Part 103

Peppino viittasi, nuori poika sieppasi vadin nopeasti pois. Danglars heittäytyi vuoteelleen, Peppino sulki oven ja alkoi syödä keittoaan.

Danglars ei voinut nähdä Peppinoa, mutta hän kuuli, että tämä söi, söi maiskuttaen suutaan, niin kuin sivistymätön ihminen ainakin.

-- Tyhmeliini! sanoi Danglars.

Peppino ei ollut sitä kuulevinaan, jatkoi vain hitaasti syömistään.

Danglars tunsi, että hänen vatsansa oli yhtä tyhjä kuin danaidien ruukku. Hän ei voinut kuvitellakaan, että koskaan saisi sitä täyteen. Hän odotti kuitenkin vielä kärsivällisesti puoli tuntia, mutta tämä aika tuntui hänestä ikuisuudelta.

Hän nousi ja meni uudelleen ovelle.

-- Älkää kiusatko minua, sanoi hän, -- vaan sanokaa suoraan, mitä minulta vaaditte?

-- Sanokaa te itse, teidän ylhäisyytenne, mitä meiltä tahdotte... Määrätkää ja me tottelemme.

-- Avatkaa siis ensin ovi.

Peppino avasi.

-- Minä tahdon syödä, hitto vieköön! sanoi Danglars.

-- Ja mitä teidän ylhäisyytenne tahtoo syödä?

-- Palasen kovaa leipää, koska kananpaisti on tässä kirotussa luolassa liian kallista.

-- Leipääkö. Hyvä on, sanoi Peppino. -- Hohoi, leipää, huusi hän.

Nuori poika toi pienen leivän.

-- Tässä on! sanoi Peppino.

-- Mitä se maksaa? kysyi Danglars.

-- Neljätuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäkahdeksan kultarahaa. Olette maksanut kaksi kultarahaa edeltäpäin.

-- Mitä, leivästä satatuhatta frangia?

-- Satatuhatta frangia, sanoi Peppino.

-- Mutta ettehän kanastakaan pyytänyt muuta kuin satatuhatta frangia!

-- Me emme tarjoile ruokalistan mukaan vaan aterioittain. Voitte pyytää kymmenen eri ruokalajia tai yhden, hinta on sama.

-- Joko taas laskette leikkiä! Rakas ystävä, sanon suoraan, että tämä on järjetöntä, mieletöntä! Sanokaa suoraan, että tahdotte minun kuolevan nälkään, niin kaikki loppuu pikemmin.

-- Emme suinkaan, teidän ylhäisyytenne, -- tehän tahdotte itse surmata itsenne. Maksakaa ja syökää.

-- Millä minä maksan, senkin elukka! sanoi Danglars. -- Luuletko, että taskussani on satatuhatta frangia?

-- Taskussanne on viisi miljoonaa viisikymmentätuhatta, teidän ylhäisyytenne. Tällä rahalla saatte viisikymmentä kokonaista ja yhden puolikkaan kanan.

Danglars'ia värisytti. Side putosi viimeinkin hänen silmiltään. Tämä oli todellakin leikinlaskua, mutta nyt hän sen ymmärsi.

Suoraan sanoen se ei enää ollutkaan hänen mielestään yhtä kömpelöä leikinlaskua kuin alussa oli tuntunut.

-- Kas niin, kas niin, sanoi hän. -- Jos maksan nuo satatuhatta frangia, niin saanko silloin edes olla rauhassa, saanko syödä aivan niin paljon kuin tahdon?

-- Epäilemättä, sanoi Peppino.

-- Mutta millä ne maksan teille, sanoi Danglars hengähtäen jälleen vapaammin.

-- Sehän on helppoa, teillä on avoin luotto Thomson & Frenchin liikkeessä Via dei Banchin varrella Roomassa. Antakaa minulle noille herroille osoitettu neljäntuhannen yhdeksänsadan yhdeksänkymmenenkahdeksan kultarahan kuitti, niin pankkiirimme käy ne perimässä.

