Part 17

-- Se on mahdotonta, vastasi kuvernööri. -- Eilen pyysi linnan kappalainen vapautta matkustaakseen viikoksi Hyères'iin. Menin takuuseen kaikista vangeistani sinä aikana. Jos apottiparka ei olisi pitänyt sellaista kiirettä, niin hän olisi kyllä saanut kuolinmessunsa.

-- Joutavia, sanoi lääkäri välinpitämättömästi, niin kuin hänen ammattiinsa kuului, -- hän on kirkonmies. Jumala ottaa sen varteen eikä suo helvetille sitä iloa, että pappi sinne joutuisi.

Nauru seurasi tätä sopimatonta leikinlaskua.

Hautajaisvalmistuksia jatkettiin.

-- Tänä iltana! sanoi kuvernööri niiden päätyttyä.

-- Mihin aikaan? kysyi vanginvartija.

-- Kello kymmenen tai yksitoista.

-- Jääkö kukaan valvomaan ruumiin luo?

-- Miksikä? Suljetaan vankila aivan kuin hän olisi elossa, siinä kaikki.

Askelet poistuivat sen jälkeen, kuului miten ovi narisi ja teljet paukkuivat. Hiljaisuus, täydellisempi kuin yksinäisyyden hiljaisuus, kuoleman hiljaisuus täytti kaiken, nuoren miehen jähmettyneen sydämenkin.

Sitten hän hitaasti nosti päällään lattialaatan ja loi huoneeseen tutkivan katseen.

Huone oli tyhjä. Dantès nousi käytävästä.

20. Ifin linnan hautausmaa

Vuoteella, ikkunasta tulevan hämärän valossa, näkyi karkeasta kankaasta tehty säkki, jonka laskoksien läpi epäselvästi erottautui pitkä, jäykkä muoto. Siinä oli apotti Farian viimeinen kääreliina, se, joka vartijan mielestä maksoi niin vähän. Kaikki oli siis lopussa. Toimelias Faria, ystävä, johon Dantès oli tottunut, ei siis ollut olemassa muualla kuin hänen muistossaan. Hän istahti tuon kamalan vuoteen jalkopäähän ja vaipui synkän ja katkeran alakuloisuuden valtaan.

Yksin! Jälleen yksin! Hän oli pudonnut hiljaisuuteen, hän oli jälleen tyhjyyden edessä.

Yksin! Hän ei enää saisi nähdä häntä, ei enää kuulla sen ainoan olennon ääntä, joka vielä oli kiinnittänyt hänet elämään. Eikö olisi viisaampaa mennä Farian lailla kysymään jumalilta selitystä elämän suureen arvoitukseen, vaikka sinne mennessään saisikin kulkea kärsimyksen suuren portin kautta?

Itsemurhan ajatus, jonka hänen ystävänsä oli ajanut pois ja läsnäolollaan pitänyt loitolla, nousi jälleen pelottavana kummituksena esiin.

-- Jos voisin kuolla, ajatteli hän, -- niin menisin sinne minne hänkin ja varmasti hänet löytäisin. Mutta miten kuolisin? Onhan se niin helppoa, sanoi hän hymyillen. -- Jään tänne, syöksyn ensimmäisen tänne tulevan kimppuun, surmaan hänet, ja minut mestataan.

Mutta samassa tuli vastavaikutus.

-- Kuolla! sanoi hän. -- Miksi olisin elänyt niin kauan, kärsinyt niin paljon kuollakseni juuri nyt? Olisin kyllä voinut kuolla vuosia takaperin, jolloin olin päättänyt sen tehdä, mutta nyt auttaisin sillä todellakin liian paljon kurjaa kohtaloani. Ei, tahdon elää, tahdon taistella viimeiseen asti. Tahdon voittaa takaisin sen onnen, joka minulta riistettiin! Ennen kuin kuolen, unohtaisinko, että minun on kostettava pyöveleilleni, ja ehkä -- kukapa tietää -- minun on palkittava muutamia ystäviä. Mutta nyt minut unohdetaan tänne, eikä minua viedä pois siten kuin ystäväni Faria viedään.

