Part 4

Hän alkoi jo ainakin sadatta kertaa toistaa mielessään: Minä olin tanssiaisissa, Saint-Luc varotti minua Bastiljin seuduista, olin Antraguet'in, Livarot'in ja Ribeirac'in seurassa, mutta erosin heistä ja läksin rannalle päin. Tournellesin hotellin luona sain minä roistot näkyviini; ne hyökkäsivät päälleni ja haavoittivat hevoseni. Me tappelimme urhoollisesti, minä jouduin pitkään käytävään, tunsin voivani pahoin, ja sitten... Ah! siinä minä nyt taaskin olen; tuo _sitten_ tappaa minut. Se on kuumetta, hourailua, unta, tuo _sitten_.

-- Ja sitten, -- lisäsi hän huoaten, -- löysin itseni Temppelitornin vallihaudan luota, missä muuan augustinolaismunkki halusi minua ripittää. Mutta minä kyllä vielä otan asiasta selon, jatkoi hän hetken vaitioltuaan. -- Sanokaapas minulle, tohtori, tarvitseeko minun pysytellä neljäätoista päivää sisällä tämän naarmun tähden, niinkuin minun piti olla viime kerralla?

-- Riippuu asianhaaroista. Voitteko kävellä ja liikutella itseänne?

-- Voinpa niinkin, -- vastasi Bussy. -- Tuntuu aivan siltä kuin minulla olisi elohopeata säärissäni.

-- Kävelkääpä kerran huoneen ympäri, jotta saan nähdä.

Bussy hyppäsi ylös sängystään ja osotti puheensa todeksi kävelemällä nopeasti huoneen ympäri.

-- Siitä tulee pian hyvä, -- virkkoi tohtori, -- kunhan ette vain nouse hevosen selkään ratsastamaan kymmentä peninkulmaa ensimäisenä päivänä.

-- No, sepä vasta oli kunnon puhetta, tohtori! -- huudahti Bussy. -- Kuitenkin olen nähnyt toisenkin lääkärin tänä yönä. Hänen kasvonpiirteensä ovat niin kiintyneet muistiini, että jos hänet vielä kerran tapaan, tunnen hänet paikalla, sen voin vastata.

-- Jalo herra, -- sanoi tohtori, -- häntä ei maksa vaivaa etsiä; miekanpistosta johtuu aina hieman kuumetta, se pitäisi teidän paraiten tietää, teidän, joka niin monta kertaa olette saanut niitä tuntea.

-- Ah! -- huudahti Bussy, saaden äkkiä päähänsä erään ajatuksen, sillä hän ei mitenkään voinut olla ajattelematta tuota salaperäistä yötä. -- Olisikohan uneni ehkä alkanutkin jo portin ulko- eikä sisäpuolella? Kenties ei ole olemassakaan mitään kivitettyä käytävää enemmän kuin mitään damastisänkyäkään tai muotokuvaa? Ehkäpä ne lurjukset luulivat minun kuolleen ja kantoivat Temppelitornin luo? Siinä tapauksessa on varmaa, että kaikki muu on unennäköä. Suuri Jumala! Jos on totta, että minun on kiittäminen heitä tästä unestani, joka saa kaiken vereni kuohumaan, niin vannonpa tuhoavani heidät viimeiseen mieheen.

-- Jalo herra, -- sanoi tohtori, -- jos haluatte tulla pian terveeksi, niin ette saa olla noin raju.

-- Lukuunottamatta Saint-Luc'ia, -- jatkoi Bussy kuuntelematta tohtorin sanoja. Mitä häneen tulee, on kysymys aivan toinen; hän on käyttäytynyt minua kohtaan kuin ystävä. Minä teen ensimäisen tervehdyskäyntini hänen luonaan.

-- Mutta ette ennen kello viittä iltapäivällä, -- huomautti tohtori.

-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Bussy. -- Mutta minä vakuutan teille, etten tule sairaaksi siitä, jos menenkin ulos ihmisiä tapaamaan, mutta pikemminkin siitä, että pysyn täällä hiljaa yhdessä kohdin ja istun yksinäni.

-- Se saattaa kyllä olla mahdollista, -- myönnytti tohtori. Te olette joka suhteessa merkillinen potilas. Tehkää niinkuin haluatte, armollinen herra: minä määrään teille vain yhden seikan, ja se on, ettette hanki itseenne uutta miekanpistosta, ennenkuin tämä entinen on parantunut.

Bussy lupasi noudattaa tohtorin määräystä niin hyvin kuin taisi, ja annettuaan pukea itsensä noudatti hän kantotuolinsa esiin ja käski viedä itsensä Montmorencyn hotelliin.

5.

Vastanaineet.

