Part 14

Dantès kertoi nyt elämäntarinansa, ja se rajoittui matkoihin, jotka hän oli tehnyt kerran Intiaan ja kaksi tai kolme kertaa Levanttiin; lopulta hän tuli viimeiseen matkaansa, kapteeni Leclèren kuolemaan, kääröön, joka hänen oli vietävä marsalkalle, marsalkan tapaamiseen, hänen antamaansa ja herra Noirtier'lle osoitettuun kirjeeseen. Sitten hän kertoi, miten saapui Marseilleen, tapasi isänsä, kertoi rakkaudestaan Mercedekseen, kihlajaisateriasta, vangitsemisestaan, kuulustelusta, väliaikaisesta vankeudestaan oikeuspalatsissa, lopulta vankeudestaan Ifin linnassa. Tultuaan niin pitkälle ei Dantès edes tietänyt, kuinka kauan hän oli vankilassa ollut.

Kertomuksen päätyttyä apotti vaipui syviin mietteisiin.

-- On olemassa, sanoi hän viimein, -- syvällinen oikeusselviö, joka viittaa juuri siihen, mitä äsken sanoin, että ellei ole kysymys puutteellisesta organismista, niin ihmisolemus kammoo rikosta. Mutta hienostuminen on antanut meille tarpeita, paheita, teennäisiä pyyteitä, jotka saavat meidät tukahduttamaan hyvät vaistomme ja johdattavat meidät rikokseen. Tästä johtuu päätelmä: Jos tahdotte löytää syyllisen, niin etsikää ensiksi se, jolle rikos on ehkä tuottanut jotakin hyötyä. Kenelle oli hyötyä teidän katoamisestanne?

-- Ei kenellekään. Olinhan minä niin vähäpätöinen.

-- Älkää vastatko niin, sillä vastauksestanne puuttuu sekä logiikka että filosofia; kaikki on suhteellista, rakas ystäväni, kuninkaasta alkaen, joka on seuraajansa tiellä, virkamieheen asti, joka on ylimääräisen tiellä; jos kuningas kuolee, perii seuraaja kruunun; jos virkamies kuolee, perii ylimääräinen tuhannenkahdensadan livren palkan. Nuo tuhatkaksisataa livreä muodostavat hänen siviililistansa ja ovat hänelle yhtä välttämättömät kuin kaksitoista miljoonaa kuninkaalle. Jokainen, yhteiskunnan arvoasteikon alimmalta portaalta ylimmälle asti, muodostaa ympärilleen pienen etujen maailman, jolla on omat pyörteensä ja käyrät atominsa, niin kuin Descartesin maailmoilla. Mutta nämä maailmat suurenevat sen mukaan kuin ne nousevat arvoasteikossa. Ne muodostavat nurinkäännetyn spiraalin, joka tasapainon lain perustuksella pysyy kärkensä nojassa pystyssä. Palatkaamme teidän maailmaanne. Teidät aiottiin juuri nimittää Pharaonin kapteeniksi?

-- Niin.

-- Te aioitte juuri mennä naimisiin kauniin tytön kanssa?

-- Niin.

-- Kenelle oli etua siitä, ettei teistä tullut Pharaonin kapteenia? Kenelle oli etua siitä, ettette mennyt naimisiin Mercedeksen kanssa? Vastatkaa ensin ensimmäiseen kysymykseen, järjestys on kaikkien probleemien avain. Kenelle oli hyötyä siitä, ettei teistä tullut Pharaonin kapteenia?

-- Ei kenellekään. Laivaväki piti minusta. Jos merimiehet olisivat saaneet valita päällikkönsä, niin olen varma siitä, että he olisivat valinneet minut. Yksi ainoa saattoi kadehtia sitä. Olin vähää ennen riidellyt hänen kanssaan ja olin vaatinut häntä kaksintaisteluun ja hän oli siitä kieltäytynyt.

-- Vai niin! Mikä oli tuon miehen nimi?

-- Danglars.

-- Mikä virka hänellä oli laivassa?

-- Hän oli tilinpitäjä.

