Part 101

Monte-Cristo kohotti silmänsä taivasta kohden, mutta ei nähnyt taivasta; kiviverho oli hänen ja taivaan välillä. Hän tuli ajatelleeksi, että vielä paksumpi verho oli ollut niiden silmien edessä, joille apotti Faria oli tarjonnut aarteitaan.

-- Tapasivatko nämä vangit toisiaan? kysyi Monte-Cristo.

-- Se oli ankarasti kielletty, sanoi portinvartija. -- Mutta he uhmasivat kieltoa ja kaivoivat käytävän toisesta tyrmästä toiseen.

-- Kumpi heistä kaivoi käytävän?

-- Nuori mies tietysti, sanoi portinvartija. -- Hän oli ovela ja väkevä, apotti oli vanha ja heikko ja sitä paitsi niin sekaisin päästään, ettei olisi voinut toimia johdonmukaisesti.

-- Te sokeat...! mutisi Monte-Cristo itsekseen.

-- Nuori mies siis kaivoi käytävän, jatkoi portinvartija. -- Millä aseilla, sitä ei tiedetä. Mutta todistuksena käytävän olemassaolosta on vielä jälkikin. Tuolla, näettekö?

Hän vei soihdun lähelle muuria.

-- Todellakin, sanoi kreivi mielenliikutuksesta värisevällä äänellä.

-- Tätä tietä vangit pääsivät toistensa yhteyteen. Kuinka kauan yhteyttä kesti, ei tiedetä. Eräänä päivänä vanha vanki sairastui ja kuoli. Arvatkaahan, mitä nuori vanki teki? kysyi portinvartija keskeyttäen kertomuksensa.

-- Kertokaahan.

-- Hän vei vainajan omaan vuoteeseensa nukkumaan, käänsi kasvot seinään päin, palasi sitten tyhjään tyrmään, sulki aukon ja pujahti vainajan säkkiin. Oletteko ennen kuullut mokomasta keksinnöstä?

Monte-Cristo sulki silmänsä, ja eli uudelleen kaiken, mitä oli tuntenut, kun karkea, kylmä kangas painui hänen kasvoilleen. Portinvartija jatkoi:

-- Hänen tuumansa oli seuraava. Hän luuli, että Ifin linnassa kuolleet vangit haudattaisiin, ja kun hän arveli, ettei niille arkkua anneta, uskoi hän voivansa nostaa mullan yltään hartioillaan. Mutta linnassa vallitsikin, paha kyllä, toinen tapa, joka teki hänen tuumansa tyhjäksi. Kuolleita ei haudattukaan, heidän jalkoihinsa vain sidottiin kuula ja heidät heitettiin mereen. Niin tehtiin nytkin. Nuori mies heitettiin pengermältä mereen. Seuraavana päivänä löydettiin oikea vainaja vuoteelta ja kaikki tuli ilmi, sillä hautaajat kertoivat sen, mitä eivät ensin olleet uskaltaneet ilmoittaa, nimittäin, että he heittäessään ruumiin mereen olivat kuulleet kamalan huudon, joka miehen mukana hukkui veteen.

Kreivi hengitti raskaasti, hiki valui hänen otsaltaan, tuska kouristi hänen sydäntään.

-- Ei, sanoi hän itsekseen, -- epäilykseni olikin vain unohduksen alkua. Mutta täällä sydän uudelleen täyttyy yli äyräittensä ja huutaa kostoa.

-- Entä vanki, kysyi hän, -- onko hänestä sittemmin kuultu?

-- Ei koskaan, ei milloinkaan. Ymmärrättehän, että hän saattoi pudota vain kahdella tavalla: joko vatsalleen -- ja koska hän putosi viidenkymmenen jalan korkeudelta, hän kuoli heti paikalla.

-- Kerroittehan, että hänen jalkoihinsa sidottiin kuula, hän putosi siis suoraan.

-- Tai hän putosi suoraan, jatkoi portinvartija, -- ja silloin kuula painollaan veti hänet pohjaan asti, jonne hän jäi, miesparka!

