Part 7

-- Vaiti, vaiti, Chicot! sillä hetki lähestyy, tuon kauhun hetki.

-- Vai niin, joko se taaskin purkaantuu Sinun päällesi? -- kysyi Chicot.

-- Sen saat itse nähdä ja kuulla. Odota vain!

-- Mitä minä saan nähdä ja kuulla?

-- Odota, sanon minä. Saat omin korvin kuulla kaikki ja tulla asiasta vakuutetuksi.

Ei, ei, sanon minä. Minä en tahdo odottaa. Mikä hiisi on sinut, Henrik, tehnyt noin hulluksi?

-- Oletko sinä rohkea, Chicot?

-- Siitä saatan todellakin kerskailla. Mutta enpä piru vieköön, sallikaan urheuttani tällä tavoin koeteltavan. Kun Ranskan ja Puolan kuningas huutaa ja pauhaa keskellä yötä, niin että sitä on synti ja häpeä kuulla, silloin olen minä, köyhä parka, ainoa, jonka on pidettävä sinulle seuraa. Hyvästi, Henrik! huuda upseereitasi, sveitsiläistä kaartiasi, linnanhuovejasi, ja anna minun mennä tieheni vaaran edestä, jota en tunne enkä näe.

-- Minä käsken sinun jäämään tänne, -- lausui kuningas vakavasti.

-- No sepä oli, kautta kunniani, mukavaa: te tahdotte komentaa pelkoa itseään, sire.

-- Kuulehan, ystäväni, -- virkkoi nyt kuningas. -- Tahdonpa kertoa sinulle kaikki tyyni, koska minun se välttämättä on tehtävä, saadakseni sinut vaikenemaan.

-- Hyv'on! -- vastasi Chicot ja veti huostrastaan tavattoman suuren miekkansa. -- Kun kerran tietää, mitä pitää pelätä, niin silloin osaa myöskin puolustautua. Kerroppa nyt, kerro poikaseni.

Näin sanoen istahti Chicot mukavasti suureen nojatuoliin ja asetti paljastetun miekkansa polviensa väliin.

-- Viime yönä, -- alotti Henrik, -- minä makasin ja olin vaipunut uneen...

Niin minäkin, huomautti Chicot.

-- Silloin tunsin äkkiä hienon tuulahduksen hivelevän kasvojani.

-- Aah, se oli vain koirasi, joka nälissään nuoleksi voidetta kasvoiltasi.

-- Minä heräsin kovin hämmästyneenä ja tunsin, miten partani karvat naamion alla kauhusta nousivat pystyyn.

-- Ooh, sinun tarinasi synnyttää minussa suloisen puistatuksen, -- virkkoi Chicot ja ryömi kokoon siihen nojatuoliinsa ja painoi leukansa miekkansa kahvanpäähän.

-- Silloin, -- jatkoi kuningas, mutta niin hiljaisella ja vapisevaisella äänellä, että Chicot hädintuskin saattoi sanoja kuulla, -- silloin kuului tässä huoneessa ääni niin valittava, että se sai sydämeni sisimmät kielet väräjämään. Kurja syntinen, -- niin sanoi ääni. Kuule minua, sinä paatunut, oletko vakaasti päättänyt edelleenkin jatkaa jumalatonta elämääsi?

-- Älä, sanoiko ääni tosiaankin niin, huudahti Chicot. -- No, silloinpa tuntuu Meidän Herramme ääni melkoisesti muistuttavan sinun kansasi ääntä, mikäli minä asioita käsitän.

-- Senjälkeen, -- jatkoi taas kuningas, -- seurasi tuhansia muita moitteita, joita, minä sen vakuutan, oli hyvin kiusallista kuulla.

-- Kuule! keskeytti Chicot. -- Sano minulle hiukan enemmän poikaseni. Kerro minulle, mitä ääni sanoi, niin että minä saisin tietää, onko Meidän Herramme kaikesta täysin selvillä.

-- Jumalaton! -- kirkui kuningas. -- Jos sinä epäilet, niin minä rankaisen sinua.

