Part 102

Peppino nousi vaunujen takaistuimelle.

-- Tahtooko teidän ylhäisyytenne nähdä Pietarinkirkon? kysyi opas.

-- Minkä tähden? kysyi paroni.

-- Minkä muun tähden kuin nähdäksenne sen?

-- Minä en ole tullut Roomaan näkemään rakennuksia, sanoi Danglars ääneen. Sitten hän lisäsi aivan hiljaa itsekseen ahneuden hymyn väikkyessä hänen huulillaan: -- Minä olen tullut nostamaan rahoja.

-- Minne hänen ylhäisyytensä siis menee...

-- Hotelliin.

-- Casa Pastrini, sanoi opas ajajalle.

Ja ajurin vaunut läksivät nopeasti liikkeelle.

Kymmenen minuuttia myöhemmin paroni oli palannut huoneistoonsa, ja Peppino asettui istumaan penkille hotellin edustalle lausuttuaan ensin muutaman sanan eräälle noista ennenmainitsemistamme Mariuksen ja Gracchuksen jälkeläisistä, joka heti lähti kiitämään Capitoliumille päin.

Danglars oli väsynyt, tyytyväinen ja uninen. Hän meni levolle, pani lompakon tyynynsä alle ja vaipui uneen.

Peppinolla on runsaasti aikaa. Hän pelasi _morra_-pelïà kantajien kanssa ja joi pullollisen Orvieto-viiniä lohduttaakseen itseään.

Seuraavana päivänä Danglars heräsi myöhään, vaikka oli mennyt varhain levolle. Viitenä kuutena viimeisenä yönä hän oli nukkunut huonosti, mikäli ollenkaan.

Hän söi runsaasti, ja välittäen vähät kaupungin nähtävyyksistä, niin kuin oli sanonut, hän tilasi postihevoset kello kahdeksitoista.

Mutta Danglars ei ollut ottanut lukuun poliisilaitoksen muodollisuuksia ja postitalon isännän laiskuutta. Niinpä hevoset tulivat vasta kello kaksi, ja opas toi tarkastetun passin vasta kello kolme.

Kaikki nämä valmistukset olivat houkutelleet Pastrinin hotellin edustalle suuren joukon joutilaita.

Mahtavana asteli paroni tämän joukon läpi, joka nimitteli häntä ylhäisyydeksi saadakseen jonkin rovon. Tiedämmehän, että Danglars oli kansanmielinen ja että hän tähän asti oli antanut nimittää itseään ainoastaan paroniksi; mutta kun hän nyt kuuli itseään sanottavan hänen ylhäisyydekseen, tuntui se hänestä niin suloiselta, että hän antoi kymmenkunta paclia roskaväelle, joka olisi ollut valmis sanomaan häntä "teidän korkeudeksenne" saadakseen saman verran lisää.

-- Minnepäin? kysyi ajaja italiankielellä.

-- Anconaan, vastasi paroni.

Danglars aikoi ensin mennä Venetsiaan, nostaa siellä pankista osan rahojaan, matkustaa sen jälkeen Wieniin ja periä siellä loput. Hänen aikomuksensa oli asettua asumaan viimeksi mainittuun kaupunkiin, jota oli kehuttu huvitusten kaupungiksi.

Kun oli päästy puolentoista peninkulman päähän Roomasta, alkoi jo tulla pimeä. Danglars ei ollut aavistanut, että päivä oli kulunut niin pitkälle, muussa tapauksessa hän olisi jäänyt Roomaan. Hän kysyi ajurilta, kuinka pitkälti oli vielä matkaa lähimpään kaupunkiin.

-- _Non capisco_,[13] vastasi ajaja.

Danglars nyökäytti päätään aivan kuin sanoakseen:

-- Hyvä on!

Vaunut jatkoivat matkaansa.

-- Ensimmäisellä postiasemalla pysähdyn, ajatteli Danglars.

