Part 9

Hän on kertonut minulle teidän viimeisen urotyönne, sen saman, jonka johdosta teidät nimitettiin ylihovijahtimestariksi.

Herra de Monsoreau kalpeni tällöin niin kauheasti, että hänen kasvojensa rokonarvet näkyivät mustina täplinä hänen kellertävällä ihollaan. Samalla hän loi Bussyyn katseen, joka ennusti vihanpurkausta.

Bussy huomasi menetelleensä tyhmästi, mutta hän ei ollut niitä miehiä, joiden tapana oli peräytyä. Pikemminkin hän kuului niihin, jotka useinkin höystävät tyhmänrohkeuttaan nenäkkyydellä.

-- Te sanotte, herra kreivi, -- lausui ylihovijahtimestari, -- että herttua on kertonut teille minun viimeisestä urotyöstäni?

-- Aivan niin, hyvä herra, -- vastasi Bussy, -- ja senvuoksi minä hartaasti haluaisin kuulla kertomuksen siitä teidän omasta suustanne.

Herra de Monsoreau puristi metsästyskeihästä suonenvedontapaan nyrkiksi puristuneessa kädessään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sillä Bussyn lävistää.

-- Kautta kunniani, -- virkkoi hän, olisin varsin halukas antamaan tunnustukseni teidän kohteliaisuudellenne ja suostumaan pyyntöönne, mutta kaikeksi onnettomuudeksi tulee juuri tuossa kuningas ja estää minun sitä tällä haavaa tekemästä. Mutta jos niin haluatte, niin voihan se tapahtua vähän myöhemmin.

Kuningas saapui nyt ratsastaen. Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan mieltynyt herra de Monsoreauhon, mutta otti kuitenkin verrattain ystävällisesti sen sauvan, jonka ylihovijahtimestari polvistuen hänelle ojensi.

Nyt alkoi metsästys.

Bussy asettui sellaiseen paikkaan, että saattoi nähdä kaikkien ratsastavan ohitse, ja hän tutki tarkoin kaikki naiset nähdäkseen, eikö hän niiden joukossa tapaisi muotokuvan alkuperää. Mutta se oli turha vaiva. Paljo kauniita ja miellyttäviä naisia oli kyllä mukana, mutta sitä suloista olentoa, jota hän etsi, ei ollut niiden mukana.

Hän oli niin ollen pakotettu tyytymään ystäväinsä seuraan, ja Antraguet oli, kuten ainakin, hilpeä ja veitikkamainen.

-- Olemme saaneet hirveän ruman ylihovijahtimestarin, -- sanoi hän Bussylle. -- Mitäpä sinä sanot hänestä?

-- Hän on kamala. Neuvoppa minulle hänen vaimonsa.

-- Ylihovijahtimestari on poikamies, ystäväiseni, -- vastasi Antraguet.

-- Kuka on sen sinulle sanonut?

-- Rouva de Veudron, jonka mielestä hän on varsin kaunis mies ja joka mielellään tahtoisi tehdä hänet neljänneksi miehekseen. Katsoppa vaan, miten hän ruskealla hevosellaan laskea karauttaa miehen perään.

-- Mikä on hänen maatilansa nimi? -- kysyi Bussy.

-- Oo, hänellä on niitä niin monta.

-- Onko hän sitten rikas?

-- Niin väitetään. Mutta siinäpä onkin kaikki. Hän näet lienee alempaa aatelia.

-- Kuka sitten on tuon maalaisjunkkarin rakastajatar?

-- Hänellä ei ole ketään. Tuo jalo ritari näyttää pitävän kunnianaan olla omaa erityistä lajiaan. Mutta Anjoun herttua viittailee sinulle. Riennä hänen luokseen!

-- Odottakoon hän hiukan. Tuo kreivi kiihottaa vimmatusti minun uteliaisuuttani. Hän on minusta eriskummallinen, vaikken itsekkään voi sanoa mistä syystä. Minä aavistan, että saan vielä jotain tekemistä hänen kanssaan.