Nämä sanat lausuttuaan Edmond jäi liikkumattomana seisomaan. Kauhistuttava ajatus syttyi hänen mieleensä. Hän tarttui kädellään otsaansa ikään kuin häntä pyörryttäisi, käveli pari kolme kertaa huoneen ympäri ja pysähtyi vuoteen eteen...

-- Kuka herättää minussa tämän ajatuksen? mutisi hän. -- Sinäkö, Jumala? Koska ainoastaan kuolleet vapaasti pääsevät täältä pois, niin astukaamme kuolleen sijaan.

Ja heti, miettimättä sen enempää, aivan kuin peläten ajatustensa hävittävän tämän tuuman, jos hän niille antaa aikaa, hän kumartui tuon kamalan säkin puoleen, ratkoi sen auki Farian tekemällä veitsellä, veti ruumiin sieltä pois, vei sen omaan tyrmäänsä, pani vuoteeseensa, laski sen pään päälle palttinapalan, jota hän tavallisesti piti öisin, verhosi peitteellään vainajan, suuteli viimeisen kerran kylmää otsaa, käänsi kasvot seinään päin, jotta vartija tullessaan illalla tuomaan ruokaa luulisi hänen menneen tapansa mukaan varhain levolle, meni käytävään, veti vuoteen seinään kiinni, palasi toiseen vankihuoneeseen, otti neulan ja lankaa, riisuutui alasti, jotta kankaan alla tuntuisi hänen paljas ruumiinsa, meni säkkiin, asettui samaan asentoon kuin kuollutkin ja ompeli säkin sisältäpäin kiinni. Dantès olisi voinut odottaa siihen asti, kunnes vartija oli tehnyt iltakäyntinsä, mutta hän pelkäsi kuvernöörin muuttavan päätöksensä ja määräävän hautauksen aikaisemmaksi.

Silloin hänen viimeinenkin toivonsa olisi mennyt hukkaan.

Joka tapauksessa oli nyt hänen tuumansa selvä.

Hän aikoi tehdä näin.

Jos haudankaivajat kantaessaan häntä huomaavatkin, että hän oli elävä olento, niin hän ei anna heille aikaa tointua hämmästyksestään, vaan avaa säkin voimakkaalla puukoniskulla ylhäältä alas asti, käyttää hyväkseen heidän kauhuaan ja pakenee. Jos he aikovat ottaa hänet kiinni, niin hän turvautuu puukkoonsa.

Jos he vievät hänet hautausmaalle asti ja panevat hänet hautaan, niin hän antaa heidän luoda multaa päälleen. Kun he ovat lähteneet, hän kaivautuu pehmeän mullan läpi ja pakenee. Hän toivoi, että multakerros ei ollut kovin paksu.

Jos hän erehtyi, jos multakerros oli liian paksu, niin hän tukehtui ja kuoli, ja silloinhan kaikki oli lopussa.

Dantès ei ollut eilisestä asti syönyt, hän ei ollut syönyt aamulla eikä hän sitä vieläkään ajatellut. Ensimmäinen vaara, jonka alaiseksi hän saattoi joutua, oli siinä, että vartija tuodessaan hänen ruokansa huomaa vaihdon. Kaikeksi onneksi Dantès oli monta kymmentä kertaa vartijan tullessa ollut vuoteessa. Ja silloin mies tavallisesti oli laskenut leivän ja keitoksen pöydälle ja mennyt pois sanaakaan sanomatta.

Mutta tällä kertaa vartija saattoi poiketa tavoistaan, puhua Dantèsille ja kun ei kuullut hänen vastaavan, lähestyä vuodetta ja huomata kaiken.

