Part 100

Hän katsoi vielä kerran laajaa tasankoa kuin öinen haltia, sitten hän painoi kätensä otsalleen ja nousi vaunuihinsa, jotka pian katosivat kukkulan toiselle puolelle tomupilveen ja pyörien kolinaan.

He ajoivat peninkulman vaihtamatta sanaakaan. Morrel uneksi, Monte-Cristo katseli häntä.

-- Morrel, sanoi kreivi, -- kadutteko, että tulitte mukaani?

-- En kreivi, mutta jättää Pariisi...

-- Jos olisin tietänyt onnen odottavan teitä Pariisissa, olisin jättänyt teidät sinne.

-- Valentine lepää Pariisissa, ja lähtiessäni Pariisista menetän hänet toistamiseen.

-- Maximilien, sanoi kreivi, -- kuolleet ystävämme eivät lepää maassa, heidät on haudattu sydämiimme, ja Jumala on niin säätänyt, jotta he voisivat seurata meitä aina. Kaksi ystävää seuraa minua aina, toinen antoi minulle elämän ja toinen älyn. Heidän sielunsa elävät minussa. Kysyn heidän neuvoaan kun epäilen, ja jos toisinaan teen hyvää, saan siitä kiittää heidän neuvojaan. Kysykää sydämenne ääneltä neuvoa, Maximilien, ja kysykää, onko teillä syytä olla minun seurassani noin murheellisen näköinen.

-- Ystäväni, sanoi Maximilien, -- sydämeni ääni on hyvin surullinen eikä lupaa minulle muuta kuin murheita.

-- Heikot sielut näkevät aina kaiken mustan harson läpi. Sielu itse luo näköpiirinsä. Sielunne on synkkä, se tekee taivaanne myrskyiseksi.

-- Se voi olla totta, sanoi Maximilien.

Hän vaipui jälleen mietteisiinsä.

Matka kului huimaavan nopeasti, niin kuin kreivin oli tapana; kaupungit vilahtivat heidän ohitseen kuin tien varrella olevat varjot; puut, joissa syksyn ensi tuulet riehuivat, näyttivät jättiläisinä juoksevan heitä vastaan ja taas nopeasti pakenevan, kun he tulivat lähelle.

Seuraavana päivänä he saapuivat Châlons'iin, jossa heitä odotti kreivin höyrylaiva. Vaunut nostettiin laivaan, matkustajat olivat menneet sinne jo edeltäpäin.

Laiva oli nopeakulkuinen, sen molemmat sivupyörät olivat kuin siivet, joilla se linnun tavoin sipaisi veden pintaa. Morrel alkoi hiukan nauttia nopeasta matkustamisesta, ja toisinaan tuntui kuin tuuli, joka liehutti hänen hiuksiaan, olisi ollut valmis karkottamaan pilvet hänen otsaltaan.

Mitä kauemmaksi Pariisista he tulivat, sitä yliluonnollisempi kirkkaus näytti verhoavan kreivin. Hän oli aivan kuin maanpakolainen, joka pääsee isänmaahansa.

Pian tuli heidän näkyviinsä Marseille, valkoisena, lämpöisenä, eloisana; Marseille, Tyroksen ja Karthagon nuorempi sisar, joka peri heidän valtansa Välimeren rannalla; Marseille, joka tuli sitä nuoremmaksi, mitä enemmän se vanheni. Pyöreä torni, Saint-Nicolas'n linnoitus, Puget'n rakentama raatihuone ja tiilikivirantainen satama, jossa he molemmat lapsina olivat leikkineet, herättivät heissä paljon muistoja. Yhteisen tunteen vallassa he pysähtyivätkin Cannebièrelle.

Eräs laiva läksi juuri silloin Algeriaan, kansi oli täynnä tavaroita ja matkustajia, ystävät ja sukulaiset olivat jättämässä hyvästi, huusivat ja itkivät. Tämä näky vaikuttaa aina niihinkin, jotka sen joka päivä näkevät, mutta Maximilien näki kuitenkin sielunsa silmien edessä toisen näyn.

