Part 5

-- Voittepa niinkin, -- virkkoi Saint-Luc, -- voitte mennä minun kotiini tai paremmin sanoen marsalkka de Brissac'in luo rauhottamaan vaimoani. Hän on tietenkin hyvin levoton minun vuokseni ja pitää minun menettelyäni lievimmin sanoen kummallisena.

-- No, mitä pitäisi minun sanoa hänelle?

-- Hitto vieköön, kertokaa hänelle mitä itse olette nähnyt, että minä olen vankina enkä pääse pois Louvresta ja että kuningas lakkaamatta lörpöttelee minulle ystävyydestään ja hyveistään.

-- No, mitäpä te hänelle vastaatte? -- virkahti Bussy nauraen.

-- Minä vastaan hänelle, että minä olen, kun on kysymys ystävyydestä, kiittämätön peto, ja kun tulee kyseeseen hyve, olen minä turmeltunut olento, mikä ei kuitenkaan estä häntä jatkamasta ja yhä uudelleen huokailemasta: Ah, Saint-Luc, onko sitten hyve pelkkää tyhjää sanahelinää? Kun hän on näin sanonut ensin ranskan kielellä, sanoo hän sen sitten latinaksi ja toistaa vihdoin kreikaksi.

-- Niin, no mitä tahdotte hänen tekevän? Hän luulee voivansa käännyttää teitä. Mutta oliko siinä kaikki, mitä aioitte minulta pyytää?

-- Oli. En tiedä, minkä muun palveluksen voisittekaan minulle tehdä.

-- No, niinpä on palvelukseni sitten jo täytetty.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Nähkääs, minä arvasin, mitä oli tapahtunut, ja olen jo edeltäpäin ilmoittanut siitä rouvallenne.

-- No mitä hän vastasi?

-- Aluksi hän ei ottanut minua uskoakseen, mutta -- lisäsi Bussy ja katsahti akkunaan päin -- toivonpa, että hän viimein tulee siitä vakuutetuksi. Pyytäkää siis minulta jotain muuta, jotain vaikeata, vaikkapa vallan mahdotontakin. Silloinhan olisi hauskaa sitä koettaa.

-- No, rakas Bussyni, minä pyydän teidän sitten muutamain silmänräpäysten ajaksi lainaamaan ritari Astolfin siivellisen hevosen ja tuomaan sen akkunaani. Minä nousen teidän taaksenne sen selkään, ja te lennätätte minut kotiin vaimoni luo. Sitten olette vapaa jatkamaan matkaanne mielenne mukaan vaikka kuuhun.

-- Ystäväni, -- virkkoi Bussy, -- olisi paljo yksinkertaisempaa viedä tuo hevonen vaimonne luo, niin että hän voisi lentää sen selässä tänne.

-- Tännekö?

-- Niin, juuri tänne. Eikö se olisi vieläkin lystillisempää, sanokaapas? Sitten teillä ei enää olisi ikävä.

-- Eipä olisikaan, kautta kunniani! minulla on täällä tosiaankin hyvin ikävä. Kysykää vain Chicot'ilta. Tästä aamusta alkaen en ole sietänyt häntä nähdäkseni, ja kolmasti olen jo käskenyt hänet ulos. Se narri siitä niin raivostui, että me olisimme voineet kuolla nauruun hänen vihanpurkauksensa nähdessämme, mutta, mitä arvellettekaan, minä en edes vetänyt suutani hymyyn. Luulenpa että jos vaan tätä olotilaa kauvemmin jatkuu, niin minä joko aivan yksinkertaisesti murhaan hänet huvittaakseni itseäni taikka annan sitten hänen tappaa itseni.

-- Älkää, piru vieköön, leikitelkö sillä lailla. Tiedättehän, että Chicot on varma ampuja. Sitäpaitsi olisi teillä ruumisarkussa vieläkin ikävämpi kuin täällä, vai kuinka? Mutta kuulkaapas, haluatteko, että lahjoitan teille hovipoikani?