-- En, -- vastasi Chicot, -- en lainkaan epäile. Ihmettelen vain, että Meidän Herramme aina tänne asti on viivytellyt antaessaan sinulle nämä moitteet. Hän on tullut hyvin pitkämieliseksi vedenpaisumuksen jälkeen. Mutta siitä huolimatta, poikani, pelkäsitkö tosiaankin kovasti?

-- Pelkäsin. Hiki valui suurina karpaloina ohimoiltani ja veri jähmettyi suonissani.

-- No se oli luonnollista. Silloin sinä rupesit huutamaan, ihmisiä syöksyi sisälle, he etsivät kaikkialta, mutta mistään ei Meidän Herraamme löydetty. Poikani, ole nyt vilpitön ja sano vasten tapaasi suora totuus: mitä ajattelee rippi-isäsi tästä ilmestyksestä?

-- Hän värisi, teki ristinmerkin ja kehoitti minua katumaan, niinkuin jumala on käskenyt.

-- Ihan oikein. Mutta mitä sanoi hän itse ilmestyksestä tai oikeammin sanoen äänestä?

-- Hän sanoi, että se oli Sallimuksen lähettämä, että se oli ihmetyö ja että minun tulisi ajatella valtakunnan parasta. Niinpä olenkin jo tänä aamuna ..

-- Mitä olet tehnyt tänä aamuna, poikani?

-- Minä olen antanut satatuhatta livreä jesuiitoille ja sitten olen ruoskittanut verille omani ja hovimiesteni ruumiit.

-- Oikein! Entä sitten?

-- Niin, sitten, niin... Mitäpä arvelet siitä, Chicot? Mutta minä en nyt puhukaan ilveilijälle, vaan kylmäveriselle, rauhalliselle miehelle, ystävälle.

-- Sire, virkkoi Chicot, -- arvelenpa, että painajainen on ollut Teidän majesteettinne kimpussa.

-- Sinä siis luulet?..

-- Että kaikki tyyni on ollut vain unta, joka ei uudistu, ellei teidän majesteettinne sitä kovin paljon ajattele.

-- Untako? -- sanoi Henrik ja pudisti päätänsä. -- Ei, ei, minä olin täysin valveilla, sen voin sinulle vakuuttaa.

-- Sinähän nukuit, Henrik?

-- Enpäs, minä vain loikoilin silmät auki. Näin kuun välähtelevän akkunan läpi, näin, miten miekankahvani koriste juuri siinä paikassa, missä sinä nyt olet, oudosti kimalteli.

-- Miten oli lampun laita?

-- Se oli sammunut.

-- Rakas poikani, se oli unta, unta vain!

-- Mutta miksi et usko, Chicot? Eikö satu väliin, että jumala puhuu kuninkaille, kun hän tahtoo toimittaa jonkin suurtyön täällä maan päällä.

-- Tietenkin hän heille puhuu, -- vastasi Chicot -- mutta niin hiljaa, etteivät he koskaan sitä kuule.

-- No, ymmärrätkö nyt miksi tahdon sinun jäämään luokseni? kysyi kuningas.

-- Enpä totta tosiaankaan ymmärrä, -- vastasi Chicot!

-- Katsos, senvuoksi että saisit omin korvin kuulla mitä ääni sanoo.

-- Ja että minun luultaisiin laskettelevan pilaa kun sitten kerron kuulemani muille! Chicot on niin vähäpätöinen, niin halpa, niin narrimainen olento, ettei kukaan häntä usko, vaikka hän jotain kertoisikin. Se ei ollut hullummin ajateltu, poikaseni.

-- Miksi et pikemmin usko, että minä saatan sinun tietoosi tämän salaisuuden koeteltuun ystävyyteesi luottaen?

-- Ooh, älä valehtele, Henrik! Sillä jos ääni vielä kerran puhuu, tulee se kaiken muun lisäksi moittimaan sinua vielä tästä valheesta, ja sinulla on kyllä jo ennestäänkin tarpeeksi monta syntiä omallatunnollasi. Mutta, vaikkapa niinkin, minä suostun tuumaan. Minulla ei sitäpaitsi ole mitään sitä vastaan, että saan kuulla Meidän Herramme äänen. Kentiespä sillä on jotain minullekin sanomista.