Danglars tahtoi edes sen ansion itselleen, että hän muka vapaaehtoisesti oli tähän suostunut. Hän tarttui Peppinon ojentamaan paperiin ja kynään ja kirjoitti kuitin.

-- Kas niin, sanoi hän, -- tässä on kuitti.

-- Ja tässä on kananpaistinne.

Danglars leikkasi huoaten paistia; se oli hänen mielestään kovin laiha niin suurella summalla ostetuksi.

Peppino luki tarkkaan paperin, pisti sen taskuunsa ja ryhtyi taas syömään keittoaan.

116. Anteeksianto

Seuraavana päivänä Danglars'in oli jälleen nälkä. Luolan ilma kiihotti kovasti ruokahalua. Vanki luuli, ettei hänen tänä päivänä tarvinnut maksaa mitään. Säästäväisenä miehenä hän oli piilottanut puolet paistista ja leivästä kammionsa nurkkaan.

Mutta tuskin hän oli syönyt, kun hänen jo tuli jano. Sitä hän ei ollut ottanut lukuun.

Hän taisteli janoa vastaan, kunnes tunsi kielensä tarttuvan kitalakeensa.

Kun hän ei enää voinut janoaan vastustaa, hän huusi vartijaa. Tämä oli uusi mies.

Danglars arveli viisaimmaksi keskustella entisen tuttavansa kanssa. Hän kutsui Peppinoa.

-- Tässä olen, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino rientäen kiireesti paikalle. -- Mitä haluatte?

-- Juotavaa, sanoi vanki.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, -- tiedättehän, että viini on Rooman lähistöllä tavattoman kallista.

-- Antakaa siis minulle vettä, sanoi Danglars koettaen välttää kiristystä.

-- Teidän ylhäisyytenne, vesi on viiniä harvinaisempaa. Nyt on niin kovin kuiva aika!

-- Tuo vanha juttu näyttää siis taas alkavan, sanoi Danglars.

Hän hymyili näyttääkseen laskevansa leikkiä, vaikka tunsikin hien valuvan pitkin ohimokaan.

-- Katsokaahan, ystäväni, sanoi Danglars nähdessään Peppinon seisovan liikkumattomana paikallaan, -- tahtoisin saada vain lasillisen viiniä. Ettehän sitä minulta kiellä?

-- Johan olen sanonut teille, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, -- että me emme myy vähittäin.

-- No, antakaa siis minulle pullo.

-- Mitä lajia?

-- Huokeinta.

-- Niillä on kaikilla sama hinta.

-- Mikä hinta?

-- Kaksikymmentäviisituhatta frangia pullo.

-- Sanokaahan suoraan, että tahdotte kyniä minut putipuhtaaksi, huudahti Danglars, ja hänen äänensä soi kaameana kuin Harpagonin ääni. -- Parempihan se on, kuin että tällä tavoin revitte minut pala palalta kappaleiksi.

-- Ehkä se on päällikkömme aikomus, sanoi Peppino.

-- Kuka on päällikkönne?

-- Sama, jonka eteen teidät eilen vietiin.

-- Pyytäkää hänet luokseni.

-- Se käy helposti päinsä.

Vähän ajan päästä Luigi Vampa seisoi Danglars'in edessä.

-- Kutsuitteko minua? kysyi hän vangilta.

-- Tekö olette sen joukon päällikkö, joka minut toi tänne?

-- Olen, teidän ylhäisyytenne.

-- Mitä siis vaaditte lunnaiksi, sanokaa?

-- Aivan yksinkertaisesti vain ne viisi miljoonaa, jotka teillä on.

Danglars tunsi kamalan kouristuksen sydämessään.

-- Minulla ei ole mitään muuta kuin se, se on jäännös tavattoman suuresta omaisuudestani. Jos sen minulta riistätte, riistätte elämäni.

-- Meitä on kielletty vuodattamasta vertanne, teidän ylhäisyytenne.

-- Ja kuka sen on kieltänyt?

-- Hän, jota tottelemme.

