi, ettei hän tietänyt, mistä syystä oli joutunut vankilaan.

-- Se on totta, se on totta, sanoi Caderousse, -- eihän hän sitä voinut tietää. Ei, herra apotti, tuo poika ei valehdellut.

-- Hän pyysi minua ottamaan selkoa siitä, mistä hän ei itse ollut selkoa saanut ja puhdistamaan hänen maineensa, jos se jollakin tavoin oli tahriintunut.

Apotin katse tuli yhä terävämmäksi, ja hän tarkkasi Caderoussen kasvoille nousevaa melkein synkkää ilmettä.

-- Muuan rikas englantilainen, jatkoi apotti, -- joka oli hänen onnettomuustoverinsa ja joka kuninkaan palatessa toistamiseen valtaan pääsi vapaaksi, omisti hyvin kallisarvoisen timantin. Vankilasta päästessään hän tahtoi antaa palkinnon Dantèsille, joka erään sairauden aikana oli hoitanut häntä uskollisena kuin veli. Hän lahjoitti nuorukaiselle timantin. Sen sijaan että Dantès olisi sen avulla koettanut lahjoa vartijansa, jotka olisivat voineet ottaa timantin ja sitten hänet pettää, säilytti hän tätä timanttia sitä hetkeä varten, jolloin jälleen pääsisi pois vankilasta. Myymällä sitten sormuksen hän tulisi rikkaaksi.

-- Tuo timantti oli siis hyvin kallisarvoinen, kysyi Caderousse kiiluvin silmin.

-- Kaikki on suhteellista, sanoi apotti, -- ainakin Edmondin mielestä se oli kallisarvoinen. Tätä timanttia pidettiin viidenkymmenentuhannen frangin arvoisena.

-- Viidenkymmenentuhannen! huudahti Caderousse. -- Mutta silloinhan se oli pähkinän kokoinen?

-- Ei juuri, sanoi apotti. -- Mutta saattehan itse arvostella, sillä se on mukanani.

Caderousse näytti silmillään etsivän apotin puvun alta paikkaa, jossa tämä sitä säilytti.

Apotti otti taskustaan mustan nahkalippaan, avasi sen ja antoi Caderoussen ihailla jalokiveä, joka oli kiinnitetty taidokkaasti valmistettuun sormukseen.

-- Onko tuo viidenkymmenentuhannen arvoinen?

-- Ilman sormusta, joka sellaisenaan on myöskin jonkin arvoinen, sanoi apotti.

Hän sulki lippaan ja pisti taskuunsa timantin, joka yhä vielä välkkyi Caderoussen ajatuksissa.

-- Mutta kuinka timantti on teidän hallussanne? kysyi Caderousse. -- Edmond määräsi siis teidät perillisekseen?

-- Ei muuta kuin testamenttinsa toimeenpanijaksi. "Minulla oli kolme hyvää ystävää ja morsian", sanoi hän minulle. "Nuo neljä kaipaavat minua varmaankin syvästi. Yhden ystävän nimi oli Caderousse."

Caderousse vavahti.

-- "Toinen", jatkoi apotti ollen muka huomaamatta Caderoussen mielenliikutusta, -- "oli Danglars. Kolmas, vaikkakin oli kilpailijani, rakasti minua suuresti."

Pirullinen hymy nousi Caderoussen huulille, ja hän teki liikkeen keskeytykseen apotin puheen.

-- Odottakaahan, sanoi apotti, -- antakaa minun lopettaa, ja jos teillä on huomautuksia tehtävänä, niin saatte kohta ne sanoa. "Kolmas, vaikkakin oli kilpailijani, rakasti minua suuresti, hänen nimensä oli Fernand. Morsiameni nimi oli..." En muista enää hänen morsiamensa nimeä.

-- Mercedes, sanoi Caderousse.

-- Aivan oikein, sanoi apotti tukahduttaen huokauksen. -- Mercedes.

-- No, entä sitten? kysyi Caderousse.

-- Antakaahan minulle vettä, sanoi apotti.

Caderousse kiiruhti noutamaan sitä.

Apotti täytti lasin ja joi muutamia siemauksia.

-- Minne jäimmekään? sanoi hän laskien lasin pöydälle.

-- Morsiamen nimi oli Mercedes.

-- Niin, juuri siihen. "Lähtekää Marseilleen..." Kertaan koko ajan Dantèsin sanoja, ymmärrättehän?