-- Kiitoksia paljo, -- sanoi Saint-Luc -- Minä inhoan hovipoikia. Kuningas on antanut minulle luvan haetuttaa tänne kenen tahansa palvelijoistani, mutta minä hylkäsin kuninkaan kohteliaan tarjouksen. Tarjotkaa hänet kuninkaalle, joka parhaallaan valikoipi itselleen uutta palvelusväkeä. Mitä minuun itseeni tulee, niin en tästälähin salli kenenkään muun palvelevan itseäni kuin naisten.

-- Ah, -- intti Bussy vastaan. -- Sopisihan nyt ainakin koettaa.

-- Bussy, -- vastasi Saint-Luc kiihottuneena, -- ette menettele ystävällisesti tehdessänne minusta pilaa tällä tavalla.

-- Mutta kun minä sanon tietäväni, mitä teiltä puuttuu.

-- Ei, ei, tuhat kertaa ei!

-- Halloo, poika, tule tänne!

-- Hiisi vieköön! -- huudahti Saint-Luc yhä vihassaan kiihtyen.

Hovipoika riensi punehtuneena piilopaikastaan esiin.

-- Oo! Mitä tämä on? -- mutisi Saint-Luc vallan nolostuneena, tunnettuaan Jeannen.

-- No? -- kysyi Bussy. -- Lähetänkö hänet nyt pois.

-- Ei, ei! -- huudahti Saint-Luc. -- Ah, Bussy, Bussy, nyt se olenkin minä, joka jään teille ikuisen ystävyyden velkaa.

-- Te tiedätte, Saint-Luc, että teidän ääntänne eivät syrjäiset kuule; mutta muistakaa, että teidät kyllä nähdään.

-- Se on totta, -- vastasi Saint-Luc ja vetäytyi taaksepäin.

Herra de Nancey, oudoksuen Saint-Luc'in liian ilmeikkäitä eleitä ja kasvonpiirteitä, alkoi tosiaankin tarkata keskustelua, kun äkisti kuninkaan vastaanottohuoneesta kuuluva melu käänsi hänen huomionsa puoleensa.

-- Ah! -- huudahti hän. -- Kuningas varmaankin riitelee jonkun kanssa!

-- Niinpä todellakin luulen, -- vastasi Bussy ja oli olevinaan levoton. -- Koskisikohan se ehkä Anjoun herttuaa, jonka kanssa minä tulin tänne?

Vartiotapitävä kapteeni vei nyt kätensä miekankahvaan ja riensi kalleriaan, josta tosiaankin kuului verrattain ankaraa riitelemistä.

-- Sanokaapa nyt, enkö järjestänyt asioita hyvin? -- virkkoi Bussy Saint-Luc'ille. -- Tuolla ovat Anjoun herttua ja kuningas tukkanuottasilla keskenään, ja koska se epäilemättä on mitä maukkain huvinäytelmä, niin kiiruhdan minä sinne, jottei se jäisi minulta näkemättä. Käyttäkää te sill'aikaa tilaisuutta hyväksenne, ei paetaksenne, se ei maksaisi vaivaa, sillä kuningas saisi teidät kuitenkin pian käsiinsä, vaan viedäksenne varmaan talteen tämän hovipojan, jonka minä nyt luovutan teille. Käykö päinsä kätkeä hänet johonkin?

-- Käy, hitto soikoon. Sitäpaitsi, ellei se mielellään kävisi päinsä, niin täytyy sen väkisin käydä päinsä. Mutta onneksi olen minä olevinani sairas ja pysyn hyvin siivosti kamarissani.

-- Niinpä jääkää siis hyvästi, Saint-Luc, ja te, hyvä rouva, muistakaa minuakin esirukouksissanne!

Tyytyväisenä siihen, että oli saanut tehdyksi Henrik III:lle tällaisen kepposen, läksi Bussy hyvin iloisena vastaanottohuoneesta ja riensi kalleriaan, jossa kuningas, vihasta punottaen, koetti raivostuneelle Anjoun herttualle todistella, että juuri Bussy itse oli ollutkin päällehyökkääjänä tuossa yöllisessä kahakassa.

