Part 6

Näin sanoen veti narri esiin pitkän miekkansa ja teki niin hullunkurisia hyökkäyksiä kamaripalvelijoita vastaan, että kuningas ei saattanut olla nauramatta.

-- Minulla on nälkä, -- sanoi kuningas vaikeroivalla äänellä, -- ja tuo lurjus on syönyt minulta kaikki.

-- Kas miten sinä olet oikullinen, Henrik! -- virkkoi Chicot. -- Minä tarjosin sinulle illallista, mutta sinä et sitä halunnut. Sinulle on kuitenkin vielä hiukan lihanlientä jälellä. Minä olen ravittu ja menen nyt maata.

-- Minäkin menen tieheni, -- sanoi Saint-Luc. -- Sillä jos minä täällä vielä istun, pettää minun kunnioitukseni kuningastani kohtaan. Minä saan ihan varmaan kuumekohtauksen, sillä minä tunnen ankaraa puistatusta.

-- Ota sitten nämä mukaasi, -- lausui kuningas ja ojensi Saint-Luc'ille muutamia koiristaan.

-- Mitä minun on näille tehtävä, sire?

-- Aseta ne viereesi sänkyyn, ne vetävät sinusta taudin itseensä.

-- Minä kiitän, sire, -- vastasi Saint-Luc ja asetti ne takaisin koriin, -- en luota lääkkeisiin.

Senjälkeen hän kumarsi kuninkaalle ja poistui huoneesta. Chicot oli myöskin poistunut. Kamaripalvelijat panivat nyt kuninkaan kasvoille hienon liinaisen naamarin, joka oli voideltu hyvänhajuisella pumadalla. Sitten pukivat he hänen ylleen ruusunpunaisesta silkistä ommellun yöryijyn, pumpuleilla täytetyn. Kun se oli tehty, ojensivat he hänelle parin mitä hienoimpia nahkaisia hansikkaita. Nämä hansikkaat ulottuivat aina kyynärpäihin saakka, ja nekin olivat öljyllä ja hajuvesillä voidellut.

Kun nämä kuninkaallisen pukemistaidon salaisuudet oli saatu selvitetyiksi, tarjottiin kuninkaalle lihanlientä kultakupista, mutta ennenkuin hän vei kupin huulilleen, kaatoi hän siitä puolet erääseen toiseen kuppiin ja käski sen viedä Saint-Luc'ille.

Sitten tuli Meidän Herramme vuoro, joka tänä iltana, nähtävästikin Henrikin suuren hajamielisyyden vuoksi, sai verrattain huolimattoman kohtelun osakseen. Sillä kuningas luki vain yhden ainoan rukouksen eikä pyhään helminauhaansa edes koskenutkaan. Senjälkeen hän nousi lämmitettyyn sänkyynsä.

Päästyään viimein oikein kunnolleen noiden lukemattomien tyynyjen väliin, käski hän ottamaan kukat pois ja avaamaan akkunan minuutin ajaksi ilmanvaihdon vuoksi, minkä jälkeen marmoriuuniin sytytettiin palamaan suuri viiniköynnöksistä kyhätty takka, joka leimahti hetkisen kuin meteori, mutta ehti kuitenkin ennen sammumistaan levittää miellyttävää lämpöä huoneeseen.

Sitten sulki kamaripalvelija sängyn uutimet ja laski sisälle kuninkaan mielikoiran Narcissuksen, joka yhdellä loikkauksella hyppäsi sänkyyn, käännähteli muutaman kerran ja asettautui sitten makaamaan herransa jalkoihin.

Lopuksi sammutettiin kynttilät ja niiden sijaan sytytettiin heikosti valaiseva yölamppu palamaan, jonka jälkeen sekin kamaripalvelija, jonka tehtävänä nämä viimeksimainitut askareet olivat olleet, varpaisillaan poistui huoneesta.

Ja huolettomampana, tyytyväisempänä ja uneliaampana kuin hänen valtakuntansa toimettomat munkit ei Ranskan kuningas viitsinyt muistaa edes sitä, että Ranskan valtakunta oli olemassa, sillä muutaman minuutin kuluttua hän nukkui.