-- Ymmärrän.

-- "Myykää tämä timantti, jakakaa hinta viiteen osaan ja antakaa ne noille ainoille ystävilleni maailmassa!"

-- Miksikä viiteen osaan? kysyi Caderousse. -- Ettehän ole maininnut muita kuin neljä.

-- Siksi, että viides on kuollut, sikäli kuin olen kuullut... Viides oli ukko Dantès.

-- Niin kyllä, sanoi Caderousse liikuttuneena. Monenlaiset tunteet myllersivät hänen sielussaan. -- Niin, miesparka on kuollut.

-- Sain sen kuulla Marseillessa, sanoi apotti koettaen pysyä rauhallisena, mutta tästä kuolemantapauksesta on kulunut niin pitkä aika, etten ole saanut siitä tarkempia tietoja... Tiedättekö mitään tuon vanhuksen viimeisistä hetkistä?

-- Kukapa niistä paremmin tietäisi kuin minä? sanoi Caderousse. -- Minähän asuin aivan vastapäätä tuon kunnon miehen ovea... Niin, hyvä Jumala sentään, vuosi poikansa katoamisen jälkeen vanhus raukka kuoli.

-- Mutta mihin tautiin hän kuoli?

-- Lääkärit sanoivat sitä vatsatulehdukseksi, luullakseni. Tuttavat sanoivat hänen kuolleen suruun ... mutta minä, joka melkein näin hänen kuolevan, väitän hänen kuolleen...

Caderousse vaikeni.

-- Kuolleen mihin? kysyi apotti levottomana.

-- No niin, kuolleen nälkään!

-- Nälkäänkö? huudahti apotti syöksyen penkiltä seisoalleen. -- Nälkään! Eiväthän kurjimmat elukatkaan kuole nälkään. Kadulla kuljeksivat koiratkin kohtaavat jonkun, joka heittää niille säälistä leivänpalasen. Ja ihminen, kristitty, on kuollut nälkään toisten ihmisten keskellä, jotka sanovat itseään kristityiksi! Mahdotonta! Sehän on mahdotonta!

-- Minä sanon mitä sanon, väitti Caderousse.

-- Ja siinä teet väärin, kuului ääni portailta. -- Mitä sinä siihen sekaannut?

Miehet vaikenivat. Kaidepuiden välistä kurkistivat carcontelaisen kivulloiset kasvot. Hän oli ryöminyt sinne asti ja istui ylimmällä askelmalla kuunnellen keskustelua, pää polvien varassa.

-- Mitä sinä tähän sekaannut, vaimo? sanoi Caderousse. -- Herra kyselee, ja kohteliaisuudesta on hänelle vastattava.

-- Mutta jos olet viisas, niin et vastaa. Kukapa tietää, missä tarkoituksessa hän niitä utelee, senkin tyhmeliini.

-- Hyvässä tarkoituksessa, vastasi apotti, -- sen takaan. Miehenne ei tarvitse mitään pelätä, jos hän vastaa kysymyksiini suoraan.

-- Ei tarvitse mitään pelätä! Kyllä kai! Ensin aloitetaan kauniilla lupauksilla, sitten sanotaan, ettei tarvitse mitään pelätä, sitten lähdetään pois eikä pidetä lupauksia, ja eräänä kauniina päivänä onnettomuus sitten iskee aivan odottamattomalta taholta.

-- Olkaa rauhassa, hyvä nainen, onnettomuus ei tule minun taholtani, siitä vastaan.

Vaimo mutisi jotakin, painoi päänsä jälleen polvia vastaan ja vapisi kuumeesta. Hän antoi nyt miehensä rauhassa jatkaa keskustelua, mutta istui niin, että saattoi kuulla jokaisen sanan.

Tällä välin apotti oli juonut muutaman kerran vettä ja oli jälleen tyyntynyt.

-- Oliko tuo onneton vanhus siis niin perin yksinäinen, jatkoi hän, -- koska hän saattoi sillä tavoin kuolla?

-- Eiväthän Mercedes ja herra Morrel olleet häntä hylänneet, sanoi Caderousse, -- mutta vanhus tunsi tavattoman suurta vastenmielisyyttä Fernandia, samaa miestä kohtaan, jota Dantès oli sanonut ystäväkseen.

-- Eikö hän sitten ollutkaan ystävä? kysyi apotti.