-- Minä vannon ja vakuutan, sire, -- huusi Anjoun herttua, -- että d'Epernon, Schomberg, Maugiron, d'O ja Quélus väijyivät häntä Tournellesin hotellin luona.

-- Kuka sen on teille sanonut?

-- Olen nähnyt sen itse, sire, omilla silmilläni.

-- Pimeässäkin? Yöhän oli sysimusta.

-- Niinpä en tuntenutkaan heitä kasvoistaan.

-- Mistä sitten? Olkapäistä ehkä?

-- Ei, sire, äänestä.

-- Ne siis puhuttelivat teitä?

-- Tekivätpä vielä enemmänkin: luulivat minua Bussyksi ja hyökkäsivät kimppuuni.

-- Teidänkö kimppuunne?

-- Juuri minun.

-- Entä mitä teillä tekemistä oli Porte Saint-Antoinen luona?

-- Mitä se teihin koskee?

-- Haluan sen tietää. Olen utelias tänä päivänä.

-- Olin matkalla Manassen luo.

-- Manassen, senkö juutalaisen?

-- Niin, tehän tavallisesti käytte Ruggieri-nimisen ennustajan luona.

-- Käyn, missä haluan; minä olen kuningas, minä.

-- Tuollainen on kiertelevän vastauksen antamista.

-- Muuten, -- jatkoi kuningas --, olenkin se minä, joka tässä saan sanoa. Bussy on heittänyt kaksintaisteluhansikkaansa ja se tapahtui Saint-Luc'in tanssiaisissa.

-- Bussyko siis olisi vaatinut viiden henkilön samalla kertaa kanssaan taisteluun! Ei, suokaa anteeksi, sire. Bussy on urhoollinen, mutta ei kuitenkaan mikään hullu.

-- Mutta, helkkari vieköön, kun minä kerran sanon, että itse kuulin haasteen! Sitäpaitsi hän sellaiseen kyenneekin, koska hän, kaikista teidän selityksistänne huolimatta, on haavottanut Schombergia reiteen, d'Epernonia käsivarteen ja oli ollut vähällä lyödä kuoliaaksi Quéluksen.

-- Vai niin, todellako? -- virkkoi herttua. -- Siitä hän ei ole maininnut mitään. Minäpä lausun siitä hänelle tunnustukseni.

-- Mutta minä, -- huomautti kuningas --, en aio ollakaan kohtelias, vaan aion päinvastoin rangaista tuota taistelupukaria muille varoitukseksi.

-- Ja minä, -- lausui nyt herttua --, minä, jota teidän ystävänne ahdistelevat, haluaisin tietää, olenko minä teidän veljenne vaiko en, ja löytyykö koko Ranskassa, teidän majesteettianne lukuunottamatta, ainoatakaan ihmistä, joka rohkenee katsoa minua kasvoihin luomatta katsettaan alas kunnioituksesta tai pelosta.

Nyt astui Bussy esille.

-- Sire, -- lausui hän, -- suvainnette vastaanottaa minun alamaisen tervehdykseni.

-- No, kas siinä hän onkin! huudahti Henrik.

-- Minusta tuntui, sire, siltä, että te suvaitsitte puhua minusta, -- virkkoi Bussy.

-- Kyllä, -- vastasi kuningas, -- oli oikein hyvä, että tulitte. Minun mielestäni teidän ulkomuotonne todistaa sitä, että voitte hyvin, huolimatta siitä, että minulle on väitetty teidän olevan sairaan.

-- Suonen iskeminen puhdistaa ihoa, sire, -- vastasi Bussy. Senpävuoksi minun siis täytyy näyttääkin terveeltä.

-- No, koska teitä on haavotettu ja pahoinpidelty, niin vedotkaa tuomioistuimeen, herra de Bussy, ja minä lupaan, että teille tullaan osottamaan oikeutta.

-- Anteeksi, sire, -- väitti Bussy vastaan, -- minua ei ole haavotettu eikä lyöty eikä minulla ole mitään valittamista.

Henrik katseli kummastuneena Anjoun herttuaa.