-- Surkutteletteko häntä?

-- Surkuttelen kyllä, vaikka hän olikin omassa elementissään.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Kerrottiin näet, että tämä onneton oli aikoinaan ollut meriupseeri ja joutunut kiinni bonapartelaisuutensa tähden.

-- Totuus! ajatteli kreivi, -- Jumala on luonut sinut nousemaan laineista ja liekeistä. Tuon merimiesraukan muisto siis elää muutamien mielessä. Hänen kamalaa tarinaansa kerrotaan lieden ääressä, ja kuulija värisee ajatellessaan, miten hän putosi ilman halki upotakseen syvään mereen.

-- Eikö koskaan ole kuultu hänen nimeään? kysyi kreivi ääneen.

-- Ei ole, sanoi vahti, -- kuinka se olisikaan ollut mahdollista? Hänestä ei tiedetty muuta, kuin että hänen numeronsa oli 34.

-- Villefort, Villefort! mutisi kreivi. -- Sitä numeroa olet varmaankin usein hokenut, kun haamuni unettomina öinä vainosi sinua.

-- Tahtooko herra nähdä vielä muuta? kysyi portinvartija.

-- Kyllä, näyttäkää minulle tuon apotti-raukan tyrmä.

-- Ahaa, numero 27:n?

-- Niin, numero 27:n, toisti Monte-Cristo.

Hän oli vielä kuulevinaan apotti Farian äänen ilmoittavan seinän läpi oman numeronsa ja kysyvän hänen numeroaan.

-- Tulkaa.

-- Odottakaahan, sanoi Monte-Cristo, -- antakaa minun katsella tämän tyrmän joka kolkkaa.

-- Sehän sopii mainiosti, koska olen unohtanut tuon toisen tyrmän avaimen. Jätän teille soihdun.

-- Ei, ottakaa se vain mukaanne.

-- Tehän jäätte pimeään.

-- Minä näen pimeässä.

-- Juuri niin kuin hänkin.

-- Kuka?

-- Numero 34. Kerrotaan hänen tottuneen niin täydellisesti pimeyteen, että olisi voinut nähdä nuppineulan kammionsa pimeimmässä sopukassa.

-- Hän tarvitsi kymmenen vuotta päästäkseen niin pitkälle, mutisi kreivi.

Opas poistui ottaen soihdun mukaansa.

Kreivi oli ollut oikeassa. Oltuaan vain muutaman sekunnin pimeässä hän erotti jo jokaisen esineen aivan yhtä hyvin kuin päivälläkin. Nyt hän vasta oikein tunsikin tyrmän.

-- Niin, sanoi hän, -- tuossa on kivi, jolla istuin, tuossa on kuoppa, jonka olkapääni on kaivanut seinään. Tuossa on jälkiä verestäni, joka vuoti päästäni kun eräänä päivänä koetin murskata kalloni seinään...! Nuo numerot ... muistan ne ... ne kirjoitin eräänä päivänä, kun laskin, voisinko nähdä isäni elossa, jos pääsisin vankilasta ja kuinka vanha Mercedes silloin olisi, tapaisinko hänet vielä vapaana... Tehtyäni nämä laskelmani elätin hetken aikaa mielessäni toivoa... En ottanut lukuun nälkää ja uskottomuutta!

Ja katkera nauru kaikui kreivin suusta. Hän oli aivan kuin unessa näkevinään isäänsä vietävän hautaan ... Mercedeksen astuvan vihkialttaria kohden.

Hän huomasi toisessa seinässä kirjoitusta. Se erottautui vieläkin vaaleana vihertävästä seinästä.

"_Jumalani_", luki Monte-Cristo, "_anna minun pitää muistini_!"

-- Niin, huudahti hän. -- Se oli viimeisten aikojeni rukous. En enää pyytänyt vapautta, pyysin vain saada pitää muistini, sillä pelkäsin tulevani hulluksi ja unohtavani kaiken. Jumala, sinä annoit minun pitää muistini, ja minä olen muistanut. Kiitos, kiitos, Jumalani!