-- Luulin teitä päälliköksi.

-- Olen kyllä näiden miesten päällikkö, mutta toinen mies on minun päällikköni.

-- Totteleeko tämä päällikkö ketään?

-- Tottelee.

-- Ketä?

-- Jumalaa.

Danglars mietti hetkisen.

-- En ymmärrä teitä, sanoi hän.

-- Se on kyllä mahdollista.

-- Ja tämäkö päällikkö on käskenyt teitä kohtelemaan minua näin?

-- Niin.

-- Mikä on hänen tarkoituksensa?

-- Sitä en tiedä.

-- Kas niin, sanoi Danglars, -- otatteko miljoonan?

-- En.

-- Kaksi miljoonaa?

-- En.

-- Kolme miljoonaa? ... neljä?... Ajatelkaahan, neljä? Annan ne teille sillä ehdolla, että päästätte minut vapaaksi.

-- Miksi tarjoatte meille neljä miljoonaa siitä, minkä hinta on viisi? sanoi Vampa. -- Tämähän on jo minun ymmärtääkseni kiskomista, herra pankkiiri.

-- Ottakaa kaikki, ottakaa kaikki, sanon minä! huudahti Danglars, -- ja tappakaa minut!

-- Tyyntykää, tyyntykää, teidän ylhäisyytenne, kiihotatte vertanne ja siitä saatte sellaisen nälän, että voitte syödä miljoonalla päivässä. Olkaahan hiukan säästäväisempi!

-- Mutta kun minulla lopulta ei ole enää rahaa, millä maksan teille! huusi Danglars epätoivoissaan.

-- Silloin saatte kärsiä nälkää.

-- Nälkää, sanoi Danglars kalveten.

-- Luultavasti, vastasi Vampa tyynesti.

-- Mutta sanoittehan, ettette tahdo surmata minua?

-- Emme tahdo.

-- Ja annatte minun kuitenkin kuolla nälkään.

-- Se ei ole sama asia.

-- Te kurjat raukat! huusi Danglars. -- Minä petän kaikki teidän toiveenne. Kun minun kerran täytyy kuolla, niin sitten kuolen mieluummin heti. Kiduttakaa, rääkätkää minua, tappakaa minut, mutta kuittia ette minulta enää saa!

-- Niin kuin teidän ylhäisyytenne vain itse suvaitsee, sanoi Vampa.

Hän poistui kammiosta.

Karjuen Danglars heittäytyi vuoteelleen.

Mitä nämä miehet olivat? Kuka oli heidän näkymätön johtajansa? Mitä aikomuksia heillä oli hänen suhteensa? Kun kaikki muut voivat lunnailla päästä vapaiksi, miksi ei hän voinut?

Kuolema, äkillinen ja väkivaltainen kuolema oli ainoa, millä hän voi pettää nämä leppymättömät vihamiehensä, jotka näyttivät tuntemattomasta syystä haluavan hänelle kostaa.

Ehkä ensi kertaa pitkän elämänsä aikana Danglars ajatteli kuolemaa sekä kaipauksella että pelolla. Nyt hänen täytyi suunnata katseensa tuohon säälimättömään kummitukseen, joka asuu jokaisen luodun olennon sisällä ja jokaisella sydämenlyönnillä kuiskaa hänelle: Sinä kuolet!

Danglars oli kuin metsän peto, joka metsästyksen alussa vilkastuu, sitten joutuu epätoivoon ja juuri tämän epätoivon ansiosta joskus pääsee pakenemaan.

Danglars ajatteli pakoa.

Mutta seinät olivat kalliota, ja ainoan vapauteen vievän aukon luona istui lukeva mies, ja tämän miehen takana näkyi liikkuvan edestakaisin varjoja.

Kaksi päivää hän pysyi päätöksessään olla allekirjoittamatta, sen jälkeen hän pyysi ruokaa ja tarjosi miljoonan.

Hänelle tarjottiin suurenmoinen illallinen ja hänen miljoonansa otettiin vastaan.