Hän oli vielä saman tyytyväisyyden vallassa kuin eilenkin, ja siksi hän oli hyvin nukkunutkin. Hän lojui mukavasti kaksinkertaisilla joustimilla varustetuissa englantilaisissa vaunuissa, kaksi hyvää hevosta oli vetämässä, matkaa oli puoli neljättä peninkulmaa, sen hän tiesi. Minkä sille mahtaa, että mies on pankkiiri ja on onnellisesti tehnyt vararikon.

Danglars muisteli kymmenen minuutin ajan Pariisiin jäänyttä vaimoaan ja toisen kymmenen minuutin ajan tytärtään, joka neiti d'Armillyn seurassa kiersi maita ja mantereita; sitten hän ajatteli vielä kymmenen minuuttia velkojiaan ja millä tavoin käyttäisi rahansa. Ja kun hänellä ei sen jälkeen ollut enää mitään ajateltavaa, hän sulki silmänsä ja vaipui uneen.

Jos vaunut heilahtivat tavallista enemmän, avasi Danglars silmänsä, mutta aina hän näki ajavansa hyvää kyytiä pitkin Rooman campagnaa, jolla siellä täällä näkyi muinaisen vesijohtolaitoksen pylväitä kuin kivettyneitä jättiläisiä. Mutta yö oli kylmä, synkkä ja sateinen, ja kun mies on puolinukuksissa, on hänen viisaampaa pysytellä silmät ummessa vaunuissaan kuin pistää päänsä ikkunasta kysyäkseen, missä oltiin. Eihän ajaja kuitenkaan olisi osannut vastata muuta kuin: _Non capisco_.

Danglars siis nukkui arvellen ehtivänsä kyllä herätä päästyään postiasemalle.

Vaunut pysähtyivät. Oltiin siis majatalon luona.

Danglars avasi silmänsä, katsoi vaunujen ikkunasta odottaen näkevänsä kaupunkia tai ainakin kylää, mutta hän näki vain yksinäisen, rappeutuneen rakennuksen ja kolme neljä miestä, jotka liikkuivat kuin varjot.

Danglars odotti, että ajaja tulisi vaatimaan maksua ja päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen saadakseen uudelta ajomieheltä tiedustelluksi yhtä ja toista. Mutta hevoset riisuttiinkin valjaista ja uudet valjastettiin vaunujen eteen eikä kukaan tullut pyytämään maksua. Kummastuneena tästä Danglars avasi vaununoven, mutta voimakas käsi sulki sen heti ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Paroni hämmästyi, ja uni haihtui kokonaan.

-- Hoi, sanoi hän ajurille, -- hoi, _mio caro!_

Tämän oli Danglars oppinut, kun hänen tyttärensä lauloi duettoja prinssi Cavalcantin kanssa.

Mutta _mio caro_ ei vastannut mitään. Danglars avasi silloin vaununikkunan.

-- Hoi, ystävä, minne mennään? sanoi hän pistäen päänsä ikkunasta.

-- _Dentro la testa!_ huusi vakava ja käskevä ääni, jota seurasi uhkaava liike.

Danglars ymmärsi että _dentro la testa_ merkitsee samaa kuin: Pää sisään! Hän edistyi huomattavan nopeasti italiankielessä.

Hän totteli hiukan levottomana, ja koska tämä levottomuus minuutti minuutilta lisääntyi, ei hänen ajatuksissaan enää jonkin ajan kuluttua vallinnutkaan sama tyhjyyden tunne kuin hänen matkalle lähtiessään ja uneen vaipuessaan. Päinvastoin hänen aivoissaan liikkui nyt suuri joukko ajatuksia, jotka kyllä pitivät varsinkin Danglars'in asemassa olevaa matkustajaa valveilla.

Hänen silmänsä alkoivat pimeässä nähdä terävästi, minkä ominaisuuden voimakkaat mielenliikutukset saavat aikaan, joskin kyky jännityksen vaikutuksesta sitten laukeaa. Ennen pelästymistä ihminen näkee tavallisesti kahta vertaa voimakkaammin kuin peloissaan ollessaan.