-- Livarot hänet tuntee, -- jatkoi Antraguet. -- Hän on samalta seudulta kotoisin. Tuleppa tänne, Livarot! Kerro meille jotakin tuosta Monsoreausta.

-- Mielelläni. Kerronpa siis muutamin sanoin, mitä tiedän ja mitä ajattelen hänestä. Minä pelkään häntä.

-- Hyvä on. Kun nyt olet sanonut, mitä sinä hänestä ajattelet, niin sano meille myöskin, mitä hänestä tiedät.

-- No niin, kuulkaapa siis... Noin puoli vuotta sitten olin eräänä iltana matkalla enoni maatilalta ja ratsastin juuri Méridorin metsän halki, kun äkkiä kuulin kauhean kirkunan ja samassa näin valkean tamman ilman ratsastajaa nelistävän ohitseni. Kannustin hevostani, ja erään pitkän käytävän päässä havaitsin mustalla hevosella ratsastavan miehen. Mutta tämä mies ei ratsastanut tavalliseen tapaan, vaan hän niin sanoakseni lensi eteenpäin. Sama tukahutettu kirkuna kuului uudelleen, ja minä huomasin, että mies piteli edessään satulassa naista, jonka suun päälle hän oli pannut kätensä. Minulla oli metsästyspyssyni mukanani. Te tiedätte, että minun kuulani tavallisesti sattuu verrattain hyvin. Minä tähtäsin, ja kautta kunniani olisin hänet tappanut, ellei juuri samalla hetkellä kuin minun piti laukaista sytytin oli sammunut. Sitten kysyin eräältä halonhakkaajalta, mikä hän oli miehiään tuo mustalla hevosella ratsastaja, ja hän vastasi minulle, että se oli herra de Monsoreau.

-- No mutta, -- huomautti Antraguet, -- eihän naisenryöstö ole mitään tavatonta, vai miten, Bussy?

-- Ei suinkaan, -- vastasi Bussy, mutta pitää niiden toki antaa huutaa, jos ne vain haluavat.

-- Kuka oli sitten nainen? kysyi Antraguet.

-- Sitä ei ole koskaan saatu tietää.

-- Hyvä! -- virkkoi Bussy. -- Se mies on joka tapauksessa hyvin omituinen ihminen ja hän herättää minussa mitä suurinta mielenkiintoa.

-- Varmaa vain on, sanoi Livarot, -- että tuolia jalolla herralla on kamala maine.

-- Onko hänestä jotain muutakin kerrottavaa?

-- Ei, itse asiassa. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään julkista pahaa. Väitetäänpä vielä niinkin, että hän on alustalaisiaankin kohtaan verrattain hyvä mikä ei kuitenkaan estä sitä, että häntä siellä ympäristöllä pelätään kuin itse pirua. Sitäpaitsi hän on yhtä mainio metsästäjä kuin Nimrod, eikä kuninkaalla ole koskaan ollut hänen vertaistaan ylihovijahtimestaria. Hän sopii tähän toimeen paremmin kuin Saint-Luc, jolle toimi ensin oli aiottu, mutta joka sen menetti Anjoun herttuan väliintulon vuoksi.

-- Etkö kuule, että Anjoun herttua sinua huutaa? -- virkkoi Antraguet.

-- Ooh, anna hänen vain huutaa. No tiedätkö, mitä kerrotaan Saint-Luc'ista?

-- En. Onko hän yhäkin kuninkaan vankina? -- kysyi Livarot nauraen.

-- Kyllä kai hän on, -- selitti Antraguet, -- koska häntä ei näy täällä.

-- Eipä niinkään, ystäväiseni. Hän on viime yönä kello yhden aikaan matkustanut tarkastamaan vaimonsa maatiloja.

-- Onko hänet karkotettu?

-- Kyllä kai, siltä se kumminkin näyttää.

-- Saint-Luc karkotettu, se ei liene mahdollista!

