Part 8

Muutamain sekuntien kuluttua osottautui tämä johtopäätös oikeaksi. Noin kolmenkymmenen askeleen päässä havaitsi Bussy tumman varjon, josta vähitellen muodostui elävä olento, lyhty vasemmassa kädessään. Ensi näkemällä näytti tämä olento kuuluvan noiden kunnianarvoisten juomarien veljeskuntaan, sillä vain juopumuksen laskuun saattoi panna ne ympyrät, joita hän kierteli, ja sen merkillisen kärsivällisyyden, jolla hän kompasteli kuoppiin.

Sattuipa hän kerran liukahtamaankin, ja aimo jysäys, jota seurasi lyhdyn omituinen liike ylhäältä alas, näytti merkitsevän sitä, että jaloiltaan epävakainen yökulkija oli löytänyt tanakamman pohjan.

Bussyssa alkoi herätä jonkinlainen myötätunto, jota jalo mieli aina juopunutta, apuatarvitsevaa olentoa kohtaan tuntee, ja hän juuri aikoi lähestyä tätä Backuksen palvelijaa, mutta huomasikin lyhdyn taas niin kiiruusti kohoavan, että hän havaitsi lyhdyn kantajalla olevan ruumiissaan enemmän voimia kuin mitä olisi ollut syytä otaksua.

-- Ahaa! -- mutisi Bussy. -- Vieläkin seikkailu; siltä se ainakin näyttää.

Lyhty läheni taas, ja sen valossa Bussy kummakseen havaitsi, että sen kantajan silmien edessä oli side.

-- Onpa todellakin merkillinen päähänpisto olla sokkosilla lyhty kädessä, varsinkin sellaisella maalla kuin mitä tämä on, -- ajatteli Bussy. -- Mahtanenko minä taaskin nähdä unta?

Hän näki taas sokkomiehen kulkevan muutamia askeleita eteenpäin.

-- Toden totta! -- virkahti Bussy. -- Luulenpa, että tuo houna puhelee itsekseen. Hän ei ihan varmaan ole juopunut eikä hullu, vaan yksinkertaisesti jokin matematikko, joka hakee ratkaisua johonkin probleemiin.

Tämän päätöksen tehtyään kuuli Bussy miehen hokevan:

-- Neljäsataakahdeksankymmentäkahdeksan, neljäsataakahdeksankymmentäyhdeksän, neljäsataayhdeksänkymmentä... sen pitäisi olla tässä lähellä.

Sen jälkeen irrotti tuo salaperäinen mies kääreen silmiltään ja huomattuaan olevansa erään talon edessä, meni sen portille ja katseli sitä tarkoin.

-- Ei, tämä se ei ole.

Senjälkeen hän veti taas siteen silmilleen ja jatkoi laskemistaan.

-- Neljäsataayhdeksänkymmentäyksi, neljäsataayhdeksänkymmentäkaksi, neljäsataayhdeksänkymmentäkolme. Nyt minun pitäisi olla perillä.

Hän otti taaskin pois siteen, meni sitä lähinnä olevalle portille, missä Bussy seisoi, ja tutki sitä.

-- Hm, hm! -- myhähti hän hetken kuluttua. -- Se saattaisi olla tämäkin. Ei, kyllä, ei! Nämä kirotut portit ovat ihan toistensa kaltaisia.

-- Saman havainnon olen minäkin tehnyt, -- sanoi Bussy itsekseen. -- Tämä seikka lujittaa minun luottamustani laskumestariin.

Tämä asetti nyt taaskin kääreen silmilleen ja jatkoi laskemistaan aina neljäänsataanyhdeksäänkymmeneenyhdeksään.

-- Jos nyt suoraan edessäni on portti, niin sen täytyy olla oikean, -- virkkoi hän.

Siinä oli tosiaankin portti, ja se oli juuri sama portti, jonka pimentoon Bussy oli kätkeytynyt. Kun siis tuo otaksuttu matematikko kohotti lyhtyään ja otti kääreen silmiltään, joutui hän seisomaan Bussyn kanssa ihan vastakkain.