Kun kello läheni seitsemää illalla, alkoi Dantès käydä levottomaksi. Toisella kädellään, joka oli hänen sydämellään, hän koetti hillitä sen sykintää, toisella hän kuivasi hikeä otsaltaan. Tuon tuostakin kävi väristys kautta koko ruumiin, ja sydän oli aivan kuin jäiseen ruuvipenkkiin puristettu. Tunnit kuluivat, eikä Ifin linnassa tapahtunut mitään muutosta, ja Dantès huomasi välttäneensä ensimmäisen vaaran; se ennusti hyvää. Kuvernöörin määräämän hetken lähestyessä kuului askelia portailta. Edmond ymmärsi nyt hetkensä tulleen. Hän kokosi kaiken rohkeutensa ja pidätti henkeään. Hän olisi ollut onnellinen, jos olisi voinut estää suonensa sykkimästä.

Tulijat pysähtyivät oven eteen. Heitä oli kaksi. Dantès arvasi heidät haudankaivajiksi, jotka tulivat häntä noutamaan. Tämä ajatus varmeni hänen kuullessaan heidän laskevan paarit maahan.

Ovi aukeni, valo osui Dantèsin silmiin. Kankaan läpi hän näki kahden varjon lähestyvän häntä. Kolmas, joka seisoi oven luona, piti kädessään soihtua. Vuoteen luo tulleet miehet tarttuivat säkin kumpaankin päähän.

-- Kylläpä hän vielä painaa, vaikka olikin niin laiha ukko, sanoi toinen nostaessaan häntä pääpuolesta.

-- Sanotaan luiden painon lisääntyvän puoli naulaa vuodessa, sanoi toinen nostaessaan häntä jalkopäästä.

-- Oletko sitonut köyden? kysyi ensimmäinen.

-- Olisinhan hassu, jos tarpeettomasti ottaisin painoa lisää, vastasi toinen, -- minä sidon sitten siellä.

-- Olet oikeassa, lähdetään siis.

-- Mitä he tuolla köydellä tarkoittavat? ajatteli Dantès.

Luultu kuollut kannettiin paareille. Edmond jäykisti ruumiinsa näytelläkseen paremmin kuollutta. Hänet laskettiin paareille, ja ukko, jota valaisi edellä kulkeva mies soihtuineen, läksi astumaan portaita ylös.

Äkkiä hän tunsi yön raikkaan ja voimakkaan ilman. Hän tunsi mistraltuulen. Häntä vihlaisi samalla äkkiä omituinen ilon ja tuskan tunne.

Kantajat astuivat parikymmentä askelta, sitten he laskivat paarit maahan.

Toinen kantaja poistui, ja Dantès kuuli hänen kenkiensä kopinan kivityksellä.

-- Missähän olen? ajatteli hän.

-- Hän ei ole laisinkaan kevyt! sanoi toinen vartija ja istuutui Dantèsin viereen paareille.

Dantèsin ensimmäinen tunne oli koettaa päästä karkuun, mutta kaikeksi onneksi hän hillitsi itsensä.

-- Näytähän valkeaa, senkin elukka, sanoi se, joka oli poistunut, -- muuten en löydä mitään.

Soihtua kantava mies totteli käskyä.

-- Mitä hän etsii? ajatteli Dantès. -- Kai lapiota.

Tyytyväisyyden huudahdus osoitti, että haudankaivaja oli löytänyt etsimänsä.

-- Vihdoinkin, sanoi toinen, -- kylläpä se kesti kauan.

Samassa joku laski Edmondin viereen raskaan ja kumahtavan esineen. Ja köysi kietoutui lujaan hänen jalkojensa ympärille.

-- No, onko solmu valmis? kysyi se haudankaivaja, joka oli pysynyt toimettomana.

-- On, ja hyvin onkin tehty, vastasi toinen, -- sen minä takaan.

-- Siinä tapauksessa matkaan.

Ja paareja alettiin kantaa eteenpäin.

Viidenkymmenen askelen päässä pysähdyttiin, avattiin portti ja jatkettiin matkaa. Mitä pitemmälle mentiin, sitä selvemmin Dantès kuuli linnan kalliomuuria vastaan lyövien laineiden loiskeen.

-- Ruma ilma! sanoi toinen kantaja. -- Tällaisena yönä ei ole hyvä olla merellä.