-- Luullakseni te väititte niin, -- sanoi kuningas.

-- Bussy on saanut miekanpiston, vastasi Anjoun herttua.

-- Onko se totta? -- kysyi kuningas Bussyn puoleen kääntyen.

-- Tietysti sen pitää olla totta, teidän majesteettinne, kun teidän veljenne kerran niin sanoo, -- vastasi Bussy. -- Ensimäinen kuninkaallinen prinssi ei voi valehdella.

-- Ja vaikka te olette saanutkin miekanpiston, -- jatkoi Henrik, -- niin ettekö kuitenkaan aio valittaa?

-- Minä en valittaisi, sire, muuten kuin siinä tapauksessa, että minulta hakattaisiin poikki oikea käsi, mikä saisi aikaan sen, etten itse kykenisi kostamaan. Vaikkakin, -- lisäsi tuo jäykkäniskainen taistelupukari, -- toivon pahimmassa tapauksessa voivani tehdä sen vasemmalla kädellä.

-- Häpeämätön! -- mutisi Henrik.

-- Sire, -- virkkoi Anjoun herttua, -- te puhuitte juuri äsken oikeudesta. Hyvä on! Antakaa sitten oikeutta, me emme halua mitään sen enempää. Määrätkää tutkimus toimeenpantavaksi, niin että saadaan selville, kuka on järjestänyt salaväijytyksen ja suunnitellut murhayrityksen.

Henrik punastui.

-- Ei, -- vastasi hän. -- Tällä kertaa tahdon mieluummin olla tietämättä, ketä lurjukset ovat, ja antaa niille kaikille anteeksiannon. Sen sijaan vaadin, että näiden kiihkeitten vihamiesten on solmittava rauha keskenään, ja minä olen pahoillani siitä, että Schomberg ja d'Epernon haavainsa vuoksi eivät ole nyt täällä saapuvilla. Kuulkaapas, Anjoun herttua, kuka minun ystävistäni oli teidän käsityksenne mukaan kiivain? Teidän pitäisi olla helppo tähän vastata, koska te kerran väitätte nähneenne heidät.

-- Sire, -- vastasi herttua, -- se oli Quélus.

-- Se on kyllä totta, -- vastasi Quélus, -- minä en sitä kiellä. Teidän korkeutenne on aivan oikeassa.

-- Hyvä on, -- jatkoi nyt Henrik. -- Herra de Bussyn ja herra de Quélus'en on nyt kaikkien nimessä tehtävä sovinto.

-- Mitä sillä tarkoitatte, sire? -- kysyi Quélus.

-- Minä tahdon, että te heti paikalla syleilette toisianne minun läsnäollessani.

Quélus rypisti kulmakarvojaan.

-- Mitä, signor, -- virkkoi Bussy, kääntyen Quélus'en puoleen ja matkien italialaisen Pantalonin eleitä. -- Ettekö tahdo suoda minulle sitä kunniaa?

Tämä käänne tuli niin odottamatta ja Bussy näytteli osansa niin hyvin, että kuningas itsekin alkoi nauraa.

-- Kas niin, hyvä herra, se on kuninkaan tahto, -- jatkoi Bussy.

Näin sanoen kietoi hän käsivartensa Quélus'en kaulaan.

-- Toivon, ettei tämä merkitse mitään, -- kuiskasi Quélus Bussylle.

-- Olkaa huoletta, -- kuiskasi jälkimäinen vastaukseksi. -- Me kyllä vielä jonakin kauniina päivänä tapaamme toisemme.

Harmista punaisena vetäytyi Quélus takaisin, mutta Bussy pyörähti kantapäillään ja läksi audienssisalista, hankittuaan siellä tällä syleilemisellään itselleen verivihollisen.

7.

Miten kuningas vietti illan.

Tämän kohtauksen jälkeen, joka oli alkanut traagillisesti ja päättynyt koomillisesti ja josta huhu pian levisi yli koko kaupungin, siirtyi kuningas harmistuneena huoneisiinsa. Chicot seurasi hänen mukanaan ja pyysi illallista.