-- Gaspard, Gaspard, sanoi vaimo portailta, -- varo vastaamasta.

Caderousse kuittasi vaimonsa puheen kärsimättömällä liikkeellä.

-- Voiko olla sen miehen ystävä, jonka vaimon houkuttelee itselleen? vastasi hän apotille. -- Dantès, jolla oli hyvä sydän, sanoi noita kaikkia ystävikseen... Edmond-parka...! Parastahan oli, ettei hän saanut mitään tietää. Hänen olisi ollut vaikea antaa heille kuolinhetkellään anteeksi... Ja sanottakoon mitä tahansa, jatkoi Caderousse käyttäen hieman runollista puhetapaa, -- minä pelkään enemmän kuolleitten kirousta kuin elävien vihaa.

-- Tyhmeliini! sanoi hänen vaimonsa.

-- Tiedättekö siis, millä tavoin Fernand vahingoitti Dantèsia.

-- Totta kai minä sen tiedän.

-- Kertokaa.

-- Gaspard, tee mitä tahdot, sillä sinähän olet talon isäntä, sanoi vaimo, mutta jos uskoisit minua, niin et sanoisi sanaakaan.

-- Tällä kertaa olet luultavasti oikeassa, lausui Caderousse.

-- Ette siis tahdo kertoa mitään? kysyi apotti.

-- Minkä tähden? sanoi Caderousse. -- Jos tuo nuori mies olisi elossa ja tulisi luokseni saadakseen tietää, ketkä ovat olleet hänen ystäviään ja vihamiehiään niin kyllä sanoisin. Mutta hänhän on mullassa, niin kuin kerroitte, hän ei enää voi vihata, ei voi enää kostaa. Jättäkäämme siis tämä.

-- Tahdotte siis, sanoi apotti, -- että minä annan noille uskottomille ja väärille ystäville sen palkinnon, joka on määrätty uskollisille?

-- Se on kyllä totta, olette siinä aivan oikeassa, sanoi Caderousse. -- Mitä he nyt enää tekisivät Edmond-raukan perinnöllä, sehän olisi samaa kuin heittäisi pisaran mereen?

-- Lukuun ottamatta sitä, että nuo miehet voivat sinut hyvin helposti tuhota, sanoi nainen.

-- Kuinka niin? Ovatko he tulleet rikkaiksi ja mahtaviksi?

-- Ettekö siis tiedä, miten heidän on käynyt?

-- En, kertokaahan.

Caderousse näytti miettivän hetkisen.

-- Siitä tulisi liian pitkä kertomus, sanoi hän.

-- Olkaa kertomatta, jos tahdotte, sanoi apotti näköjään aivan välinpitämättömänä. -- Minä ymmärrän aivan hyvin arkailunne. Todistaahan se, että olette hyvä mies. Älkäämme siis enää puhuko siitä. Mikä oli minun tehtäväni? Puhdas muodollisuus. Minä myyn siis timantin.

Hän otti taskustaan lippaan, avasi sen ja välkytti timanttia lumoutuneen Caderoussen silmien edessä.

-- Tulehan katsomaan, vaimo, sanoi tämä käheällä äänellä.

-- Timantti! sanoi carcontelainen nousten ja tullen jokseenkin nopeasti portaita alas. -- Mikä timantti tuo on?

-- Etkö kuullut siitä mitään? sanoi Caderousse. -- Se on timantti, jonka tuo poika on määrännyt meille, isälleen, kolmelle ystävälleen, Fernandille, Danglars'ille ja minulle, ja sitten morsiamelleen. Timantti on viidenkymmenentuhannen frangin arvoinen.

-- Oh, kuinka kaunis! sanoi vaimo.

-- Viides osa tästä hinnasta on siis meidän? sanoi Caderousse.

-- Niin on, vastasi apotti. -- Ja sen lisäksi luulen, että minulla on oikeus jakaa vanhan Dantèsin osuus teidän neljän kesken.

-- Miksi meidän neljän kesken? kysyi Caderousse.

-- Siksi, että te neljä olette Edmondin ystäviä.

-- Ystäviä eivät ole ne, jotka pettävät, mutisi vuorostaan vaimo.

-- Niin, niin, sanoi Caderousse, -- sitä minäkin sanon. Sehän on suorastaan rikos, pyhän solvaus, jos palkitsee petoksen, jopa rikoksenkin.