Tästä hetkestä alkaen oli onnettoman vangin elämä ainaista horjumista. Hän oli jo niin paljon kärsinyt, ettei hän tahtonut hankkia itselleen uusia tuskia, ja suostui sen vuoksi kaikkiin vaatimuksiin. Kahdentoista päivän päästä, eräänä iltapäivänä, syötyään yhtä ylellisesti kuin rikkautensa päivinä, hän laski varansa ja huomasi kirjoittaneensa niin paljon kuitteja, ettei hänellä ollut enää jäljellä muuta kuin viisikymmentätuhatta frangia.

Silloin hänessä tapahtui kummallinen muutos; hän, joka oli luopunut viidestä miljoonasta, koetti pelastaa jäljellä olevat viisikymmentätuhatta. Hän päätti ennemmin kärsiä puutetta kuin luopua näistä rahoista, ja hänessä heräsi toiveita, jotka olivat hulluuden rajalla. Hän, joka niin pitkät ajat oli unohtanut Jumalan olemassaolon, ajatteli nyt, että Jumala toisinaan tekee ihmeitä: että luola voi sortua, että paavin sotilaat voivat löytää tämän kirotun paikan ja tulla hänet pelastamaan, silloinhan hänellä vielä olisi viisikymmentätuhatta frangia, ja tämä rahamäärä voi estää miestä kuolemasta nälkään. Hän rukoili Jumalaa säilyttämään hänelle nämä viisikymmentätuhatta frangia, ja rukoillessaan hän itki.

Näin kului kolme päivää, jona aikana Jumalan nimi oli aina hänen huulillaan. Välillä hän houraili ja oli näkevinään ikkunasta pieneen huoneeseen, jossa muuan vanhus makasi vuoteellaan kuolemaisillaan.

Tämäkin vanhus kuoli nälkään.

Neljäntenä päivänä hän ei enää ollut ihminen, vaan elävä ruumis. Hän oli koonnut lattialta pienimmätkin edellisten aterioiden jätteet ja alkoi kalvaa mattoakin, jolla lattia oli peitetty.

Sitten hän rukoili Peppinoa kuin suojelusenkeliä, rukoili, että tämä antaisi hänelle hiukan ruokaa. Hän tarjosi tuhatta frangia leipäpalasta.

Peppino ei vastannut.

Viidentenä päivänä hän laahasi itsensä kammion ovelle.

-- Mutta ettehän te ole kristittyjä, sanoi hän nousten polvilleen. -- Tahdotte surmata miehen, joka on veljenne Jumalan edessä. Voi, minun entiset ystäväni, minun entiset ystäväni!

Hän vaipui kasvoilleen maahan, mutta nousi sitten ponnistaen epätoivoisesti voimiaan.

-- Päällikkö, huusi hän, -- päällikkö!

-- Tässä olen, sanoi Vampa astuen heti esiin, -- mitä tahdotte?

-- Ottakaa viimeinen roponi, sanoi Danglars ojentaen hänelle lompakkonsa, -- ja antakaa minun elää täällä, tässä luolassa. En pyydä enää vapautta, en muuta kuin ruokaa.

-- Te siis kärsitte kovia tuskia? kysyi Vampa.

-- Niin, minä kärsin, kärsin kamalasti!

-- Ja toiset ihmiset ovat kuitenkin saaneet kärsiä vielä enemmän.

-- Sitä en usko.

-- Ne, jotka ovat kuolleet nälkään.

Danglars ajatteli vanhusta, jonka oli kuumehoureissaan nähnyt nälkäkuoleman kynsissä.

Hän löi otsansa maahan ja vaikeni.

-- Niin, se on totta, muutamat ovat saaneet kärsiä vieläkin enemmän kuin minä, mutta he olivat ainakin marttyyreja.

-- Kadutteko edes? kysyi synkkä ja juhlallinen ääni, joka sai hiukset nousemaan Danglars'in päässä pystyyn.

Hänen heikontunut katseensa koetti erottaa esineitä, ja hän näki rosvojen takana pilarin varjossa viittaan kietoutuneen miehen.