-- Minulla ei ole nälkä, -- vastasi kuningas lyhyesti ja meni sänkykamariinsa.

-- Se on mahdollista, -- vastasi Chicot, -- mutta niinpä olenkin minä sitä enemmän nälissäni.

Kuningas ei ollut Chicot'in sanoja kuulevinaankaan. Hän näytti olevan aikeissa mennä Saint-Luc'in huoneeseen, joka vain ohuen lautaseinän kautta oli erotettuna hänen huoneestaan.

-- Varro täällä, narri. Minä tulen pian takaisin, -- sanoi hän.

-- Älä pidä kiirettä, poikani, -- virkkoi Chicot, -- älähän toki pidä kiirettä. Kuitenkin toivon itsekin, -- jatkoi hän itsekseen, kun näki kuninkaan menneen tiehensä, että annat minulle hiukan aikaa järjestääkseni sinulle pienen yllätyksen.

Chicot kutsui nyt palvelijan sisälle.

-- Kuningas on muuttanut mielipidettään, -- sanoi narri. Hän tahtoo hyvän illallisen itselleen ja Saint-Luc'ille. Erityisesti hän on määrännyt, että viiniä ei saa puuttua.

Palvelija riensi täyttämään Chicotin antamia määräyksiä, eikä voinut epäilläkään, etteivät ne olisi olleet kuninkaan omia.

Henrik oli, kuten sanottu, mennyt Saint Luc'in luo. Tämä taas, saatuaan jo edeltäpäin tiedon majesteetin tulosta, oli pannut maata ja antanut erään vanhan palvelijan ryhtyä lukemaan itselleen rukouksia. Palvelija oli seurannut Saint-Luc'ia Louvreen ja joutunut sinne vangiksi samoinkuin isäntänsäkin. Kauvempana eräässä nurkassa istui syvään uneen vaipuneena Bussyn sinne tuoma nuori hovipoika.

Kerran vain vilkaistuaan huomasi kuningas kaikki tämän.

-- Kuka tuo nuorukainen on? -- kysyi hän levottomasti.

-- Teidän majesteettinnehan on antanut minulle luvan kutsua tänne jonkin hovipojistani.

-- Ahaa! No, kuinka sinun laitasi nyt on?

-- Sire, minussa on kovaa kuumetta, -- vastasi Saint-Luc.

-- Niin, oletpa tosiaankin aivan tulipunainen kasvoiltasi, poikaseni, -- jatkoi kuningas. -- Annappa kun koettelen sydämenlyöntiäsi. Tiedät, että minussa on hiukan lääkärin vikaa.

Saint-Luc ojensi kätensä. Hän oli silminnähtävästi huonolla tuulella.

-- Sydämenlyönti on todellakin kovin epätasaista, virkkoi kuningas. -- Minä haetan tänne henkilääkärini ja valvon itse sinun luonasi.

-- Sire, sitä en minä voisi milloinkaan sallia.

-- Minä annan laittaa vuoteen itselleni tänne sinun kamariisi, Saint-Luc. Me puhelemme koko yön. Minulla olisi tuhansia asioita kerr...

-- Ah! -- keskeytti hänet Saint-Luc epätoivoissaan. -- Te sanotte olevanne lääkäri, sire, ja olevanne minun ystäväni, ja kuitenkin tahtoisitte estää minua nukkumasta. Onpa teillä, sire, lääkärinä totta tosiaankin hyvin omituinen tapa kohdella potilaitanne, ja ystävänä yhtä omituinen tapa kohdella ystäviänne.

-- Mutta haluatko sitten olla ihan yksin, niin sairas kuin oletkin?

-- Sire, minullahan on hovipoikani Jean.

-- Mutta hänhän nukkuu?

-- Juuri sillä tavoin tahdonkin itseäni vartioitavan; sillä silloin ne eivät estä minua nukkumasta.

-- Salli siis minun valvoa edes samoin kuin hänkin. Minä en tule puhuttelemaan sinua muulloin kuin valveilla ollessasi.