Mitä ihmettä! -- huudahti Bussy. -- Tässähän lääkäri onkin! Te sidoitte eilen erään aatelismiehen, jota oli haavotettu kylkeen.

-- Kyllä, ja te olette se sama aatelismies. Minäpä en osannut odottaa tapaavani teitä täällä.

-- Mitä te sitten etsitte?

-- Sitä taloa, jonne minut haettiin.

-- Ettekö siis tuntenut sitä entuudestaan? Kuinka olisin sitä voinut tuntea? Minuthan saatettiin sinne sidotuin silmin.

-- Oletteko siis tosiaankin ollut tässä talossa?

-- Olen, joko tässä tai jossakin noissa toisissa, en voi sanoa missä, koska juuri parast'aikaa olen sitä etsimässä.

-- Hyväpä on! huomautti Bussy. -- Niinpä en olekaan nähnyt unta.

-- Mitä tarkoitatte? Minä en teitä ymmärrä.

-- Nähkääs, minun täytyy teille sanoa, että luulin koko tämän tapahtuman olleen unta vain -- miekanpistosta lukuunottamatta, kuten ymmärrätte.

-- Sitä en lainkaan ihmettele, sillä minä aavistin, että siinä piili jokin salaisuus.

-- Niin juuri, salaisuus, jonka minä haluaisin saada selville. Tahdotteko auttaa minua siinä suhteessa?

-- Hyvin mielelläni.

-- Mikä on nimenne, ystäväni?

-- Hyvä herra, -- vastasi nuori lääkäri, -- minä en tahdo nousta suurten hevosteni selkään, kuten sanotaan. Tiedän, että minun pitäisi tuollaisen kysymyksen kuullessani ylpeästi ojentautua suoraksi ja käsi kupeella sanoa: entä teidän oma nimenne, hyvä herra? Mutta teillä on pitkä miekka ja minulla vain lansettini. Sitäpaitsi te näytätte jalosukuiselta, mutta minä sen sijaan olen märkä ja likainen korvia myöten. Niinpä vastaankin vallan vilpittömästi, että nimeni on Remy-le-Haudouin.

-- Kiitän luottamuksestanne! Minä olen Clermontin kreivi Ludvig, Bussyn herra.

-- Amboisen Bussy! Bussy sankari! -- huusi nuori lääkäri teeskentelemättömän ihastuksissaan. -- Olisitteko tuo kuuluisa Bussy!...

-- Olen, minä itse, vastasi Bussy ujostellen. -- Ja kun me nyt olemme tehneet keskenämme tuttavuutta, niin olkaapa hyvä ja tyydyttäkää hieman minun uteliaisuuttani. Kuinka te osuitte tulemaan tähän.

-- Niin, onpa se kylläkin merkillistä. Herra kreivi, kuulkaapas, mitä minulle on tapahtunut. Minä asun Beautreillisen kadun varrella, viidensadan askeleen päässä täältä. Olen köyhä kirurgi ja olen opiskellut verrattain paljo saamatta kuitenkaan mitään suurempaa tunnustusta. Nyt sattui kahdeksan päivää sitten, että muuan mies arsenaalin toisella puolen sai syvän puukonpiston. Minä ompelin haavan kiinni, ja siitä sain ympäristössä jonkinlaista mainetta. Siitä on minun kiittäminen sitäkin onnea, että minut edellisenä yönä herätti suloinen ääni.

-- Naisäänikö? -- huudahti Bussy.

-- Niin. Mutta, jalo herra, pankaa tarkoin huomioonne, mitä minä sanon. Niin kokematon kuin olenkin, olen kuitenkin varma siitä, että se oli jonkin palvelijattaren ääni.

-- No, mitä teitte silloin?

-- Minä nousin ylös ja avasin oveni. Mutta tuskin olin tullut etehiseen ennenkuin kaksi pientä kättä, jotka eivät olleet erittäin hienot, käärivät siteeni silmieni eteen.