-- Katsokaa, sanoi hän tarttuen Monte-Criston käsivarteen, -- tuohon isäni pysähtyi Pharaonin laskiessa satamaan, täällä tuo kunnon mies, jonka pelastitte häpeästä ja kuolemasta, heittäytyi syliini; olen vieläkin tuntevinani hänen kyynelensä poskillani, eikä hän itkenyt yksin, monet itkivät meidät nähdessään.

Monte-Cristo hymyili.

-- Minä olin tuolla, sanoi hän osoittaen Morrelille erästä kadunkulmaa.

Juuri sillä hetkellä kuului tuskallista vaikerrusta, ja eräs nainen viittoi lähtevässä laivassa olevalle matkustajalle. Nainen oli hunnutettu. Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja niin suuren mielenliikutuksen vallassa, että Morrel olisi sen helposti huomannut, ellei hänen katseensa olisi ollut suunnattuna aivan toisaanne, nimittäin laivaan.

-- Hyvä Jumala, huudahti Morrel, -- minä en erehdy! Tuo nuori mies, joka heiluttaa hattuaan ja on sotilaspuvussa, on Albert de Morcerf!

-- Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, -- minä tunsin hänet.

-- Kuinka niin? Tehän katsoitte aivan toiseen suuntaan?

Kreivi hymyili, niin kuin aina, kun ei tahtonut vastata. Ja hänen silmänsä kiintyivät hunnutettuun naiseen, joka katosi kadun kulmasta.

-- Rakas ystävä, sanoi hän Maximilienille, -- eikö teillä ole mitään tehtävää täällä?

-- Tahdon itkeä isäni haudalla, vastasi Morrel hiljaa.

-- Hyvä on, menkää ja odottakaa minua siellä. Tulen noutamaan teidät sieltä.

-- Jätättekö minut?

-- Jätän ... minullakin on pyhä tehtävä täytettävänä.

Morrel laski kätensä kreivin käteen. Sitten hän läksi syvän surun vallassa kävelemään kaupungin idänpuoleista osaa kohden.

Monte-Cristo seisoi paikallaan, kunnes Morrel oli kadonnut näkyvistä, ja lähti sitten Meilhan-kadulle siihen taloon, joka kertomuksemme alusta alkaen on lukijoillemme tuttu.

Pitkin kadun viertä kasvoivat tuuheat lehmukset, joiden suojassa joutilaat marseillelaiset tavallisesti kävelivät. Etelän hehkuvan päivän keltaiseksi polttamalla tiiliaidalla kiertelivät viiniköynnökset, joiden varret olivat vuosien kuluessa mustuneet ja halkeilleet. Kaksi astumisesta kulunutta porrasta johti portille, joka oli tehty kolmesta laudasta; vaikka ne vuosi vuodelta halkeilivat yhä enemmän, ei niitä ollut liimailtu eikä maalattu, vaan ne saivat kärsivällisesti odottaa, kunnes kosteuden turvottamina jälleen liittyisivät yhteen.

Talo oli vanhuudestaan huolimatta hyvin soma ja hauska, vaikka näytti rappeutuneelta. Dantèsin isä oli asunut yliskerroksessa, mutta kreivi oli jättänyt koko talon Mercedeksen käytettäväksi.

Tänne saapui mustahuntuinen nainen, jonka Monte-Cristo oli nähnyt poistuvan satamasta laivan lähdettyä. Nainen sulki portin juuri sillä hetkellä, kun kreivi kääntyi erään kadun kulmasta. Portaat kreivi tunsi jo vanhastaan. Hän osasi paremmin kuin kukaan muu avata portin haan isopäisellä naulalla.

Hän astuikin sisään kolkuttamatta, mitenkään ilmoittamatta tuloaan, aivan kuin ystävä tai talon isäntä.