-- Jos olisitte tullut kapteeniksi, niin olisitteko pitänyt hänet siinä toimessa?

-- En, jos se minusta olisi riippunut, sillä luulen huomanneeni hänen tileissään väärennyksiä.

-- Hyvä. Entä oliko joku läsnä kun viimeistä kertaa keskustelitte kapteeni Leclèren kanssa?

-- Ei, olimme kahden.

-- Saattoiko kukaan kuulla keskusteluanne?

-- Saattoi kyllä, sillä ovi oli auki, jopa ... odottakaahan ... niin, niin, Danglars kulki ohitse juuri sinä hetkenä, kun kapteeni Leclère ojensi minulle marsalkalle vietävän käärön.

-- Hyvä, sanoi apotti, -- nyt olemme oikeilla jäljillä. Otitteko ketään mukaanne laskeutuessanne maihin Elban luona?

-- En ketään.

-- Saitte kirjeen?

-- Sain, marsalkalta.

-- Minne panitte kirjeen?

-- Lompakkooni.

-- Teillä oli siis lompakko mukananne? Mitenkä saattoi niin iso lompakko, johon voi panna virallisen kirjeen, mahtua merimiehen taskuun?

-- Olette oikeassa, lompakkoni oli laivassa.

-- Siis vasta laivassa panitte kirjeen lompakkoonne?

-- Niin.

-- Missä oli kirje astuessanne Porto-Ferrajosta laivaan?

-- Se oli kädessäni.

-- Kun palasitte Pharaoniin, saattoi siis jokainen nähdä, että teillä oli kirje?

-- Niin saattoi.

-- Danglars yhtä hyvin kuin muutkin?

-- Danglars yhtä hyvin kuin muutkin.

-- Kuulkaahan nyt, muistelkaahan tarkoin: muistatteko, millainen ilmianto oli?

-- Kyllä muistan; luin sen kolmeen kertaan, ja jokainen sana painui mieleeni.

-- Kerratkaahan ne.

Dantès mietti hetkisen.

-- "Kuninkaalliselle prokuraattorille antaa eräs kuninkaan ja valtaistuimen ystävä tiedoksi, että Edmond Dantès -niminen mies, Pharaon-laivan perämies, saapuessaan tänä aamuna Smyrnasta, poikettuaan Napoliin ja Porto-Ferrajoon, on vienyt Murat'lta kirjeen kruununanastajalle ja häneltä saanut kirjeen vietäväksi Pariisiin bonapartelaiselle komitealle.

"Todistuksen hänen rikollisuudestaan saa vangitsemalla hänet, sillä kirje on joko hänellä tai hänen isällään tai Pharaon-laivassa."

Apotti kohautti olkapäitään.

-- Se on päivänselvää, sanoi hän, -- ja olette ollut liian lapsellinen ja liian hyvä, kun ette heti alussa ole arvannut kaikkea.

-- Niinkö luulette? huudahti Dantès. -- Sehän olisi suorastaan halpamaista!

-- Millainen oli Danglars'in käsiala tavallisesti?

-- Kaunis ja vino käsiala.

-- Millainen oli tuon nimettömän kirjeen käsiala?

-- Taaksepäin vino.

Apotti hymyili.

-- Väärennetty, eikö niin?

-- Se oli siksi liian selvä.

-- Odottakaahan, sanoi hän.

Hän otti kynänsä tai pikemmin sanoen sen, mitä hän kynäksi sanoi, kastoi sen musteeseen ja kirjoitti vasemmalla kädellään tätä varten valmistetulle palttinalle ilmiannon pari kolme ensimmäistä riviä.

Dantès peräytyi ja katsoi melkein kauhuissaan apottiin.

-- Kummallista, huudahti hän, -- kuinka tämä käsiala muistuttaa sitä.

-- Siksi, että tuo ilmianto oli kirjoitettu vasemmalla kädellä. Olen tullut huomaamaan erään asian, jatkoi apotti.

-- Minkä?