Puoli tuntia myöhemmin näkivät ne, jotka vielä kallerioissa valvoivat ja jotka saattoivat nähdä kuninkaan akkunaan, miten kuninkaallinen lamppu vihoviimein kokonaan sammui ja kuun hopeaiset säteet punertavan valon sijaan siihen lankesivat. Luonnollisestikin he ajattelivat, että hänen majesteettinsa nukkui. Kaikellainen melu linnan sisä- ja ulkopuolella oli lakannut, ja kaikki oli niin äänetöntä, että olisi voinut kuulla yökön siipien suhinan Louvren pimeissä käytävissä.

8.

Kuninkaan kääntymys.

Kun kaksi tuntia oli tätä syvää hiljaisuutta kestänyt, kuului yht'äkkiä kauhea huuto kuninkaan makuuhuoneesta. Vielä kuului jokin raskas esine putoavan ja helinä, kuin olisi jokin posliiniastia mennyt rikki. Siihen tuli vielä lisäksi levottomain askelten ääniä, minkä jälkeen kuului uudelleen huutoa ja koirain haukuntaa.

Heti on valot sytytetty, miekkoja vedetään esiin, ja unisten vartijain askeleet kumahtelivat pitkissä käytävissä.

-- Aseisiin! huudetaan joka taholta. -- Aseisiin! Kuningas huutaa; rientäkää kuninkaan luo!

Ja kilpaillen siitä, kuka ensin ehtisi, syöksähtävät siinä samassa sisälle kaartinkapteeni, sveitsiläisen kaartin översti, hovipalvelusväki ja sotilaat, niin että kuninkaan huoneessa tuossa tuokiossa loimuaa ainakin parikymmentä tulisoihtua.

Muutaman kumoonkaatuneen nojatuolin ja särkyneitten posliinikuppien vieressä ja sen huiskinhaiskin heitellyn sängyn etupuolella, josta peite ja lakana olivat pudonneet lattialle, seisoi Henrik omituisessa yöpuvussaan naurettavana, kalpeana, hiukset pystyssä ja silmät tuijottavina. Hänen oikea kätensä oli ojossa ja se vapisi kuten tuulen heiluttelema lehti. Vasenta kättään hän suonenvedontapaisesti piteli sen miekan kahvassa, johon koneellisesti oli sattunut tarttumaan. Yhtä levottomana kuin herransakin seisoi koira ulvoen hänen jalkainsa juuressa.

Kuningas näytti kauhusta vallan mykistyneeltä, eikä ainoakaan hänen ympärillään olevista rohjennut tätä äänettömyyttä häiritä, vaan kaikki katselivat levottomina toisiinsa ja tuskaisina vartoivat selitystä. Puoleksipuettuna ja väljään kappaan kietoutuneena riensi nuori, vaaleakutrinen kuningatar, Lothringin Lovisa, tuo lempeä ja herttainen olento, joka eli pyhimyksen elämää, puolisonsa huudosta kauhistuneena sisälle.

-- Voi hyvä jumala, sire, -- huusi hän, vavisten vielä enemmän kuin muut, -- mitä on teidän majesteetillenne tapahtunut?... Teidän huutonne on kuulunut minun huoneisiini saakka, ja minä olen rientänyt tänne kuulemaan, mitä on tapahtunut.

-- Ei mitään... ei mitään, -- sammalsi kuningas liikuttamattakaan tuijottavia silmiään, jotka näyttivät kuin ilmasta hakevan jotain kaikille muille näkymätöntä esinettä.

-- Mutta teidän majesteettinne on huutanut, -- jatkoi kuningatar. -- Voiko ehkä teidän majesteettinne pahoin?

Kauhu Henrikin kasvoilla oli niin ilmeinen, että se vähitellen tarttui kaikkiin läsnäolijoihin. Kuningasta tarkastettiin, jotta saataisiin varmuus siitä, ettei häneen ollut sattunut salamanisku tai ettei mikään käärme ollut häntä purrut.