-- Sire, minua on hyvin vaikea saada hereille, ja jokaisen täytyy olla hyvin tottunut minuun voidakseen antaa minulle anteeksi kaikki ne hullutukset, joita minä latelen suustani, ennenkuin pääsen täydellisesti hereille.

-- No, tee sitten kuten haluat, mutta tule nyt ainakin hetkeksi minun luokseni.

-- Olkoon menneeksi, sire, mutta minä sanon jo edeltäkäsin, että minusta tulee mahdollisimman huono hovimies, sillä minä olen niin uninen, että voin nuuskahtaa mihin tahansa.

-- Sinä saat haukotella niin paljo kuin haluat.

-- Miten paljo te kiusaattekin, sire, vaikka teillä on niin monta muuta ystävää!

-- Nepä ovatkin nykyisin ihanassa tilassa! Bussy on löylyttänyt niitä kelpo lailla. Schomberg on saanut miekanpiston reiteensä, d'Epernon ranteeseensa, Quélus on vieläkin tuperruksissa eilen saamastaan iskusta ja tämänpäiväisestä syleilystä. Vielä ovat jälellä d'O, joka ikävystyttää minut kuoliaaksi, ja Maugiron, joka tiuskuilee minulle. Kas niin, herätä nyt tuo passarikunttura, niin että hän voi auttaa yöviittaa, yllesi.

-- Jos teidän majesteettinne tahtoo olla armollinen ja jättää minut yksikseni, niin olen minä viiden minuutin kuluttua teidän luonanne.

-- Olkoon sitten niin. Voit sillävälin muistutella mielessäsi joitakin hupaisia juttuja, joille saamme nauraa.

Tämän jälkeen meni kuningas, joka näin oli osaksi saanut tahtonsa läpi ajetuksi, vähemmän tyytymättömänä huoneeseensa.

Ovi oli parahiksi sulkeutunut hänen mentyään, kun hovipoika äkkiä hyppäsi ylös tuoliltaan.

-- Ah, Saint-Luc! -- huusi hän. -- Vieläkö nytkin jätät minut? Voi, jumalani, tätä tuskaa! Minä kuolen kauhusta, jos vaan havaitaan, että...

-- Rakas Jeanne, -- keskeytti Saint-Luc ja osotti vanhaa palvelijaa, -- Gaspard on täällä. Hän suojelee sinua kaikilta vaaroilta.

-- Kenties on parasta, että minä menen tieheni, -- virkkoi nuori rouva punastuen.

-- Jos välttämättä niin tahdot, Jeanne, -- vastasi Saint-Luc murheellisena, -- niin annan saattaa sinut takaisin Montmorencyn hotelliin, sillä ulosmenokielto koskee ainoastaan minua. Mutta jos olet yhtä hyvä kuin olet kaunis ja jos vähänkään säälit Saint-Luc parkaa, niin voisit odottaa häntä hetkisen. Minä tulen olemaan niin lopen sairas, että kuningas aivan pian väsyy niin ikävään seuraan ja ihan varmaan lähettää minut pois.

Jeanne loi katseensa alas.

-- Mene sitten, -- virkkoi hän, -- niin minä odottelen. Mutta minä sanon niinkuin kuningas, että älä viivy kauvan.

-- Jeanne, minun rakas Jeanneni, -- sanoi Saint-Luc. -- Luota siihen, että minä palaan mahdollisimman pian takaisin sinun luoksesi. Sitäpaitsi olen saanut erään ajatuksen, jonka palattuani kerron sinulle.

-- Antaako se ajatus sinulle vapautesi takaisin?

-- Minä toivon sitä.

-- Mene sitten, ystäväni.

-- Gaspard, -- jatkoi Saint-Luc, -- katso perään, ettei kukaan saa tulla tänne sisälle, sulje ovi neljännestunnin kuluttua ja lähetä avain minulle kuninkaan luo. Mene sitten kotipalatsiini sanomaan, ettei kenenkään tarvitse olla levoton kreivittären tähden, äläkä palaa takaisin ennenkuin huomisaamuna.

Gaspard lupasi täyttää nämä määräykset.