-- Niin, apotti voi kastua pahasti, sanoi toinen, ja molemmat purskahtivat nauruun.

Dantès ei aivan hyvin ymmärtänyt tätä leikinlaskua, mutta hiukset nousivat yhtäkkiä hänen päässään pystyyn.

-- Hyvä, nyt olemme perillä! sanoi ensimmäinen.

-- Pitemmälle, pitemmälle, sanoi toinen, -- tiedäthän, että viimekertainen jäi puolitiehen, meni kalliota vastaan, ja kuvernööri haukkui meitä seuraavana päivänä.

Astuttiin vielä pari kolme askelta ylöspäin, sitten Dantès tunsi, miten tartuttiin hänen päähänsä ja jalkoihinsa ja sitten heilutettiin.

-- Yksi! sanoivat haudankaivajat.

-- Kaksi!

-- Kolme!

Samassa Dantès tunsi lentävänsä ilman halki aivan kuin haavoittunut lintu, putoavansa, yhä putoavansa niin nopeaan, että hänen sydämensä jähmettyi kauhusta. Vaikka jokin paino, joka oli kiinnitetty hänen jalkoihinsa, veti häntä alaspäin huimaavaa vauhtia, kesti tätä putoamista ikuisuuden. Lopulta hän kamalalla loiskeella putosi aivan kuin nuoli kylmään veteen. Hän kiljahti, mutta vesi tukahdutti äänen.

Dantès oli heitetty mereen, jonka pohjaan häntä veti jalkoihin kiinnitetty kolmenkymmenenkahden naulan painoinen tykinkuula.

Meri oli Ifin linnan hautausmaa.

21. Tiboulenin saari

Dantès oli melkein pyörryksissä, tukehtumaisillaan, mutta hänellä oli kuitenkin niin paljon mielenmalttia, että pidätti henkeään. Oikeaan käteensä hän oli ottanut kaikkien mahdollisuuksien varalta puukon; sillä hän nyt nopeasti halkaisi säkin ja pisti siitä ulos ensin kätensä ja sitten päänsä. Hän koetti päästä nousemaan veden pinnalle, mutta tunsikin painuvansa yhä syvemmälle. Silloin hän koukisti ruumistaan, tarttui köyteen, jolla jalat oli sidottu, ja ponnistaen viimeiseen asti voimiaan leikkasi köyden poikki juuri samana hetkenä, kun oli tukehtumaisillaan. Sitten hän polkaisi kaikin voimin, nousi vapaana meren pinnalle, ja tykinkuula veti tuntemattomaan syvyyteen säkin, josta oli vähällä tulla hänen kääreliinansa.

Dantès ei muuta kuin hengähti syvään ja sukelsi uudelleen, sillä ensi työ oli välttää kaikkien katseet.

Kun hän uudelleen nousi veden pintaan, oli hän ainakin viidenkymmenen jalan päässä putoamispaikastaan. Hänen päänsä päällä oli musta ja myrskyinen taivas, jota myöten tuuli ajeli pilviä. Niiden välistä näkyi toisinaan taivaan sini ja kirkas tähti. Hänen edessään oli tumma ja pauhaava ulappa, jonka aallot alkoivat kuohua aivan kuin myrskyn edellä. Mutta hänen takanaan, mustempana kuin taivas, mustempana kuin meri, kohosi pelottavana jättiläisenä graniittilinna, jonka varjo näytti saalistaan tavoittavalta käsivarrelta. Korkeimmalla kalliolla näkyi kaksi soihdun valaisemaa varjoa.

Hän oli näkevinään näiden varjojen levottomina kumarassa tarkastavan merta. Nuo omituiset haudankaivajat olivat varmaankin kuulleet, miten hän kiljaisi pudotessaan mereen. Dantès sukelsi siis uudelleen ja ui jokseenkin pitkän matkan veden alla. Hän oli sellaiseen tottunut ja hänen temppunsa olivat usein koonneet Pharo-lahdelle ihailijajoukon, joka oli julistanut hänet Marseillen taitavimmaksi sukeltajaksi.

