Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/56492

MONSOREAUN KREIVITÄR II

Historiallinen romaani

Kirj.

Alexandre Dumas

Suomennos.

Porissa, Otto Andersin'in kustannuksella, 1914.

SISÄLLYS:

1. Keskustelu. 2. Guisen herttua. 3. Castor ja Pollux. 4. Kuuntelemalla kuullaan parhaiten. ö. Liigan allekirjoittaminen. 6. Prinssi ja ystävä. 7. Kohtaus. 8. Chicot onkin itse asiassa Ranskan kuningas. 9. Muuan vierailu. 10. Kuningas nimittää liigan päällikön. 11. Jatkoa. 12. Eteocles ja Polynices. 13. Mitä löytyi tyhjästä kaapista. 14. Ventre-Saint-Gris. 15. Ystävättäret. 16. Rakastavaiset. 17. Bussy luovuttaa hevosensa. 18. Anjoun herttuan valtiotaitoa. 19. Herra Saint-Lucin valtiotaitoa. 20. Jatkoa. 21. Roland. 22. Mitä Monsoreaun kreivillä oli ilmoitettavana. 23. Saint-Lucin kiitollisuus. 24. Saint-Lucin suunnitelma. 25. Saint-Luc opettaa Monsoreaulle sen iskun, jonka hän itse oli oppinut kuninkaalta. 26. Pienet syyt, suuret seuraukset. 27. Monsoreaun kreivi avaa taas silmänsä. 28. Herttuan surunvalitusvierailu. 29. Mitä haittaa voi olla liian leveästä kantotuoleista ja liian ahtaista ovista. 30. Saint-Luc palaa takaisin hoviin. 31. . . . . . 32. Anjoun herttuan lähettiläs. 33. Saint-Luc suorittaa tehtävänsä. 34. Monsoreaun kreivin varovaisuustoimenpiteet. 35. Vierailu. 36. Urkkijat. 37. Herttua allekirjoittaa. 38. Muuan kävelymatka Tournellesin kadulle. 39. Chicot nukkuu. 40. Chicot herää. 41. Kristuksen ruumiin juhla. 42. Jatkoa. 43. Pyhimyskulkue. 44. Chicot ensimäinen. 45. Korko ja pääoma. 46. Bussy ja Remy. 47. Murha. 48. Gorenflot on vähällä tulla hirtetyksi. 49. Chicot arvaa oikein. 50. Valmistuksia. 51. Bussyn ystävät. 52. Taistelu. 53. Loppu.

1.

Keskustelu.

Kun Anjoun herttua otti vastaan Monsoreaun kreivin, oli hän kokonaan Bussyn tuumien puolella. Hänen itserakkautensa oli saanut piston, ja se häpeä, jolla Bussy häntä uhkasi Méridorin paroonin nimessä, yllytti prinssin vihan ylimmilleen.

Herttua siis otti ylihovijahtimestarin vastaan katsein sellaisin, jotka saivat rohkeimmankin hovimiehen vapisemaan, sillä tiedettiinhän, miten pitkälle Frans saattoi kostotuumissaan mennä.

-- Teidän korkeutenne on suvainnut kutsua minut tänne, -- virkkoi Monsoreaun tyynesti, kudottuja seinäverhoja katsellen.

-- Älkää pelätkö mitään, herrani, -- lausui herttua, kreivin ajatukset arvaten. -- Noiden verhojen takana ei kukaan kuuntele. Voimme puhua arastelematta, ennen kaikkea avomielisesti.

Monsoreau kumarsi.

-- Olettehan uskollinen palvelija, herra ylihovijahtimestari, ja olette kai myöskin hyvin kiintynyt minun persoonaani?

-- Rohkenen niin luulla, teidän korkeutenne.

-- Ja minä puolestani olen siitä vakuutettu, herrani. Olettehan te useamman kerran ilmaisseet minulle minua vastaan suunniteltuja salajuonia. Tehän olette auttanut minua yrityksissäni, olette unohtanut omat etunne ja panneet henkenne edestäni alttiiksi.

-- Teidän kuninkaallinen korkeutenne!