-- Se on niin totta kuin evankeliumi, hyvä ystävä. Marsalkka de Brissac on sen itse minulle tänä aamuna kertonut.

-- No sepä on jotain niin harvinaista, ettei herra de Monsoreaunkaan olemus sille vertoja vedä!

Livarot'in ja Antraguet'in seuraamana ratsasti nyt Bussy viimeinkin Anjoun herttuan luo.

-- Ah, armollinen herra, -- huudahti Bussy, -- miten kelpo mies onkaan tuo herra Monsoreau!

-- Vai niin arvelet? No oletko kysynyt häneltä, minkä palveluksen hän on minulle tehnyt?

-- Olen. Hän ilmaisi minulle aivan kohteliaasti, että hän on teidän korkeutenne, hankkija, asiamies.

-- Kuinka sinä sanoit? -- kysyi herttua ja hänen otsansa samassa synkistyi. -- Mitä tämä pila merkitsee, Bussy?

-- Se merkitsee sitä, armollinen herra, että hän teitä varten kuljettelee naisia suurella, mustalla ratsullaan, ja että hän, ne kun epäilemättäkään eivät tiedä sitä kunniaa, mikä heitä odottaa, pitää kättään niiden suun edessä estääkseen niitä huutamasta.

Herttua rypisti kulmiaan, puristi uhkaavasti kätensä nyrkkiin, kalpeni ja alkoi ratsastaa niin vimmattua neliä, että Bussy ystävineen jäi kotvasen matkan jälkeen.

-- Ahaa, -- virkkoi Antraguet. -- Pila oli mainio!

-- Se oli sitäkin parempi, -- huomautti Livarot, -- koska kaikki eivät näytä pitävän sitä pilana.

-- Hitto vieköön! -- virkkoi Bussy. -- Näyttääpä siltä kuin olisin minä satuttanut herttuata kovin arkaan kohtaan.

Kohta sen jälkeen kuultiin herttuan huutavan:

-- No, Bussy, missä olet? Tuleppas tänne!

-- Täällä minä olen, armollinen herra, -- vastasi Bussy ja ratsasti prinssin luo. Tämä päästi raikuvan naurun.

-- Luulenpa, armollinen herra, -- sanoi Bussy, -- että te nauratte sille, mitä minä äsken teille sanoin.

-- En, Bussy, en minä sille naura.

-- Ah, sitäpä mieluumminkin olisin tahtonut, sillä olisihan minulla silloin ollut se ansio, että olin saanut ruhtinaan nauramaan, ruhtinaan, joka harvoin näyttää iloiselta.

-- Ei, Bussy, minä nauran sille, että sinä sepittelet tarinoita saadaksesi tietää asian oikean laidan.

-- Minä vakuutan, armollinen herra, että olen puhunut teille totta.

-- Hyvä niinkin. Mutta kerroppa nyt, kun me olemme kahden kesken, minulle tuo pikku juttusi. Mistä olet saanut kuulla sen, mitä minulle sanoit?

Méridorin metsästä, armollinen herra. Tälläkin kertaa herttua kalpeni, mutta ei sanonut mitään.

-- On ihan varmaa, -- mutisi Bussy, -- että herttua on jollain tavalla sekoittunut juttuun ryöväristä ja mustasta hevosesta, naisesta ja valkeasta tammasta.

-- Armollinen herra, -- jatkoi Bussy ääneen ja nauroi nyt hän vuorostaan herttuan vakavalle katsannolle. -- Jos te haluatte jotain erityistä palveluksentekoa, niin sanokaa se meille. Me kyllä sitten koetamme parastamme, vaikkapa meidän tarvitsisi viedä voitto herra de Monsoreausta.

-- Bussy, -- vastasi herttua, -- minulla olisi tosiaankin pyydettävänä sinulta muuan palvelus, ja minä tahdon sinulle nyt ilmaista, mitä laatua se on.