Tiilillä kivetyn käytävän päässä oli lämpöä, aurinkoa ja valoa säteilevä puutarha, sama, josta Mercedes oli löytänyt määräpaikalta rahasumman, jonka kreivi hienotunteisesti väitti sinne kätkeneensä kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Portilta näkyivät puiston ensimmäiset puut.

Portille tultuaan Monte-Cristo kuuli huokauksen, joka suuresti muistutti nyyhkytystä. Hän suuntasi katseensa sinne, mistä huokaus kuului, ja näki Mercedeksen istuvan kumarassa ja itkien tuuhean, punakukkaisen jasmiinipensaan suojassa. Hän oli ottanut harsonsa pois, ja antoi nyt täyden vallan huokauksilleen ja kyynelilleen, joita hän poikansa läsnä ollessa oli pidättänyt.

Monte-Cristo astui muutaman askelen eteenpäin; hiekka narskui hänen jalkojensa alla.

Mercedes nosti päänsä ja huudahti kauhusta nähdessään miehen edessään.

-- Hyvä rouva, sanoi kreivi, -- en voi teille tarjota onnea, mutta voin tuoda teille lohdutuksen. Suvaitsetteko ottaa sen vastaan ystävältä?

-- Olen todellakin hyvin onneton, sanoi Mercedes, -- yksin maailmassa... Minulla ei ole muuta kuin poikani, ja hän on jättänyt minut.

-- Hän on tehnyt oikein, sanoi kreivi, -- ja hän on jalo mies. Hän on ymmärtänyt, että jokaisen miehen velvollisuus on maksaa veronsa isänmaalle, toisten lahjoillaan, toisten työllään, toisten valvomisellaan, toisten verellään. Jos hän olisi jäänyt teidän luoksenne, olisi hän vain kuluttanut teidän seurassanne elämänsä, joka olisi käynyt tarpeettomaksi, eikä hän olisi voinut tottua kyyneliinne. Työttömänä hän olisi alkanut vihata kaikkea, mutta nyt hän tulee suureksi ja voimakkaaksi taistellessaan onnettomuuttaan vastaan muuttaakseen sen onneksi. Antakaa hänen rakentaa teidän molempien onni uudelleen, minä uskallan taata, että se on varmoissa käsissä.

-- Voi, sanoi naisparka pudistaen alakuloisena päätään, -- rukoilen hänelle Jumalalta tuota onnea, mutta itse en enää voi siitä nauttia. Niin paljon on särkynyt ympärilläni ja minussa itsessäni, että tunnen seisovani haudan partaalla. Teitte oikein, herra kreivi, toimittaessanne minut lähelle niitä seutuja, joissa olen ollut onnellinen; ihmisen pitää kuolla siellä, missä hän on onnellinen ollut.

-- Sananne putoavat katkerina ja polttavina sieluuni, sanoi Monte-Cristo, sitäkin katkerampina ja polttavampina, kun teillä on täysi syy vihata minua. Minähän olen kaikkeen onnettomuuteenne syypää. Älkää säälikö minua, vaan syyttäkää. Tekisitte minut paljon onnettomammaksi...

-- Teitäkö vihaisin ja syyttäisin, Edmond! Miestä, joka on pelastanut poikani hengen, sillä olihan kamala verinen aikomuksenne riistää herra Morcerfilta poika, josta hän oli ylpeä! Katsokaa minuun, ja saatte nähdä, ettei minussa ole moitteen häivettäkään.

Kreivi katsahti Mercedekseen, joka puoliksi kohottautuen penkiltä ojensi molemmat kätensä häntä kohden.