-- Mitä minun pitää katua? kysyi Danglars.

-- Kaikkea sitä pahaa, minkä olette saanut aikaan, sanoi sama ääni.

-- Minä kadun, minä kadun! huudahti Danglars.

Ja hän iski kynsillään laihtuneeseen rintaansa.

-- Silloin annan teille anteeksi, sanoi mies, heitti viittansa yltään ja astui eteenpäin tullakseen valoon.

-- Kreivi Monte-Cristo! sanoi Danglars kalveten kauhusta vielä enemmän kuin äsken nälästä ja tuskasta.

-- Erehdytte, minä en ole kreivi Monte-Cristo.

-- Kuka sitten olette?

-- Se, jonka myitte, petitte, häpäisitte; se, jonka morsiamen saatoitte kunniattomuuteen; se, jonka tallasitte jalkoihinne noustaksenne rikkauteen. Minä olen se, jonka isän te surmasitte nälkään, jonka tuomitsitte nälkäkuolemaan ja joka kuitenkin antaa teille anteeksi, sillä hän itsekin tarvitsee anteeksiantoa: minä olen Edmond Dantès!

Danglars kiljahti ja kaatui suulleen.

-- Nouskaa, sanoi kreivi, -- henkenne on pelastettu. Sama onni ei ole kohdannut rikostovereitanne, joista toinen on mielipuolena ja toinen kuollut! Pitäkää jäljellä olevat viisikymmentätuhatta frangia, minä lahjoitan ne teille. Mitä tulee sairaaloilta varastamiinne viiteen miljoonaan, niin ne on jo eräs tuntematon maksanut takaisin. -- Ja nyt syökää ja juokaa, tänä iltana olette vieraani. Vampa, kun tämä mies on tointunut, pääsee hän vapaaksi.

Danglars pysyi kumarassa, kunnes kreivi oli poistunut. Kohottaessaan päänsä hän ei enää nähnyt muuta kuin etäällä häämöttävän varjon, jonka kulkiessa ohi kaikki rosvot kumarsivat syvään.

Kreivin määräysten mukaan Vampa toimitti Danglars'ille ruokaa, parasta viiniä ja oivallisimpia hedelmiä, vei hänet vaunuihin ja jätti hänet tielle seisomaan erästä puuta vastaan.

Hän oli siinä päivän koittoon asti, tietämättä missä oli.

Aamulla hän huomasi seisovansa erään puron lähellä. Hänen oli jano, ja hän kulki vaivalloisesti puron luo.

Kumartuessaan juomaan hän huomasi tukkansa tulleen valkoiseksi.

117. Lokakuun viides päivä

Oli kuuden aika illalla; taivaasta hohti kellertävää valoa siniseen mereen, johon syksyn aurinko loi kultaisia säteitään.

Päivän helle oli vähitellen haihtunut, ja vieno tuulahdus vilvoitti kuin luonnon suloinen henkäys Välimeren rantoja ja kuljetti seudusta seutuun puiden tuoksua ja siihen liittyvän meren raikkaan tunnun.

Tällä laajalla merellä, joka ulottuu Gibraltarista Dardanelleihin ja Tunisista Venetsiaan, purjehti siromuotoinen alus illan ensi usvissa. Se muistutti joutsenta, joka avaa siipensä ja ui tuulen viemänä veden pintaa pitkin. Se kiiti nopeasti ja samalla sirosti eteenpäin, jättäen jälkeensä kimaltelevan juovan.

Aurinko, jonka viimeisiä säteitä tervehdimme, katosi lännen taivaanrantaan, mutta valo välkkyi laineilla ja näytti loistavan tarumaailman mukaan kertovan, että tulijumala oli vaipunut Amfitriten syliin, joka turhaan koetti peittää rakastajaansa sinisellä viitallaan.

Alus kiiti nopeasti, vaikka tuntui niin tyyneltä, että immen kiharat tuskin olisivat tuulessa häilyneet.