Kerttua vei nyt Bussyn hiukan syrjemmäksi.

-- Kuulehan! -- virkkoi hän. -- Minä olen sattumalta kirkossa nähnyt erään kauniin naisen. Ja kun hänen kasvonpiirteensä, joita tosin huntu verhosi, muistuttivat minulle erästä naista, jota olen suuresti rakastanut, niin tulin minä seuranneeksi häntä ja ottaneeksi selon siitä, missä hän asuu. Hänen kamarineitsyensä on lahjottu ja minulla on hänen asuntonsa portin avain.

-- Hyvä, armollinen herra. Tähän astihan näyttää kaikki käyneen hyvin.

-- Odotahan, niin saat kuulla. Väitetään, että hän on siveä, vaikka onkin vapaa, nuori ja kaunis.

-- Ah, armollinen herra, nythän me joudumme mielikuvituksen maille.

-- Kuuleppas, sinä olet rohkea ja pidät minusta, ainakin mikäli itse väität.

-- Minulla on omat hetkeni.

-- Rohkeutesiko hetket?

-- Ei, mutta ne hetket, jolloin minä teidän korkeudestanne pidän.

-- No, onko nyt ehkä sattumalta sellainen hetki?

-- Kenties on.

-- Nyt pitäisi minun hyväkseni tehdä sellaista, jota tavallisesti tehdään vain omaksi hyväkseen.

-- Ahaa! -- virkkoi Bussy. -- Pitäisikö minun ehkä mennä hakkailemaan teidän rakastajatartanne, niin että teidän korkeutenne tulisi vakuutetuksi siitä että hän on yhtä siveä kuin kauniskin? Siihen minä kyllä suostun.

-- Ei, tarkoitus olisi saada tietää, käykö joku muu hänen luonaan.

-- Kuulostaa vain. Tämähän alkaa käydä monimutkaiseksi! Selittäkää hieman selvemmin, armollinen herra.

-- Minä tahtoisin, että sinä piilottautuisit johonkin sopivaan paikkaan ja sitten sanoisit minulle, kuka on se mies, joka käy hänen luonaan. Jos suostut tekemään minulle tämän palveluksen...

-- Niin tekee teidän korkeutenne minusta vuorostani ylihovijahtimestarin heti kun paikka tulee avonaiseksi?

-- Kautta kunniani, Bussy, minä pidän sinut sitäkin suuremmalla syyllä muistissani, kun en vielä koskaan ole tehnyt mitään hyväksesi.

-- Kas, kun teidän korkeutenne on itsekin sen huomannut!

-- Sen olen jo aikoja sitten sanonut itselleni.

-- Mutta tietysti hyvin hiljaa, kuten ruhtinaiden on tapana puhella sellaisista asioista. Myönnän kuitenkin, armollinen herra, että antamanne tehtävä minua kovin vähän miellyttää.

-- Sinähän kuitenkin tarjouduit tekemään minulle jonkin palveluksen, ja nyt olet heti valmis peräytymään.

-- Mutta tehän, hitto vie, tahdotte, että minun pitäisi toimittaa urkkijan tehtäviä, armollinen herra!

-- Eihän toki, ainoastaan ystävänpalvelusta. Älä sitäpaitsi luule sen olevan niinkään helppoa. Kenties siinä vielä tulee miekanmittelykin kysymykseen.

Bussy pudisti päätään.

-- Armollinen herra, -- sanoi hän, -- on olemassa tehtäviä, jotka parhaiten suorittaa itse, vaikkapa onkin ruhtinas.

-- Kieltäydytkö sinä siis?

-- Kieltäydyn, kautta kunniani, armollinen herra. Herttua rypisti kulmiaan.

-- No minä sitten seuraan sinun neuvoasi ja menen itse, ja jos minut surmataan tai haavotetaan, niin muista, että olin pyytänyt ystäväni Bussyn ottamaan tai antamaan sen saman miekanpiston, mutta että hän ensi kerran elämässään oli varovainen.