Tänä hetkenä soihdun valo välkkyi seinällä. Vahti palasi.

-- Seuratkaa minua, sanoi hän.

Ja hän kulki edeltä pitkin maanalaista käytävää, joka vei toiselle ovelle.

Täälläkin muistojen paljous yllätti Monte-Criston.

Ensimmäiseksi osui hänen silmiinsä keskipäivän viiva, jonka avulla Faria oli laskenut tunnit. Sitten hän näki sen vuoteen jätteet, jolla vankiraukka oli kuollut. Lämmin, suloinen tunne täytti kreivin sydämen, kiitollisuuden tunne. Kaksi kyyneltä valui hänen silmistään.

-- Täällä, sanoi vahti, -- oli hullu apotti. Tätä tietä nuori mies tuli hänen luokseen. (Ja hän näytti Monte-Cristolle käytävän aukkoa, jota tästä päästä ei ollut tukittu.) Kiven väristä päättäen on eräs tiedemies laskenut, että vangit seurustelivat toistensa kanssa ainakin kymmenen vuotta. Miesraukat, mahtoi heillä olla ikävä noina kymmenenä vuotena!

Dantès otti muutamia kultarahoja taskustaan ja ojensi kätensä miestä kohden, joka jo toisen kerran sääli häntä, vaikka ei tuntenutkaan.

Vahti otti rahat vastaan luullen saaneensa muutamia pikkurahoja, mutta soihdun valossa hän huomasi, minkä rahamäärän vieras olikin antanut.

-- Hyvä herra, sanoi hän, -- olette erehtynyt.

-- Kuinka niin?

-- Olette antanut minulle kultaa.

-- Niin olen.

-- Mitä! Onko tarkoituksenne antaa minulle kultaa?

-- On. Pitäkää se hyvällä omallatunnolla.

Portinvartija katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.

-- Ja _kunnialla_, lisäsi kreivi kuten Hamlet.

-- Hyvä herra, sanoi portinvartija, voimatta uskoa onneaan, -- en ymmärrä teidän anteliaisuuttanne.

-- Helpostihan sen ymmärtää, hyvä ystävä, sanoi kreivi. -- Olen ollut merimies, ja kertomuksenne on tehnyt minuun syvän vaikutuksen.

-- Koska olette näin jalomielinen, sanoi opas, -- niin lahjoitan teille jotakin, mikä on yhteydessä kertomani tarinan kanssa.

-- Todellako? huudahti kreivi. -- Mitä se on?

-- Kuulkaahan mitä tapahtui, sanoi vahti. -- Ajattelin näin: Huoneesta, jossa joku vanki on oleillut viisitoista vuotta, löytää aina jotakin. Aloin siis tutkia seiniä.

-- Ah! Se on totta, sanoi Monte-Cristo muistaen apotin kätköpaikat.

-- Huomasin, että vuoteen pääpuolen kohdalla ja liedessä oli onttoja paikkoja, jatkoi vahti. -- Nostin kivet ja löysin...

-- Köysitikapuut ja työkaluja? huudahti kreivi.

-- Mistä sen tiedätte? kysyi vahti kummastuneena.

-- En minä tiennyt, minä vain aavistin, sanoi kreivi. -- Tavallisesti sellaisia esineitä löytää vankien kätköistä.

-- Niin, sanoi opas, -- löysin todellakin köysitikapuut ja työkaluja.

-- Ja ne ovat vieläkin hallussanne? huudahti Monte-Cristo.

-- Eivät. Olen myynyt nämä hyvin merkilliset esineet matkustajille. Mutta minulla on vielä muuta jäljellä.

-- Mitä? kysyi kreivi kärsimättömästi.

-- Jonkinmoinen kirja, joka on kirjoitettu kankaanliuskoille.

-- Oh! huudahti Monte-Cristo, -- onko teillä tuo kirja?

-- En tiedä, onko se kirja, sanoi portinvartija, -- mutta kyllä se on hallussani.

-- Menkää noutamaan se, ystäväni, menkää noutamaan, sanoi kreivi. -- Saatte palkkanne.