-- Ilmanko mitään virkkamatta?

-- Sanottiinpa tietenkin jotain. Minulle puhuttiin: Tulkaa, älkää koettako katsoa, mihin menette, olkaa vaitelias, ja kas tässä on teille palkintonne.

-- Ja millainen oli palkkionne?

-- Minun käteeni pistettiin kultarahoilla täytetty kukkaro.

-- Entä mitä te vastasitte?

-- Että minä olin valmis seuraamaan ihastuttavaa saattajatartani. Enhän minä tiennyt, oliko hän ihastuttava vaiko ei. Mutta minä ajattelin, ettei kohteliaisuus, vaikkakin hieman liioiteltu, voisi vahingoittaa.

-- Ja te menitte vastaansanomatta?

-- Tietystikin menin. Sillä olen usein lukenut sellaisista tarinoista ja aina havainnut, että niistä lääkärille johtui jotakin miellyttävää. Minä siis läksin. Minua kuletettiin kovaa, jäätynyttä maata myöten, ja minä laskin aina viiteensataankahteen askeleeseen saakka.

-- Se oli varovaisesti tehty, ja teidän pitäisi nyt olla oikealla portilla.

-- Niin, ainakaan ei minun pitäisi olla sieltä kaukana, koska minä nyt olen laskenut neljäsataayhdeksänkymmentäyhdeksän askelta, ellei se nuori nainen kuletellut minua kiertoteitä, jota minä hänestä melkein epäilen.

-- Mutta voittehan kai tehdä joitakin havaintoja?

-- Panin merkille kaiken, sikäli kuin henkilö, joka ei voi nähdä, yleensä saattaa merkille panna. Minä kuljin portista, porttikäytävän halki ja sitten rappuja myöten, joissa oli kaksitoista porrasta.

-- Ja oliko ovi aivan siinä vieressä?

-- Ei, ensin oli luullakseni korridoori, sillä minä kuulin, että kolme eri ovea avattiin. Kuultuani sitten miellyttävän naisäänen lausuvan muutamia sanoja vietiin minut siihen huoneeseen, jossa te makasitte, ja minun käskettiin ottamaan side pois silmiltäni.

-- Missä minä silloin olin?

-- Te makasitte eräässä damastiverhoisessa sängyssä.

-- Huoneessa, jonka seinäpapereita mytologiset kuviot koristivat?

-- Aivan niin. Ja sitten oli vielä kahden akkunan välissä...

-- Nuoren, ihastuttavan tytön muotokuva?

-- Niin. Hyv'on! Sitten minä sidoin haavanne.

-- Ja sen teittekin mainiosti, sillä jo tänä aamuna oli haava melkein parantunut.

-- Siitä on teidän kiittäminen erästä minun keksimääni salvaa. Monesti, kun en ole tiennyt, keneen kohdistaisin kokeiluni, olen vedellyt haavoja omaan ihooni, ja vamma on parantunut aivan heti.

-- No, herra Remy, kertokaapa enemmän!

-- Sitten te menitte jälleen tajuttomaksi, ja ääni kysyi, miten teidän laitanne oli.

-- Missä oli nainen tämän kysymyksen tehdessään?

-- Hän oli jossain sivuhuoneessa, niin etten minä voinut häntä nähdä, ja minä vastasin, ettei teidän haavanne ollut vaarallinen ja että se piankin paranisi.

-- Näyttikö hän siitä rauhoittuvan?

-- Oo, hän näytti tulleen vallan ihastuksiinsa, sillä hän huudahti: Ah, hyvä Jumala, vai niin onnellisesti!

-- Sanoiko hän todellakin niin? Rakas herra Remy! Minä tahdon toimia teidän parhaaksenne. Entä sitten?