-- No niin, mitä minun on nyt tehtävä?

-- Sinun on mentävä makaamaan, poikani.

-- Mutta kenties on parempi että olen valveilla? -- Luuletko ehkä voivasi estää Meidän Herraamme puhumasta, jos seisot suorana lattialla? Kuningas ei ole muuta kuin kruunuansa korkeampi muita ihmisiä, ja kun hänellä ei ole sitä päässään, niin, usko minua Henrik, hän ei ole suurempi kuin hekään, usein paljo pienempi.

-- Hyvä on! -- virkkoi kuningas. -- Sinä siis jäät tänne, etkä nuku?

-- Sitä en voi luvata. Unen laita on sama kuin pelonkin, poikaseni. Se ei riipu asianomaisen omasta tahdosta...

-- Mutta sinähän ainakin tahdot koettaa pysytellä hereillä, vai miten?

-- Kyllä koetan, ole huoletta. Minä nipistän itseäni silloin tällöin. Sitäpaitsi herättäähän minut ääni.

-- Älä tee pilaa äänestä, -- sanoi Henrik, joka jo oli nostanut toisen jalkansa sänkyyn mutta kiskaisi sen takaisin.

-- Kuules! huomautti Chicot. -- Pitääkö minun auttaa sinua pääsemään sänkyysi?

Kuningas huokasi syvään ja silmäiltyään levottomasti joka suunnalle ryömi väristen sänkyynsä.

-- Nyt, -- virkkoi Chicot, -- on minun vuoroni. Hän heittäysi pitkäkseen nojatuoliin ja sulloi tyynyjä ympärilleen.

-- Miten voitte, sire? -- kysyi hän.

-- Enpä hullummin, -- vastasi kuningas. -- Entä sinä?

-- Mainiosti. Hyvää yötä, Henrik!

-- Hyvää yötä, Chicot! Älä nuku!

-- En nuku, sen suhteen kyllä pidän varani, -- vastasi Chicot ja haukotteli niin että suunsa oli revetä.

Senjälkeen torkahtivat he kumpikin, kuningas teeskennellen nukkuvansa, Chicot nukkuakseen todellakin.

10.

Kuinka Herran ääni erehtyi ja puhui Chicot'lle itse, vaikka luulikin puhuvansa kuninkaalle.

Noin kymmenen minuutin ajan olivat kuningas ja Chicot liikkumatta, mutta yht'äkkiä lensi kuningas ylös, heräten siitä suloisesta uupumistilasta, mikä tavallisesti käy unen edellä. Myöskin Chicot hypähti pystyyn, ja molemmat katselivat hämmästyneinä toisiaan.

-- Mistä on kysymys? -- kysyi Chicot.

-- Tuulenhenki, tuulenhenki! -- kuiskasi kuningas.

Samalla hetkellä sammuivat vahakynttilät, joita pieni, kultainen kuvapatsas piteli käsissään, senjälkeen lamppu ja huonetta valaisi vain takkavalkean viimeiset jätteet.

-- Sepä oli merkillistä! huudahti Chicot ja nousi seisomaan.

Vaiti! Ääni kuuluu pian, -- sanoi Henrik ja ryömi kyyryyn siinä sängyssään.

Samassa kuului todellakin terävä, kolea ääni, joka aivan sängyn luona kuului lausuvan nämä sanat:

-- Paatunut syntinen, oletko siellä?

-- Olen, Herra, -- vastasi kuningas, ja hänen hampaansa kalisivat pelosta.

-- Hm! -- myhähti Chicot. Olipa se verrattain käheä ääni tullakseen taivaasta. Mutta vaikkapa niinkin, kamalaa se joka tapauksessa on.

-- Kuuletko minua? -- kysyi ääni.