-- Ah, sire! huudahti kuningatar. -- Älkää, jumalan tähden, jättäkö meitä tällaiseen levottomuudentilaan, tällaiseen ahdistukseen! Haluatteko lääkäriä, sire?

-- Lääkäriä? -- toisti kuningas entisellä kamalalla äänellään. -- Ei, ei mitään lääkäriä, vaan rippi-isää! Ruumis ei ole sairas, vaan sielu.

Nyt alettiin tutkia oveja, akkunoita, lattiata, kattoa, mutta ei missään näkynyt jälkeäkään siitä näkymättömästä esineestä, joka niin kovasti näytti kuninkaan mieltä järkyttäneen.

Tähän tapahtumaan liittyvä salaperäisyys yhä vaan lisääntyi, sillä kuningas edelleenkin innokkaasti pyysi saada rippi-isää.

Heti nousi pikalähetti ratsun selkään, ja tuhansia kipinöitä säihkyi hevosen kavioista Louvren linnanpihalla. Viiden minuutin kuluttua saapui, unestaan herätettynä tai oikeammin sanoen vuoteestaan, ylöskiskottuna, palatsiin jesuiittaluostarin pääpappi. Hänen tullessaan melu taukosi ja hiljaisuus sai jälleen vallan, mutta levottomia kyselyjä ja johtopäätöksiä edelleenkin tehtiin, sillä kuninkaan pyyntö kaikkia kovin kauhistutti.

Seuraavana aamuna on kuningas noussut hereille ennenkuin kukaan muu ja antanut määräyksen, että Louvren portit piti suljettaman kaikilta muilta paitsi luostarin pääpapilta. Senjälkeen hän kutsuu luokseen rahastonhoitajansa ja juhlamenojenohjaajan, ottaa sitten messukirjansa, lukee rukouksia ja leikkaa irti pyhäinkuvia sekä määrää äkisti, että hänen ystäväinsä on kokoonnuttava hänen luokseen.

Tämän käskyn johdosta riennettiin ensin Saint-Luc'in luo, mutta havaittiin hänen olevan entistäkin enemmän sairaana. Hänen sairautensa oli muuttunut syväksi horrostilaksi, niin että hän oli ainoa koko palatsissa, joka ei ollut kuullut mitään yöllisestä sekasorrosta, vaikkakin hänet erotti kuninkaasta ainoastaan ohut lautaseinä.

Kun Henrik saa kuulla tämän, tekee hän ristimerkin ja antaa määräyksen, että hänen apteekkarinsa on noudettava sairaan luo. Senjälkeen käskee hän, että Louvressa on otettava käytäntöön Augustinolaisluostarin ankarat säännöt. Sitten käy kuningas mustiin puettuna ja synkkänä ohi Schombergin, joka ontuu, ohi d'Epernonin, jolla on käsivartensa siteissä, ohi Quélus'en, joka vieläkin tuntee taistelun jälkiä päässään, ohi d'O'n ja Maugironin, jotka pelosta vapisevat. Ohikulkiessaan hän heitä ruoskii ja käskee heidän ruoskia itseään niin paljo kuin jaksavat, d'Epernon huomauttaa silloin, että koska hänen oikea kätensä on siteissä, pitäisi hänen päästä vapaaksi juhlamenoista, sillä hän ei kykene antamaan vuorostaan takaisin niitä iskuja, joita itse saa toisilta, mikä olisi kuin jonkinlainen epäsointu ruoskimis-sinfoniassa. Henrik vastaa hänelle silloin, että hänen katumuksensa sen kautta käy jumalalle sitäkin otollisemmaksi. Kuningas itse on ensimäinen antamaan esimerkin riisuessaan vaatteet yltään ja ruoskiessaan itseään kuin marttyyri. Chicot tapansa mukaan aikoo nauraa ja ilveillä, mutta kuningas luo häneen katseen, joka merkitsee sitä, ettei sellaiseen nyt ole oikea aika. Narri ottaa silloin ruoskan ja alkaa ruoskinnan, mutta sillä erotuksella, että hän, sen sijaan että ruoskisi itseään, ruoskiikin muita, ja kun hän ennen pitkää havaitsee, ettei hänen lähentyvillään enää ole ainoatakaan selkää, alkaa hän heitellä iskujaan vasten tauluja ja kuvanveistoksia.