-- Tehän itse olette niin tahtonut, jatkoi apotti rauhallisesti pistäen timantin taskuunsa. -- Antakaa nyt minulle Edmondin ystävien osoitteet, jotta voin täyttää hänen viimeisen tahtonsa.

Raskaina pisaroina virtasi hiki Caderoussen otsalta. Hän näki apotin nousevan paikaltaan, menevän ovelle ikään kuin tarkastaakseen hevostaan, ja palaavan.

Caderousse ja hänen vaimonsa katsoivat toisiinsa.

-- Timantti voisi olla yksinomaan meidän, sanoi Caderousse.

-- Niinkö luulet? vastasi vaimo.

-- Kirkonmies ei petä meitä.

-- Tee niin kuin tahdot, sanoi vaimo, -- minä en sekaannu asiaan.

Ja hän alkoi väristen nousta portaita. Hänen hampaansa kalisivat, vaikka oli paahtavan kuuma ilma.

Viimeisellä askelmalla hän pysähtyi hetkiseksi.

-- Mieti tarkoin, Gaspard, sanoi hän.

-- Minä olen jo tehnyt päätökseni, vastasi Caderousse.

Huoaten meni carcontelainen huoneeseensa.

-- Mitä olette päättänyt? kysyi apotti.

-- Kertoa teille kaikki, vastasi toinen.

-- Luullakseni teette siinä viisaasti, sanoi apotti. -- Minä en välttämättömästi tahdo tietää, mitä haluatte salata, mutta jos autatte minua jakamaan rahat vainajan toivomuksen mukaan, niin sitä parempi.

-- Luulen kyllä voivani, vastasi Caderousse, ja toivon ja ahneuden puna nousi hänen poskilleen.

-- Minä kuuntelen, sanoi apotti.

-- Odottakaahan, joku voisi keskeyttää meidät juuri tärkeimmässä kohdassa, sanoi Caderousse, -- ja se olisi ikävä asia. Ja parempihan on, ettei kukaan tiedä teidän tulleen tänne.

Hän meni majatalonsa ovelle, sulki sen ja varmuuden vuoksi telkesi sen vielä yökangellakin.

Tällä välin apotti oli valinnut paikan, missä hän parhaiten saattoi kuunnella. Hän istui nurkassa, jolloin itse jäi varjoon, mutta valo lankesi sitä kirkkaammin toisen kasvoille. Pää kumarassa ja kädet ristissä tai oikeammin sanoen puristaen niitä yhteen hän valmistautui kuuntelemaan kertomusta. Caderousse siirsi rahin häntä vastapäätä ja istui sille.

-- Muista, etten minä kehota sinua mihinkään, sanoi carcontelaisen väräjävä ääni permannon läpi, aivan kuin hän olisi nähnyt, mitä alhaalla tapahtui.

-- Hyvä on, sanoi Caderousse, -- ei puhuta siitä enää. Minä otan kaiken vastuun.

Ja hän aloitti.

27. Kertomus.

-- Ennen kuin aloitan, sanoi Caderousse, -- täytyy teidän luvata minulle jotakin.

-- Mitä? kysyi apotti.

-- Että jos joskus jollakin tavoin käytätte minulta saamianne tietoja, ette mainitse minua, sillä ne, joista nyt teille aion puhua, ovat rikkaita ja mahtavia, ja jos he koskevat minuun vain pikkusormensa päälläkin, menen rikki kuin lasi.

-- Olkaa rauhassa, ystäväni, sanoi apotti, -- olenhan pappi, ja tunnustus kuolee minun poveeni. Muistakaa, että meidän ainoana tehtävänämme on arvokkaalla tavalla täyttää ystävävainajamme viimeinen tahto. Puhukaa siis peittelemättä ja ilman vihaa. Ilmaiskaa totuus, puhdas totuus. En tunne enkä luultavasti koskaan tutustukaan niihin henkilöihin, joista aiotte minulle puhua. Sitä paitsi olen italialainen enkä ranskalainen. Toimeni kuuluvat Jumalalle eivätkä ihmisille. Palaan luostariini, josta lähdin ainoastaan täyttääkseni kuolevan viimeisen tahdon.

Nämä lauseet näyttivät suuresti rauhoittavan Caderoussea.

-- Siinä tapauksessa, sanoi Caderousse, -- minä tahdon ja minun pitääkin ilmaista, millaisia olivat ne ihmiset, joita Edmond-parka luuli ystävikseen.