-- Kuulen, Herra, vastasi Henrik, -- ja minä olen nöyryyttänyt itseni sinun vihasi edessä.

-- Luuletko siis totelleesi minua jatkoi ääni, -- sen kautta että olet kujeillut itseksesi koko päivän, ilman että sydämelläsi on siinä ollut vähintäkään osaa?

-- Hyvin sanottu! huudahti Chicot. Kuningas puristi tutisten käsiänsä vastakkain.

Chicot'in hiljaa lähetessä hänen sänkyänsä.

-- No, onneton! -- mutisi Henrik. Uskotko nyt?

-- Varro vähän, -- vastasi Chicot.

-- Mitä sinä täältä haet?

-- Ole vaan vaiti! Hiivi hiljaa pois sängystäsi ja anna minun tulla sinne sinun sijaasi.

-- Miksikä niin?

-- Kas että taivaan viha kohdistuisi minuun sinun sijastasi.

Luuletko sitten että minä sen kautta säästyisin?

-- Sopiihan meidän koettaa.

Ystävällisen itsepintaisesti veti hän sitte Henrikin ulos sängystä ja ryömi itse sinne.

-- Mene nyt istumaan minun nojatuoliini Henrik, ja anna minun olla hetkinen rauhassa.

Henrik teki, niinkuin oli pyydetty, sillä hän alkoi vähitellen ymmärtää narrin tarkoituksen.

-- Sinä et vastaa, -- jatkoi ääni. -- Se merkitsee sitä, että sinä edelleenkin paadut synneissäsi.

-- Ah, anteeksi, Herra, anteeksi! virkkoi Chicot, puhuen nenäänsä ja matkien kuninkaan ääntä.

Sitten hän kääntyi Henrikkiin päin ja sanoi:

-- Eikö sinusta ole kovin hupaista, poikani, ettei hyvä Jumala tunnekaan Chicot'ia?

-- Kuinka se on mahdollista?

-- Odota, niin saatpa nähdä.

-- Onneton! -- lausui ääni.

-- Niin, Herra, -- vastasi Chicot. -- Minä olen paatunut, kauhea synnintekijä.

-- Tunnusta sitten syntisi ja kadu.

-- Minä tunnustan, -- vastasi Chicot, -- että olen ollut suuri petturi serkkuani Condéta kohtaan, jonka vaimon olen vietellyt, ja minä kadun sitä.

-- Mitä sinä sanot? mutisi kuningas. -- Oletko vaiti! Siitä tapahtumastahan on kulunut jo kauvan.

-- No, -- sanoi Chicot, -- siirtykäämme johonkin muuhun asiaan.

-- Jatka! puhui ääni.

-- Minä myönnän, -- jatkoi nyt tuo vale-Henrik, -- että olen menetellyt roistomaisesti puolalaisia kohtaan, jotka olivat valinneet minut kuninkaakseen, siinä että heidät yöllä salaa hylkäsin ja vein mukanani kruunulle tulevat jalokivet. Tätäkin minä kadun.

-- Lurjus! kuiskasi Henrik. -- Se on unohdettu jo aikoja sitten.

-- Mutta minunhan täytyy edelleenkin narrata ääntä, huomautti Chicot. -- Anna minun olla rauhassa.

-- Puhu! kehoitti ääni edelleen.

-- Minä tunnustan, -- sanoi Chicot, -- että olen riistänyt Ranskan kruunun veljeltäni Alenconin herttualta, jolle se oikeudenmukaisesti kuului, koska minä jo muodollisesti olin siitä luopunut ottaessani vastaan Puolan kruunun, ja minä kadun sitäkin.

-- Roisto! -- mutisi Henrik.

-- Siinä ei ole vielä kaikki, -- jatkoi ääni.

-- Oi, ei olekaan! Minä tunnustan senkin että minä yksissä neuvoin äitini Medicin Katarinan kanssa olen koettanut karkoittaa Ranskasta lankoani, Navarran kuningasta, tuhottuani kaikki hänen ystävänsä sekä sisartani Margaretaa, surmautettuani kaikki hänen rakastajansa. Kaikkea tätä minä vilpittömästi kadun.