-- Sen kaiken tiedän. Äskettäin, esimerkiksi... minun täytyy johtaa se teidän mieleenne, sillä te olette toimissanne niin innostunut, etten koskaan ole kuullut mitään sen vertaista... äskettäin, niinkuin jo sanoin, sen onnettoman tapahtuman yhteydessä.

-- Minkä tapahtuman, teidän korkeutenne?

-- Ooh, minä tarkoitan vain neiti Méridorin ryöstöä. Voi sitäkin nuorta tyttö parkaa!

-- Niin, ikävä kyllä! -- mutisi Monsoreau, antamatta mitään selvää vastausta.

-- Te valitatte hänen kohtaloaan, vai kuinka? -- kysyi prinssi, pannen hänet yhä ahtaammalle.

-- Etteköhän valittaisi tekin, teidän korkeutenne?

-- Minäkö? Oi, tiedättehän paremmin kuin kukaan muu, että olen katunut tuota onnetonta tapahtumaa. Ainoastaan teidän ystävyytenne ja niiden palvelusten muisto, joita olette minulle tehnyt, on saanut minun unohtamaan sen, että minä teidän neuvostanne olen ryöstättänyt nuoren neitosen.

Monsoreauta nuo sanat viiltelivät.

-- Armollinen herra, -- vastasi hän, -- teidän hyvyytenne panee teidät suurentamaan asiaa. Te olette yhtä vähän kuin minäkin ollut syynä nuoren tytön kuolemaan.

-- Mitä te tarkoitatte?

-- Tietenkään teillä ei ollut tarkoitus antaa asiain kehittyä huippuunsa.

-- Ah, ei tietenkään!

-- Silloinhan, armollinen herra, te ette ole syypää. Tapahtui vain onnettomuus, sellainen tavallinen, joita sattuma usein saa aikaan.

-- Sitäpaitsi, -- lisäsi herttua ja iski läpitunkevan katseen Monsoreauhon, -- onhan kuolema kietonut kaiken läpinäkymättömään huntuunsa.

Prinssin ääni niin huomattavasti värähteli, että Monsoreau terästi heti katsettaan.

-- Armollinen herra, -- sanoi hän, -- tahdotteko, että puhun ihan vilpittömästi?

-- Miksikä ette sitten niin tekisi? -- vastasi prinssi äänellä, josta huokui ylpeyttä ja kummastusta.

-- Ah, armollinen herra, kun minulla on edessäni ruhtinas, joka on yhtä ymmärtäväinen kuin jalosydäminenkin, täytyy meidän keskustelumme tästälähin olla ehdottomasti avomielistä.

-- Tästälähin?... Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee sitä, ettei teidän korkeutenne alussa katsonut tarpeelliseksi osottaa minua kohtaan samaa avomielisyyttä.

-- Tosiaankin! -- myönnytteli herttua, räjähtäen nauruun, josta kuvastui hurja viha.

-- Kuulkaahan, armollinen herra, -- virkkoi Monsoreau nöyrästi. -- Minä tiedän, mitä teidän korkeutenne aikoo minulle sanoa.

-- Puhukaa sitten!

-- Teidän korkeutenne tahtoo saada minun ymmärtämään, ettei neiti Méridor ehkä olekaan kuollut ja ettei siis hänen luulotellun murhaajansa tarvitse kärsiä siitä mitään omantunnontuskia.

-- Kylläpä te, hyvä herra, olette kutakuinkin kauvan viivytelleet tuon lohduttavan kuvittelunne esiintuomisessa. Olettepa, kautta, kunniani, varsin uskollinen palvelija! Olette nähnyt minun alakuloisuuteni, minun tuskani. Olette kuullut minun puhuvan kauheista unista, joita tuon tytön kuoleman johdosta olen nähnyt... minä, joka en, jumalan kiitos, ole mikään vetistelijä... ja olette antanut minun elää tuon levottomuuden vallassa, vaikkakin yhdellä ainoalla sanalla olisitte voinut poistaa kaikki kärsimykseni... Miksi pitäisi minun kutsua sellaista menettelyä, herrani?

Herttua lausui nuo sanat äänellä, mikä ennusti pikaista vihanpurkausta.