Saint-Luc puserti vaimonsa kättä ja riensi sitten Henrikin luo, joka jo oli alkanut käydä kärsimättömäksi.

Yksin jäätyään Jeanne levottomana mietti keinoja, miten selvitä tästä tukalasta asemasta.

Kun Saint-Luc astui kuninkaan huoneeseen, tuoksahti häntä vastaan niiden kukkien synnyttämä väkevä lemu, joita Henrik aivan sananmukaisesti jaloillaan tallasi. Kylmästä vuodenajasta huolimatta näkyi siellä ruusuja, jasmiineja, orvokkeja ja neilikoita, ja niistä muodostui pehmeä ja lemuava matto tuon turhamielisen kuninkaan jalkojen alle.

Kattoa koristivat mitä kauneimmat maalaukset, ja huoneessa oli, kuten ennemmin on sanottu, kaksi sänkyä, toinen niistä tavattoman suuri. Tämän sängyn ympärillä oli kullasta ja silkistä kudottu verho, johon oli maalattu mytologisia kuvia ja Ceneuksen historiaa kuvailevia tapahtumia, Ceneuksen, joka väliin oli mies, väliin nainen.

Akkunain uutimet olivat samaa vaatetta kuin sänkyverhokin. Katosta riippui kullattu, hopeainen lamppu kultaketjuissaan, ja siinä paloi öljyä, josta levisi huoneeseen mitä suloisin tuoksu. Sängyn oikealla sivulla seisoi kultainen satiiri, pitäen kädessään kynttiläjalkaa, jossa paloi neljä paksua, ruusunväristä, hajuvesillä höystettyä vahakynttilää. Niistä, samoinkuin lampustakin, levisi riittävästi valoa tähän avaraan huoneeseen.

Kuningas istui ebenholtsinojatuolissaan. Hänen paljaat jalkansa lepäsivät kukkien päällä joita oli siroteltu matolle, ja polviensa päällä hän piteli seitsemää tai kahdeksaa espanjalaisrotuista koiranpenikkaa. Kaksi kamaripalvelijaa kähersi ja kampasi parhaallaan hänen hiuksiaan, viiksiään ja ohutta, pörröistä partaansa.

Kolmas voiteli kuninkaan kasvoja punaisella, hyvänhajuisella seoksella. Ja silmät ummessa sekä indialaisen jumalan vakavuudella ja majesteetillisuudella antoi kuningas palvelijainsa toimittaa tämän iltapuhdistuksen.

-- Saint-Luc, -- kysyi hän kärsimättömästi, -- missä on Saint-Luc?

Siinä samassa Saint-Luc astuikin sisälle. Chicot tarttui hänen käteensä ja saattoi hänet kuninkaan luo sanoen:

-- Kas tässä on ystävä Saint-Luc. Käske nyt hänenkin hankauttamaan itseään tuolla iskoksella, sillä muuten hän haisee sinusta pahalle, sinusta, joka itse haiset niin hyvälle, taikka sitten sinä haiset liian hyvälle hänestä, joka itse ei haise millekään. Mutta joutuin tänne voide ja kammat! Minäkin haluan koettaa, miltä se maistuu.

-- Chicot, -- vastasi kuningas, -- sinun ihosi on niin karkea, että se kuluttaisi kaikki minun pumadani, jotka parahiksi itselleni riittävät, ja sinun tukkasi on sellainen, että se särkisi rikki minun kampani.

-- Minun ihoni on käynyt karkeaksi sinun palveluksessasi, sinä kiittämätön ruhtinas, ja minun hiukseni ovat jäykistyneet siitä että sinä ikävystytät minua siinä määrin, että ne itsestään nousevat pystyyn. Mutta jos sinä kiellät voitelun minun ulkonaiselta ihmiseltäni, niin sitä pahempi, enpä sanokaan enää mitään, poikani.

Henrik kohautti olkapäitään, ikäänkuin ollakseen ylen vähän narrin pilasta huvitettu.