Aluksen keulassa seisoi kookas, tummaihoinen ja kirkassilmäinen mies, katsellen edessään kohoavaa tumman keilan muotoista saarta, joka muistutti isoa katalonialaista hattua.

-- Tuoko on Monte-Cristo? kysyi hän vakavalla ja surun leimaamalla äänellä.

-- Niin, teidän ylhäisyytenne, vastasi kapteeni, -- tulemme perille.

-- Tulemme perille! toisti matkamies tavattoman alakuloisesti.

Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:

-- Niin, siellä on satama.

Hän vaipui jälleen ajatuksiinsa, ja hänen huulilleen nousi hymy, joka oli kyyneliä murheellisempi.

Muutamaa minuuttia myöhemmin näkyi saaresta valonvälke, ja pyssyn paukahdus kuului alukseen asti.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi kapteeni, -- rannalta annetaan merkki, tahdotteko itse vastata siihen?

Kapteeni viittasi kädellään saarta kohden, jonka reunasta erkani yksinäinen valkoinen pilvi, laajeni ja haihtui.

-- Kyllä, kyllä, vastasi hän aivan kuin unesta havahtuen. -- Antakaa tänne.

Kapteeni ojensi hänelle ladatun karbiinin. Matkustaja tarttui siihen, nosti sen hitaasti ja ampui ilmaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin laskettiin purjeet ja alus laski ankkuriin viidensadan jalan päässä pienestä satamasta.

Soutuvene pantiin heti vesille, siihen meni neljä soutajaa, perämies ja matkustaja. Mutta hän ei istuutunutkaan keulaan häntä varten varatulle siniselle matolle, vaan jäi seisomaan kädet rinnalla ristissä.

-- Soutakaa! kehotti matkustaja.

Kaikki kahdeksan airoa putosivat veteen aivan yht'aikaa vesipisarankaan pirskahtamatta. Sitten vene alkoi nopeasti liukua eteenpäin.

Pian vene oli pienessä, luonnon muodostamassa satamassa. Veneen pohja otti hienoon hiekkaan.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi perämies, -- nouskaa kahden soutajan olkapäille, he kantavat teidät maihin.

Nuori mies vastasi tähän kiipeämällä laidan yli ja astumalla veteen, joka ulottui hänen vyötäisiinsä asti.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi perämies, -- teette väärin, ja herramme toruu meitä.

Nuori mies kulki rantaa kohti kahden merimiehen jäljessä, jotka etsivät parhaimmat kahlauspaikat. Ranta oli noin kolmenkymmenen askelen päässä. Siellä matkustaja pudisti jalkojaan ja etsi katseillaan tietä, jota voisi lähteä kulkemaan, sillä oli jo aivan pimeä.

Samassa laskeutui käsi hänen olalleen ja hän kuuli äänen, joka sai hänet värähtämään.

-- Hyvää päivää, Maximilien. Olette täsmällinen, kiitos siitä!

-- Tekö, kreivi, sanoi nuori mies tehden liikkeen, joka muistutti iloa, ja puristi molemmin käsin Monte-Criston kättä.

-- Niin kuin näette, olen yhtä täsmällinen kuin tekin. Mutta tehän olette läpimärkä, ystäväni, teidän täytyy muuttaa vaatteita. Täällä on erityinen huoneisto varattu teitä varten, ja siellä unohdatte väsymyksen ja vilun.

Monte-Cristo huomasi Morrelin kääntyvän. Hän odotti.

Nuori mies huomasi hämmästyksekseen, että miehet, jotka hänet olivat tuoneet, eivät olleet puhuneet mitään, lähteneet vain pois, vaikkei hän ollut heille maksanut mitään. Kuului airojen ääni, kun vene palasi purren luo.

-- Etsittekö merimiehiä? kysyi kreivi.

-- Niin. En antanut heille mitään, ja he ovat kuitenkin lähteneet pois.

-- Älkää välittäkö siitä, Maximilien, sanoi Monte-Cristo nauraen, -- olen tehnyt merimiesten kanssa sellaisen sopimuksen, että saareeni tulo on maksuton.