-- Armollinen herra, -- vastasi Monsoreau, -- voisipa luulla, että teidän korkeutenne aikoo syyttää minua jostakin...

-- Petturi! -- huusi prinssi äkkiä ja astui muutaman askeleen ylijahtimestaria kohti, -- minä syytän teitä, ja sen syytöksen minä myös näytän toteen... Sinä olet minut pettänyt! Sinä olet ryöstänyt minulta sen naisen, jota minä rakastin...

Monsoreau sävähti kamalan kalpeaksi, mutta jaksoi yhäkin pitää rauhallisen, miltei ylpeän ryhtinsä.

-- Se on totta, -- myönsi hän.

-- Haa! Vai on se totta, ja sinä sen itse sanot! Häpeämätön konna!

-- Suvainnette puhua hieman hiljemmin, armollinen herra, -- virkkoi Monsoreau täysin tyynenä. -- Teidän korkeutenne unohtaa puhuttelevansa aatelismiestä ja uskollista palvelijaa.

Herttua nauroi väristen.

-- Kuninkaan uskollista palvelijaa, -- jatkoi Monsoreau.

Herttuan kiintymystä herätti sana "kuninkaan".

-- Mitä tarkoitatte? -- mutisi hän.

-- Minä tarkoitan sitä, -- jatkoi Monsoreau nöyrällä äänellä, -- että jos teidän korkeutenne haluaisi minua kuunnella, niin te tulisitte ymmärtämään, että minä olen vallannut tuon naisen, koska teidän korkeutenne halusi häntä omakseen.

Moinen rohkea puhe teki herttuan mykäksi.

-- Ja minun tekoni puolustuksena, -- jatkoi Monsoreau edelleenkin nöyrästi, -- on se, että minä neiti Méridoria rakastin...

-- Myöskin minä, -- vastasi Frans kuvaamattoman ylpeästi.

-- Totta on, teidän korkeutenne, että te olette minun herrani. Mutta neiti Méridor ei teitä rakastanut.

-- Entä rakastiko hän sinua.

-- Ehkäpä, -- mutisi Monsoreau.

-- Sinä valehtelet! Sinä olet pakottanut hänet väkivallalla, niinkuin minäkin tein. Se on vain eroa, että minä, sinun isäntäsi, epäonnistuin, jota vastoin sinä, renki, olet onnistunut. Mutta minullapa olikin apunani ainoastaan valta, sinulla sitävastoin petos.

-- Minä häntä rakastin, armollinen herra.

-- Ei minun sitä tarvitse tietää.

-- Armollinen herra...

-- Luulenpa, että sinä, käärme, aiot purra!

-- Armollinen herra, olkaa varuillanne, -- sanoi Monsoreau ja painoi päätään alas niinkuin tiikeri, joka kyyristyy hyökkäämään saaliinsa kimppuun. -- Minä rakastin häntä, sen sanon teille, enkä minä ole mikään teidän renkinne, vaikka minua siksi äsken nimittelitte. Vaimoni kuuluu lain mukaan minulle, ei kukaan voi häntä minulta riistää, ei kuningaskaan. Sanon siis vieläkin kerran: minä halusin saada sen naisen, ja minä olen sen ottanut.

-- Vai niin, -- virkkoi Frans ja ojensi kätensä pöydällä olevaa soittokelloa kohti. -- Sinä olet hänet ottanut. Hyv'on! Sinun on annettava hänet myös takaisin.

-- Te erehdytte, armollinen herra, -- huudahti Monsoreau ja riensi pöydän luo estääkseen prinssiä soittamasta. -- Jättäkää sikseen vaarallinen aikomuksenne saada minua vahingoitetuksi, sillä jos te kerrankin soitatte, jos saatatte minut julkisen häväistyksen alaiseksi...

-- Sinun on luovuttava tuosta naisesta, sanon minä sinulle.

-- Luovuttava hänestä?... Hän on minun vaimoni. Olen mennyt hänen kanssaan avioliittoon jumalan nimessä.

Monsoreau toivoi näiden sanojensa jotain vaikuttavan. Mutta prinssi ei väistynyt uhkaavasta asemastaan.

-- Vaikkapa hän jumalan edessä onkin vaimosi, on sinun kuitenkin luovutettava hänet ihmisille.