Oppaan poistuttua kreivi polvistui tämän vuoteen ääreen, jonka kuolema oli muuttanut hänelle alttariksi.

-- Minun toinen isäni, sanoi hän, -- sinä, joka annoit minulle vapauden, tiedot ja rikkauden, sinä, joka meitä korkeampana olentona tiesit hyvän ja pahan! Jos haudassa on jotakin, joka värähtää, kun maan päälle jääneet meitä kutsuvat, jos ruumiin kirkastumisen jälkeen jokin osa sielusta jää niille seuduille, joissa olemme paljon rakastaneet ja paljon kärsineet, niin puhu minulle jollakin sanalla, viittauksella, merkillä, sinä, jalo sydän, ylevä olento, syvä sielu, rukoilen sinua isällisen rakkautesi ja oman pojankunnioitukseni nimessä. Riistä minulta epäilys, joka tulee omantunnonvaivaksi, ellei se muutu vakaumukseksi.

Kreivi painoi päänsä kumaraan ja laski kätensä ristiin.

-- Tässä, herra! sanoi ääni hänen takanaan.

Monte-Cristo vavahti ja kääntyi.

Portinvartija ojensi hänelle ne kangasliuskat, joille apotti Faria oli koonnut kaikki tietämyksensä aarteet. Apotin käsikirjoitus oli hänen suuri teoksensa Italian yhtenäisyydestä.

Kreivi tarttui siihen kiihkeästi, ja hänen silmänsä osuivat kirjan päällysliuskalla olevaan lauseeseen:

"Sinä riistät lohikäärmeeltä hampaat ja leijonan tallaat jalkoihisi, sanoo Herra."

-- Ah! huudahti hän, -- siinä on vastaus! Kiitos, ystäväni, kiitos!

Hän otti taskustaan pienen lompakon, jossa oli kymmenen tuhannen frangin seteliä, ja sanoi:

-- Kas tässä, ottakaa tämä lompakko.

-- Annatteko sen minulle?

-- Annan, mutta sillä ehdolla, että avaatte sen vasta, kun minä olen lähtenyt.

Ja pistäen poveensa käsikirjoituksen, joka oli hänelle kalliimpi kuin suurinkaan aarre, kreivi riensi pois maanalaisista vankiloista, hyppäsi veneeseen ja sanoi:

-- Marseilleen!

Kun vene loittoni, kreivi loi katseensa synkkään linnaan ja sanoi itsekseen:

-- Turma niille, jotka minut tuohon synkkään rakennukseen sulkivat ja sitten minut unohtivat!

Voitto oli täydellinen; kreivi oli kahdesti kukistanut epäilyksen.

Kulkiessaan jälleen Catalansin ohitse kreivi kääntyi poispäin, kietoi päänsä viittaansa ja lausui hiljaa ja hellästi naisen nimen. Se oli Haydéen nimi.

Astuttuaan maihin Monte-Cristo lähti kulkemaan hautausmaata kohden, jossa tiesi tapaavansa Morrelin.

Kreivikin oli kymmenen vuotta sitten etsinyt tältä hautausmaalta hautaa, mutta etsinyt turhaan. Hän oli palannut Ranskaan miljoonineen, mutta ei voinut löytää nälkään kuolleen isänsä hautaa.

Morrel oli kyllä pystyttänyt haudalle ristin, mutta risti oli kaatunut ja haudankaivaja oli tehnyt niin kuin heidän tapansa oli: käyttänyt lahonneen ristin polttopuuksi.

Kunnon laivanvarustaja oli ollut onnellisempi. Lapset olivat vieneet hänet hautausmaalle vaimonsa viereen, joka kaksi vuotta aikaisemmin oli mennyt ikuisuuteen. Rautaisen aitauksen sisällä oli kaksi leveätä marmorilevyä ja niissä heidän nimensä. Aitauksen kulmassa kasvoi sypressi.

Maximilien nojasi sypressiin ja tuijotti hautoja. Hänen surunsa oli suuri, melkein mieletön.