-- Sitten oli kaikki päättynyt. Teidän haavanne oli sidottu, minulla ei enää ollut mitään tekemistä, ja ääni lausui minulle: Jatkakaa, hyvä herra, niinkuin olette alkanutkin, älkääkä saattako ikävyyksiä naisparalle, joka on toiminut vain myötätuntoisuudesta. Asettakaa jälleen side silmillenne ja sallikaa saattaa itsenne kotiin ilman vastaväitteitä.

-- Ja lupasitteko te?

-- Lupasin. Minä annoin siihen kunniasanani.

-- Ja oletteko sen pitänyt?

-- Senhän näette itsekin, -- vastasi nuori mies varsin naivisti, -- koskapa juuri nyt haen porttia.

-- Mainiota! virkkoi Bussy. Se on kaunis ominaisuus, ritarillinen ominaisuus, ja vaikka se minua eräässä suhteessa harmittaakin, en kuitenkaan voi olla sanomatta: Ojentakaa minulle kätenne, herra Remy! Te ansaitsisitte olla aatelismies.

-- Hyvä herra, -- sanoi Remy, minulle on oleva ikuiseksi kunniaksi se että olen saanut puristaa urhoollisen Bussyn kättä. Kuitenkin on minulla jotain sydämelläni.

-- Mitä niin?

-- Nähkääs, kukkarossa oli kokonaista kymmenen kultarahaa, ja se on aivan liian paljo sellaiselle, joka ottaa viisi sou'ta käynneistään silloinkun ei tee niitä ihan ilmaiseksi. Juuri sentähden olen nyt etsimässä taloa.

-- Jättääksenne ehkä kukkaron takaisin.

-- Aivan niin.

-- Paras herra Remy. Minä vakuutan, että te olette aivan liian tunnollinen. Te olette nämä rahat rehellisesti ansainnut, ja ne kuuluvat teille.

-- Niinkö arvelette? -- kysyi Remy ylen tyytyväisenä.

-- Minä menen siitä vastuuseen. Ainoa seikka siinä vain on se, ettei tuon naisen olisi tullut sitä teille maksaa, sillä minä en tunne häntä eikä hän minua.

-- Siinä siis vieläkin yksi syy, mikä velvoittaa minun jättämään rahat takaisin.

-- En minä sano sitä. Tahdoin vain huomauttaa, että minäkin olen teille velassa.

-- Tekö velassa minulle?

-- Olen, ja minä aion sen myöskin maksaa. Mitä te teette Parisissa? Antakaa kuulua... sanokaa... luottakaa minuun, paras herra Remy...

-- Mitäkö minä teen Parisissa? En mitään, herra kreivi. Mutta kyllä minä jotain tekisinkin, jos minulla vain olisi potilaita.

-- No sehän sopii vallan mainiosti. Minä hankin teille heti yhden sellaisen: tahdotteko saada minun kanssani tekemistä. Minä olen hyvä "kundi". Tuskin näet kuluu päivääkään, etten minä joko saisi itse tai antaisi muille jotain ruumiinvammaa. Puhukaa... tahdotteko ottaa paikataksenne ne naarmut, joita minä saan tai annan?

-- Ah, herra kreivi! -- virkkoi Remy. -- Minä olen aivan liian vähäpätöinen voidakseni...

-- Ei sinnepäinkään, hitto vie! Te päinvastoin olette juuri sellainen mies, jota minä tarvitsen. Teillä on yhtä kevyt käsi kuin naisella, ja teillähän on sitäpaitsi tuo verraton salvanne.

-- Mutta, armollinen herra...

-- Te tulette asumaan minun luonani... te saatte omat erityiset huoneenne, omat palvelijanne. Ottakaa vastaan minun tarjoukseni tai muuten saatatte minut kovin pahalle mielelle. Sitäpaitsi te ette vielä ole suorittanut tehtäväänne loppuun, teidän on vieläkin sidottava minun haavani, rakas Remy.

-- Herra kreivi, -- vastasi nyt nuori lääkäri, -- minä olen niin haltioissani, etten tiedä, miten taitaisin iloani ilmaista. Minä siis saan opiskella ja minä saan käytännöllistä kokemusta!