-- Katsokaa minuun, jatkoi Mercedes hyvin alakuloisesti. -- Nyt voitte huoleti kestää silmieni loiston. Ei ole enää se aika, jolloin hymyilin Edmond Dantèsille, kun hän odotti minua tuon majan ikkunassa, missä hänen vanha isänsä asui... Siitä on kulunut monta tuskaista päivää, ja ne ovat kaivaneet kuilun minun ja tuon ajan välille. Syyttäisinkö teitä, Edmond, vihaisinko teitä, ystäväni! Itseäni minä syytän ja vihaan! Mikä kurja raukka olenkaan! huudahti hän pannen kätensä ristiin ja kohottaen silmänsä taivasta kohden. -- Minkä rangaistuksen olenkaan saanut...! Minulla oli uskonto, viattomuus ja rakkaus, nuo kolme suurta lahjaa, jotka ihmisestä tekevät enkelin, ja minä epäilin Jumalan olemassaoloa!

Monte-Cristo astui askelen häntä kohden ja ojensi hänelle ääneti kätensä.

-- Ei, sanoi Mercedes vetäen hellästi kätensä pois, -- ei, ystäväni, älkää koskeko minuun. Te säälitte minua, ja kuitenkin minä olin syyllisin kaikista niistä, joihin iskitte. Toiset toimivat vihan, ahneuden ja itsekkyyden vaikutuksesta, minä pelkuruudesta. He himoitsivat jotakin, minä pelkäsin. Ei, älkää puristako kättäni, Edmond, aioitte sanoa minulle jonkin hellän sanan, huomaan sen, älkää sitä lausuko, säilyttäkää se jotakuta toista varten, minä en sitä ansaitse. Katsokaahan ... hän paljasti kokonaan kasvonsa ... katsokaahan, suru on tehnyt tukkani harmaaksi; silmäni ovat vuodattaneet niin paljon kyyneliä, että siniset suonet ympäröivät niitä, ja otsani on ryppyinen. Te, Edmond, sitä vastoin olette yhä vielä nuori, kaunis ja ylpeä, sillä teillä oli usko, teillä oli voimaa, ja te luotitte Jumalaan, ja Jumala tuki teitä. Mutta minä olin pelkuri, minä kielsin, Jumala hylkäsi minut, ja tässä nyt olen.

Mercedes purskahti itkuun. Monte-Cristo tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kunnioittavasti, mutta Mercedes tunsi, että suudelma oli kiihkoton, aivan kuin kreivi olisi suudellut marmorisen pyhänkuvan kättä.

-- Muutamien elämä on jo edeltäpäin määrätty sellaiseksi, että ensimmäinen hairahdus pilaa koko tulevaisuuden, jatkoi Mercedes. -- Uskoin, että olitte kuollut, minunkin olisi silloin pitänyt kuolla, sillä mitä hyötyä minulla on ollut siitä, että ikuisesti olen sydämessäni surrut teitä? Tein kolmekymmentäyhdeksänvuotiaasta naisesta viisikymmenvuotiaan, siinä kaikki. Mitä hyötyä siitä oli, että tunnettuani teidät pelastin ainoastaan poikani? Eikö minun olisi pitänyt pelastaa miehenikin, vaikka hän olikin syyllinen, koska kerran olin ottanut hänet aviopuolisokseni? Ja kuitenkin annoin hänen kuolla. Mitä sanonkaan, hyvä Jumala, minähän osaltani joudutin hänen kuolemaansa, sillä olin tunteeton pelkuri, halveksin häntä enkä muistanut, että rakkaudesta minuun hän oli rikkonut valansa ja menetellyt konnamaisesti. Mitä hyötyä on ollut siitäkään, että seurasin poikaani tänne asti, kun täällä kuitenkin saan hänet jättää, antaa hänen yksinään lähteä tuhoavaan Afrikkaan? Minä olen ollut raukkamainen, sen sanon suoraan. Kielsin rakkauteni ja luopioiden tavoin tuotan onnettomuutta kaikille, jotka ovat lähelläni.