-- Mitä! Tiedättekö jo kaikki?

-- Tiedän kaikki. Avioliitto julistetaan mitättömäksi. Minä sen puran, vaikkapa sinut olisi vihitty kaikkien taivasta hallitsevien jumalien nimessä.

-- Ah, armollinen herra, te herjaatte!

-- Huomispäivänä tulee neiti Méridor annettavaksi isällensä, huomenna on sinun lähdettävä siihen maanpakoon, jonka minä sinulle määrään. Tunnin kuluessa on sinun myytävä ylihovijahtimestarin virkasi. Siinä ovat ehtoni. Ellet niitä täytä, niin varo itseäsi vasalli. Minä silloin muserran sinut, niinkuin nyt sären tämän lasin.

Näin sanottuaan tarttui prinssi erääseen kallisarvoiseen kristallimaljakkoon ja heitti sen raivoissaan Monsoreauta kohti, niin että lasin sirpaleet lentelivät hänen kasvojensa ympärillä.

-- Minä en luovuta sitä naista, minä en eroa virastani, ja minä jään Ranskaan, -- vastasi Monsoreau.

-- Mitä minä kuulen... kirottu konna!

-- Koska minä pyydän armoa Ranskan kuninkaalta, Pyhän Genovevan luostarissa kruunatulta kuninkaalta, ja koska tämä uusi hallitsija, joka tuota taivaan suosiota ajatellessaan on niin hyvä, niin jalo ja niin onnellinen, ei voi olla kuulematta ensimäisen hänen puoleensa kääntyjän rukousta.

Monsoreau oli korottanut äänensä. Hänen silmäinsä tuli oli nyt siirtynyt hänen sanoihinsa.

Nyt oli Fransin vuoro kalveta. Hän peräytyi askeleen ja riensi suoraapäätä vetämään paksut oviverhot oven eteen. Sitten hän tarttui kreivin käteen ja sammalsi:

-- No niin... kreivi... puhukaa vain hiljemmin... tahdon teitä kuunnella.

-- Minä puhun nöyrästi, virkkoi Monsoreau rauhoittuneena, -- niinkuin teidän korkeutenne alamaisimman palvelijan tulee.

Frans tuijotti oviverhoihin. Hän näytti pelkäävän sitä että Monsoreaun sanat ehkä olivat kuuluneet niiden toiselle puolelle.

-- Mitä te sanoittekaan? -- kysyi hän.

-- Niin, minä sanoin, armollinen herra, että onneton rakkaus on kaiken tämän syynä. Rakkaus, jalo ruhtinas, on kaikista intohimoista voimakkain... Ajatellessani, että teidän korkeutenne oli luonut katseensa Dianaan, en voinut hillitä itseäni.

-- Mutta minä sanon teille, kreivi, että se on petosta.

-- Älkää nuhdelko minua, armollinen herra. Katsokaas, mitä minä ajattelin. Minä näin, että te olitte rikas, nuori, onnellinen. Minä näin teissä kristikunnan etevimmän hallitsijan.

Herttua teki liikkeen kädellään.

-- Sillä sehän te olette... jatkoi Monsoreau hiljemmin, -- koska tuon korkean arvon ja teidän välissänne ei enää muuta ole kuin mitätön varjo, joka on helposti hajoitettavissa... Näin koko teidän loistavan tulevaisuutenne, ja kun tuota valtavata onnea vertasin siihen omaan pieneen onneeni, jota tavottelin, silloin, teidän vastaisen loistonne häikäisemänä, loiston, joka miltei esti minun näkemästä sitä pientä kukkaa, jota itselleni halusin, silloin minä sanoin itselleni: minä jätän ruhtinaalle hänen loistavat unelmansa ja hänen laajakantoiset suunnitelmansa. Siinä on hänen päämääränsä. Minä taas etsin omaani syrjässä... Hän tuskin minun poistumistani huomaakaan, hän tuskin viitsii etsiä sitä vähäpätöistä päärlyä, jonka minä hänen kuninkaallisesta kruunustaan riistän.

-- Kreivi, kreivi! -- virkkoi herttua, ihastuen vasten tahtoaankin tuosta mielittelystä.