Kun hän palasi meren pintaan, oli soihtu kadonnut.

Hänen täytyi nyt määrätä matkansa suunta. Ratonneau ja Pomègue olivat lähimmät saaret. Mutta ne olivat asuttuja, ja samoin oli pienen Daumen saarenkin laita. Turvallisin oli siis Tiboulenin tai Lemairen saari. Molemmat ovat puolen peninkulman päässä Ifin linnasta.

Dantès päätti joka tapauksessa pyrkiä jompaankumpaan näistä. Mutta miten hän löytäisi tien yön pimeydessä?

Samassa välähti Pharon majakka hänen silmiinsä kuin tähti.

Jos hän suunnistaisi suoraan tätä majakkaa kohden, jäisi Tiboulenin saari silloin hiukan hänen vasemmalle puolelleen. Uidessaan siis hiukan vasemmalle päin hän joutui varmasti tähän saareen.

Mutta matkaa oli vähintään puoli peninkulmaa.

Apotti oli monta kertaa sanonut Dantèsille, kun oli nähnyt tämän epätoivoisena:

-- Dantès, älkää antako alakuloisuudelle valtaa. Hukutte uidessanne, ellette pidä voimianne yllä.

Painuessaan suolaisen aallon alle hän oli muistanut nämä sanat. Kiireesti hän silloin nousi pinnalle ja halkoi voimakkaasti käsivarsillaan vettä nähdäkseen, oliko hän menettänyt entiset voimansa. Ilokseen hän huomasi olevansa yhä vielä tämän elementin herra, jossa hän lapsena oli leikkinyt.

Sitä paitsi lisäsi pelko, tuo kiihkeä vainooja, Dantèsin voimia. Pysytellen paikallaan hän kuunteli, oliko vene tulossa häntä ajamaan takaa. Noustessaan korkean aallon harjalle hän aina loi ympärilleen nopean katseen. Jokainen muita aaltoja korkeampi aalto tuntui hänestä takaa-ajavalta veneeltä, ja silloin hän ponnisti entistä enemmän voimiaan. Siten hän kyllä pääsi eteenpäin, mutta saattoi myös helposti kuluttaa voimansa loppuun.

Hän ui taukoamatta, ja linna alkoi jo hävitä yön pimeyteen. Hän ei sitä enää erottanut, mutta hän tunsi, missä se oli.

-- Nyt olen uinut jo kokonaisen tunnin, mutta kun on vastatuuli, niin olen menettänyt neljänneksen nopeudestani, totesi hän jonkin ajan kuluttua. -- Ellen vain ole suunnasta erehtynyt, niin en ole kaukanakaan Tiboulenin saaresta... Mutta jos olisin erehtynyt?

Uimarin koko ruumis värisi. Hän koetti hetkisen kellua selällään levätäkseen. Mutta meri kävi yhä levottomammaksi, ja hän huomasi, ettei hän voinut käyttää tätä lepokeinoa.

-- Olkoon kuinka tahansa, ajatteli hän. -- Minä uin niin kauan kuin jaksan, kunnes käteni herpaantuvat, kunnes vaivun pohjaan.

Ja hän alkoi epätoivon voimalla uida.

Äkkiä hän huomasi jo ennestäänkin tumman taivaan mustenevan yhä enemmän ja synkän pilven painuvan häntä kohden. Samassa hän tunsi kovan pistoksen polvessaan. Mielikuvitus sanoi silloin heti, että häneen oli ammuttu kuula ja että hän aivan kohta kuulee pyssyn pamahduksen. Mutta mitään laukausta ei kuulunut. Dantès ojensi kätensä ja tunsi sen koskettavan johonkin kiinteään; hän koukisti oikeata jalkaansa, ja se kosketti maahan. Silloin hän huomasi, mitä oli pitänyt pilvenä.

Kahdenkymmenen askelen päässä hänestä oli omituinen kallioryhmä, joka muistutti parhaimman palamisensa aikana kivettynyttä nuotiota. Se oli Tiboulenin saari.