-- Ei, minähän sanon haluavani teitä ainoastaan itseäni varten... ja ystäväni, kuten ymmärrätte. Ettekö satu muistamaan jotain vieläkin liikuttavampaa seikkailua?

-- En, en ainoatakaan.

No auttakaapa minua sitten pääsemään asiasta hiukan selville, jos se suinkin on mahdollista.

-- Millä tavalla sitten, herra kreivi?

-- Niin, kuuleppas! Te, joka olette havaintokykyinen mies, joka luette askeleet, kompuroitte pitkin seinävieriä ja tunnette ihmiset äänestä, te ehkä voitte sanoa, mistä johtuu se että sittenkun te olitte minut sitonut minut kannettiin talosta kadulle Temppelitornin vallihaudan luo?

-- Teidätkö, herra kreivi?

-- Juuri minut. Oletteko te jollain tavoin ollut avullisena tässä minun siirtämisessäni?

-- En suinkaan. Minä päinvastoin olisin pannut sitä vastaan, jos minun neuvoani olisi kysytty... Kylmä ilma olisi voinut olla teille mitä vahingollisin.

-- Siis en koskaan tule hullua hurskaammaksi. Tahdotteko auttaa minua vielä hetkisen talon etsinnässä?

-- Minä tahdon kaikkea, mitä te vaan tahdotte, armollinen herra. Pelkään vain, ettemme pääse mihinkään tulokseen, sillä ovathan nämä talot kaikki toistensa kaltaisia.

-- Olkoot, -- sanoi Bussy. -- Mutta meidän on tultava tänne uudelleen päiväs-aikana.

-- Kyllä, mutta päivällä meidät ehkä huomataan.

-- Silloin meidän on tehtävä erinäisiä kysymyksiä, ja niinpä me lopuksi saavutammekin tarkoituksemme. Meitä on nyt kaksi emmekä me juoksentele unia utelemassa, vaan olemme tekemisissä todellisuuden kanssa. Ja uskokaa minua, Remy, se jo on paljo se!

12.

Mikä Bryan de Monsoreau oli miehiään.

Ei se ollut iloa, vaan jonkinlaista huumausta, jota Bussy tunsi tultuaan vakuutetuksi siitä että hänen unikuvansa olikin todellisuutta ja että tuo kaunis nainen todellakin oli osottanut hänelle jalomielistä vieraanvaraisuutta. Hän ei tahtonut päästää käsistään myöskään sitä nuorta lääkäriä, jonka juuri äsken oli henkilääkärikseen korottanut. Remyn täytyi nousta hänen kantotuoliinsa, sillä kreivi pelkäsi, että jos hän vain hetkeksikin hänestä eroaisi, lääkäri livahtaisi kuin henki hänen käsistään. Hän aikoi senvuoksi viedä hänet kotiinsa Bussyn hotelliin ja pitää häntä siellä seuraavaan päivään asti, saadakseen sitten ajatella, päästäisikö hän hänet vapaaksi vaiko ei. Koko kotimatkan ajan sateli uusia kysymyksiä, mutta eipä Remy tiennyt juuri paljoa enemmän kuin Bussykaan, paitsi että hän oli vakuutettu siitä, ettei ollut uneksinut, koska hän ei ollut ollut tainnoksissa. Mutta jokaiselle rakastuneelle nuorelle miehelle, ja Bussy oli päivänselvästi rakastunut, merkitsee jo paljo se, että hänellä on toveri, jolle hän voi puhua siitä naisesta, jota rakastaa. Remy häntä tosin ei ollut nähnyt, mutta se olikin Bussyn silmissä päinvastoin ansioksi, sillä näin ollen voi Remy saada hänet käsittämään, miten paljo ylempänä nainen joka suhteessa oli muotokuvaansa.