-- Ette, Mercedes, ette, sanoi Monte-Cristo. -- Ajatelkaa itsestänne parempaa. Olette jalo ja siveä nainen, tuskanne voimalla olisitte voinut riistää aseet käsistäni, mutta minun takanani oli näkymätön, kaikille tuntematon, vihastunut Jumala, jonka lähettiläs minä vain olin, eikä hän tahtonut pidättää salamaa, jonka minä iskin. Tämän Jumalan nimessä, jonka jalkoihin olen kymmenen vuoden ajan joka päivä polvistunut, minä vannon ja vakuutan, että olisin teidän tähtenne ollut valmis uhraamaan elämäni ja sen mukana kaikki kostotuumani. Mutta sanon ylpeänä, Mercedes: Jumala tarvitsi minua, ja siksi jäin eloon. Tutkikaa menneisyyttä, tutkikaa nykyisyyttä, koettakaa arvata tulevaisuutta, ja saatte nähdä, että minä olen Jumalan ase. Ensimmäinen osa elämääni oli täynnä kamalia tuskia, hirveintä kärsimystä; ne, joita rakastin, hylkäsivät minut, ja ne joita en tuntenutkaan, vainosivat minua. Sitten sain vankeuden, yksinäisyyden ja kurjuuden jälkeen vapauden, niin loistavan, ihmeellisen ja suunnattoman suuren rikkauden, että olisin ollut sokea, ellen olisi ymmärtänyt Jumalan tarvitsevan minua suuria tehtäviä varten. Siitä alkaen oli tämän rikkauden hoitaminen minulle pyhä tehtävä, enkä ole vähääkään ajatellut tämän elämän suloisuutta, josta te kuitenkin olette saanut hiukan maistaa. En hetkeäkään ole saanut olla huoleton. Tunsin itseni taivaan tulipilveksi, joka lähtee hävittämään kirottuja kaupunkeja. Niin kuin uhkarohkeat merimiehet vaarallisille retkille lähtiessään minäkin hankin ruokavaroja, kokosin aseita, harjoitin ruumiini kestämään vaarallisimpiakin ponnistuksia, sieluni kovimpiakin kolauksia, opetin käsivarteni surmaamaan ja totutin silmäni katselemaan kärsimystä, huuleni hymyilemään kamalimpienkin näkyjen edessä. Olin hyvä, luottavainen ja anteeksiantavainen; muutuin kostonhimoiseksi, teeskenteleväksi ja pahaksi, tai oikeammin sanoen mykäksi ja kuuroksi kuin sallimus. Sitten lähdin kulkemaan tietäni, pääsin matkan päähän ja saavutin määrän: onneton se, jonka kohtasin tielläni!

-- Jo riittää, Edmond, jo riittää! Uskokaa minua, että minä, joka teidät tunsin, minä voin teitä ymmärtääkin. Jos minä olisin osunut tiellenne, Edmond, ja te olisitte minut surmannut, olisin sittenkin teitä ihaillut. Edmond? Mutta niin kuin on juopa minun ja menneisyyden välillä, on juopa teidän ja minunkin välilläni, ja suurin tuskani on vertaileminen, sillä maailmassa ei ole mitään teidän vertaistanne, teidän kaltaistanne. Nyt, Edmond, sanokaa minulle jäähyväiset ja erotkaamme.

-- Ennen lähtöäni sanokaa minulle jokin toivomuksenne, Mercedes! pyysi Monte-Cristo.

-- Minä en toivo mitään muuta, kuin että poikani tulee onnelliseksi.

-- Rukoilkaa, että Jumala, jonka hallussa on ihmisen elämä, pitää kuoleman hänestä loitolla, kyllä minä muusta pidän huolen.

-- Kiitos, Edmond.

-- Mutta mitä toivotte itsellenne, Mercedes?

-- Minä en tarvitse mitään, minä elän kahden haudan välillä. Toisessa on Edmond Dantès, joka kuoli jo aikoja sitten ja jota minä rakastin! Tämä sana ei enää kuulu kuihtuneille huulilleni, mutta sydämeni muistaa vielä kaiken, enkä mistään hinnasta tahtoisi sitä muistoa hävittää sydämestäni. Toisessa haudassa on mies, jonka Edmond Dantès surmasi; tunnustan teon oikeaksi, mutta minun on rukoiltava vainajan puolesta.