Dantès nousi vedestä ja vaipui Jumalaa kiittäen teräville kiville, jotka tänä hetkenä tuntuivat hänestä pehmeämmiltä kuin pehmein vuode.

Sitten hän välittämättä tuulesta ja myrskystä ja juuri alkavasta sateesta vaipui väsymyksen uuvuttamana uneen ja nukkui niin kuin mies, jonka ruumis herpaantuu, mutta jonka sielu valvoo odottamattoman suuren onnen vallassa.

Tunnin päästä Edmond heräsi kamalaan ukkosen jyrähdykseen. Myrsky oli päässyt valloilleen ja pieksi ilmaa täydellä raivolla. Toisinaan lensi salama taivaalta aivan kuin tulinen käärme valaisten laineet ja pilvet, jotka kiitivät toistensa tieltä.

Dantèsin merimiessilmä ei ollut häntä pettänyt. Hän oli noussut todellakin sille saarelle, jonka nimi on Tiboulen. Hän tiesi, että se oli autio, alaston, ja että siinä ei ollut missään suojaa. Mutta heti kun myrsky tyyntyisi, hän uisi Lemairen saareen, joka oli yhtä alaston, mutta isompi ja siis myös turvallisempi.

Pitkälle ulottuvan kallionkielekkeen alle Dantès pääsi toistaiseksi turvaan, sinne hän pakeni, ja melkein samalla hetkellä alkoi myrsky raivota täydellä voimallaan.

Edmond tunsi kallion vapisevan. Laineet löivät jättiläiskorkean pyramidin juurta vastaan, ja pärskeet osuivat häneen asti. Vaikka hän olikin aivan turvassa, niin hänet valtasi keskellä tätä myrskyn mylvintää ja salamoiden tulikieliä aivan kuin pyörryttävä huumaus. Hän oli tuntevinaan, miten koko saari vapisi hänen allaan ja miten se aivan kuin ankkuroitu alus katkoi köydet ja joutui keskelle myrskyn pyörteitä.

Hän muisti olleensa kokonaisen vuorokauden syömättä. Hänen oli nälkä ja jano.

Dantès ojensi kätensä ja päänsä ja joi kallion kolosta sadevettä.

Hänen noustessaan jälleen näytti salama avaavan taivaan aina Jumalan häikäisevään valtaistuimeen asti ja valaisevan koko avaruuden. Tämän salaman valossa Dantès näki Lemairen ja Croisille-niemen välille ilmestyvän haamun, joka liukui laineelta syvyyteen. Se oli pieni kalastajavene, joka oli joutunut myrskyn valtaan. Sekuntia myöhemmin se nousi toisen aallon harjalle ja lähestyi huimaavaa vauhtia. Dantès tahtoi huutaa ja etsi jotakin riepua heiluttaakseen sitä ja ilmaistakseen veneessäolijoille uhkaavasta vaarasta. Mutta he huomasivat sen itsekin. Toisen salaman valossa nuori mies näki neljän miehen takertuvan mastoihin ja tankoihin ja viidennen taittuneeseen ruoriin. Miehet olivat ehkä nähneet hänetkin, sillä epätoivoisia huutoja kaikui tuulen vinkunassa hänen korviinsa. Kaislan tavoin taipuneen maston päässä lepatti risainen purje, äkkiä katkesivat sen siteet ja se hukkui taivaan pimeyteen, aivan kuin suuri valkoinen lintu.

Samassa kuului kamala pauke, kauhunhuudot yltivät Dantèsin korviin asti. Uuden salaman valossa hän näki pienen purren säpäleinä ja sirpaleitten keskellä kauhun vääntämiä kasvoja ja taivasta kohti ojennettuja käsiä.

Sitten kaikki oli jälleen pimeätä, tuo kamala näky oli kestänyt salaman ajan.