Tämä katumustoimitus näyttää kuningas Henrikkiä vähitellen tyynnyttävän, vaikka hän vieläkin näyttää olevan hyvin kiihdyksissä.

Kiiruusti hän lähtee huoneistaan ja käskee odottamaan itseään siellä, ja tuskin hän on ehtinyt poistua, niin ruoskiminen heti kuin jostain lumousvoimasta lakkaa. Ainoastaan Chicot edelleenkin ruoskii d'O'ta, jota hän inhoo, ja tämä maksaa hänelle takaisin minkä jaksaa, niin että sitä jo melkein saattoi sanoa ruoskimis-kaksintaisteluksi. Henrik menee sillävälin kuningattaren luo, lahjoittaa hänelle kultaisen kaulanauhan, joka oli maksanut viisikolmattatuhatta écusta, suutelee häntä kummallekin poskelle, mitä hän ei ole tehnyt kokonaiseen vuoteen, ja pyytää häntä riisumaan päältään kuninkaallisen puvun ja pukeutumaan katumusvaatteisiin.

Lothringin Lovisa, aina lempeä ja mukaantuvainen, suostuu siihen heti, mutta kysyy vain, minkävuoksi hänen puolisonsa, lahjoitettuaan hänelle niin kallisarvoisen kaulanauhan, nyt tahtoo, että hänen pitäisi pukeutua säkkiin ja tuhkaan.

-- Minun synteini tähden, -- vastaa Henrik.

Tämä vastaus on kyllin riittävä kuningattarelle, joka paremmin kuin kukaan muu tuntee sen syntipaljouden, minkä vuoksi hänen puolisonsa tarvitsee katumusta. Puolisonsa toivon mukaan menee hän senvuoksi pukeutumaan niinkuin tämä haluaa.

Kuninkaan saapuessa takaisin huoneisiinsa alkaa siellä ruoskiminen uudelleen, d'O ja Chicot ovat verentahraamat. Kuningas kiittää heitä siitä ja kutsuu heitä ainoiksi ja todellisiksi ystävikseen.

Kymmenen minuutin kuluttua saapuu kuningatar, katumuspukuun pukeutuneena. Heti jaetaan vahakynttilöitä koko hoviväelle, ja kuninkaan tahtoon taipuen lähtevät hienot hovimiehet, kauniit hovinaiset ja nuo hyvät parisilaiset paljasjalkaisina, ankarasta pakkasesta huolimatta, Montmartreen. Aluksi kalisevat hampaat kylmästä, mutta useat kulkijat ovat jo lämminneet ruoskinnasta, varsinkin ne, jotka Chicot'in läheisyydessä oleksivat. d'O on lopultakin tunnustanut tulleensa voitetuksi ja pysytteleikse viidenkymmenen askeleen päässä narrista tämän takapuolella.

Kello neljä oli tuo surkea kävelymatka lopussa, luostari oli saanut runsaita lahjoja, hovihenkilökunnan jalat olivat turvoksissa ja kaikkien selät kuin nyljetyt. Kuningattarella oli ollut yllään karkeasta kankaasta neulottu puku. Oli itketty, rukoiltu, paruttu, laulettu psalmeja ja poltettu suitsutussavua.

Kaikki tämä oli toimitettu kuninkaan tahdon täyttämiseksi, ilman että kukaan olisi voinut keksiä syytä, miksi tämä ruhtinas, joka paria iltaa aikaisemmin oli ollut niin iloinen ja tanssinut niin innokkaasti, nyt niin yht'äkkiä oli masentunut.

Hugenotit, liigalaiset ("liittolaiset") ja vapaa-ajattelijat osasivat antaa oikean arvon tälle äkilliselle masennuspuuskalle, ja nauraen he olivat katselleet tämän parannuksentekijäjoukon ohikulkua.