-- Älä häiritse minua lörpötyksilläsi, -- virkkoi hän. Sitten hän kääntyi Saint-Luc'in puoleen ja kysyi:

-- No, poikaseni, miten on pääsi laita?

Saint-Luc vei käden otsalleen ja huokasi.

-- Voitko ajatella, -- jatkoi Henrik, -- että olen nähnyt tuon Amboisen Bussyn. Ai, sinähän poltat minut! -- huusi hän kamaripalvelijalleen.

Tämä lankesi hämmästyen polvilleen.

-- Amboisen Bussyn? -- toisti Saint-Luc levottomana.

-- Niin, -- jatkoi kuningas. -- Mutta ajattele, että niitä typeriä lurjuksia oli viisi eivätkä kuitenkaan saavuttaneet tarkoitustaan. He sietäisivät tulla telotetuiksi. Jos sinä, Saint-Luc, olisit ollut mukana, niin luuletko, että olisit onnistunut paremmin?

-- On mahdollista, etten minä olisi ollut tovereitani onnellisempi, -- vastasi Saint-Luc.

-- Äh, mitä sinä lörpöttelet! Minä löisin tuhannen ecun vedon siitä, että sinä satuttaisit Bussyn kymmenen kertaa sill'aikaa kun hän saa sattumaan vain kuusi kertaa. Huomenna tahdomme koettaa. Miekkailetko usein.

-- Kyllä, minä harjoittelen itseäni melkein joka päivä, kun vaan voin hyvin, mutta sairaana en kelpaa mihinkään.

-- Kuinka monesti sait minuun viime kerralla sattumaan?

-- Tarkoitan, että olimme suunnilleen tasaväkisiä.

-- Niin, mutta minä miekkailen paremmin kuin Bussy. Ole hyvä äläkä revi minulta viiksiäni irti! -- huusi Henrik toiselle kamaripalvelijalleen.

Tämäkin lankesi polvilleen.

-- Sire, -- sanoi Saint-Luc, -- neuvokaa minulle jokin lääke sydämenahdistusta vastaan.

-- Täytyy syödä, -- vastasi kuningas.

-- Olet oikeassa, valoisilainen, -- lausui Chicot, -- ja kun minulla on sydän- tai vatsatauti ja kun en tiedä, kumpaako lajia se on, niin seuraan sinun neuvoasi.

Samalla kuului kummallista ääntelemistä, niinkuin apinan leukain lätinää tämän syödessä.

Kuningas kääntyi häneen päin ja näki, miten Chicot oli syönyt jo miltei kokonaan sen kahdelle hengelle tuodun aterian, jonka tämä kuninkaan nimessä oli tilannut.

-- Mitä hiivattia sinä teet, Chicot? -- kysyi kuningas.

-- Minä voitelen itseäni sisäpuolelta, -- vastasi Chicot, -- koska en saa tehdä sitä ulkonaisesti.

-- Ah, sitä lurjusta! -- huusi Henrik ja teki niin kiivaan liikkeen päällään, että kamaripalvelijan pumadan tuhrimat sormet tunkeutuivat kuninkaan suuhun.

-- Syö, poikani! -- sanoi Chicot vakavasti. -- Minä en ole niin tyrannillinen kuin sinä, vaan sallin mielelläni, että sinä voitelet itseäsi, kuten haluat, sekä sisä- että ulkopuolisesti.

-- Sinä tukahdutat minut! -- kiljui kuningas vihastuneena kamaripalvelijalleen, joka polvistui samaten kuin toisetkin.

-- Mene noutamaan vartiota pitävää kapteenia! -- huusi Henrik, -- mene heti!

-- Mitä on kapteenilla täällä tekemistä, poikani? -- kysyi Chicot ja maiskautteli suutaan.

-- Hänen on tultava lävistämään sinut miekallaan, ja niin laiha kuin ruumiisi onkin, paistatetaan se minun koiraini ruuaksi.

Chicot nousi ylös ja huusi:

-- Chicot'in lihaa sinun koirillesi! Aatelismies paistiksi rakkiloillesi! Antakaa hänen tulla, tuon kapteenin, niin saammepahan nähdä, poikani!