-- Te annatte minulle anteeksi, armollinen herra, -- eikö niin?

Silloin loi herttua katseensa ylös ja se osui sattuneita Bussyn muotokuvaan. Kuva näytti katselevan niin ylpeästi, niin arvokkaasti. Sen käsivarsi näytti niin kehoittavalta, että herttua luuli näkevänsä Bussyn itsensä, joka ikäänkuin terästi hänen rohkeuttaan.

-- En, -- vastasi hän, -- minä en voi antaa teille anteeksi. -- Minä en ole nyt ankara oman itseni takia, sen voi jumalakin todistaa. Olen sitä senvuoksi, kun sureva ja loukattu isä vaatii tytärtään takaisin, kun nainen jonka olette pakottanut kanssanne avioliittoon, huutaa kostoa ylitsenne, ja koska ruhtinaan velvollisuus on jakaa oikeutta.

-- Armollinen herra!

-- Se on, kuten sanoin, ruhtinaan ensimäinen velvollisuus, ja minä aionkin oikeutta jakaa...

-- Jos, -- väitti Monsoreau, -- oikeuden jakaminen on ruhtinaan ensimäinen velvollisuus, niin on kiitollisuus kuninkaan ensi velvollisuus.

-- Mitä te sanotte?

-- Minä sanon, ettei kuningas saa koskaan unohtaa sitä, jota hänen on kiittäminen kruunustaan. Siispä, armollinen herra...

-- No?

-- Teidän on kiittäminen minua kruunustanne, sire!

-- Monsoreau! -- huudahti herttua kauhistuneena. -- Monsoreau! -- jatkoi hän matalalla ja vapisevalla äänellä, -- oletteko siis kuningastakin kohtaan petturi, niinkuin olette ollut prinssiä kohtaan?

-- Minä kiinnyn siihen, joka minua suojelee, sire, -- jatkoi Monsoreau yhä matalammalla äänellä.

-- Onneton!

Herttua katsahti vielä kerran Bussyn muotokuvaan.

-- Minä en voi, -- puheli hän. -- Te olette oikeamielinen ylimys, Monsoreau. Huomaattehan, etten minä voi hyväksyä teidän tekoanne.

-- Miksikä ette, armollinen herra?

-- Koska teko on arvoton sekä teille että minulle... Luopukaa tuosta naisesta. Ah, paras kreivini... Tehkää vain tämä uhraus, ystäväni, ja minä lupaan ettei teille tule tapahtumaan vähintäkään vahinkoa...

-- Rakastaako siis teidän korkeutenne vieläkin Méridorin Dianaa? -- huudahti Monsoreau, kalpeana mustasukkaisuudesta.

-- En en! Minä vakuutan, että en!

-- No, kuka sitten voi teidän korkeuttanne pakottaa? Hän on minun vaimoni. Eikö minun syntyperäni ole riittävän hyvä? Vai tahtooko ehkä jokin syrjäinen sekaantua minun asioihini?

-- Mutta hän ei teitä rakasta.

-- Mitä sillä on väliä?

-- Luopukaa hänestä minun tähteni, Monsoreau.

-- En voi...

-- Siinä tapauksessa... virkkoi herttua mitä kauheimman tuskan valtaamana... siinä tapauksessa...

-- Punnitkaa asiaa, sire!

Herttua pyyhki pois otsaltaan kylmän hien, minkä tuo kreivin käyttämä "sire"-arvonimi oli siihen kohottanut.

-- Aikoisitteko ehkä ilmaista salaisuuteni?

-- Teidän erottamallenne kuninkaalleko? kyllä, teidän majesteettinne. Sillä jos minun uusi hallitsijani tahtoo riistää minulta kunnian ja onnen, käännyn minä vanhan hallitsijani puoleen.

-- Se on halpamaista!

-- On kyllä, sire. Mutta minä rakastan niin paljo, että voin olla halpamainenkin.

Herttua teki eräänlaisen tarkoitetun liikkeen, mutta kreivi esti hänet siitä katseellaan.

-- Te ette voita mitään sillä, että surmaatte minut, armollinen herra. On olemassa salaisuuksia, jotka kuoltuakin voivat tulla