Danglars näki viittaan verhoutuneen miehen ratsastavan vaunujen oikealla puolella.

-- Varmaankin santarmi, arveli hän. -- Olisikohan Ranskan lennätinlaitos antanut minusta tiedon Rooman poliisilaitokselle?

Hän päätti päästä tästä selvyyteen.

-- Minne minua viette? kysyi hän.

-- _Dentro la testa!_ huusi sama ääni yhtä uhkaavana kuin ennenkin.

Danglars kääntyi vasemmanpuoleista vaununovea kohden. Sen vieressä ratsasti toinen mies.

-- Olen aivan varmasti joutunut kiinni, ajatteli Danglars hiki otsalla ja painautui vaunujen istuimen selkänojaa vastaan. Tällä kertaa hän ei tahtonut nukkua, hän mietti.

Vähän ajan päästä kuu nousi.

Vaunuistaan Danglars katseli maisemaa. Hän näki vesijohdon pylväät, nuo kivettyneet jättiläiset, mutta nyt ne eivät olleetkaan enää oikealla puolella, vaan vasemmalla.

Siitä hän ymmärsi, että vaunut olivat kääntyneet takaisinpäin ja että oltiin matkalla Roomaan.

-- Voi minua onnetonta, sanoi hän itsekseen, -- he ovat varmaankin luvanneet luovuttaa minut Ranskalle!

Vaunut kiitivät pelottavan kovaa vauhtia. Seuraava tunti tuntui kamalalta, sillä pakolainen huomasi kaikesta palaavansa samaa tietä kuin oli tullutkin. Lopulta hän näki edessään mustan seinän, jota vastaan luuli vaunujen murskautuvan. Mutta vaunut kääntyivätkin, sivuuttivat tämän mustan seinän, joka oli Rooman ulkomuuri.

-- Oh, sanoi Danglars itsekseen, -- emme palaakaan kaupunkiin, oikeuslaitos ei siis ole minua vanginnut. Hyvä Jumala, jos he ovatkin...

Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän muisti jännittävät kertomukset roomalaisista rosvoista, joita ei Pariisissa uskottu. Albert de Morcerf oli kertonut niistä rouva Danglars'ille ja Eugénielle siihen aikaan, kun hänestä piti tulla edellisen vävy ja jälkimmäisen aviomies.

-- He ovat rosvoja! ajatteli hän.

Äkkiä vaunut vierivät pitkin maata, joka oli kovempaa kuin maantie. Danglars vilkaisi kummallekin puolelle ja näki omituisia rakennuksia. Morcerfin kertomuksen yksityiskohdat tulivat hänen mieleensä ja hän huomasi olevansa Via Appialla.

Vaunujen vasemmalla puolella näkyi laaksossa ympyriäinen kolo: Caracallan sirkus.

Oikeanpuoleisen oven vieressä ratsastavan miehen määräyksestä vaunut pysähtyivät.

Samassa aukeni vasemmanpuoleinen ovi:

-- _Scendi!_ lausui käskevä ääni.

Danglars astui heti ulos. Hän ei vielä puhunut italiankieltä, mutta hän ymmärsi jo sitä.

Kamalan pelon vallassa hän katseli ympärilleen ja näki neljä miestä, lukuun ottamatta ajajaa.

-- _Di quà_, sanoi eräs näistä neljästä lähtien astumaan Via Appialta Rooman campagnalle vievää polkua pitkin.

Danglars seurasi opastaan vastustelematta, eikä hänen tarvinnut kääntyä tietääkseen, että nuo kolme muuta kulkivat hänen jäljessään. Mutta sitten hän oli huomaavinaan miesten asettuvan tasaisten välimatkojen päähän vartijoiksi.

Kuljettuaan ääneti noin kymmenen minuutin ajan Danglars tuli erään kukkulan ja tiheän pensaikon väliin. Siellä nuo kolme miestä muodostivat kolmion, jonka keskipisteenä hän oli.