Bussy olisi mielellään halunnut koko yön puhua tuosta tuntemattomasta naisesta, mutta Remy alotti lääkärintehtävänsä selittämällä, että haavottuneen tuli nukkua tai ainakin maata pitkällään levollisesti. Väsymys ja kipu neuvoivat kreiville samaa, ja nämä kolme yhtynyttä mahtia hänet viimein voittivatkin.

Hän ei kuitenkaan mennyt makuulle, ennenkuin oli osottanut uudelle kotilääkärilleen asunnoksi kolme huonetta, joissa hän itse nuorempana oli asunut ja jotka sijaitsivat Bussyn hotellin kolmannessa kerroksessa. Tultuaan sitten vakuutetuksi siitä, ettei nuori lääkäri, joka näytti olevan uuteen asuntoonsa tyytyväinen, salaa pakenisi palatsista, siirtyi hän omaan upeaan asuntoonsa.

Seuraavana aamuna herätessään hän huomasi Remyn seisovan sänkynsä vieressä. Tuo nuori mies oli viettänyt yönsä voimatta uskoa onneensa, ja hän odotteli vain Bussyn heräämistä tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei hän nyt vuorostaan ollut nähnyt unta.

-- No, -- kysyi Remy, -- miten voitte, armollinen herra?

-- Mainiosti, paras lääkärini. Entä te itse? Oletteko tyytyväinen?

-- Olen, niin tyytyväinen, jalo suojelijani, etten tahtoisi vaihtaa asemaani kuningas Henrik III:nen kanssa, vaikka hän eilispäivän kuluessa lienee harpannutkin monta askelta taivaanvaltakuntaa kohti. Mutta eipä tässä nyt siitä olekaan kysymys, vaan meidän on tarkastettava haavaa.

Se näytti varsin pian paranevan. Bussy oli nukkunut hyvin, ja kun kerran uni ja onnellisuudentunne tulivat kirurgille avuksi, niin eipä hänellä enää ollut juuri mitään tekemistä.

-- No, -- kysyi Bussy, -- mitäpä sanotte haavasta?

-- Minä sanon, etten mielelläni antaisi teidän tietää, että te jo olette melkein terve, pelosta että te lähetätte minut takaisin Beautreillisen kadulle, viidensadankahden askeleen päähän tuosta kuuluisasta talosta.

-- Josta me vielä otamme selon, etkö usko, Remy?

-- Anteeksi! -- huomautti Remy. -- Luulen, että te sanoitte minua sinuksi, armollinen herra?

-- Niitä, joista pidän, minä sinuttelen. Loukkaannutko siitä?

-- Enhän toki, päinvastoin! -- huudahti nuori mies, kokien tarttua Bussyn käteen ja suudella sitä. -- Luulin kuulleeni väärin. Oi, armollinen herra, te teette minut niin äärettömän iloiseksi!

-- Rakas ystäväni, minä toivon vain, että sinäkin puolestasi pitäisit minusta hiukan, että katsoisit olevasi täällä niinkuin kotonasi ja että sinä sallit minun, sill'aikaa kun muutat tänne tavarasi, olla läsnä tänään ylihovijahtimestarin virkaanasettajaisissa.

-- Ah, virkkoi Remy, -- nythän te jo taas olette valmis tekemään uusia hullutuksia!

-- En, päinvastoin lupaan olla hyvin järkevä.

-- Mutta teidänhän täytyy nousta ratsun selkään?

-- Niin täytyy. Se on aivan välttämätöntä.

-- Jos teillä on oikein hiljainen konkari, niin ottakaa sitten tänään se, minkä haluaisitte satuloida sille naiselle, joka on niin sen muotokuvan näköinen -- te tiedätte kyllä minkä.