-- Maximilien, sanoi kreivi, -- älkää suunnatko katsettanne sinne, vaan tuonne!

Ja hän osoitti taivasta.

-- Kuolleet ovat kaikkialla, sanoi Morrel, -- niinhän sanoitte minulle, kun lähdimme Pariisista.

-- Maximilien, sanoi kreivi, -- matkalla pyysitte minulta lupaa saada jäädä muutamaksi päiväksi Marseilleen. Onko se vielä toivomuksenne?

-- Minulla ei ole mitään toivomuksia, kreivi, mutta mielestäni minun on täällä helpompi odottaa kuin muualla.

-- Sitä parempi, Maximilien, sillä eroan nyt teistä ja luotan sanaanne. Voinhan luottaa?

-- Minä unohdan sanani, kreivi, sanoi Morrel, -- minä unohdan sen.

-- Ette, te ette sitä unohda, Morrel, sillä ennen kaikkea muuta olette kunnon mies, ja olette vannonut minulle, että pidätte lupauksenne, ja vannotte nyt uudelleen.

-- Kreivi, säälikää minua! Kreivi, minä olen niin onneton!

-- Olen tuntenut miehen, joka oli teitä onnettomampi.

-- Mahdotonta.

-- Siinä suhteessahan me ihmisraukat olemme ylpeitä, sanoi Monte-Cristo, -- että jokainen onneton luulee itseään toista onnettomammaksi.

-- Kuka voi olla onnettomampi kuin se, joka on kadottanut ainoan, mitä maan päällä rakasti ja kaipasi?

-- Kuulkaahan, Morrel, ja kääntäkää hetkiseksi huomionne siihen, mitä nyt kerron. Olen tuntenut miehen, joka samoin kuin tekin luopui kaikista ajatuksista saada omistaa rakastamansa naisen. Tämä mies oli nuori, hänellä oli vanha isä, jota hän rakasti, ja morsian, jota hän jumaloi. Hän oli viettämäisillään häitään, kun kohtalo äkkiä puuttui hänen elämäänsä tavalla, joka sai hänet epäilemään Jumalan hyvyyttä, ellei Jumala myöhemmin olisi todistanut, että tämä oli vain keino, jonka kautta hän johdatti kaiken kauniiseen, yhtenäiseen loppuun. Tuo kohtalon isku siis riisti mieheltä vapauden, morsiamen, tulevaisuuden, josta hän uneksi ja jonka hän luuli saavuttavansa -- sillä hän oli sokea eikä voinut nähdä tulevaisuuteen --, ja heitti hänet vankityrmään.

-- Vankityrmästä pääsee viikon, kuukauden, vuoden päästä, sanoi Morrel.

-- Hän oli siellä neljätoista vuotta, Morrel, sanoi kreivi laskien kätensä nuoren miehen olalle.

Maximilien vavahti.

-- Neljätoista vuotta! sanoi hän hiljaa.

-- Neljätoista vuotta! kertasi kreivi. -- Näinä neljänätoista vuotena oli hänelläkin epätoivon hetkiä, hänkin uskoi niin kuin tekin, Morrel, että hän oli maailman onnettomin ihminen, ja hän aikoi surmata itsensä.

-- Mutta?

-- Mutta ratkaisevalla hetkellä Jumala ilmestyi hänelle erään ihmisen välityksellä, sillä Jumala ei enää tee ihmeitä. Ehkä hän ei ensi hetkellä täydellisesti käsittänyt tätä Jumalan suurta laupeutta, mutta lopulta hän tuli kärsivälliseksi ja odotti. Eräänä päivänä hän aivan kuin ihmeen kautta pääsi haudastaan, aivan toisena ihmisenä, rikkaana, mahtavana, melkein jumalana. Ensimmäiseksi hän lähti etsimään isäänsä. Hänen isänsä oli kuollut!

-- Minunkin isäni on kuollut, sanoi Morrel.