-- Voi sinä konna! sähisi kuningas hampaitaan purren.

-- Henrik, poikani, älkäämme suututtako Herraa koettamalla salata sitä, minkä hän jo tietää yhtähyvin kuin mekin.

-- Mutta nyt ei ole kysymys politiikasta, -- jatkoi ääni.

-- Vai niin, -- vastasi Chicot ylen valittavalla äänellä, -- lienee kysymys minun elämäntavoistani, eikö niin?

-- Juuri niin, -- vastasi ääni.

-- Totta on, oi Herra! jatkoi Chicot, yhä vain nenäänsä puhuen, -- että minä olen veltto, elostelija, laiskuri, typerä ja tekopyhä olento.

-- Niin, se on totta se -- vastasi ääni koleasti.

-- Ja minä olen kohdellut huonosti naisia, varsinkin jaloa vaimoani.

-- Vaimoansa tulee rakastaa niinkuin itseänsä ja enemmän kuin mitään muuta! -- jyrisi ääni.

-- Ah! -- huokasi Chicot, -- siinä suhteessa olen paljo syntiä tehnyt.

-- Ja sinä olet johdattanut toisiakin synnintekoon senkautta että olet näyttänyt huonoa esimerkkiä.

-- Se on totta, varsin totta.

-- Sinä olet ollut vähällä saattaa tuon Saint-Luc paran tuhon omaksi. Lähetä hänet jo huomenna takaisin omaistensa luo.

-- Ahaa! -- kuiskasi Chicot. -- Ääni tuntuu olevan hyvin läheistä sukua Cossen talon väen kanssa.

-- Ja ellet nimitä häntä herttuaksi, niin tulet iankaikkisesti palamaan siinä samassa uunissa, jossa Sardanapalus, Nebukadnezar ja marsalkka Retz sinua odottavat.

Henrik huokasi levottomasti, sillä tämän uhkauksen kuultuaan tarttui häneen hirveä pelko.

-- Mutta etkö huomaa, -- kuiskasi Chicot, -- kuinka taivas pitää Saint-Luc'in puolta? Saattaisipa hyvällä syyllä uskoa, että hän saa Meidän Herraltamme kaiken mitä haluaa.

Henrik ei näyttänyt kuuntelevan Chicot'in pilahuomautuksia, tai eivät ne ainakaan, jos hän ne ehkä kuulikin, saaneet häntä rauhoittumaan.

-- Minä olen hukassa, -- huudahti hän. -- Minä olen hukassa! Tämä ylhäältä tuleva ääni tappaa minut, minä tunnen sen.

-- Ylhäältä tuleva, niinkö sinä sanot? Ei, korkeintaan se tulee sivulta.

-- Kuinka, sivultako? -- huudahti Henrik.

-- Niin, sillä etkö kuule, poikani, että ääni tulee tuosta seinästä? Meidän Herramme asuu ihan varmasti Louvressa. Luultavasti menettelee hän samaten kuin Kaarle Suuri: hän kulkee Ranskan kautta astuakseen alas helvettiin.

-- Jumalankieltäjä! Herjaaja! huusi Henrik.

-- Se kunnia, mikä sinulle, Henrik on osotettu, on suuri, ja minä onnittelen sinua sen johdosta, mutta pidän sinua sentään kovin kylmäkiskoisena. Sillä sinuthan erottaa hyvästä Jumalasta vain ohut lautaseinä etkä kuitenkaan mene hänen luokseen visiitille. Valoisilainen! Minä en tunne sinua enää. Sinä et ole kohtelias.

Samalla hetkellä leimahtivat muutamat hiilet takassa palamaan levittäen huoneeseen hieman valoa ja valaisten Chicot'in kasvot. Niistä huokui sellaista hilpeyttä, että kuningaskin sitä kummeksui ja lausui moittien:

-- Kuinka tulet laskeneeksi pilaa, Chicot. Miten sinä uskallat.?