Hän aikoi puhua, mutta hänen kielensä ei totellut.

-- _Avanti!_ sanoi taas ääni terävästi ja käskevästi.

Danglars ymmärsi täydellisesti sanojen tarkoituksen, sillä hänen takanaan oleva mies tyrkkäsi häntä niin lujasti, että hän töytäisi edellään kulkevaan oppaaseen.

Tämä opas oli ystävämme Peppino. Hän lähti kulkemaan pensaikon keskellä kiemurtelevaa polkua, jonka ainoastaan näädät ja sisiliskot olisivat tieksi voineet tunnustaa. Lopulta hän seisahtui kallionkielekkeen eteen, jonka päällä kasvoi tiheä pensaikko. Kallion alla oli aukko, ja Peppino hävisi siitä nopeasti kuin satunäytelmän haltiat katoavat näyttämön permannossa olevista luukuista.

Danglars'in takana kulkevan miehen sanat ja liikkeet kehottivat pankkiiria noudattamaan esimerkkiä. Ei ollut epäilemistäkään, ranskalainen vararikon tehnyt pankkiiri oli joutunut roomalaisten rosvojen käsiin.

Danglars totteli kuin mies, joka on joutunut kahden suuren vaaran väliin ja jonka pelko tekee rohkeaksi. Vaikka vatsa olikin tiellä, kun hän pujahteli Rooman campagnan koloihin, hän seurasi Peppinoa, sulki silmänsä, liukui alas ja putosi jaloilleen.

Ja päästyään maahan hän avasi silmänsä.

Käytävä oli leveä mutta pimeä. Peppino ei enää tahtonut salata itseään päästyään omalle alueelleen. Hän iski tulta ja sytytti soihdun.

Kaksi miestä seurasi jälkijoukkona; he tyrkkivät Danglars'ia heti kun hän pysähtyi ja veivät hänet loivaa tietä pitkin synkän näköiseen käytävien risteykseen.

Käytävän seiniin oli kaivettu koloja ruumiita varten, ja nuo mustat aukot valkoisessa kivessä muistuttivat kallojen mustia ja syviä silmiä.

Eräs vahti löi kädellään karbiininsa heloihin ja sanoi:

-- Kuka siellä?

-- Ystävä, ystävä! vastasi Peppino. -- Missä kapteeni on?

-- Tuolla, sanoi vartija osoittaen olkansa yli kallioon hakattua isoa salia, josta valo heijastui käytävään suurista kaariaukoista.

-- Hyvä saalis, kapteeni, hyvä saalis, sanoi Peppino italiankielellä.

Ja tarttuen Danglars'in takin kaulukseen hän työnsi tätä edeltään aukosta saliin, jonka kapteeni näytti valinneen olinpaikakseen.

-- Onko se hän? kysyi tämä, joka tarkkaavaisena oli lukenut Aleksanteri Suuren elämäkertaa Plutarkhoksen teoksesta.

-- Hän itse, kapteeni, hän itse.

-- Hyvä on, näyttäkää tänne.

Käskyä totellen Peppino vei soihdun niin äkkiä Danglars'in kasvojen lähelle, että tämä nopeasti peräytyi, etteivät hänen kulmakarvansa palaisi. Kauhu kuvastui hänen inhoittavissa kasvoissaan.

-- Tuo mies on väsynyt, viekää hänet vuoteelleen, sanoi kapteeni.

-- Oh, ajatteli Danglars, -- tuo vuode on varmaankin kallioon hakattu hauta, ja uni on kuolema, johon minut vaivuttaa jokin noista pimeässä kimaltelevista tikareista.

Ison salin pimennosta nousi todellakin miehiä kuivista lehdistä tai sudentaljoista tehdyiltä vuoteiltaan. He olivat tuon miehen tovereita, miehen, jonka Albert de Morcerf oli nähnyt lukevan Caesarin kommentaarioita ja jonka Danglars näki lukevan Aleksanterin elämäkertaa.