-- Että kaikki oikealla kädellä kirjoitetut käsialat ovat erilaisia ja kaikki vasemmalla kirjoitetut samanlaisia.

-- Olettepa te kaiken nähnyt ja kaiken huomannut!

-- Jatkakaamme. Kenelle oli etua siitä, ettette mennyt naimisiin Mercedeksen kanssa?

-- Eräälle nuorelle miehelle, joka rakasti häntä.

-- Hänen nimensä?

-- Fernand.

-- Sehän on espanjalainen nimi.

-- Hän olikin kotoisin Catalansista.

-- Luuletteko, että hän olisi voinut kirjoittaa tuon kirjeen?

-- En! Hän olisi ennemmin pistänyt minua puukollaan.

-- Niin, se on espanjalaisen luonteen mukaista, he voivat tappaa, mutta eivät menetellä raukkamaisesti.

-- Sitä paitsi, jatkoi Dantès, -- hän ei tietänyt mitään ilmiannossa mainituista yksityiskohdista.

-- Ette siis ollut niitä ilmaissut kenellekään?

-- En kenellekään.

-- Ette edes rakastetullenne?

-- En edes morsiamelleni.

-- Kirjoittaja on siis Danglars.

-- Nyt olen siitä varma.

-- Odottakaahan ... tunsiko Danglars Fernandin?

-- Ei ... tunsi... Minä muistuttelen...

-- Mitä?

-- Kihlajaisteni edellisenä iltana näin heidät yhdessä ukko Pamphilen ravintolan lehtimajassa. Danglars oli ystävällinen ja laski leikkiä, Fernand oli kalpea ja rauhaton.

-- Olivatko he kahden?

-- Eivät, heidän seurassaan oli kolmaskin toveri, jonka hyvin tunsin ja joka epäilemättä oli tutustuttanut heidät toisiinsa, muudan räätäli Caderousse; mutta hän oli humalassa; odottakaahan ... odottakaahan... Kuinka en muistanut sitä? Viereisellä pöydällä oli mustepullo, paperia ja kyniä. (Dantès nosti kätensä otsalleen.) Oi, noita roistoja, noita roistoja!

-- Tahdotteko vielä tietää lisää? sanoi apotti nauraen.

-- Tahdon, tahdon, sillä te näette selvästi kaiken. Tahdon tietää, miksi minua ei kuulusteltu muuta kuin yksi ainoa kerta, miksi en joutunut tuomarin eteen ja miksi minut tuomittiin ilman tutkintoa.

-- Tämä kohta on sotkuisempi, sanoi apotti, -- oikeuslaitoksella on omat synkät ja salaperäiset temppunsa, joista on vaikea päästä selville. Se, mitä tähän asti olemme tehneet noiden molempien ystävienne suhteen, on ollut vain lasten leikkiä; tässä kohdassa tarvitsen tarkempia tietoja.

-- Kyselkää, sillä näettehän selvemmin elämääni kuin minä itse.

-- Kuka teitä kuulusteli? Kuninkaallinen prokuraattoriko, hänen sijaisensa vai tutkintotuomari?

-- Hänen sijaisensa.

-- Nuori vai vanha?

-- Nuori; kahdenkymmenenseitsemän tai -kahdeksan ikäinen.

-- Hyvä! Ei vielä turmeltunut, mutta jo kunnianhimoinen, sanoi apotti. -- Millä tavoin hän teitä kohteli?

-- Pikemmin lempeästi kuin ankarasti.

-- Kerroitteko hänelle kaiken?

-- Kerroin.

-- Ja muuttuiko hänen menettelytapansa kuulustelun aikana?

-- Muuttui hetkiseksi, kun hän oli lukenut kirjeen, joka oli syynä vangitsemiseeni. Onnettomuuteni näytti aivan musertavan hänet.

-- Onnettomuutenneko?

-- Niin.

-- Oletteko aivan varma siitä, että hän säälitteli teidän onnettomuuttanne?

-- Hän todisti ainakin kauniilla tavalla ystävyyttään.

-- Millä tavalla?

-- Hän poltti sen ainoan paperin, joka oli minulle raskauttava.