-- Tietysti minä uskallan ja tahdon että sinäkin teet samoin. Tee nyt neuvoni mukaan, poikani.

-- Tahdotko siis, että minun pitäisi mennä?

-- Tahdon. Mene katsomaan, onko Meidän Herramme todellakin viereisessä huoneessa.

-- Mutta entä jos ääni edelleenkin puhuu?

-- Olenhan minä täällä vastaamassa, ja hyväpä onkin, että minä jatkan keskustelujani sinun nimissäsi. Ääni silloin luulee, että sinä vieläkin olet täällä sisällä. Sillä sinun täytyy myöntää, että taivaallinen ääni on hyvin herkkäuskoinen eikä näytä varsin hyvin tuntevan väkeänsä. Miten onkaan mahdollista, että minä kokonaisen neljännestunnin olen saanut soittaa suutani, ilman että se olisi minua tuntenut. Onpa se tosiaankin nöyryyttävää henkiolennolle.

Henrik rypisti kulmiaan. Mutta Chicot'in pila oli jo kuitenkin osaksi järkyttänyt hänen käsittämätöntä herkkäuskoisuuttaan.

-- Luulen sinun olevan oikeassa, Chicot, -- virkkoi kuningas: -- Minua todellakin haluttaa mennä katsomaan.

-- Tee niin, poikani. Mutta kiiruhda! -- sanoi Chicot.

Henrik avasi nyt hiljaa sen käytävän oven, joka vei viereiseen huoneeseen, siihen samaan, jossa Saint-Luc, niinkuin muistetaan, oli. Hän oli parahiksi ehtinyt astua muutaman askeleen, kun jo kuuli äänen uudistavan nuhdesaarnansa. Chicot vastaili mitä vaikertelevimmalla äänellä.

Kun kuningas ehti kauvemmaksi käytävään, huomasi hän kummakseen, miten, samalla kun Chicotin ääni tuntui kuuluvan kauvempaa, tuo ihmeellinen ääni sitävastoin tuntui lähenevän ja että se kuulosti tulevan Saint-Luc'in huoneesta.

Kuningas aikoi koputtaa ovelle, mutta samalla hän huomasikin, että valoa kiilui avaimenreijästä. Hän rupesi siitä tirkistämään. Hänen kalmankalpeat kasvonsa muuttuivat äkkiä verenpunaisiksi, ja hieroessaan silmiään erottaakseen paremmin, ettei se, mitä hän näki, ollut harhanäkyä, hän huudahti:

-- Kautta Jumalan! Kuinka on mahdollista, että minusta uskalletaan tehdä näin hävytöntä pilaa?

Kas tässä selitys siitä, mitä Henrik näki. Huoneen yhdessä nurkassa seisoi Saint-Luc, tohvelit jalassa ja yöviitta yllään ja puhui jonkinlaiseen puhetorveen kaikki ne uhkaavat sanat, joita kuningas oli pitänyt ylhäältä tulevana äänenä, ja hänen olkaansa vasten nojaten seisoi yöpuvussaan nuori nainen, joka silloin tällöin tempasi puhetorven hänen kädestään ja puhui siihen kaikkea sellaista, mitä koirankurisuutensa hänelle mieleen johdatti, tehden samalla äänensä mahdollisimman voimakkaaksi. Ne kumpikin nauroivat tukehtuakseen joka kerta kun ottivat suunsa pois puhetorvesta, sillä Chicot vastaili yhäkin mitä valittavimmalla äänellä ja matki täydelleen kuninkaan nenäänsäpuhumista.

-- Saint-Luc'in vaimo! Reikä seinässä! Petosta! -- mutisi Henrik. -- Oo, ne roistot saavat sen minulle kalliisti maksaa!

Kuullessaan erään lauseen, joka oli entisiäkin loukkaavampi, astui Henrik askeleen takaperin ja potkasi oven auki hämmästyttävän voimakkaasti.

Puolialaston Jeanne riensi kirkuen sänkyyn ja kääriytyi sen verhon sisään. Kauhusta kuolonkalpeana, puhetorvi kädessään, Saint-Luc polvistui kuninkaan eteen, jonka kasvot raivosta olivat liidunvalkeat.