Pankkiiri huokasi syvään ja seurasi opastaan; hän ei koettanutkaan rukoilla eikä huutaa. Hänellä ei ollut enää voimaa, ei tahtoa, ei tarmoa, ei tunnetta; hän meni minne häntä vietiin.

Hänen jalkansa osui kiveen, ja siitä hän huomasi, että hänen edessään oli portaat. Hän kumartui vaistomaisesti, ettei löisi päätään, ja tuli kammioon, joka oli hakattu kallioon.

Kammio oli siisti, vaikka alaston, kuiva, vaikka oli tavattoman syvällä maanpinnan alapuolella.

Kammion nurkkaan oli valmistettu kuivista lehdistä vuode, jonka päällä oli vuohennahkoja. Danglars otaksui, että se ennusti hänelle onnellista pelastumista.

-- Jumalalle olkoon kiitos, sanoi hän, -- sehän on oikea vuode!

Toisen kerran jo tunnin kuluessa hän turvautui Jumalaan. Sellaista ei ollut hänelle tapahtunut kymmeneen vuoteen.

-- _Ecco_, sanoi opas.

Ja työnnettyään Danglars'in kammioon hän sulki oven.

Lukko narisi, Danglars oli vankina.

Vaikka ei ovessa olisi ollutkaan lukkoa, vain pyhä Pietari taivaan enkelin opastamana olisi voinut kulkea tämän miesjoukon lävitse, joka piti hallussaan San Sebastianon katakombeja ja lepäili päällikkönsä ympärillä, lukijamme ovat epäilemättä tunteneet tämän päällikön kuuluisaksi Luigi Vampaksi.

Danglars'kin oli tuntenut tämän rosvopäällikön, jonka olemassaoloa hän ei ollut uskonut, kun Albert de Morcerf oli siitä kertonut Pariisissa. Hän tunsi kuvauksesta jopa kammionkin, jossa Morcerf oli ollut vankina ja joka kaikesta päättäen oli varattu muukalaisille.

Danglars ajatteli tätä jonkinmoisella ilolla ja tuli rauhalliseksi. Koska rosvot eivät heti olleet häntä surmanneet, eivät he aikoneet häntä laisinkaan surmata.

Hänet oli vangittu ryöstötarkoituksessa, ja koska hänen taskuissaan ei ollut muuta kuin jokunen kultaraha, aiottiin vaatia häneltä lunnaat.

Hän muisti Morcerfin saaneen maksaa noin neljätuhatta piasteria. Koska hän piti itseään koko joukon arvokkaampana, laski hän omat lunnaansa kahdeksaksituhanneksi piasteriksi eli noin neljäksikymmeneksikahdeksaksituhanneksi frangiksi.

Hänellä oli jäljellä vielä noin viisi miljoonaa viisikymmentätuhatta frangia. Sillä pääsisi maailmassa vaikka kuinka pitkälle.

Hän oli melkein varma asiastaan, koska ei milloinkaan ollut kuullut kenenkään saaneen maksaa viittä miljoonaa viittäkymmentätuhatta frangia hengestään, ja niinpä hän heittäytyi vuoteelle ja käänneltyään itseään pari kolme kertaa nukkui yhtä rauhallisesti kuin sekin sankari, jonka elämäkertaa Luigi Vampa parhaillaan luki.

115. Luigi Vampan ruokalista

Jokaista unta, ellei se ole sitä unta, jota Danglars pelkäsi, seuraa herääminen.

Danglars heräsi.

Pariisilaisena hän oli herätessään tottunut näkemään edessään silkkiset vuodeverhot, sametinpehmeät seinäpeitteet, tuntemaan uunissa palavista puista nousevan lämmön ja katselemaan huoneen silkillä verhottua kattoa, ja niinpä hän nyt kalkkikiviluolassa herätessään luuli näkevänsä pahaa unta. Hän kosketteli vuodenahkoja ja luuli näkevänsä unta lappalaisista tai samojedeista.