-- Mutta teidän isänne kuoli syliinne rakastettuna, onnellisena, kunnioitettuna, rikkaana, iäkkäänä; hänen isänsä kuoli köyhänä, epätoivoisena, epäillen, tokko Jumalaa olikaan. Ja kun hänen poikansa kymmenen vuotta myöhemmin etsi hänen hautaansa, niin se oli kokonaan hävinnyt, eikä kukaan voinut hänelle sanoa: "Tässä lepää Herrassa se mies, joka sinua niin paljon rakasti."

-- Oh! sanoi Morrel.

-- Tämä poika oli siis paljon onnettomampi kuin te, Morrel, sillä hän ei edes tietänyt, missä hänen isänsä hauta oli.

-- Mutta, sanoi Morrel, -- olihan hänellä edes rakastamansa nainen.

-- Erehdytte, Morrel, tuo nainen...

-- Oliko hän kuollut? huudahti Morrel.

-- Paljon pahempaa, hän oli ollut uskoton, oli mennyt sulhasensa vainoojan kanssa naimisiin. Huomaattehan nyt, Morrel, että tuo mies oli vielä paljon onnettomampi kuin te.

-- Entä antoiko Jumala tuolle miehelle lohdutuksen? kysyi Morrel.

-- Jumala antoi hänelle ainakin rauhan.

-- Voiko hän vielä kerran tulla onnelliseksi?

-- Ainakin hän sitä toivoo, Maximilien.

Nuoren miehen pää painui kumaraan.

-- Olen antanut teille lupaukseni, sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti ja ojentaen kätensä Monte-Cristolle. -- Mutta muistakaa...

-- Lokakuun viidentenä päivänä odotan teitä Monte-Criston saarella, Morrel. Neljäntenä päivänä on purjevene teitä varten valmiina Bastian satamassa. Veneen nimi on Eurus. Mainitsette nimenne kapteenille, ja hän tuo teidät luokseni. Asia on siis sovittu, Maximilien, onhan?

-- On, kreivi, ja minä toimin määräysten mukaan. Mutta muistakaa, että lokakuun viidentenä päivänä...

-- Voi teitä lasta, joka ette vielä tiedä, mitä miehen lupaus on... Olen parikymmentä kertaa sanonut teille, että jos sinä päivänä vielä haluatte kuolla, niin minä autan teitä, Morrel. Hyvästi.

-- Jätättekö minut?

-- Jätän, minulla on asiaa Italiaan. Jätän teidät yksin, surun saaliiksi, tuon mahtavan kotkan saaliiksi, jonka Herra lähettää tuomaan valittunsa jalkojensa juureen. Kertomus Ganymedeksesta ei ole mikään taru, Maximilien, se on vertaus.

-- Milloin lähdette?

-- Heti paikalla. Höyrylaiva odottaa minua, tunnin päästä olen jo loitolla teistä. Seuraatteko minua satamaan asti?

-- Mielelläni, kreivi.

-- Syleilkää minua.

Morrel seurasi kreiviä satamaan asti. Savu nousi jo laivasta pylväänä taivasta kohden. Laiva lähti heti, ja tunnin päästä -- niin kuin kreivi oli sanonut -- savu näkyi vain heikkona valkoisena juovana idänpuoleisella taivaalla, jolle yön usvat jo alkoivat nousta.

114. Peppino

Samaan aikaan, jolloin kreivin höyrylaiva katosi Morgionin niemen taakse, oli mies, joka ajoi Firenzestä Roomaan postivaunuilla, juuri sivuuttanut Aquapendenten kylän. Hän ajoi niin kovaa kuin mahdollista, päästäkseen eteenpäin herättämättä kuitenkaan epäluuloja.

Hänen yllään oli päällystakki, joka matkalla oli jokseenkin turmeltunut, mutta jonka napinreiässä loisti uudenuutukainen kunnialegioonan nauha. Tämä samoin kuin murteellinen puhetapakin paljasti miehen ranskalaiseksi. Hän oli jo senkin perusteella kotoisin maasta, missä puhuttiin maailmankieltä, ettei hän osannut muita italiankielisiä sanoja kuin musiikkisanoja. Mutta niitähän, samoin kuin Figaron _goddam_-sanaa voidaan käyttää ilmaisemaan kaikenlaisia kielellisiä hienouksia.