-- Aloittakaamme hänen isästään, sanoi apotti. -- Edmond puhui paljon tästä miehestä, jota hän näytti suuresti rakastaneen.

-- Tarina on surullinen, sanoi Caderousse pudistaen päätään. -- Ette kai tunne sen alkuakaan.

-- Edmond kertoi kyllä minulle kaikki siihen asti, kun hänet vangittiin eräässä Marseillen lähellä olevassa ravintolassa, sanoi apotti.

-- Réservessä! Muistan vielä koko tapauksen, aivan kuin näkisin sen edessäni.

-- Eikö silloin vietetty hänen kihlajaisiaan?

-- Vietettiin, kemuja, jotka alkoivat perin iloisesti, mutta päättyivät perin surullisesti. Komissaari ja neljä sotilasta hänen seurassaan astuivat sisään ja Dantès vangittiin.

-- Siihen minun tietoni loppuvat, sanoi pappi. -- Ei Dantèskaan tietänyt asiasta sen enempää eikä koskaan sen koommin nähnyt ainoatakaan noista viidestä mainitsemastani henkilöstä eikä kuullut heistä puhuttavan.

-- No niin! Kun Dantès oli vangittu, riensi herra Morrel heti hankkimaan tietoja. Ne olivat hyvin surullisia. Vanha Dantès palasi yksinään asuntoonsa, kääri hääpukunsa itkien kokoon, käveli koko päivän huoneessaan edestakaisin eikä mennyt illallakaan levolle, sillä asuin hänen alapuolellaan ja kuulin hänen askelensa läpi koko yön. En minäkään nukkunut, sillä vanhuksen tuska koski kipeästi minuun ja jokainen hänen askelensa särki sydäntäni, aivan kuin hän olisi jalallaan astunut sydämelleni. -- Seuraavana päivänä Mercedes tuli Marseilleen pyytämään Villefort'ia suojelemaan Dantèsia. Hän ei käynnillään saavuttanut mitään. Samalla matkalla hän meni vanhuksen luo. Kun hän näki vanhuksen alakuloisena ja masentuneena, sai kuulla, ettei hän ollut nukkunut eikä syönyt, tahtoi hän viedä vanhuksen mukanaan hoitaakseen häntä, mutta vanhus ei siihen suostunut. "Ei", sanoi hän. "Minä en tahdo lähteä asunnostani, sillä poikani rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta. Ja jos hän pääsee vankilasta, niin hän tulee ensiksi minun luokseni. Mitä hän sanoisikaan, ellen olisi täällä häntä odottamassa?" -- Kuulin koko keskustelun eteiseen ja olisin suonut, että Mercedes olisi saanut vanhuksen lähtemään seurassaan. Minä en saanut rauhaa, kun askelet kaikuivat kaiken päivää pääni päällä.

-- Mutta ettekö itse mennyt vanhusta lohduttamaan? kysyi pappi.

-- Ei voi lohduttaa muita kuin niitä, jotka tahtovat lohdutusta, sanoi Caderousse, -- eikä hän tahtonut. En tiedä miksi, mutta hän ei mielellään nähnyt minua. Eräänä yönä, kun kuulin nyyhkytyksiä, en voinut olla menemättä hänen luokseen. Mutta kun pääsin ovelle, ei hän enää nyyhkyttänyt, hän rukoili. En osaa teille kuvaillakaan, kuinka kauniisti hän rukoili ja kuinka surullisesti valitti. Se oli jo enemmän kuin hurskautta, se oli enemmän kuin tuskaa. Minä, joka en ole tekopyhä enkä kärsi jesuiittoja, sanoinkin sinä päivänä: Olen onnellinen, kun olen yksin eikä Jumala ole minulle lapsia antanut, sillä jos olisin isä ja kärsisin noin kuin tuo vanhus-raukka, eikä minulla olisi sydämessäni eikä muistissani niin kauniita sanoja kuin hänellä kääntyäkseni Jumalan puoleen, niin heittäytyisin suoraa päätä mereen, ettei minun tarvitsisi niin paljon kärsiä.

-- Isä parka! mutisi pappi.