Mutta tällaisissa tapauksissa epäilys voi sekunnissa muuttua täydeksi varmuudeksi.

-- Niin, niin, sanoi hän itsekseen, -- minä olen Albert de Morcerfin rosvojen vallassa.

Aivan ensimmäiseksi hän hengähti syvään, päästäkseen selville siitä, oliko hän haavoittunut vai eikö. Tämän hän oli oppinut Don Quixotesta, ja se oli ainoa kirja, josta hän jotakin muisti, vaikka ei ollut sitä kokonaan lukenutkaan.

-- Ei, sanoi hän, -- he eivät ole minua surmanneet eivätkä haavoittaneet, mutta ovat ehkä varastaneet minulta.

Ja hän pisti nopeasti kätensä taskuihinsa. Kaikki oli paikallaan; sata kultarahaa, jotka hän oli varannut matkaansa varten Roomasta Venetsiaan, oli housuntaskussa, ja viiden miljoonan viidenkymmenentuhannen frangin maksuosoitus hänen takkinsa taskussa.

-- Kummallisia rosvoja! tuumi hän. -- Hehän ovat jättäneet minulle kukkaroni ja lompakkoni! Arvasinhan jo eilen levolle mennessäni, että he vaativat lunnaat! Kas, kellonikin on tallella. Katsokaamme hiukan, paljonko kello on.

Danglars oli ennen levollemenoaan vetänyt kellonsa, Breguet'n mestariteoksen, ja se löi nyt puoli kuusi. Kellotta ei Danglars olisi tietänyt mitään ajasta, sillä valoa ei vankilaan päässyt.

Pitäisiköhän hänen vaatia rosvoja selittämään, mitä he oikeastaan tahtoivat, vaiko odottaa kärsivällisesti, kunnes nämä alkavat jotakin kysellä? Hän piti jälkimmäistä muotoa viisaampana ja odotti.

Hän odotti puoleenpäivään asti.

Koko tämän ajan oli ovella ollut vahti. Kello kahdeksalta oli tapahtunut vahdin vaihto.

Silloin Danglars'in oli tehnyt mieli nähdä, millainen mies häntä vartioi. Lampunvalon säteitä tunkeutui hänen kammioonsa oven raoista. Hän kurkisti raosta ja näki rosvon juovan nahkapullosta kulauksen viinaa, jonka löyhkä tuntui Danglars'ista sangen vastenmieliseltä.

-- Hyi! sanoi hän väistyen kammionsa perälle asti.

Puolenpäivän aikaan tuli tämän miehen sijaan toinen vahti. Danglars lähestyi uudelleen oven rakoa. Uusi vartija oli tavattoman kookas, isosilmäinen, paksuhuulinen, litteänenäinen Goljat; hänen punainen tukkansa riippui olkapäille takkuisena kuin käärmenippu.

-- Oho, sanoi Danglars, -- tuo on pikemmin ihmissuden kuin ihmisen näköinen. Mutta minä olen vanha ja sitkeä, joten en ole hänelle mikään makupala.

Kuten lukija huomaa, oli Danglars niin tyyni, että saattoi vielä laskea leikkiäkin.

Samassa aivan kuin todistaakseen, ettei ollutkaan mikään ihmissusi, vartija istahti aivan vastapäätä ovea, otti laukustaan leipää, sipulia ja juustoa ja alkoi ahnaasti syödä.

-- Hitto vieköön, sanoi Danglars luoden oven raosta katseen vartijan ateriaan, -- hitto vieköön, en voi ymmärtää, kuinka tuollaista saastaa voi syödä.

Ja hän meni istumaan vuohennahoille, jotka saivat hänet muistamaan edellisen vartijan viinan hajua.

Mutta ajattelipa Danglars mitä tahansa, luonnon salaisuudet ovat käsittämättömät, ja aineelliset, alussa vastenmielisetkin houkutukset alkoivat tuntua nälkäisestä vatsasta suloisilta.