-- Minkä? Ilmiannonko?

-- Ei, kirjeen.

-- Oletteko siitä varma?

-- Hän teki sen minun nähteni.

-- Se on eri asia; tuo mies voi olla suurempi rikollinen kuin uskottekaan.

-- Saatte minut vapisemaan, kautta kunniani! sanoi Dantès. -- Onko maailma sitten täynnä tiikereitä ja krokotiileja?

-- On. Mutta kaksijalkaiset tiikerit ja krokotiilit ovat vaarallisempia kuin nelijalkaiset.

-- Jatkakaamme, jatkakaamme.

-- Mielelläni. Sanoitte siis hänen polttaneen kirjeen?

-- Niin, ja hän sanoi: "Näettehän, teitä vastaan ei ole muuta kuin tämä todistus, ja sen minä hävitän."

-- Moinen teko on liian jalo ollakseen luonnollinen.

-- Niinkö uskotte?

-- Olen siitä varma. Kenelle tuo kirje oli osoitettu?

-- Herra Noirtier'lle, Coq-Héron-katu n:o 13 Pariisissa.

-- Voitteko otaksua, että prokuraattorin sijaisella oli jotakin hyötyä siitä, että tuo kirje hävisi?

-- Ehkä; sillä hän sai minut lupaamaan pari kolme kertaa oman etuni vuoksi, etten puhu tästä kirjeestä kenellekään, ja hän vannotti minua olemaan lausumatta sen henkilön nimeä, jolle kirje oli osoitettu.

-- Noirtier? sanoi apotti. -- Noirtier? Tunsin erään Noirtier'n entisen Etrurian kuninkaan hovissa, Noirtier'n, joka vallankumouksen aikana oli ollut girondisti. Mikä oli tuon prokuraattorin sijaisen nimi?

-- Villefort.

Apotti purskahti nauruun.

Dantès katsoi häneen kummastuneena.

-- Mikä teitä vaivaa? kysyi hän.

-- Näettekö tuon päivänsäteen? kysyi apotti.

-- Näen.

-- No niin; kaikki on minulle nyt selvempää ja kirkkaampaa kuin tuo säde. Lapsiraukka, nuori mies parka! Ja tuo virkamies oli teille ystävällinen?

-- Oli.

-- Tuo kunnon prokuraattorin sijainen poltti, hävitti kirjeen?

-- Niin.

-- Tuo Noirtier ... mikä sokea raukka olettekaan ... tiedättekö, mikä oli tuo Noirtier? -- Tuo Noirtier oli hänen isänsä.

Jos salama olisi iskenyt Dantèsin eteen ja avannut kuilun, joka ulottui helvettiin asti, ei se olisi tehnyt niin äkillistä, niin sähköistä, niin murskaavaa vaikutusta kuin nämä odottamattomat sanat; hän nousi, tarttui molemmin käsin päähänsä aivan kuin estääkseen sitä halkeamasta.

-- Hänen isänsä! Hänen isänsä! huudahti hän.

-- Niin, hänen isänsä, jonka nimi on Noirtier de Villefort, jatkoi apotti.

Kaikki, mikä siihen asti oli ollut Dantèsille hämärää, tuli nyt äkkiä päivänselväksi. Villefort'in kummallinen käytös kuulustelun aikana, hävitetty kirje, vaadittu vala, virkamiehen melkein rukoileva ääni, kaikki se johtui hänen mieleensä; hän kiljahti, horjui aivan kuin humaltunut ja riensi käytävään, jonka kautta hän pääsi apotin huoneesta omaansa.

-- Minun täytyy saada olla yksinäni, sanoi hän, -- ajatellakseni tätä kaikkea.

Palattuaan tyrmäänsä hän vaipui vuoteelleen, jossa vanginvartija illalla tullessaan tapasi hänet istumassa katse tuijottavana, kasvot vääntyneinä, mutta liikkumattomana ja mykkänä kuin kuvapatsas.

Hän oli tehnyt kamalan päätöksen ja vannonut pelottavan valan.