-- Päivä päivältä hän eli yhä enemmän yksinään ja muista erillään. Monesti Mercedes ja herra Morrel tulivat häntä katsomaan, mutta ovi oli aina lukossa, ja vaikka olin aivan varma siitä, että hän oli kotona, ei hän avannut. Eräänä päivänä, kun hän vastoin tapaansa otti vastaan Mercedeksen, joka oli aivan epätoivoissaan, koetti hän tätä lohduttaa:

"Usko minua, tyttäreni", sanoi hän, "hän on kuollut. Ja sen sijaan että me häntä odotamme, hän odottaakin meitä. Olen iloinen siitä, että minä olen vanhempi ja siis ensimmäisenä saan hänet kohdata." -- Katsokaahan, olkoon ihminen kuinka hyvä tahansa, niin aikaa myöten väsyy käymään sellaisten luona, jotka tekevät meidät murheellisiksi. Lopulta oli vanha Dantès aivan yksinään. En nähnyt hänen luokseen enää tulevan muita kuin outoja ihmisiä, ja kun he poistuivat, kuljettivat he mukanaan kääröjä. Minä arvasin heti, mitä nuo kääröt olivat. Hän myi vähitellen kaikki tavaransa elääkseen. Lopulta vanhusparka oli aivan putipuhdas, hän oli kolmen kuukauden vuokran velkaa, ja hänet uhattiin häätää talosta. Hän pyysi viikon armonaikaa ja saikin sen. Tiedän tämän, koska talon omistaja poikkesi minun luokseni tullessaan hänen luotaan.

Ensimmäisten kolmen päivän aikana kuulin hänen tapansa mukaan kävelevän. Mutta neljäntenä en kuullut enää mitään. Uskalsin pyrkiä hänen luokseen. Ovi oli lukossa. Mutta ovenraosta näin hänen makaavan vuoteessaan kalpeana ja heikkona ja aavistin, että hän oli hyvin sairas. Lähetin silloin sanan herra Morrelille ja juoksin noutamaan Mercedestä. Molemmat tulivat kiireimmän kautta. Herra Morrel toi mukanaan lääkärin. Lääkäri sanoi hänen sairastavan vatsatulehdusta ja määräsi hänet olemaan syömättä. Olin silloin saapuvilla enkä unohda koskaan vanhuksen hymyä, kun hän kuuli tämän määräyksen. Tästä lähin hän päästi sisään. Hänellä oli syy, minkä vuoksi hän ei syönyt. Olihan lääkäri kieltänyt.

Apotti huokasi syvään.

-- Herättäähän tämä kertomus mielenkiintoanne? kysyi Caderousse.

-- Kyllä, vastasi apotti. -- Se vaikuttaa hyvin järkyttävästi.

-- Mercedes tuli uudestaan. Hän näki vanhuksen muuttuneen ja tahtoi taas viedä hänet luokseen. Se oli herra Morrelinkin mielipide, hän tahtoi järjestää muuton ihan väkisinkin. Mutta vanhus huusi niin, että heitä alkoi pelottaa. Mercedes jäi vuoteen ääreen. Herra Morrel poistui, mutta viittasi Mercedekselle jättäneensä kukkaron uunin reunalle. Mutta lääkärin määräykseen vedoten vanhus ei tahtonut nauttia mitään. Nähtyään nälkää yhdeksän päivää vanhus kuoli, kiroten niitä, jotka olivat aiheuttaneet hänen onnettomuutensa. Mercedekselle hän sanoi: "Jos näet vielä poikani, niin sano, että kuolin siunaten häntä."

Apotti käveli kahteen kertaan huoneen poikki painaen kädellään kuivaa kurkkuaan.

-- Ja te luulette siis hänen kuolleen...

-- Nälkään ... nälkään, sanoi Caderousse. -- Olen siitä yhtä varma, kuin että meitä tässä on kaksi kunnon kristittyä.

Apotti tarttui suonenvedontapaisesti puolillansa olevaan vesilasiin, tyhjensi sen yhdellä siemauksella ja istuutui paikalleen silmät punaisina ja posket kalpeina.

-- Se oli toden totta kamala onnettomuus, sanoi hän käheällä äänellä.

-- Sitäkin kamalampi, kun Jumalalla ei ole mitään syytä siihen, vaan kaikki on ihmisten aikaansaamaa.

-- Puhukaamme siis näistä ihmisistä, sanoi apotti. -- Mutta, sanoi hän melkein uhkaavalla äänellä, -- muistakaa, että olette sitoutunut kertomaan minulle kaikki. Kutka siis saivat pojan kuolemaan epätoivoon ja isän nälkään?