-- Ah! -- huusi Chicot kuninkaan huoneessa, -- ah! armoa! Minä huudan avuksi pyhän neitsyen ja kaikki pyhimykset!... Minä kuolen.

Mutta ei kumpikaan viereisessä huoneessa olevista näyttelijöistä ollut tässä naurettavassa näytelmässä ehtinyt sanoa ainoatakaan sanaa, niin äkisti oli näytelmän aihe muuttunut. Henrik ensimäisenä keskeytti äänettömyyden.

-- Pois! -- huusi hän, ja raivolla, mikä ei suinkaan ollut hallitsijan arvon mukaista, tempasi hän puhetorven Saint-Luc'in kädestä ja kohotti sen ylös sillä lyödäkseen Saint-Luc'ia.

Mutta sukkelasti, kuin käärmeen puremana, syöksähti Saint-Luc ylös ja lausui:

-- Sire, teillä ei ole oikeutta lyödä minua muuhun paikkaan kuin päähän. Minä olen aatelismies.

Henrik heitti puhetorven syrjään, mutta samassa otti sen Chicot ylös. Kun näet Chicot oli kuullut oven potkaistavan sisään, oli hän ymmärtänyt, että välittäjä oli nyt tarpeen, minkävuoksi hän heti paikalla riensi hätään.

Hän jätti Henrikin ja Saint- Luc'in aloilleen, juoksi sängyn luo, sillä hän aavisti, että joku oli siellä kätkössä ja veti sieltä esiin vapisevan nuoren rouvan.

-- Katsos, -- huusi hän, -- Aatamia ja Eevaa syntiinlankeemuksen jälkeen! Sinä kai karkoitat heidät pois, Henrik?

-- Karkoitan, -- vastasi kuningas jylhästi.

-- Odotappa sitten, niin saat minusta miekka kädessä vartioivan enkelin, -- jatkoi Chicot ja, asettuen kuninkaan ja Saint-Luc'in vähin, ojensi puhetorven molempain rikollisten päitten yli sekä lausui:

-- Tämä on minun paratiisini, jonka te nyt tottelemattomuutenne kautta olette menettäneet. Minä kiellän teitä tänne palaamasta.

Saint-Luc oli kietonut käsivartensa vaimonsa uumien ympärille puolustaakseen tätä, jos niin tarvittiin, kuninkaan vihaa vastaan. Chicot kuiskasi hänelle:

-- Jos teillä on hyvä hevonen, niin kannustakaa sitä niin kauvan, kunnes se kaatuu kuoliaana maahan, mutta laittakaa vaan asiat niin, että olette täältä kahdenkymmenen liöön päässä jo varhain huomisaamuna.

11.

Bussyn tutkimukset.

Sillävälin oli Bussy palannut asuntoonsa. Hän mietiskeli lakkaamatta edellisen yön seikkailujaan.

-- Se on ainakin varmaa, -- sanoi hän itsekseen, -- että minun kimppuuni on hyökätty ja että minut on haavotettu, sen tunnen täysin tarkasti. Bastiljin tienoossa minun päälleni käytiin, kun olin menossa Saint-Antoinen esikaupunkiin noutamaan Navarran kuningattaren kirjettä. Siis oli hyökkäyspaikka siellä, lähellä jotakin porttia, ja siinä portissa oli luukku, jonka läpi minä katselin, sittenkun portti oli tullut paiskatuksi kiinni, ja silloin minä näin, miten kalpea Quélus oli ja miten hänen silmänsä säkenöivät. Sitten tulin johonkin pitkään käytävään, ja sen päässä oli rappu, johon minä kompastuin, ja lopuksi löysin itseni paljaan taivaan alta kadulla makaamasta ja vieressäni seisoivat munkki, teurastaja ja muuan vanha nainen.

-- Mutta mistä se johtuu, että kaikki muut unet niin äkisti mielestä haihtuvat, mutta tämä sen sijaan syöpyy sinne yhä syvemmälle? Ah, -- huokasi Bussy, -- siinäpä juuri piileksii asian merkillisyys!