Dantès riensi liukkaita kallioita alas, itse putoamaisillaan mereen. Hän katseli, kuunteli, mutta ei nähnyt eikä kuullut enää mitään. Ei kuulunut enää ihmishuutoja, ei näkynyt heidän ponnistuksiaan. Vain myrsky ulvoi ja kuohutti laineita.

Vähitellen tuuli tyyntyi. Aamu alkoi koittaa, ja tähdet kiiluivat kirkkaammin kuin koskaan ennen. Kohta sipaisi idän taivaan liepeellä pitkä punainen juova mustansinisiä laineita. Aallot hyökyivät, äkkiä välke nousi niiden harjalle, ja niiden kuohuvat kärjet muuttuivat kullanhohtaviksi.

Päivä nousi.

Liikkumattomana ja mykkänä Dantès tuijotti eteensä aivan kuin olisi ensi kertaa nähnyt tämän näyn. Hän oli sen todellakin unohtanut istuessaan Ifin linnassa. Hän kääntyi linnaan päin, tarkastaen samalla merta ja maata.

Synkkä rakennus kohosi laineiden keskeltä mahtavana ja liikkumattomana.

Oli viiden aika aamulla. Meri alkoi tyyntyä.

-- Kahden tai kolmen tunnin päästä vartija menee koppiini, löytää onnettoman ystäväni ruumiin, tuntee hänet, etsii minua turhaan ja nostaa hälinän. Silloin löydetään reikä ja käytävä, kuulustellaan miehiä, jotka heittivät minut mereen ja epäilemättä kuulivat huutoni. Heti lähtevät aseelliset sotilaat etsimään pakolaisparkaa, jonka tiedetään olevan lähettyvillä. Tykinlaukaus ilmoittaa, että ei saa antaa suojaa harhailevalle, alastomalle ja uupuneelle miehelle. Marseillen vakoilijat ja poliisit saavat tiedon ja etsivät rannikolta, kuvernööri mereltä. Kun merellä ahdistetaan ja maalla vainotaan, niin minne pääsen? Minun on nälkä ja jano, heitin pois puukonkin, joka uidessa minua haittasi. Olen ensimmäisen tielleni osuvan talonpojan armoilla, joka tahtoo ansaita kaksikymmentä frangia. Olen voimaton, en jaksa ajatella mitään, en keksi mitään. Jumala, hyvä Jumala, näethän, että olen jo kylliksi kärsinyt, tee minun puolestani enemmän kuin itse voin.

Samassa kun Edmond voimiensa loputtua ja ajatuksiensa uuvuttua aivan kuin kuumeen vallassa lausui tämän palavan rukouksen kääntyneenä Ifin linnaan päin, hän näki Pomègue-saaren kärjen kohdalla valkoisen purjeen. Hänen merimiessilmänsä tunsi puolihämärässäkin sen genovalaiseksi tartaaniksi. Se tuli Marseillen satamasta ja kiiti ulappaa kohden avaten terävällä keulallaan välkkyvän tien leveille kyljilleen.

-- Puolessa tunnissa, huudahti hän, -- voisin saavuttaa tuon aluksen, ellen pelkäisi, että minua kuulustellaan, tunnetaan pakolaiseksi ja viedään Marseilleen! Mitä minun pitää tehdä, mitä minun pitää tehdä? Minkä tarinan keksin pettääkseni heitä? Nuo ovat tullikavaltajia, puoliksi merirosvoja. Rannikkopurjehduksen varjolla he ryöstelevät. He myyvät minut mieluummin kuin tekevät hyvän työn, josta heille ei ole mitään hyötyä. Odottakaamme. Mutta odottaminen on mahdotonta. Kuolen nälkään. Muutaman tunnin päästä ovat viimeisetkin voimani loppuneet. Vartijan käynnin hetki lähestyy. Vielä ei ole hälytetty, vielä ei epäillä mitään. Voinhan sanoa, että olen tuon murskaantuneen purren miehiä. Kukaan ei epäile minua.