Kuningas palasi takaisin kokonaan paastoavana, selkänsä ja olkapäänsä täynnä pitkiä punaisia ja sinisiä naarmuja. Hän ei eronnut kuningattaresta koko päivänä, ja jokaisen tien varrella olevan kappelin luona lupasi hän tälle suuria summia ja suunnitteli pyhiinvaellusmatkoja, joita tekisi hänen seurassaan.

Chicot, ruoskimisesta väsyneenä ja nälissään sen tavattoman ruumiinliikunnan johdosta, johon kuningas ystävänsä oli velvoittanut, oli muutamain hovin vapaamielisten kanssa Montmartren luona hiipinyt puutarhaan erääseen sen ajan sangen huomattuun ravintolaan, siellä virkistellyt itseään viinillä ja syönyt kokonaisen paistetun ankan sekä sen jälkeen hiipinyt takaisin paikallensa kulkueeseen, joka nyt oli paluumatkalla Louvreen. Kaksinkertaisin voimin hän nyt ruoski kaikkia niitä, jotka olivat hänen lähellään, ja antoi siten mitä täydellisimmän synninpäästön, kuten hän itse sitä nimitti.

Illan tultua tunsi kuningas jo tähän kaikkeen väsyneensä. Hän tarjoilutti itselleen ylen yksinkertaisen illallisen, hauteli runneltua ruumistaan ja meni sitten tapaamaan Saint-Luc'ia ja havaitsi tämän olevan valveilla ja sangen hilpeällä päällä.

Kuningas oli paljo entisestään muuttunut. Kaikki hänen ajatuksensa olivat nyt kääntyneet pois inhimillisten asiain turhuudesta kohti katumusta ja kuolemaa.

-- Ah! -- virkkoi hän kovin surullisesti. -- Jumala on menetellyt oikein tehdessään elämän niin katkeraksi!

-- Miksikä niin, sire? -- kysyi Saint-Luc.

-- Sillä kun on väsynyt tähän maailmaan, niin toivoo vaan kuolemaa, sitä lainkaan pelkäämättä.

-- Anteeksi, sire! -- vastasi Saint-Luc. -- Te puhutte oman käsityksenne mukaisesti, mutta mitä minuun tulee, niin en suinkaan halua kuolla.

-- Kuuleppas, Saint-Luc! -- vastasi kuningas ja pudisti päätänsä. -- Jos tahtoisit menetellä oikein, niin seuraisit minun neuvoani tai paremmin sanoen esimerkkiäni. Jos haluat, niin minä hylkään kruununi, ja sinä hylkäät vaimosi, ja sitten menemme me kumpikin luostariin. Minulla on siihen jo edeltäpäin paavin suostumus, ja jo huomispäivänä voimme tehdä asiaankuuluvat lupaukset. Minä aivan yksinkertaisesti annan kutsua itseäni veli Henrikiksi.

-- Anteeksi, sire! Te ette enää välitä kruunustanne, koska olette sitä jo niin kauvan kantanut. Mutta minä sitävastoin en ajattele lainkaan samalla tavalla vaimostani, jonka juuri äsken olen saanut. Suokaa siis anteeksi se etten voi ehdotusta hyväksyä.

-- Saint-Luc parka! lausui kuningas ja puristi käsiään vastakkain.

-- Eilen, sire, olisitte vallan hyvin voineet ehdotella minulle luostarielämää, sillä silloin olin raskasmielinen ja synkkä, silloin olisin ilomielin mennyt kaivoon tai luostariin, yhdentekevä kumpaanko, mutta tänään on asia, piru vieköön, kokonaan toinen!

-- Luulenpa, että kiroilet, Saint-Luc! -- virkkoi, kuningas.

-- Kiroilenko, sire? Onkohan se mahdollista? Mutta onhan teidänkin tapanne joskus kiroilla, mikäli muistan.

-- Niin olen kyllä tehnyt, Saint-Luc, mutta tästälähin en sitä enää tee.