Dantèsin herätti tästä mietiskelystä Farian ääni. Kun vanginvartija oli käynyt hänenkin luonaan, niin hän tuli kutsumaan Dantèsia syömään illallista kanssaan. Fariaa kun pidettiin hulluna, huvittavana hulluna, oli hän saanut kaikenlaisia etuoikeuksia, niin kuin tavallista valkoisempaa leipää ja pienen pullon viiniä sunnuntaisin. Oli juuri nyt sunnuntai, ja apotti tuli kutsumaan nuorta toveriansa jakamaan hänen leipänsä ja viininsä.

Dantès seurasi häntä; hänen kasvonsa rypyt olivat kadonneet ja piirteet olivat tulleet entiselleen; mutta niihin oli ilmaantunut jäykkyyttä ja lujuutta, josta voi arvata hänen tehneen lujan päätöksen. Apotti katsoi häneen terävästi.

-- Olen pahoillani, että autoin teitä etsimisessänne ja sanoin mitä sanoin, lausui hän.

-- Miksikä niin? kysyi Dantès.

-- Siksi, että olen tuonut sieluunne tunteen, jota siellä ei tätä ennen ollut: kostonhimon.

Dantès hymyili.

-- Puhukaamme jostakin muusta, sanoi hän.

Apotti katseli häntä hetkisen ja pudisti surullisena päätään; sitten he puhuivat muusta.

Vanha vanki kuului niihin paljon kärsineisiin ihmisiin, joiden keskustelussa on runsaasti hyviä tietoja ja jotka koko ajan pitävät toisen virkeänä; mutta hän ei ollut itsekäs eikä puhunut omista kärsimyksistään.

Dantès kuunteli ihastuneena hänen jokaista sanaansa; aivan kuin revontulet valaisevat pohjoisilla seuduilla purjehtivien merimiesten tietä, niin näyttivät ne hänelle uusia ihmeellisiä näköaloja, joita satumainen valaistus kirkasti. Dantès ymmärsi, kuinka onnellinen olisi älykäs ihminen saadessaan seurata tätä miestä niille moraalisen, filosofisen ja yhteiskunnallisen sivistyksen kukkuloille, joilla hän tavallisesti oleskeli.

-- Teidän pitäisi opettaa minulle hiukan kaikkea sitä, mitä tiedätte, sanoi Dantès, -- vaikkapa ei muun vuoksi kuin siksi, että teillä ei olisi ikävä minun seurassani. Luullakseni olisitte mieluummin yksin kuin minun kaltaiseni sivistymättömän ja kehittymättömän miehen seurassa. Jos suostutte pyyntööni, niin lupaan olla enää koskaan puhumatta teille pakenemisesta.

Apotti hymyili.

-- Rakas lapsi, sanoi hän, -- ihmistieto on hyvin rajoitettu, ja kun olisin opettanut teille matematiikkaa, fysiikkaa, historiaa ja pari kolme elävää kieltä, niin tietäisitte saman kuin minäkin, enkä tarvitsisi kuin pari vuotta opettaakseni kaiken tietoni teille.

>- Pari vuotta! sanoi Dantès. -- Luuletteko minun oppivan kaiken tuon parissa vuodessa?

-- Ette tietojen käyttämistä, mutta niiden perusteet; oppiminen ei ole samaa kuin tietäminen. Maailmassa on sekä tietorikkaita että oppineita. Muistin avulla tullaan edelliseksi, filosofoimisen avulla jälkimmäiseksi.

-- Mutta eikö filosofiaa voi oppia?

-- Filosofiaa ei opi. Filosofia on kaiken tietämyksen määrä, tietojen omistajan kyky sovelluttaa niitä. Filosofia on se säteilevä pilvi, jolle Kristus laski jalkansa noustessaan taivaaseen.

-- Kertokaahan, sanoi Dantès, -- mitä minulle ensiksi opetatte. Minussa on tiedon jano.

-- Kaikki! sanoi apotti.