-- Eihän ole mahdollista, -- jatkoi hän, -- että unesta jäisi jälelle sellainen vaikutus. Minä näen sielussani, milloin vain tahdon, koko huoneen, seinäpapereissa ja katossa olevat kuviot, damastiverhoisen sängyn, valokuvan ja sen kauniin, vaaleanverisen naisen, vaikkakaan en ole ihan varma siitä, olivatko ehkä nainen ja valokuva yksi ja sama. Vihdoin näen nuoren lääkärin, joka silmät peitettyinä tuotiin minun sänkyni ääreen. Kaikki tämä on niin ollen minun johdikkeenani. Näidenhän pitäisi riittää tuntomerkeiksi, ja minä olisin ylen tyhmä, ellei minun onnistuisi saada valaistusta asiaan. Nyt Bastiljin kentälle!

Tämä päätös oli kylläkin kaikkea muuta mutta ei lainkaan viisas sellaisen miehen tekemäksi, joka edellisenä iltana vähällä oli tulla murhatuksi juuri samassa paikassa, jonne nyt aikoi mennä. Bussy otti kuitenkin lujimman miekkansa, kietoi kapan hartioilleen, nousi kantotuoliinsa ja käski sen pysäyttämään Roi de Sicile-kadun päässä. Siellä hän nousi pois kantotuolistaan ja käski palvelijansa odottamaan, minkä jälkeen hän läksi Bastiljiin päin.

Kello oli yhdeksän, ja Parisin kadut olivat autiot ja tyhjät. Bussy katseli ympärilleen, tunteakseen jälleen sen paikan, missä hänen hevosensa oli kaatunut hänen altaan, ja luuli sen piankin löytäneensä. Hän alkoi nyt jotenkin tarkoin tutkia jokaista porttia havaitakseen luukun, josta oli katsellut Quélusta. Mutta kaikissa porteissa oli samallainen luukku ja porttien sisäpuolella käytävä, mikä ei suinkaan ollut mitään kummallista, kun ajatellaan, että portinvartijoita siihen aikaan ei yksityisten taloissa käytetty, mistä syystä kolmeneljäsosaa taloista oli rakennettu juuri tähän tapaan.

Kautta jumalan! -- virkahti Bussy harmissaan. -- Jos minä nyt kolkutan jok'ainoalle portille, kyselen jok'ikiseltä vuokralaiselta ja tuhlaan tuhat ecua saadakseni palvelijat ja kamarineitsyet puhumaan, niin saanhan toki vihdoinkin selville sen, mitä haluan. Oletetaan, että taloja on viisikymmentä ja että minä käyn kymmenessä talossa kunakin iltana, niin en tarvitse enempää kuin viisi iltaa.

Bussy oli juuri lopettanut yksinpuhelunsa, kun hän yht'äkkiä havaitsi heikon valon, joka vuoroon nousi ja laski.

Tämä valo läheni hitaasti. Se pysähtyi väliin ja heilahti milloin oikealle, milloin vasemmalle.

-- Bastiljin seutu on ihan varmaan ihmeellinen paikka, -- ajatteli Bussy. -- Mutta tahdonpa kuitenkin odottaa ja katsoa, mitä tämä kaikki merkitsee.

Voidakseen tehdä mukavammin havaintojaan kietoi Bussy viittansa ympärilleen ja rupesi nojalleen muuatta porttia vasten. Yö oli niin pimeä, ettei ihmistä voinut erottaa neljän askeleen päästä.

Lyhty sillävälin kuitenkin lähenemistään läheni, heilahdellen mitä omituisemmin kummallekin puolelle. Mutta kun Bussy ei ollut taikauskoinen, tuli hän piankin vakuutetuksi siitä, ettei valo ollut mitään niitä virvatulia, jotka niin kauheasti matkustavaisia keskiajalla pelästyttivät, vaan pelkästään tavallinen lyhty, jota jokin ihminen kantoi.