-- Minä puolestani en uskalla sanoa sitä samaa. Tosin aion kiroilla mahdollisimman vähän, mutta siinä onkin kaikki, mitä voin luvata.

-- Saint-Luc, -- lausui kuningas hetken jälkeen, -- tahdotko viettää tämän yön minun huoneessani?

-- Mitä minä siellä tekisin?

-- Kas, me sytytämme paljo kynttilöitä palamaan. Minä panen maata, sinä istut minun sänkyni vieressä ja luet minulle.

-- Ei, paljo kiitoksia, sire!

-- Sinä siis hylkäät minut, Saint-Luc. Sinä hylkäät minut?

-- En, sire, en lainkaan. Minä tahdon täyttää teidän toivomuksenne, mutta sillä ehdolla, että teidän majesteettinne käskee tuomaan sisälle komean illallisen ja lähettää noutamaan musiikkia ja...

-- Saint-Luc! Saint-Luc! -- huusi kuningas raivoissaan.

-- En voi sille mitään, sire, että olen iloinen ja hilpeä tänä iltana.

Henrik ei vastannut mitään.

-- Saint-Luc, -- virkkoi hän vihdoinkin kumealla äänellä, -- satutko milloinkaan näkemään unta?

-- Hyvinkin usein sire.

-- Mitä ajattelet unista?

-- Ajattelen, että ne joskus ovat meille todellisuuden korvauksena, ja juuri viime yönä sain nähdä ihanan unen.

-- No, millaista unta sitten näit?

-- Näin unta, että kaunis vaimoni...

-- Niin, -- virkkoi kuningas, -- Eeva oli myöskin kaunis, ja kuitenkin on hän tuottanut turmion meille kaikille.

-- Ahaa, sire, siitäkö siis johtuu teidän tunnonvaivanne?

-- Olen minäkin uneksinut jotain, -- mutisi kuningas.

-- Hyvä on, sire, -- jatkoi Saint-Luc. -- Minä näin unta, että vaimoni oli muuttunut pikku lintuseksi ja lennellä liiteli tänne Louvreen.

-- Voi sinua maailmallista ihmistä! -- vastasi kuningas.

-- Sire, voitte mielellänne kutsua minua maailmalliseksi. Jos minä nyt tänä yönä valvon teidän luonanne, niin tahdon saada edes jonkin korvauksen, hukkaanmenneestä unestani. Jos siis teidän majesteettinne tahtoo haetuttaa soittajia ja...

-- Riittää, jo riittää, Saint-Luc, -- keskeytti hänet kuningas ja nousi seisomaan. -- Sinä tuottaisit turmion sekä minulle että itsellesi, jos minä vielä viipyisin täällä. Hyvästi siis! Toivon jumalan lähettävän sinulle terveellisen ilmestyksen, joka saa sinun, yhdessä minun kanssani katumaan syntejäsi ja ajattelemaan sielusi autuutta.

-- Minä sitä epäilen, sire. Olenpa siitä niin varmakin, että neuvon teidän majesteettianne ajamaan kuta pikemmin sen parempi tuon Saint-Luc-lurjuksen ulos portista, koska hän on kieltäytynyt tekemästä parannusta.

-- Ei niin, Saint-Luc. Minä toivon, että sinussa vielä tapahtuu jokin herätys, sellainen, minkä minäkin olen saanut osakseni, ja nyt minä menen rukoilemaan, sinun puolestasi.

-- Hyvää yötä sitten, sire!

Nyt alkoi Saint-Luc hyräillä ensimäistä värssyä muutamasta kevytmielisestä laulusta, jota kuningas hyvällä tuulella ollessaan tavallisesti lauleli. Henrikille tuli silloin kova kiire rientää tiehensä Hän sulki oven ja omaan huoneeseensa mennessään mutisi:

-- Suuri jumala, sinun vihasi on oikeudenmukainen, sillä maailma muuttuu yhä pahemmaksi ja pahemmaksi!

9.