Danglars tunsi äkkiä oman vatsansa tyhjäksi; mies ei silloin enää tuntunut vastenmieliseltä, leipä ei mustalta eikä juusto vanhentuneelta. Raaka sipuli, villi-ihmisen vastenmielinen ruoka, muistutti hänelle eräitä kastikkeita ja keitoksia, joita hänen kokkinsa oli valmistanut, kun hän oli sanonut: "Herra Deniseau, valmistakaahan minulle tänään maukasta kotiruokaa."

Danglars nousi ja meni kolkuttamaan oveen.

Roisto kohotti päätään.

-- _Che cosa?_ kysyi hän.

-- Kuulkaahan, kuulkaahan, ystävä, sanoi Danglars sormillaan naputtaen oveen, -- minun mielestäni olisi jo aika antaa minullekin ruokaa!

Mutta jättiläinen ei häntä ymmärtänyt tai hänelle ei ollut annettu mitään määräyksiä Danglars'in ruoan suhteen, sillä hän vain jatkoi syömistään.

Danglars tunsi tulleensa nöyryytetyksi, eikä enää tahtonut olla missään tekemisissä tuon miehen kanssa, vaan heittäytyi vuoteelleen eikä hiiskunut enää sanaakaan.

Kului neljä tuntia. Jättiläisen sijaan tuli toinen rosvo. Danglars tunsi kamalia tuskia vatsassaan, nousi hiljaa, kurkisti oven raosta ja tunsi älykkään oppaansa.

Peppino koetti tehdä vartioimisensa niin mukavaksi kuin mahdollista, istui vastapäätä ovea ja laski polviensa väliin kivivadin, jossa oli kuumaa ja rasvaisen tuoksuvaa hernekeittoa. Keiton viereen hän vielä laski pienen korillisen Velletrin rypäleitä ja pullollisen Orvieto-viiniä.

Peppino oli kaikesta päättäen suuri herkuttelija.

Nähdessään nämä valmistelut Danglars tunsi veden valahtavan suuhunsa. Hän naputti hiljaa oveen.

-- Kyllä tullaan, sanoi rosvo, joka käytyään usein Pastrinin hotellissa oli oppinut ranskaa.

Hän avasi oven.

Danglars tunsi hänet samaksi, joka oli hänelle karjaissut: "Pää sisään!" Mutta nyt ei ollut sopiva hetki ruveta moittimaan. Päinvastoin hän koetti olla mahdollisimman ystävällinen ja hymyili herttaisesti.

-- Anteeksi, hyvä herra, sanoi hän, -- mutta eikö minullekin anneta ruokaa?

-- Tietysti, sanoi Peppino. -- Onko teidän ylhäisyydellänne sattumalta nälkä?

-- Sattumalta on oivallisesti sanottu, mutisi Danglars; -- en ole kahteenkymmeneenneljään tuntiin syönyt mitään. Minun on nälkä, sanoi hän ääneen, -- sangen kova nälkä onkin.

-- Ja teidän ylhäisyytenne tahtoo siis syödä?

-- Heti paikalla, jos se vain on mahdollista.

-- Se käy kyllä päinsä, sanoi Peppino, -- täällä saa mitä tahansa, tietysti maksusta niin kuin kristittyjen luona on tapana.

-- Se on selvää, sanoi Danglars, -- vaikka tosin minun mielestäni niiden, jotka ottavat toisen vangiksi, tulisi antaa ruokakin.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, -- se ei ole täällä tapana.

-- Se ei ole mikään pätevä syy, sanoi Danglars, joka ystävällisyydellään aikoi lauhduttaa vartijansa, -- mutta mukaudun siihen kuitenkin. Antakaa siis minulle syötävää.

-- Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne. Mitä haluatte?

-- Onko teillä siis täällä keittiö? kysyi pankkiiri.

-- Tietysti meillä on keittiö. Ja ensiluokkainen onkin! Ja verrattomat keittäjät.

-- No siis kanaa, kalaa, metsänriistaa, mitä tahansa, kun vain saan jotakin syödäkseni.