Samana iltana laativat vangit opetussuunnitelman, jota he alkoivat toteuttaa seuraavana päivänä. Dantèsilla oli suorastaan ihmeellinen muisti ja verraton käsittämiskyky. Hänellä oli oivallinen matemaattinen taju ja mielikuvitusta, joka auttoi häntä kuivien numeroiden ja jäykkien kaavojen yli, Hän osasi jo hiukan ennestään italiankieltä ja uuskreikkaa, jota oli oppinut matkaillessaan itämailla. Näiden kahden kielen avulla hän piankin oppi ymmärtämään muiden kielten rakenteen; hän alkoi puhua espanjan-, englannin- ja saksankieltä.

Niin kuin hän oli apotti Farialle luvannut, ei hän enää koskaan puhunut paosta, joko sitten siitä syystä, että opintojen tuottama huvitus korvasi vapaudenkaipuun, tai siksi, että hän tahtoi ehdottomasti pitää sanansa, ja päivät kuluivat nopeasti opinnoissa. Vuoden päästä hän oli aivan toinen mies.

Mitä tuli apotti Fariaan, niin Dantès huomasi, että tämä hänen seuransa tuottamasta virkistyksestä huolimatta alkoi päivä päivältä synkistyä. Jokin ajatus näytti taukoamatta ja alinomaa vainoavan häntä. Hän vaipui syviin mietteisiin, huokasi vasten tahtoaan, nousi äkkiä ja käveli synkkänä pitkin vankilaansa.

Eräänä päivänä hän pysähtyi kesken kävelynsä ja huudahti:

-- Kunpa ei olisi vartijoita!

-- Vartijaa ei olisi olemassa, jos vain tahdotte, sanoi Dantès, joka oli aivan kuin kristallin läpi nähnyt hänen ajatuksensa.

-- Olenhan sanonut teille, sanoi apotti, -- että kammoan murhaa.

-- Mutta jos murha tapahtuu itsesäilytysvaistosta, itsepuolustuksen tarpeesta.

-- Minä en sittenkään voisi sitä tehdä.

-- Ajatteletteko sitä kuitenkin?

-- Taukoamatta, taukoamatta, sanoi apotti.

-- Ja olette keksinyt jonkin keinon, ettekö ole? sanoi Dantès kiihkeästi.

-- Olen, jos ulommalle käytävälle asetetaan vahti, joka on kuuro ja sokea.

-- Hän tulee kuuroksi ja sokeaksi, sanoi nuori mies jyrkästi, ja se kauhistutti apottia.

-- Ei, ei, huudahti hän, -- mahdotonta!

Dantès tahtoi jatkaa keskustelua tähän suuntaan, mutta apotti pudisti päätään ja kieltäytyi vastaamasta enempää.

Kului kolme kuukautta.

-- Oletteko väkevä? kysyi eräänä päivänä apotti Dantèsilta.

Vastaamatta sanaakaan Dantès otti taltan, väänsi sen käyräksi kuin hevosenkengän ja oikaisi sen sitten.

-- Lupaatteko, ettette tapa vahtia ennen kuin äärimmäisessä hätätilassa?

-- Lupaan, kautta kunniani!

-- Siinä tapauksessa, aloitti apotti, -- voimme panna tuumamme täytäntöön.

-- Ja paljonko tarvitsemme siihen aikaa?

-- Vähintään vuoden.

-- Mutta voimme kai ryhtyä työhön?

-- Voimme heti.

-- Nyt olemme menettäneet kokonaisen vuoden! huudahti Dantès.

-- Pidättekö sitä vuotta hukkaan menneenä? sanoi apotti.

-- Anteeksi, anteeksi, huudahti Edmond punastuen.

-- Vaiti, sanoi apotti; -- ihminen ei ole koskaan muuta kuin ihminen, ja te olette kuitenkin parhaimpia niiden joukossa, jotka olen tuntenut. Kas, tällainen on suunnitelmani.