Kuningas pelkää sitä, että on ollut pelkuri, ja Chicot pelkää tulevaa pelkoansa.

Tultuaan takaisin Saint-Luc'in luota havaitsi hän koko hovin käskynsä mukaisesti kokoontuneen suureen kalleriaan. Hän jakeli nyt erinäisiä suosionosotuksia ystävilleen, se on, hän lähetti d'O'n, d'Epernonin ja Schombergin maalle, uhkasi Maugironia ja Quélusta ankarasti rangaista, jos he vielä kerran rohkenisivat antautua riitaan Bussyn kanssa, ojensi viimeksimainitulle kätensä suudeltavaksi ja puristi veljeänsä Fransia kotvasen sydäntänsä vasten.

Tällävälin lähestyi se tunti, jolloin kuninkaalla oli tavanmukainen iltavastaanottonsa, mutta saattoipa helposti havaita, että Henrik mahdollisimman pitkälle viivytti tätä tilaisuutta. Vihdoin löi Louvren kello kymmenen, ja Henrik katsahti tutkivasti ympärilleen kuin valitakseen ystäväinsä seasta sen, jonka tuli olla hänen esilukijanaan Saint-Luc'in sijasta, joka oli pyytänyt siitä tehtävästä päästä.

Chicot oivalsi kuninkaan ajatuksen ja huudahti tavanmukaisella rohkeudellaan:

Kuuleppas, Henrik, sinä katselet minua niin ystävällisesti tänä iltana. Ehkäpä haet jotakin, jolle tahtoisit lahjoittaa jonkin lihavan abotinpaikan kymmentuhannen livren tuloineen? Hitto vieköön, miten mainio priori minusta tulisikaan! Anna se paikka minulle, poikani, anna se minulle!

-- Tule minun kanssani, Chicot, -- lausui kuningas. -- Hyvää yötä, hyvät herrat! Minä menen nyt nukkumaan.

Chicot kääntyi nyt hovimiesten puoleen, pyöräytti viiksiään ylöspäin ja Henrikin ääntä matkien toisti:

-- Hyvää yötä, hyvät herrat! Me menemme nyt nukkumaan.

Hovimiehet purivat huuliaan ja kuningas harmista punastui.

-- Kuulkaa! Lähettäkää meille minun parturini, minun hiuksenkähertäjäni ja kamaripalvelijani, -- jatkoi Chicot, -- mutta ennen kaikkea minun pumadani!

-- Ei, niitä ei tarvita mitään tänä iltana, -- sanoi kuningas. -- Paasto on alkanut ja minä olen katumuksentekijä.

-- Mutta minäpä pidän hirveästi pumadasta, minä, -- intti Chicot.

Kuningas ja narri menivät nyt kuninkaalliseen sänkykamariin.

-- Kuules, Henrik, -- virkkoi nyt Chicot heidän makuuhuoneeseen tultuaan, -- siis olen minä tänä iltana sinun suosikkisi ja välttämätön seuralaisesi. Olen siis kaunis ja rakastettava tänään, minä.

-- Ole vaiti, narri! -- vastasi kuningas. -- Ja te, -- sanoi hän kamaripalvelijalleen, -- saatte poistua täältä.

Palvelijat tottelivat. Henrik ja Chicot jäivät kahdenkesken ja Chicot jäi kummastuneena katselemaan kuningasta.

-- Miksi lähetit ne pois? -- kysyi hän. -- Eiväthän ne ole vielä meitä voidelleet. Aiotko ehkä itse voidella minut omalla kuninkaallisella kädelläsi? Hyv'on! Sekin voi olla katumuksentekoa yhtä hyvin kuin mikään muukaan.

Henrik ei vastannut. Kuningas ja narri katselivat hetken toisiaan äänettöminä.

-- Rukoilkaamme! sanoi Henrik viimein.

-- Paljo kiitoksia! vastasi Chicot. -- Sepä ei ole kovinkaan hauskaa. Jos sinä siitä syystä toit minut tänne, niin palaanpa mieluummin takaisin siihen huonoon seuraan, josta juuri läksin. Hyvästi, poikani! Hyvää yötä!