-- Teidän korkeutenne, -- vastasi Bussy. -- Tässä muuanna iltana te sanoitte minulle: Bussy, minä vihaan noita suosikkeja, jotka aina kiusaavat ja loukkaavat meitä. Sinähän voisit mennä Saint-Luc'in häihin ja hakea riitaa heidän kanssaan ja maksaa heille heidän velkansa. Minä menin sinne, armollinen herra. Niitä oli viisi, minä olin yksin. Minä uskalsin niitä uhmailla. Ne asettautuivat väijyksiin, karkasivat kimppuuni, tappoivat hevoseni, ja kuitenkin minä haavotin niistä kahta ja olin vähällä tappaa kolmannen. Tänään te pyydätte minun ahdistamaan naista. Suokaa anteeksi, armollinen herra, tämä on niiden palvelusten ulkopuolella, joita ruhtinas voi ritarilta pyytää, ja minä niinollen kieltäydyn.

-- Hyvä on! -- sanoi herttua. -- Minä siis teen tehtäväni yksin taikka Aurillyn seurassa, niinkuin viimeksikin.

-- Mitä! -- huudahti Bussy, tuntien kuin harson silmiltään putoavan. -- Oliko teidän korkeutenne samoissa puuhissa, kun te tässä tuonnoissa iltana satuitte yhteen niiden hienojen herrain kanssa, jotka olivat minua vaanimassa?

-- Olinpa niinkin.

-- Teidän kaunis tuntemattomanne, -- kysyi Bussy, -- asuu siis ehkä Bastiljin kentän puolella?

-- Niin asuu, ja se on seutua, jossa voi tulla pahoinpidellyksi, senhän tiedät omasta kokemuksestasi.

-- Onko teidän korkeutenne käynyt siellä tarkastusmatkalla sen yön jälkeenkin?

-- Olin minä eilen.

-- Näkikö teidän korkeutenne sitten mitä?

-- Näin erään miehen hiiviskelevän siellä lähistöllä. Hän epäilemättäkin koetti ottaa selkoa siitä, vaaniskeliko häntä kukaan. Koska hän luultavasti huomasi minut, pysytteli hän itsepintaisesti naisen asunnon edustalla.

-- Oliko mies yksin, armollinen herra? -- kysyi Bussy.

-- Oli noin puolen tunnin ajan, mutta sitten tuli hänen luokseen toinen mies ja sillä oli lyhty kädessään.

-- Ahaa! -- virkahti Bussy.

-- Silloin alkoivat kappaan kääriintynyt mies..., -- jatkoi prinssi.

-- Ensimäiselläkö siis oli kappa yllään? -- keskeytti Bussy.

-- Niin. Silloin alkoivat, kuten sanottu, kappaan kääriintynyt ja lyhtyä kantava mies puhella keskenään, ja kun näytti siltä, etteivät he niinkään pian lähtisi paikaltaan, läksin minä sieltä tieheni.

-- Harmissanne tuosta kaksinkertaisesta vastoinkäymisestä?

-- Tietystikin, kautta kunniani, minä myönnän sen. Jos minä siis onnistun pääsemään tuohon taloon, joka vallan hyvin saattaa olla jokin ryövärienpesä...

-- Niin ei teillä olisi mitään sitä vastaan, että siellä teidän sijastanne murhattaisiin yksi teidän ystävistänne.

-- Vai niin sinä puhut! Ei, minä toivoisin, että tuo ystävä, joka ei ole ruhtinas ja jolla ei ole niitä vihollisia, mitä minulla on, ja joka sitäpaitsi on tuollaisiin seikkailuihin tottunut, ottaisi selon sen vaaran suuruudesta, mikä minua siellä ehkä odottaa, ja ilmoittaisi sen minulle.

-- Teidän sijassanne, armollinen herra, minä luopuisin kaikista ajatuksista tuon naisen suhteen.

-- En, en lainkaan. Siihen hän on aivan liian kaunis.