Apotti näytti silloin Dantèsille laatimansa piirustuksen: se oli hänen kammionsa, Dantèsin kammion ja niitä yhdistävän käytävän asemakaava. Keskelle tätä käytävää hän oli laatinut sivukäytävän, samanlaisen kuin kaivoksissa. Tämä sivukäytävä vei sen ulomman käytävän alle, jolla vartija käveli. Päästyään kerran sinne he kaivavat ison kolon ja irroittavat laatan, josta käytävän permanto oli muodostettu. Sopivana hetkenä se sitten painuisi sotilaan alta, ja hän putoaisi kuoppaan. Dantèsin piti hyökätä hänen kimppuunsa hetkenä, jolloin hän olisi pökerryksissä putoamisestaan eikä voisi puolustautua, sitoa hänen kätensä, tukkia hänen suunsa, minkä jälkeen pakolaiset avattuaan käytävässä olevan ikkunan laskeutuisivat köysitikkaiden avulla linnoituksen ulkomuuria myöten ja pakenisivat.

Dantès taputti käsiään, ja hänen silmänsä loistivat ilosta; tuuma oli niin yksinkertainen, että sen täytyi onnistua!

Samana päivänä miehet ryhtyivät työhönsä sitä suuremmalla innolla, kun se tapahtui pitkän lepoajan jälkeen ja molemmat nähtävästi toteuttivat salaisia ajatuksiaan.

Heidän työnsä keskeytyi vain silloin, kun molempien täytyi olla omassa huoneessaan vartijan tullessa sinne. He olivat sitä paitsi tottuneet erottamaan hänen askeltensa äänen, kun hän tuli portaita alas, eikä hän kertaakaan yllättänyt kumpaakaan. Uudesta käytävästä irroitettu hiekka olisi lopulta täyttänyt entisen käytävän kokonaan, mutta he heittivät sen vuoroin Dantèsin, vuoroin Farian kammion ikkunasta ulos, vähitellen ja tavattoman varovaisesti: he murensivat sen aivan hienoksi, ja yötuuli vei sen kauaksi jättämättä mitään jälkeä.

Toista vuotta kului tähän työhön, joka suoritettiin taltalla, veitsellä ja puukangella. Työn aikana Faria jatkoi Dantèsin opettamista, puhui hänen kanssaan eri kieliä, kertoi kansoista ja suurista miehistä. Apotti, joka oli kuulunut hienoon maailmaan, osoitti esiintymisessään eräänlaista alakuloista arvokkuutta, ja Dantès, jolla oli luontainen mukautumisen kyky, osasi omaksua itselleen tuon hienon kohteliaisuuden ja ylhäiset seurustelutavat, joita ei saavuta muuten kuin tottumuksen tietä, seurustelemalla ylhäisissä piireissä tai etevien henkilöiden kanssa.

Viidentoista kuukauden kuluttua käytävä oli valmis, kuoppa oli kaivettu ulomman käytävän alle; vartija kuului astelevan siellä edestakaisin, ja vangit, joiden oli pakko odottaa pimeää, kuutamotonta yötä voidakseen varmasti päästä pakoon, eivät pelänneet mitään muuta, kuin että maa pettää liian varhain sotilaan jalkojen alla. Tämä onnettomuus estettiin siten, että pantiin tueksi pölkky, joka oli löydetty käytävää tehtäessä. Dantès oli parhaillaan panemassa sitä paikoilleen, kun hän äkkiä kuuli apotti Farian, joka oli jäänyt Dantèsin kammioon hiomaan rautanaulaa köysitikkaiden kiinnittämistä varten, huutavan häntä hätääntyneellä äänellä. Dantès riensi hänen luokseen ja tapasi apotin keskellä huonetta kalpeana, kasvot hikeä valuen ja kädet nyrkissä.

-- Hyvä Jumala, huudahti Dantès, -- mitä on tapahtunut ja mikä teidän on?

-- Joutuin, joutuin! sanoi apotti, -- kuulkaa minua.

Dantès katseli apotin kalmankalpeita kasvoja, hänen silmiensä ympärille muodostuneita mustia renkaita, hänen kelmeitä huuliaan, hänen pystyyn noussutta tukkaansa, ja kauhistuneena hän pudotti kädessään olleen taltan.