-- Pysähdy! -- käski kuningas.

-- Ah! -- virkkoi Chicot. -- Tämähän muistuttaa tyranniutta! Sinä olet oikea itsevaltias. Minulla on täällä ikävä, minulla. Koko päivän olet pakoittanut minun ruoskimaan rikki ystäväini ihoa, ja nyt tahdot, että leikki taas tänä iltana uudelleen alotetaan. Hitto soikoon, Henrik, luovu jo tuosta! Meitä ei ole enempää kuin kaksi, ja kun ruoskintaan ottaa vain kaksi osaa, niin sattuu jok'ainoa isku.

-- Vaikene, hurja lörpöttelijä, -- jatkoi kuningas, -- ja ajattele katumuksen ja parannuksen tekemistä!

-- Vai siihen sitä taas tultiin! Minunko pitäisi katua? Mitä luulet minun tarvitsevan katua? Kenties sitä, että olen ruvennut narriksi munkille? No niin, tunnenpa tosiaankin sitä katuvani.

-- Ei ainoatakaan herjausta, lurjus, ei ainoatakaan herjausta! -- sanoi kuningas.

-- Kuulehan! -- jatkoi Chicot. -- Haluaisin mieluummin olla suljettuna leijonahäkkiin tai apinaparven seuraan kuin olla hullun kuninkaan parissa. Hyvästi! Nyt minä menen tieheni.

Kuningas otti avaimen pois ovesta.

-- Henrik, -- virkkoi Chicot, -- minä sanon sinulle, että sinä näytät sangen kamalalta, ja ellet anna minun mennä, niin huudan apua; minä huudan, minä lyön ovet rikki ja samoin akkunat. Muista, että olen sinulle sen sanonut!

-- Chicot, -- virkkoi kuningas kovin surullisella äänellä, Chicot, ystäväni, sinä teet pilaa minun tuskastani.

-- Ahaa, minä ymmärrän, -- vastasi Chicot; -- sinä pelkäät olla yksin. Niinhän aina tyrannit pelkäävät. Ota kuitenkin minun pitkä miekkani ja anna minulle tuppi, niin menen tieheni. Mitäpä sanot siitä?

Kuultuaan sanan "pelkäät" sai Henrik epämääräisen puistatuksen. Sitten hän äkkiä nousi ylös ja alkoi kävellä pitkin askelin edestakaisin huoneessa. Hänen ulkomuotonsa ilmaisi mitä suurinta mielenliikutusta, hänen kasvonsa olivat niin äärettömän kalpeat, että Chicot tosiaankin alkoi uskoa kuninkaan olevan sairaan. Ja nähtyään, miten kuningas tuijottavin katsein teki lattialla useamman kierroksen, virkkoi hän:

-- Poikani, mitä sinulta puuttuu? Kerro huolesi ystävällesi Chicot'ille.

Nämä sanat kuultuaan pysähtyi kuningas narrin eteen ja, katsellen häntä terävästi, sanoi:

-- Niin, sinä olet ystäväni, ainoa ystäväni.

-- Valenceyn apotinpaikka on vapaana, -- huomautti Chicot.

-- Kuulehan, Chicot, -- jatkoi Henrik, -- voitko olla vaitelias?

-- Samoin myöskin Pithiviersin apottikunta, jossa saa syödä niin hyviä lintupasteijoja.

-- Narrimaisista puolistasi huolimatta, -- jatkoi kuningas, -- olet sinä hyväsydäminen mies.

-- No, niinpä annakin sitte minulle rykmentti äläkä apottikuntaa.

-- Olet kaiken lisäksi hyvä neuvonantaja.

-- Siinä tapauksessa on parasta, että teet minusta valtioneuvoksen, vaikka ei sentään, sillä kun asiaa tarkemmin ajattelen, huomaankin pitäväni enemmän rykmentistä tai apottikunnasta. Minä en halua päästä valtioneuvokseksi, sillä silloin täytyisi minun aina olla samaa mieltä kuin kuningas.