-- Mutta tehän sanotte itse, että tuskin olette häntä nähnytkään.

-- Olen nähnyt häntä tarpeeksi paljo tietääkseni, että hänellä on ihastuttavan vaaleat hiukset, jumalalliset silmät, verraton iho ja hurmaava vartalo. Oivaltanet hyvinkin, ettei sellaisesta naisesta mielellään luovuta.

-- Oivallan, armollinen herra, sen tosiaankin ymmärrän. Minua teidän asemanne jo alkaa säälittää.

Herttua silmäili Bussya.

-- Se on, kautta kunniani, totta.

-- Etkö laske leikkiä?

-- En. Ja todistukseksi siitä voin sanoa, että jos teidän korkeutenne tahtoo antaa minulle toimintaohjeita ja näyttää minulle kyseessäolevan talon, niin olen minä valmis vartioimaan talon edustalla tänä iltana.

-- Oletko siis muuttanut mielipidettäsi?

-- Ah, armollinen herra, eihän kukaan muu ole erehtymätön kuin meidän pyhä isämme Gregorius XIII. Sanokaa vain minulle, mitä minun on siellä tehtävä.

-- Sinun on kätkeydyttävä jonkun matkan päähän siitä portista, jonka sinulle tulen näyttämään, ja jos joku mies menee taloon, on sinun seurattava häntä saadaksesi selon siitä, kuka hän on.

-- Mutta entä jos hän sisään mentyään sulkee portin kiinni?

-- Olenhan sinulle sanonut, että minulla on avain.

-- Aah, se oli totta. On siis vain yksi seikka otettava varteen, nimittäin se, etten erehdyksestä seuraisi väärää miestä ja että avain kuuluisikin johonkin toiseen porttiin.

-- Ooh, portin suhteen ei voi erehtyä. Siinä on sisäpuolella porttikäytävä. Sen päätyttyä on raput vasemmalla puolella. Noustuasi kaksitoista porrasta tulet korridooriin.

-- Kuinka teidän korkeutenne tietää tuon kaiken, vaikkette itse koskaan ole käynyt koko talossa?

-- Olenhan sinulle sanonut, että kamarineitsyt on lahjottu, ja hän on kertonut minulle kaikki tyyni.

-- Piru vie, miten mukavaa onkaan olla prinssi! Jos se olisin ollut minä, niin olisin itse saanut ottaa selon talosta, mennä porttikäytävään, lukea raput ja osata korridooriin. Se olisi vaatinut hirveän pitkän ajan, ja taivas tiesi, olisinko sittenkään onnistunut.

-- Suostutko siis tuumaan?

-- Voiko teidän korkeudeltanne milloinkaan mitään kieltää? Teidän korkeutenne tahtonee kai tulla näyttämään minulle portin.

-- Ei se nyt ole tarpeellista. Metsästysretkeltä palatessamme teemme pienen mutkan, kulkemalla Porte Saint-Antoinen ohitse, ja silloin minä näytän sinulle talon.

-- Vallan mainiosti, armollinen herra. Mutta mitä minun on tehtävä sille miehelle, jos hän näyttäytyy?

-- Ei mitään muuta kuin seurattava häntä, kunnes saat selville kuka hän on.

-- Se on hieman vaikeata. Voipa esim. tuo mies olla niin varovainen, että pysähtyykin puolitiehen ja siten keskeyttää minun tutkimukseni.

-- Minä jätän koko asian sinun huostaasi menetelläksesi niinkuin parhaaksi näet.

-- Teidän korkeutenne siis sallii minun toimia niinkuin toimisin itseäni varten?

-- Kyllä, aivan täydellisesti.

-- Minä toimin sitten niin, armollinen herra.

-- Mutta tästä ei saa mainita sanaakaan meidän nuorille kavaljeereillemme.

-- Aatelisen kunnian kautta sen vakuutan!

-- Etkä ota ketään mukaasi.

-- En. Vannon meneväni yksin.