-- Allegro! sanoi hän mäkeä noustessa.

-- Moderato! sanoi hän alamäessä.

Ja Jumala tietää, että kun Firenzestä matkustetaan Roomaan Aquapendenten kautta, on mäkiä runsaasti.

Ne kunnon miehet, joille hän sanat lausui, olivat niistä kovasti huvittuneita.

Kun tultiin Stortaan, josta Rooma, ikuinen kaupunki, näkyy, matkustaja ei joutunut innostuneen uteliaisuuden valtaan eikä noussut vaunuissaan seisaalleen nähdäkseen kuuluisan Pietarinkirkon tornin. Ei, hän otti vain taskustaan lompakon ja siitä neljään osaan käännetyn paperin, avasi sen ja kääri jälleen kokoon melkein kunnioittavan huolellisesti ja sanoi:

-- Hyvä, se on vielä tallella.

Vaunut ajoivat Porta del Popolon kautta, kääntyivät vasemmalle ja pysähtyivät London-hotellin eteen.

Signor Pastrini, entinen tuttavamme, otti hänet hattu kädessä ovella vastaan. Matkustaja astui vaunuista, tilasi hyvän päivällisen, kysyi Thomson & Frenchin osoitetta, ja sai heti kuulla, että se oli Rooman tunnetuin pankkiliike ja sijaitsi Via dei Banchin varrella, Pietarinkirkon lähellä.

Roomassa, niin kuin kaikkialla muuallakin herättää postivaunujen saapuminen huomiota. Kymmenen nuorta Mariuksen ja Gracchuksen avojalkaista jälkeläistä, joiden takkien kyynärpäät olivat rikki, toinen käsi kupeella, toinen kauniissa kaaressa pään päällä, katseli matkustajaa, vaunuja ja hevosia. Näihin katupoikiin liittyi viisikymmentä paavin valtakuntaan kuuluvaa tyhjäntoimittajaa, jotka Angelo-sillalta syljeskelevät Tiberiin, silloin kun siinä sattuu olemaan vettä.

Ja kun nämä Rooman katupojat ja tyhjäntoimittajat ovat siinä suhteessa pariisilaisia virkaveljiään etevämpiä, että he ymmärtävät kaikkia kieliä, varsinkin ranskaa, kuulivat he matkustajan tilaavan itselleen huoneiston ja päivällisen ja kysyvän, missä Thomson & Frenchin pankkiliike oli.

Tästä oli seurauksena, että kun matkustaja sitten lähti hotellista varsinaisen oppaan seurassa, erottautui uteliaitten joukosta matkustajan huomaamatta ja oppaan muka huomaamatta muudan mies, joka alkoi seurata matkustajaa jonkin matkan päässä, niin huolellisesti kuin pariisilainen salapoliisi.

Ranskalaisella oli sellainen kiire päästä Thomson & Frenchin pankkiliikkeeseen, että hän ei joutanut edes odottamaan, kunnes vaunut oli valjastettu. Vaunujen piti saada hänet kiinni joko matkalla tai odottaa pankkiirin ovella. He saapuivat perille niin etteivät vaunut ennättäneet saada heitä kiinni. Ranskalainen astui sisään jättäen eteiseen oppaansa, joka heti ryhtyi puheisiin parin kolmen toimettoman tai pikemmin sanoen monitoimisen miehen kanssa, jommoisia aina oleilee Roomassa pankkien, kirkkojen, raunioitten, museoiden ja teattereiden edustalla.

Ranskalaisen mukana astui uteliaitten joukosta erottautunut mieskin sisään. Ranskalainen soitti konttorin ovikelloa ja astui ensimmäiseen huoneeseen. Hänen varjonsa seurasi.

-- Tämähän on Thomson & Frenchin pankkiliike? kysyi matkustaja.

Huonetta vartioivan kirjanpitäjän viittauksesta meni lakeija heti vierasta vastaan.