-- Poikanne tulee onnelliseksi, sanoi kreivi uudelleen.

-- Silloin minäkin olen niin onnellinen kuin voin olla.

-- Mutta ... mitä aiotte tehdä?

Mercedes hymyili alakuloisesti.

-- Jos sanoisin, että aion elää täällä samoin kuin Mercedes ennen muinoin, tekemällä työtä, niin ette uskoisi minua. Minä osaan enää vain rukoilla, eikä minun tarvitse tehdä työtä. Löysin kätkemänne pienen aarteen. Ihmiset utelevat kyllä kuka olen, tiedustelevat mitä teen, eivätkä tiedä millä elän, vähät siitä. Sehän on Jumalan ja minun välinen asia.

-- Mercedes, sanoi kreivi, -- en tahdo teitä moittia, mutta olette uhrannut liian paljon luopuessanne herra Morcerfin koko omaisuudesta, sillä olittehan säästäväisyydellänne ja taloudellisuudellanne hankkinut siihen puolet lisää.

-- Huomaan kyllä, mitä aiotte minulle ehdottaa, mutta en voi siihen suostua. Edmond, poikani ei sallisi sitä.

-- Minä en suinkaan tahdo tehdä mitään, jota Albert de Morcerf ei hyväksyisi. Kun saan tietää hänen mielipiteensä, alistun niihin. Mutta jos hän suostuu ottamaan vastaan sen, mitä hänelle ehdotan, mukaudutteko te siihen vastustelematta?

-- Tiedättehän, Edmond, etten ole enää mikään ajatteleva olento. Minä en osaa enää tehdä mitään päätöstä, ellen laske siksi sitä, etten tahdo mitään päättää. Jumala on myrskyssään niin kovasti minua järkyttänyt, että olen menettänyt oman tahtoni. Olen hänen käsissään kuin varpunen haukan kynsissä. Hän ei tahdo minun kuolevan, koska vielä elän. Jos hän lähettää minulle apua, niin hän tahtoo sen tehdä, ja minä otan sen vastaan.

-- Tuolla tavoin ei Jumalaa palvella! sanoi Monte-Cristo. -- Jumala tahtoo, että häntä ymmärretään ja hänen voimaansa ajatellaan; sen vuoksi hän on meille antanut vapaan tahdon.

-- Onneton, huudahti Mercedes, -- älkää puhuko minulle noin. Jos uskoisin, että Jumala on antanut minulle vapaan tahdon, niin millä silloin pelastuisin epätoivosta!

Monte-Cristo kalpeni hiukan ja painoi päänsä kumaraan tämän hillittömän tuskan murtamana.

-- Ettekö tahdo sanoa minulle "näkemiin?" kysyi hän ojentaen kätensä.

-- Sanon kuin sanonkin: näkemiin, vastasi Mercedes osoittaen juhlallisesti taivasta kohden. -- Toivon siis vielä.

Ja kosketettuaan värisevällä kädellään kreivin kättä Mercedes riensi portaille ja katosi näkyvistä. Monte-Cristo lähti hitaasti kulkemaan satamaan päin.

Mercedes ei nähnyt hänen poistuvan, vaikkakin hän oli ukko Dantèsin pienen huoneen ikkunan ääressä. Hänen katseensa etsivät etäältä laivaa, joka vei aavalle merelle hänen poikaansa. Mutta hänen huulensa sopersivat hiljaa:

-- Edmond, Edmond, Edmond...

113. Menneisyys

Kreivi lähti murheellisena tästä talosta. Hän oli todennäköisesti nähnyt Mercedeksen viimeisen kerran.

Pikku Edouardin kuoleman jälkeen oli Monte-Cristossa tapahtunut suuri muutos. Kiemurtelevaa tietä pitkin hän oli hitaasti päässyt kostonsa kukkulalle ja näki sen toisella puolella epäilyksen ammottavan syvyyden.