Dantès kääntyi katsomaan sinnepäin, missä pieni vene oli murskaantunut, ja vavahti. Erään kallion kielekkeeseen oli jäänyt veneessä olleen merimiehen fryygialainen päähine, ja sen lähellä uiskenteli kölin palasia, joita laineet sysivät saaren kallioita vastaan aivan kuin voimattomia muurinmurtajia.

Samassa Dantès oli tehnyt päätöksensä. Hän heittäytyi uudelleen mereen, ui päähineen luo, pani sen päähänsä, tarttui kölin kappaleeseen ja alkoi uida niin, että tuli saapuvan aluksen tielle.

-- Nyt olen pelastettu, ajatteli hän.

Ja tämä varmuus vahvisti hänen voimiaan.

Pian hän näki tartaanin, joka melkein vastatuulessa luovaili Ifin linnan ja Planier'n majan välillä. Hetkisen Dantès pelkäsi, että alus olisikin äkkiä kääntynyt ulapalle päin, jos se aikoi Korsikaan tai Sardiniaan. Mutta sen purjehtimistavasta uimari huomasi piankin, että se pyrki kulkemaan Jarros-saaren ja Caleseragne-saaren välitse, niin kuin ainakin Italiaan lähtevät laivat.

Vähitellen lähestyivät uimari ja alus toisiaan. Tehdessään luovauskäänteen alus kulki kerran noin puolen meripeninkulman päässä hänestä. Hän kohottautui silloin laineille ja heilutti lakkiaan apua pyytääkseen, mutta aluksessa ei kukaan häntä nähnyt, se teki käänteen ja aloitti uuden luovin. Dantès alkoi huutaa. Mutta laskettuaan matkan pituuden hän huomasi, ettei hänen äänensä kuuluisi alukseen asti, varsinkin kun tuulen viima ja laineiden loiske sen tukahduttivat.

Hän iloitsi, että oli ottanut tuekseen kölinpalasen. Heikko kun oli, hän tuskin olisi jaksanut pysyä veden pinnalla, kunnes oli päässyt aluksen luo. Ja jos alus olisi kulkenut hänen ohitseen, niin hän ei olisi enää voinut palata maihin.

Vaikka Dantès olikin melkein varma aluksen kulkusuunnasta, niin hän kuitenkin pelokkaana seurasi sitä silmillään, kunnes näki sen tekevän käännöksen ja lähestyvän jälleen häntä.

Nyt Dantès ponnisti viimeiset voimansa, nousi melkein pystyyn laineille, heilutti lakkiaan ja päästi kaamean kiljahduksen, niin kuin merimiehet päästävät hädässä ollessaan.

Tällä kertaa hänet huomattiin ja kuultiin. Alus keskeytti aikomansa kaaren ja käänsi keulansa häntä kohden. Samassa hän näki, että siitä laskettiin pieni vene vesille. Se lähestyi häntä kahden miehen soutamana. Dantès jätti silloin hirren, jota hän ei enää arvellut tarvitsevansa, ja ui voimakkaasti eteenpäin säästääkseen auttajiltaan puolet matkasta.

Mutta uimari oli liiaksi luottanut melkein loppuneisiin voimiinsa. Hän huomasi, kuinka hyödyllinen oli ollut tuo puunpalanen, joka uiskenteli sadan jalan päässä hänestä. Hänen käsivartensa alkoivat jäykistyä, jalat olivat menettäneet joustavuutensa, hänen liikkeensä olivat katkonaisia, ja hän läähätti.

Hän kiljaisi, soutajat ponnistivat voimiaan, ja toinen heistä huusi italiankielellä:

-- Rohkeutta!

Samassa laine, jonka harjalle hän ei enää jaksanut nousta, löi hänen ylitseen ja peitti hänet kuohuunsa.

Vesi löi hänen päänsä ylitse, ja hän näki sen läpi taivaan sinen ja siinä mustia täpliä.

Suurilla voimanponnistuksilla hän pääsi jälleen veden pinnalle. Hän tunsi jonkun tarttuvan tukkaansa, sitten hän ei enää nähnyt eikä kuullut mitään. Hän oli pyörtynyt.