-- Kuuleppas Remy. Sinäpä, toden totta, olet löytänyt oikean tien sydämeeni. Minä pelkäsin kovin, ettet sinä sallisi minun ottaa osaa tähän metsästykseen, tai oikeammin sanoen tähän leikkiin, sillä hovinaiset, samoinkuin kaupungin muutkin uteliaat naiset, tulevat siihen myös osaaottamaan. Nyt, rakas Remy, ymmärtänet jo, että tuon salaperäisen naisen täytyy olla hovin naisten tai kaupunkilaisten naisten joukossa. Varmastikaan hän ei ole mikään yksinkertainen porvaristyttö. Kauniit seinät, maalattu katto ja damastisänky, sanalla sanoen, kaikki tuo aistikas ylellisyys todistaa sitä, että hän on ylhäinen tai ainakin varakas nainen. Arveleppa, että minä kohtaisin hänet metsästysretkellä?

-- Kaikki on mahdollista, -- vastasi Remy filosofisesti.

-- Paitsi talon löytäminen, -- huokasi Bussy.

-- Ja sitten sinne pääseminen, vaikka se löydettäisiinkin, -- lisäsi Remy.

-- Ooh, minä kyllä tiedän erään keinon: minä hankin itseeni uuden miekanpiston, -- huomautti Bussy.

-- Hyvä on, -- virkkoi Remy. -- Se antaa minulle toivoa saada jäädä teidän luoksenne.

-- Olkaa huoleti siihen nähden, -- sanoi Bussy. -- Minä en, kautta kunniani, nyt tahdo olla ilman sinua.

-- No niin, -- virkkoi nuori lääkäri, -- on siis päätetty, että te otatte osaa metsästysretkeen saadaksenne selon naisesta, ja että minä palaan Beautreillisin kadulle koettaakseni hakea tarkoitettua taloa.

-- Olisipa somaa, -- pisti Bussy väliin, -- jos me, kun ensi kerran tapaamme toisemme, olisimme kumpikin etsimisessämme onnistuneet.

Vincennerin metsässä oli todellakin määrätty suuri metsästysretki toimeenpantavaksi Monsoreaun kreivin ylihovijahtimestarin toimeen asettamisen johdosta. Edellisen päivän katumuskulkue ja kuninkaan ankara parannuksenteko olivat aluksi panneet monen epäilemään, tokko kuningas mieskohtaisesti tulisikaan mukaan. Sillä kun kuningas väliin sai tällaisen jumalisuuden puuskan, sattui useinkin, ettei hän moniin viikkoihin poistunut Louvresta, ellei hän mennyt hartaudenharjoituksessaan niin pitkälle, että läksi suoraapäätä johonkin luostariin. Mutta koko hovin suureksi kummastukseksi saatiinkin aamulla tietää, että kuningas oli lähtenyt Vincennerin torniin metsästääkseen yhdessä veljensä ja koko hovinsa kanssa.

Kello yhdeksän olivat siis kaikki koolla, ja uusi hovimies, jota tuskin kukaan tunsi ja joka senvuoksi oli yleisen uteliaisuuden esineenä, esiintyi uljaan mustan ratsun selässä. Kaikkien katseet suuntautuivat häneen.

Hän oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies, rotevakasvuinen, kasvoissa rokonarpia. Hänen ihonsa muutti väriään aina erilaisten mielenliikutusten mukaan, ja siitä syystä hänen ulkomuotonsa ensi näkemältä teki epämiellyttävän vaikutuksen.

Puettuna vihreästä kankaasta tehtyyn hopeakaluunaiseen takkiin, jota koristivat olkalaput, joihin kuninkaan vaakuna oli kirjaeltu, kantaen vasemmassa kädessään metsästyskeihästä ja oikeassa sauvaa, joka hänen, tällaisissa tilaisuuksissa vallitsevien juhlamenojen mukaisesti, oli annettava kuninkaalle, saattoi Monsoreaun kreivi todellakin näyttää uljaalta ritarilta, mutta mikään kaunis aatelismies hän ei suinkaan ollut.