Ja sitä paitsi: keskustelu Mercedeksen kanssa oli herättänyt suuren määrän muistoja, joita hänen täytyi vastustaa. Hän sanoi itselleen, että jokin virhe oli tullut hänen laskelmiinsa, koska hän nyt melkein soimasi itseään.

-- Näen menneisyyden väärässä valossa, mietti hän, -- ja olen voinut erehtyä. -- Mitä! jatkoi hän. -- Olisiko kaikki, minkä päämääräkseni asetin, ollut järjetöntä! Olisinko kymmenen vuotta kulkenut väärään suuntaan! Riittäisikö yksi ainoa hetki todistamaan arkkitehdille, että hänen rakennuksensa oli ollut, ellei juuri mahdoton, niin ainakin jumalaton suunnitelma! -- En voi tottua tähän ajatukseen, se tekisi minut hulluksi. Tämänpäiväisistä mietelmistäni puuttuu menneisyyden tarkka ymmärtäminen, sillä näen menneisyyden kaukana taivaanrannassa. Sitä mukaa kuin astuu eteenpäin menneisyys katoaa, aivan niin kuin maisema, jonka läpi ihminen kulkee. Minulle tapahtuu samaa kuin niille, jotka unessa ovat loukanneet itsensä; he näkevät haavan, mutta eivät ymmärrä, miten ovat sen saaneet. -- Sinä uudestisyntynyt ihminen; sinä suunnattoman rikas mies; sinä herännyt nukkuja; sinä voittamaton miljoonien omistaja, kertaa koko entinen kurja ja onneton elämäsi, kulje jälleen samoja teitä, joille kohtalo sinut sysäsi, joille onnettomuus sinut vei, joilla epätoivo otti sinut vastaan. Liian paljon jalokiviä, kultaa ja onnea säteilee nyt siitä peilistä, jossa Monte-Cristo katselee Dantèsin kuvaa. Kätke jalokivet, himmennä kulta, peitä säteet; olet rikas, etsi köyhää, olet vapaa, etsi vankia, olet ylösnoussut, etsi ruumista...

Näissä mietteissä Monte-Cristo kulki Caisserie-katua pitkin. Samaa tietä oli vaitelias vartiosto kuljettanut häntä yöllä kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Talot, jotka nyt olivat hymyilevän ja eloisan näköisiä, olivat silloin synkkiä, hiljaisia ja suljettuja.

-- Ne ovat kuitenkin samoja taloja, sanoi Monte-Cristo, -- silloin vain oli yö, nyt päivä. Aurinko valaisee nyt kaiken ja tekee sen eloisaksi.

Hän tuli rantakadulle Saint-Laurent-katua pitkin ja meni laiturille. Tässä hän oli astunut veneeseen. Samassa lipui siitä ohitse kangaskatoksinen huvisoutuvene. Monte-Cristo huusi venemiehelle, joka heti alkoi kiireesti soutaa hänen luokseen, koska huomasi saavansa rikkaan soudettavan.

Ilma oli kaunis, matka ihana. Taivaanrannassa päivä laski punaisena ja loistavana, ja laineet alkoivat hehkua. Meri oli kirkas kuin peili, siellä täällä se vain väreili, kun kalat paetessaan jotakin näkymätöntä vihollista hypähtelivät vedestä etsien turvaa toisesta alkuaineesta. Taivaanrannassa näkyi kalastajien purjeveneitä, valkoisia ja siroja kuin kalalokit, tai kauppalaivoja, jotka olivat tavaroineen matkalla Korsikaan tai Espanjaan.

Vaikka taivas olikin kirkas ja kullankirkas valo täyttikin koko maiseman, istui kreivi viittaansa verhoutuneena ja muisteli matkansa kaikkia kamalia yksityiskohtia. Hän muisti Catalansista vilkkunutta yksinäistä tulta, muisti, kuinka hän vasta nähdessään Ifin linnan sai tietää, minne häntä vietiin, kuinka hän taisteli santarmien kanssa aikoessaan syöksyä veteen, kuinka epätoivoinen hän oli jouduttuaan voitetuksi, ja kuinka kylmältä oli tuntunut pyssynpiipun suu, kun se renkaana painui hänen ohimolleen.