-- Aivan niin kuin teidän ylhäisyytenne vain tahtoo. Sanommeko siis kananpaistia?

-- Niin, kananpaistia.

Peppino kääntyi ja huusi täyttä kurkkua.

-- Kanaa hänen ylhäisyydelleen!

Peppinon ääni kaikui vielä holvissa, kun jo saapui kaunis, solakka, puoliksi alaston nuorukainen, joka toi mieleen antiikin maailman kalankantajan. Hän toi hopeavadilla paistetun kanan, joka oli herkullisesti valmistettu.

-- Luulisipa olevansa Café de Paris'ssa, tuumi Danglars.

-- Tässä on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino ottaen paistin nuorelta rosvolta ja laskien sen lahonneelle pöydälle, joka rahin ja vuoteen lisäksi oli kammion ainoana kalustuksena.

Danglars pyysi itselleen veitsen ja haarukan.

-- Tässä on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino ojentaen hänelle tylsäkärkisen veitsen ja puisen haarukan.

Danglars aikoi ruveta leikkaamaan paistia.

-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino laskien toisen kätensä pankkiirin olalle. -- Täällä maksetaan ennen aterioimista, sillä jälkeenpäin voisi syntyä riitoja...

-- Ahaa, arveli Danglars, -- täällä ei olla samanlaisia kuin Pariisissa; he sitä paitsi nylkevät varmaankin minulta. Mutta olkaamme anteliaita. Olen aina kuullut, että ruoka on Italiassa huokeaa; kananpaisti ei mahda maksaa Roomassa kuuttakymmentä centimea enempää.

-- Tuossa on, sanoi hän heittäen Peppinolle kultarahan.

Peppino sieppasi rahan maasta, Danglars lähestyi taas paistia.

-- Odottakaahan, sanoi Peppino oikaisten itsensä, -- odottakaahan, teidän ylhäisyytenne on minulle vielä hiukan velkaa.

-- Enkö minä sanonut, että he nylkevät minulta! ajatteli Danglars. Mutta sitten hän päätti alistua kiristykseen ja kysyi:

-- Sanokaa siis, paljonko olen velkaa tästä laihasta elukasta?

-- Teidän ylhäisyytenne maksoi velan lyhennykseksi kultarahan.

-- Kultarahan velan lyhennykseksikö?

-- Niin, juuri, lyhennykseksi.

-- Hyvä!... Jatkakaa, jatkakaa!

-- Jäljellä on siis vielä neljätuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa.

Danglars'in silmät menivät selälleen, kun hän kuuli moista leikinlaskua.

-- Hyvin hauskaa, toden totta! mutisi hän.

Ja hän aikoi jälleen ryhtyä leikkaamaan kanaa. Mutta Peppino tarttui toisella kädellään hänen oikeaan käteensä ja ojensi toisen kätensä.

-- Antakaahan tänne, sanoi hän.

-- Mitä! Tehän laskette kai leikkiä? sanoi Danglars.

-- Me emme koskaan laske leikkiä, teidän ylhäisyytenne, jatkoi Peppino aivan vakavasti.

-- Mitä, satatuhatta frangia yhdestä kanasta!

-- Teidän ylhäisyytenne, tässä luolassa on niin kovin vaikea kasvattaa kanoja.

-- Kas niin, kas niin, sanoi Danglars, -- tämä on todellakin hyvin hullunkurista, hyvin huvittavaa, mutta kun minun on nälkä, niin antakaa minun syödä. Kas tässä on toinen kultaraha teille, ystäväni.

-- Velkaa jää siis vielä vain neljätuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäkahdeksan kultarahaa, jatkoi Peppino tyynesti. -- Kun kärsivällisesti odotamme, pääsemme lopulta niin pitkälle.

Mutta nyt Danglars nousi kapinaan tällaista ilvehtimistä vastaan.

-- Niitä ette saa koskaan, hän huusi. -- Ette tiedä, kenen kanssa olette tekemisissä.