-- Hyi kuitenkin, miten ruman lepakon te olette tuonut meille herttuakunnastanne, armollinen herra! -- sanoi Bussy Anjoun herttualle. -- Tuollaisiako aatelismiehiä teidän suosionne etsii maaseudulta? Vakuutanpa, ettei hänen moistaan löydy edes itse Parisista, joka kuitenkin on jotenkin suuri kaupunki ja jossa asuu verrattain runsaasti rumia miehiä. Väitetään, että te hyvin lämpimästi olette suositellut häntä kuninkaalle.

-- Kreivi de Monsoreaun on palvellut minua uskollisesti, -- vastasi Anjoun herttua lakoonisesti, -- ja minä palkitsen häntä sen johdosta.

-- Hyvin puhuttu, armollinen herra. Ja onhan kaunista, että ruhtinaat osaavat antaa tunnustusta, sitäkin kauniimpaa, kun se on niin harvinaista. Mutta ellei mitään muuta vaadita, niin tuntuupa minusta, että olen minäkin palvellut armollista herraa uskollisesti, ja minä pyydän teidän olemaan vakuutettu siitä, että minä kantaisin ylihovijahtimestarintakkia paljo paremmin kuin tuo pitkä kummitus. Ei, mutta katsokaapas, hänellähän on punainen parta. Se oli vielä lisäkaunistus!

-- Minä en ole kuullut, -- vastasi Anjoun herttua, -- että hovitoimeen päästäkseen pitäisi olla luotu Apolloksi tai Antinoukseksi. Minä katson sydämeen enkä kasvoihin, tehtyihin palveluksiin, en herran valittuihin.

-- Teidän korkeutenne epäilemättä pitää minua kovin uteliaana, -- jatkoi Bussy, -- mutta minun täytyy tunnustaa kykenemättömyyteni arvaamaan, minkä palveluksen herra de Monsoreau on saattanut teidän korkeudellenne tehdä.

-- Oletpa oikeassa, Bussy, -- vastasi herttua äreästi. -- Olet, kuten sanottu, ylen utelias, ja vieläpä aivan liian kovin.

No niin, sellaisia ne ovat ruhtinaat! -- huudahti Bussy vanhaan arkailemattomaan tapaansa. -- He kyselevät alituiseen, ja heille täytyy vastata kaikkeen, mutta jos kerrankin rohkenee tehdä heille itselleen kysymyksen, ei heiltä saa milloinkaan vastausta.

-- Oikeassa olet, -- sanoi herttua, -- mutta voithan kysyä Monsoreaun kreiviltä itseltään.

-- Sepä oli todellakin kelpo neuvo, -- huomautti Bussy, -- ja hänen suhteensa hänhän on vain alhainen aatelismies -- on minulla aina keinoni jälellä, ellei hän anna vastausta.

-- Millainen keino?

-- Sanon hänelle, että hän on epäkohtelias herra.

Asiaa sen enempää ajattelematta käänsi nyt Bussy selkänsä prinssille ja lähestyi hattu kourassa herra de Monsoreauta, joka, ollen kaikkien katseitten esineenä, ihailtavan kylmäverisesti odotti, että kuningas tulisi vapauttamaan hänet tästä epämiellyttävästä tarkastelemisesta.

Nähdessään Bussyn iloisena ja hymyillen hattu kourassa lähenevän muutti hänkin muotonsa hiukan iloisemmaksi.

-- Anteeksi, hyvä herra, -- lausui Bussy, -- mutta te näytte olevan niin kovin yksinänne. Olisikohan ehkä se suosio, jota te nykyisin nautitte, jo värvännyt teille yhtä paljo vihollisia kuin teillä oli ystäviä kahdeksan päivää ennen kuin teidät ylihovijahtimestariksi nimitettiin?

-- Kyllä, herra kreivi, voisinpa melkein vannoa sen päälle. Mutta saanenko kysyä, minkävuoksi saan kunnian tulla häirityksi tässä yksinäisyydessäni?

-- Kas, -- sanoi Bussy tyhmänrohkeasti, -- se johtuu siitä suuresta ihailusta, jota Anjoun herttua on saanut minun teitä kohtaan tuntemaan.

-- Millä tavalla sitten?