-- Kenet saan ilmoittaa? kysyi lakeija valmistautuen astumaan edellä.

-- Paroni Danglars'in, vastasi matkustaja.

-- Tulkaa, sanoi lakeija.

Ovi aukeni, lakeija ja paroni katosivat tästä ovesta. Danglars'in jäljestä tullut mies istui penkille odottamaan.

Kirjanpitäjä kirjoitti noin viiden minuutin ajan, mies penkillään oli aivan hiljaa ja aivan vaiti. Sitten kirjanpitäjän kynä taukosi, hän nosti päänsä, katsahti ympärilleen ja nähdessään heidän olevan kahden sanoi:

-- Ahaa, sinäkö se oletkin, Peppino?

-- Niin, vastasi tämä lyhyesti.

-- Olet siis vainunnut hyötyväsi jotakin lihavasta herrasta?

-- Ei ole tarvinnut vainuta, me olemme saaneet tietää hänestä edeltäpäin.

-- Tiedät siis, mitä varten hän on tänne tullut.

-- Rahoja nostamaan hän tulee. Pääasia on vain tietää, kuinka paljon.

-- Sen saat kohta tietää, ystäväni.

-- Hyvä on, mutta älä vain anna vääriä tietoja, niin kuin äskettäin.

-- Mitä ja ketä tarkoitat? Tuotako englantilaista, joka nosti täältä kolmetuhatta frangia?

-- En, hänellä oli todellakin kolmetuhatta frangia, ja ne me löysimme. Tarkoitan tuota venäläistä prinssiä.

-- Entä sitten?

-- Sanoit, että hän sai kolmekymmentätuhatta liiraa, ja me löysimmekin vain kaksikymmentäkaksi.

-- Etsitte huonosti.

-- Luigi Vampa itse oli etsimässä.

-- Siinä tapauksessa mies oli maksanut velkojaan...

-- Venäläinenkö?

-- Tai tuhlannut rahansa.

-- Se voi kyllä olla mahdollista.

-- Se on varmaa. Mutta annahan minun mennä tarkastuspaikalleni, ranskalainen toimittaa muuten asiansa niin etten minä saakaan tietää, kuinka paljon hän on saanut.

Peppino nyökkäsi, veti taskustaan rukousnauhan ja alkoi höpistä rukouksia. Kirjanpitäjä katosi samasta ovesta, josta paroni ja lakeija olivat menneet.

Kymmenen minuutin päästä kirjanpitäjä palasi aivan säteilevänä.

-- No? kysyi Peppino ystävältään.

-- Ole nyt varuillasi! sanoi kirjanpitäjä. -- Summa on hyvin suuri.

-- Viisi tai kuusi miljoonaa, eikö niin?

-- Niin, sinä tiedät siis määrän?

-- Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Criston kuittia vastaan.

-- Aivan oikein, huudahti kirjanpitäjä. -- Kuinka sinä tiedät kaiken niin hyvin?

-- Johan sanoin, että meille oli edeltäpäin lähetetty tieto.

-- Miksi siis käännyt minun puoleeni?

-- Ollakseni siitä varma, että hän todellakin on oikea mies.

-- Hän se on ... viisi miljoonaa. Kaunis summa, vai mitä, Peppino?

-- On.

-- Me emme koskaan saa niin paljoa.

-- Ainakin saamme siitä jonkin murusen, sanoi Peppino.

-- Vaiti! Tuossa hän tulee.

Kirjanpitäjä tarttui kynäänsä ja Peppino rukousnauhaansa, toinen kirjoitti ja toinen rukoili oven auetessa.

Danglars tuli ulos säteilevänä pankkiirin saattaessa häntä ovelle asti.

Peppino poistui Danglars'in jäljestä.

Sopimuksen mukaan vaunut odottivat Danglars'ia Thomson & Frenchin talon edustalla. Opas piti ovea auki, opas on hyvin avulias ihminen, häntä voi käyttää vaikka mihin.

Danglars hyppäsi vaunuihin kepeästi kuin kaksikymmenvuotias. Opas sulki oven ja hyppäsi ajajan viereen.