Ja niin kuin kesän helteessä kuivuneet lähteet syyssateiden vaikutuksesta jälleen täyttyvät ja alkavat pisara pisaralta valua yli reunojen, niin Monte-Cristokin tunsi, miten sappi, joka aikoinaan oli täyttänyt Edmond Dantèsin rinnan ja sitten jo kuivunut, taas alkoi paisua. Hän ei enää nähnyt kaunista taivasta, ei siroa venettä, ei häikäisevää valoa. Taivas peittyi synkkiin pilviin, ja Ifin linna kohosi näkyviin kuin musta jättiläinen. Monte-Cristo vavahti kuin olisi nähnyt verivihollisen.

He saapuivat perille.

Vaistomaisesti kreivi vetäytyi veneen perimmäiseen sopukkaan asti. Soutaja koetti turhaan selittää iloisimmalla äänellään:

-- Olemme perillä.

Samalle paikalle, samalle kalliolle vartijat olivat laahanneet Edmond Dantèsin ja pistinten avulla pakottaneet hänet astumaan samoja portaita.

Dantèsista matka oli tuntunut hyvin pitkältä, Monte-Cristosta se tuntui hyvin lyhyeltä; jokainen aironveto oli herättänyt eloon tuhansia ajatuksia ja muistoja.

Heinäkuun vallankumouksen jälkeen ei Ifin linnassa ollut vankeja. Vain tullivartijoita asusti vahtihuoneissa. Portinvartija odotti matkailijoita näyttääkseen heille tätä kauhunpaikkaa, jonne uteliaisuus veti ihmisiä. Mutta vaikka kreivi oli täysin selvillä tästä kaikesta, hän valahti kalman kalpeaksi tullessaan holvin alle ja värisi sydänjuuriaan myöten, astuessaan pimeitä portaita myöten tyrmään, jonka oli halunnut nähdä.

Ketään vanginvartijaa restauraation ajoilta ei ollut enää linnassa. Portinvartijakin oli ollut siellä vasta vuodesta 1830 lähtien.

Kreivi astui omaan vankilaansa.

Kapeasta seinäaukosta tunkeutuva heikko päivänsäde valaisi sitä. Hän näki paikan, missä oli ollut hänen vuoteensa, joka sittemmin oli siirretty pois. Aukko, jonka apotti Faria oli puhkaissut, häämötti myös näkyvissä, vaikkakin tukittuna.

Monte-Cristo tunsi polviensa horjuvan. Hän tarttui puurahiin ja istui sille.

-- Tiedetäänkö tästä vankilasta muuta kuin että Mirabeau oli täällä vankina? kysyi kreivi. -- Kerrotaanko mitään tarinoita yksinäisistä kamalista suojista, jonne ei voisi kuvitella ihmisen sulkevan toista elävää olentoa?

-- Kerrotaan kyllä, sanoi portinvartija, -- ja juuri tästä tyrmästä vanginvartija Antoine on kertonut minulle erään tarinan.

Monte-Cristo vavahti. Antoine oli ollut hänen vartijansa. Hän oli melkein unohtanut koko miehen, mutta kuultuaan hänen nimensä hän heti muisti ruskeapukuisen, mustapartaisen hahmon ja oli kuulevinaan hänen avainnippunsa kalinan.

-- Tahtooko herra kuulla sen? kysyi portinvartija.

-- Tahdon, sanoi Monte-Cristo, -- kertokaa.

-- Tässä tyrmässä, kertoi portinvartija, -- asui kauan sitten eräs hyvin vaarallinen vanki, sitä vaarallisempi, koska oli hyvin ovela. Samaan aikaan täällä oli myös vankina muuan hyväntahtoinen, hullu pappi.

-- Miten hänen hulluutensa ilmeni?

-- Hän tarjosi miljoonia päästäkseen vapauteen.