-- Mitä on tapahtunut! huudahti Edmond.

-- Minä olen mennyttä miestä! sanoi apotti. -- Kuulkaa minua. Kamala, ehkä kuolettavakin tauti valtaa kohta minut. Tunnen sen tulevan. Minulla oli samanlaatuinen jo vuotta ennen vangitsemistani. Tätä tautia vastaan on vain yksi ainoa lääke, ilmoitan sen teille; juoskaa nopeasti huoneeseeni, kohottakaa vuoteen jalkaa, se on ontto, siellä on pieni kristallipullo, joka on puolillaan punaista nestettä, tuokaa se tänne. Mutta, ei, ei, minut voitaisiin yllättää täällä; auttakaa minua pääsemään huoneeseeni niin kauan kuin minulla on vielä hiukankaan voimia. Kukapa tietää, mitä tapahtuu sinä aikana, jonka kohtaus kestää.

Dantès ei menettänyt malttiaan, vaikka häntä kohdannut onnettomuus oli tavattoman suuri; hän meni käytävään, veti onnettoman toverinsa perässään ja sai hänet vaivalloisesti viedyksi käytävän toiseen päähän, saapui apotin huoneeseen ja asetti hänet vuoteelle.

-- Kiitos, sanoi apotti, ja koko hänen ruumiinsa värisi aivan kuin hän olisi noussut jääkylmästä vedestä. -- Kohta tauti tulee, vaivun aivan kuin kuolleeksi. Ehkä en tee ainoatakaan liikettä, ehkä en äännähdäkään, mutta ehkä vaahto tulee suustani, jäykistyn ja huudan; koettakaa tukahduttaa huutoni, sillä muussa tapauksessa voidaan minut muuttaa toiseen huoneeseen, ja silloin olemme ainiaaksi erotetut. Kun tulen liikkumattomaksi, kylmäksi ja kuolleen näköiseksi, niin vasta silloin, ymmärrättekö, raotatte puukon avulla hampaani, kaadatte suuhuni kahdeksan tai kymmenen tippaa tuota nestettä, ja ehkä toinnun.

-- Ehkäkö? lausui Dantès surullisesti.

-- Auttakaa, auttakaa! huusi apotti, -- minä ... minä kuo...

Taudinpuuska tuli niin äkkiä ja sellaisella voimalla, että onneton vanki ei ennättänyt lopettaa lausettaan; hänen otsansa yli kiiti pilvi, nopeasti ja uhkaavana kuin myrsky merellä; taudinpuuska laajensi hänen silmänsä, veti suun väärään ja nosti punan poskille: hän huitoi käsillään, kuola tuli hänen suustaan ja hän karjui; mutta Dantès tukahdutti hänen huutonsa peitteen alle. Tätä kesti kaksi tuntia. Sen jälkeen sairas, liikkumattomana kuin kuollut valkoisena ja kylmänä kuin marmori, velttona kuin tallattu kaisla kaatui, jäykistyi viimeisen kohtauksen aikana kerta vielä ja tuli sitten siniseksi.

Edmond odotti siksi, kunnes tämä näennäinen kuolema oli vallannut koko ruumiin ja jäätänyt sen sydämeen asti; silloin hän tarttui veitseen, painoi sen terän hampaiden väliin, avasi suun tavattoman vaivalloisesti, kaatoi siihen kymmenen tippaa punaista nestettä ja odotti.

Kului tunti, eikä vanhus tehnyt ainoatakaan liikettä. Dantès pelkäsi odottaneensa liian kauan ja katseli häntä epätoivoisena. Lopulta nousi heikko puna vanhuksen poskille, silmät, jotka koko ajan olivat olleet auki ja elottomina, saivat entisen katseensa, kuului heikko huokaus, ja sairas liikahti.

-- Pelastettu, pelastettu! huudahti Dantès.

Sairas ei vielä voinut laisinkaan puhua, mutta hän viittasi kauhuissaan ovea kohden. Dantès kuunteli ja kuuli vartijan askelet, kello oli seitsemän.