Morrel katsoi kummastuneena kreiviin.

-- Kreivi, sanoi hän, -- ette ole täällä enää sama kuin Pariisissa.

-- Kuinka niin?

-- Täällä te nauratte.

Monte-Criston otsa kävi äkkiä synkäksi.

-- Olette oikeassa huomauttaessanne siitä minulle, Maximilien, sanoi hän. -- Teidän näkemisenne oli minulle suuri onni, ja unohdin, että kaikki onni on katoavaa.

-- Ei, ei, kreivi, sanoi Morrel tarttuen molemmin käsin jälleen kreivin käteen. -- Naurakaa, olkaa onnellinen ja todistakaa naurullanne, ettei elämä ole surullinen muille kuin kärsiville. Te olette armelias, olette hyvä, olette suuri, ystäväni, ja rohkaistaksenne mieltäni teeskentelitte iloisuutta.

-- Erehdytte, Morrel, sanoi Monte-Cristo, -- olin todellakin onnellinen.

-- Siinä tapauksessa unohdatte minut. Sitä parempi.

-- Kuinka niin?

-- Sillä tiedättehän, ystäväni, että sanon teille niin kuin gladiaattorit keisarille sirkuksessa: "Kuolemaan menevät tervehtivät sinua!"

-- Ette siis ole vielä löytänyt lohdutusta? kysyi Monte-Cristo katsoen omituisesti häneen.

-- Pidittekö todellakin sitä mahdollisena? vastasi Morrel luoden katkeran katseen kreiviin.

-- Kuulkaahan, sanoi kreivi, -- ymmärrättehän hyvin sanani, Maximilien? Ette pidä minua minään tavallisena ihmisenä, kalistimena, josta lähtee epämääräisiä, sekavia ääniä. Kun kysyn, ettekö ole löytänyt lohdutusta, puhun miehenä, joka tuntee ihmissydämen salaisuudet. Astukaamme siis, Morrel, yhdessä sydämenne syvyyteen ja tutkikaamme sitä. Vieläkö tuo sama kiihkeä tuska saa teidät sävähtämään kuin myrkkyhyttysen pureman leijonan? Vieläkö teitä kalvaa jano, joka ei sammu ennen kuin haudassa? Vaivaako teitä tuo kaipauksen ihanteellisuus, joka irroittaa ihmisen elämästä ja vainoaa kuolemaan asti? Vai onko teissä väsyneen rohkeuden velttoutta, ikävyyttä, joka sammuttaa viimeisenkin toivon säteen? Onko muisto kalvennut, ja ovatko kyynelenne jo kuivuneet? Rakas ystävä, jos niin on asian laita, jos ette enää voi itkeä, jos luulette herpaantuneen sydämenne kuolleen ettekä jaksa enää muuta kuin turvata Jumalaan ja katsoa taivasta, niin, ystäväni, heittäkäämme syrjään kaikki sanat, jotka eivät voi kuvata sitä, mitä sielumme tahtoo niihin mahduttaa. Maximilien, olette löytänyt lohdutuksen, älkää enää valittako.

-- Kreivi, sanoi Morrel lempeästi ja kuitenkin varmasti, -- kreivi, kuulkaa minua, sillä osoitan sormellani maata ja nostan silmäni taivasta kohden. Olen tullut luoksenne kuollakseni ystävän syliin. Onhan maailmassa ihmisiä, joita rakastan; rakastan sisartani Julietä, rakastan hänen miestään Emmanuelia, mutta tarvitsen voimakkaan sylin, joka minulle aukenee, ja tahdon nähdä kuollessani hymyn. Sisareni purskahtaisi itkuun ja pyörtyisi, näkisin hänen kärsivän, ja olen jo kylliksi itse saanut kärsiä. Emmanuel riistäisi aseen kädestäni ja täyttäisi talon huudoillaan. Te, kreivi olette antanut minulle lupauksenne, te olette ihmistä suurempi, sanoisin teitä jumalaksi, ellette olisi kuolevainen. Te talutatte minut hiljaa ja hellästi kuoleman portille asti, teettehän niin?