-- Hyv'on. Se on siis päätetty. Kotimatkalla kuljemme Bastiljin ohi: minä osotan sinulle portin... sinä tulet mukanani minun kotiini... minä annan sinulle avaimen... ja tänä iltana...

-- Näyttelen minä teidän korkeuttanne; se on päätetty.

Bussy ja herttua liittyivät nyt taas metsästysretkeen, jota ylen taitavasti johti herra de Monsoreau.

Kuningas oli ihastuksissaan, ja ylihovijahtimestari sai kuulla kohteliaisuuksia sekä häneltä että herttualta.

-- Armollinen herra, -- sanoi Monsoreau viimeksimainitulle, -- olisin kovin onnellinen, jos olen osannut toimia teidän mieliksenne, koska minun on juuri teitä tästä toimestani kiittäminen.

-- Mutta te tiedätte, hyvä herra, -- puuttui herttua puheeseen, että jos edelleenkin haluatte pysyä minun suosiossani, täytyy teidän tänä iltana lähteä Fontainebleauhon. Kuningas tahtoo metsästää siellä ylihuomenna ja sitä seuraavina päivinä, eikä ole liikaa, että te käytätte yhden päivän tutustuaksenne metsään.

-- Minä tiedän sen, armollinen herra, -- vastasi Monsoreau, -- ja olen jo järjestänyt kaikki kuntoon matkustaakseni ensi yönä määräpaikkaan.

-- Ah, siinähän herra de Monsoreau onkin! -- virkkoi Bussy. -- Tästälähin ei teidän ole ajattelemistakaan lepoa, ei yöllä eikä päivällä.

Tätä sanoessaan näytti Bussy ivalliselta, ja herttua loi Monsoreauhon läpitunkevan katseen.

Tämä oli Bussyn sanoista kalvennut niinkuin ensi kerrallakin, ja hänen kasvonsa olivat käyneet yhtä kamaliksi.

13.

Miten Bussy taas löysi sekä muotokuvan että sen henkilön, jota kuva esitti.

Kello viisi iltapäivällä palasi kuningas hoveineen Parisiin Saint-Antoinen esikaupungin kautta, ikäänkuin hänellä olisi ollut aavistus Anjoun herttuan toivomuksesta.

Monsoreaun kreivi oli sanonut ruhtinaille hyvästit selittämällä lähtevänsä jo heti Fontainebleauhon. Seurueen kulkiessa Bastiljin ohi tahtoi kuningas kiinnittää ystäväinsä huomiota linnoituksen jylhään ja synkkään ulkonäköön, ikäänkuin muistuttaakseen heitä siitä, mikä heitä odotti, jos heistä joskus tulisi hänen vihollisiaan.

Monet yskän ymmärsivät ja olivat kahta vertaa huomaavaisempia hänen majesteettiaan kohtaan.

Sillävälin virkkoi Anjoun herttua aivan hiljaa Bussylle, joka ratsasti hänen vieressään:

-- Katsoppas oikealle, Bussy, ja pane merkille tuo pieni puutalo, jonka päädyssä on madonnan kuva. Laske sitten silmilläsi siitä eteenpäin neljä taloa.

-- Hyvä on, -- vastasi Bussy.

-- Se on järjestyksessä viides, -- jatkoi herttua, -- juuri tuo, joka on Sainte-Catherinen kadun vastapäätä.

-- Minä näen sen, armollinen herra. Huomaatteko, miten akkunat kaikkialla ovat uteliaita kasvoja täynnä?

-- Lukuunottamatta sitä taloa, jota minä tarkoitan, -- huomautti herttua. -- Siinähän kaikki akkunat ovat suljetut.

-- Mutta siellähän kuitenkin siirretään muuatta uudinta syrjään, -- virkkoi Bussy sykähtelevin sydämin.