-- Ystävä, sanoi kreivi, -- pieni epäilys vaivaa minua vielä. Oletteko ehkä niin heikko, että ylpeilette surustanne ja haluatte sitä näyttää?

-- En, katsokaahan, olen tyyni, sanoi Morrel ojentaen kätensä kreiville, -- eikä valtimoni syki tavallista kiihkeämmin. Ei, olen nyt tullut matkan päähän, pitemmälle en mene. Olette pyytänyt minua odottamaan ja toivomaan. Tiedättekö, mitä olette saanut aikaan tuolla viisaudellanne. Olen odottanut kuukauden, siis kärsinyt kuukauden. Olen toivonut! -- ihminen on kurja olento raukka -- olen toivonut, mitä en itsekään tiedä, jotakin tuntematonta, mieletöntä, uskomatonta, ihmettä, Jumala yksin tietää, mitä olen toivonut, hän, joka järkeemme on liittänyt tuon hulluuden, jota sanotaan toivoksi. Niin, olen odottanut ja toivonut, kreivi, ja neljännestunnin ajan olette tietämättänne kiduttanut, haavoittanut sydäntäni, sillä jokainen sananne on todistanut minulle, ettei minulla ole enää mitään toivottavaa. Oi kreivi, kuinka suloista onkaan saada levätä kuolemassa!

Morrel lausui nämä viimeiset sanat niin kiihkeästi ja voimakkaasti, että kreivi vavahti.

-- Ystäväni, sanoi Morrel huomatessaan kreivin vaikenevan, -- olette määrännyt lokakuun viidennen päivän elämäni viimeiseksi... Ystäväni, tänään on lokakuun viides päivä...

Morrel otti kellon taskustaan.

-- Kello on yhdeksän, minulla on vielä kolme tuntia aikaa elää.

-- Niin on, vastasi Monte-Cristo, -- tulkaa.

Morrel seurasi konemaisesti kreiviä, ja ennen kuin hän huomasikaan, he olivat jo saapuneet luolaan. Ovi aukeni, tuoksut tulvehtivat häntä vastaan, kirkas valo häikäisi häntä.

Morrel arkaili astua pitemmälle. Hän epäili kaikkea tätä veltostuttavaa komeutta ympärillään.

Monte-Cristo veti häntä hellästi eteenpäin.

-- Emmekö voisi käyttää näitä kolmea jäljellä olevaa tuntia niin kuin roomalaiset, jotka keisarinsa ja perijänsä Neron tuomittua heidät kuolemaan istuivat kukilla koristetun pöydän ääreen ja hengittivät myrkkyä heliotrooppien ja ruusujen tuoksussa?

Morrel hymyili.

-- Niin kuin vain tahdotte, sanoi hän. -- Kuolema on aina kuolema, siis unhotus, lepo, elämästä poistuminen ja siis tuskan heittäminen.

Hän istahti, ja Monte-Cristo istuutui vastapäätä häntä.

He olivat ylellisessä ruokasalissa, jota jo aikaisemmin olemme kuvailleet. Se oli tuo huone, jossa marmoripatsaat kantoivat päänsä päällä kukilla ja hedelmillä täytettyjä maljoja.

Morrel oli luonut katseen ympärilleen, mutta ei ollut huomannut mitään erikoista.

-- Puhukaamme niin kuin miehet ainakin, sanoi hän katsoen terävästi kreiviin.

-- Puhukaa, vastasi tämä.

-- Kreivi, jatkoi Morrel, -- mielestäni teissä yhtyy kaikki inhimillinen tietämys ja te olette aivan kuin toisesta, täydellisemmästä ja viisaammasta maailmasta kotoisin.

-- Tuossa on hiukan totta, Morrel, sanoi kreivi, ja kaunis, alakuloinen hymy jalosti hänen kasvojaan. -- Olen tullut siitä tähdestä, jonka nimi on suru.