-- Ilman että siellä kuitenkaan ketään näkyy, -- vastasi herttua. -- Ah, hänet on kai viety sinne kätköön, tai piiloutuu hän sitten itse. Joka tapauksessa on tuo talo oikea. Kotiin päästyämme annan sinulle avaimen.

Bussy koetti tunkea katsettaan tuon puoleksi avonaisen uutimen läpi, mutta turhaan.

Palatsiinsa päästyään kysyi Bussy heti Remyltä, kuinka tämä oli yrityksissään onnistunut.

-- Minä aioin juuri tehdä teille saman kysymyksen, armollinen herra.

-- Etkö siis ole saanut mitään selkoa?

-- Taloa on yhtä vaikea löytää päivällä kuin yölläkin. Epäilen neljää tai viittä eri taloa, jotka ovat vieretysten.

-- Silloinpa, -- virkkoi Bussy, -- luulen olleeni sinua onnellisempi.

-- Kuinka niin, armollinen herra? Oletteko tekin ollut siellä selkoa ottamassa?

-- En. Olen vain kulkenut siitä ohitse.

-- Ja oletteko tuntenut portin?

-- Niin toivon.

-- Ja milloin saan tietää teidän löytäneen sen onnen, jota etsitte?

-- Varhain huomisaamuna.

-- Ettekö tarvitse minua sillävälin?

-- En, en millään lailla, rakas Remy.

-- Ettekö tahdo minuakaan mukaanne?

-- Se on aivan mahdotonta, hyvä ystävä.

-- Mutta olkaa sitten ainakin varovainen, armollinen herra.

-- Ah! -- virkkoi Bussy nauraen, on hyödytöntä puhua minun varovaisuudestani. Sen ominaisuuden suhteen minut kyllä jo tunnetaan.

Bussy söi päivällistään ikäänkuin ei lainkaan olisi tiennyt, missä, miten ja milloin hän söisi. Kun kello oli lyönyt kahdeksan, otti hän parhaimman miekkansa, pisti, kuninkaan äsken antamasta kiellosta huolimatta, pari pistoolia vyöhönsä ja kuljetutti itsensä kantotuolissaan Saint-Paulin kadulle.

Sinne saavuttuaan tunsi hän pian tuon pikku madonnankuvalla varustetun talon, laski sitten neljä seuraavaa taloa, tuli vakuutetuksi siitä että viides oli oikea, ja meni sitten, väljään kappaansa kääriintyneenä, loitommaksi, asettuen Sainte-Catherinen kadun kulmaukseen ja vakaasti päättäen odottaa siellä kaksi tuntia, ja että, ellei ketään sen ajan kuluessa näyttäytyisi, hän senjälkeen toimisi omin neuvoin.

Saint-Paulin kello oli juuri lyönyt yhdeksän, kun Bussy alotti vartioimisensa.

Tuskin oli hän ehtinyt seisoa siinä kymmentä minuuttia, kun hän jo, kovasta pimeästä huolimatta, näki kahden ratsastajan lähestyvän. Päästyään Tournellesin hotellin kohdalle ratsastajat pysähtyivät. Toinen niistä astui alas satulasta ja antoi ohjat toiselle, joka luultavasti oli palvelija, ja nähtyään tämän palaavan takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleetkin, ja häviävän pimeyteen suuntasi toinen askeleensa sitä taloa kohti, jonka Bussy oli saanut vartioitavakseen.

Talon lähelle tultuaan katseli tuo tuntematon varovasti ympärilleen joka puolelle ja meni sitten portista sisälle.

Bussy kuuli, että portti suljettiin. Kreivi odotteli hetkisen peläten, että tuo salaperäinen henkilö ehkä oli jäänyt tähystelemään portinluukusta. Muutamain minuuttien kuluttua avasi Bussy itse hiljaa portin ja astui siitä sisään.

Hän havaitsi, ettei luukku ollut korkeammalla kuin että hän saattoi katsella siitä, ja kaiken todennäköisyyden mukaan oli hän juuri siitä samasta luukusta nähnyt Quélus'en.