Ludvig clermontilaista, joka tavallisemmin tunnettiin Amboisen Bussyn nimellä, pidettiin kuudennentoista vuosisadan suurimpina sotapäällikköinä, vaikkapa hän kuolikin jo parahiksi kolmenkymmenen vuoden vanhana. Hän oli kaunis mies ja oikea ylimys. Kuninkaat ja ruhtinaat tavottelivat hänen ystävyyttään, ja kuningattaret suvaitsivat jaella hänelle mitä herttaisimpia hymyilyjään. Bussy oli La Molen jälkeen tullut Navarran Margaretan suosituksi, ja tuo kelpo kuningatar, joka tuon entisen suosikkinsa kuoleman jälkeen kaipasi lohdutusta, oli kauniin Bussyn vuoksi tullut tehneeksi niin monta tyhmyyttä, että hänen puolisonsakin, Henrik, siitä harmistui, Henrik, joka ei muuten tuollaisista juuri paljoa perustellut, -- tyhmyyksiä, joita hänen lankonsa Frans, Anjoun herttua, ei koskaan olisi antanut hänelle anteeksi, ellei tuo rakkaus olisi tehnyt Bussysta hänen puoluelaistaan. Tälläkin kertaa uhrasi herttua kaikkensa sen levottoman kunnianhimonsa vuoksi, joka koko elämänsä ajan tuotti hänelle niin paljo kärsimyksiä.

Mutta kaiken tämän aikana ei Bussy ollut, kuten ennenkään, tuntenut vähintäkään pelkoa, ei edes tähän asti tiennyt, mitä rakkaus oli.

Henrik III oli tarjonnut Bussylle ystävyyttään, mutta Bussy oli siitä kieltäytynyt lausumalla, että kuninkaitten ystävät olivat samalla niiden renkejä ja väliin vielä pahempaakin sekä ettei sellainen tarjous hänelle kelvannut. Henrik III:nnen oli täytynyt niellä tämä loukkaus, mikä muuttui yhäkin loukkaavammaksi sen kautta että Bussy otti Fransin herrakseen. Frans oli, kuten sanottu, Bussyn herra, ei kuitenkaan samalla tavalla kuin häkinvartija on leijonan: hän palvelee ja ruokkii sitä, ettei se repisi häntä kappaleiksi. Sellainen oli tämä Bussy, jota Frans aina työnti edellään. Bussy sen kyllä tiesi, mutta se sopi juuri hänen suunnitelmiinsa.

Hänen ajatuskantansa muistutti Rohanin perheen mielilausetta: kuningas en voi olla, ruhtinaana oloa ylenkatson, olen Rohan. Bussy ajatteli: Ranskan kuningasta minusta ei tule, mutta Anjoun herttuasta se voi tulla, ja silloin tulee minusta _hänen_ kuninkaansa.

-- Onko herra de Saint-Luc kotona? kysyi Bussy palatsiin saavuttuaan.

-- Ei, armollinen herra, -- vastasi portinvartija.

-- Mistä minä sitten saan hänet käsiini?

-- Minä en tiedä, -- vastasi vanha palvelija. -- Me olemme kaikki hyvin levottomia, sillä herra de Saint-Luc ei eilisillasta alkaen ole ollut kotona.

-- Mitä sanotte? -- huudahti Bussy epäillen.

-- Asia on siten kuin minulla on ollut kunnia sanoa, armollinen herra.

-- Onko sitten rouva de Saint-Luc kotona?

-- On.

-- Menkää sanomaan hänelle, että olisin iloinen, jos saisin tulla häntä tervehtimään.?

Viiden minuutin kuluttua palasi portinvartija ilmoittamaan, että rouva de Saint-Luc odotti häntä.

Bussy meni rappuja ylös. Jeanne otti hänet vastaan isossa salissa. Hän oli hyvin kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset nukkumattomuudesta ja hänen kasvoiltaan saattoi havaita kyynelten jälkiä.

-- Olkaa tervetullut, herra de Bussy, huolimatta siitä pelosta, jota teidän läsnäolonne minussa herättää, -- lausui tuo nuori nainen.

-- Mitä te tarkoitatte, hyvä rouva? -- kysyi Bussy. -- Kuinka saattaa minun läsnäoloni herättää teissä pelkoa.

-- Ah! onhan teidän ja Saint-Luc'in kesken viime yönä tapahtunut kaksintaistelu. Myöntäkää se!

Minun ja herra de Saint-Luc'in kesken? -- huudahti Bussy hämmästyneenä.

-- Niin. Hänhän lähetti minut pois saadakseen puhutella teitä hieman kahdenkesken. Te olette Anjoun herttuan palveluksessa, ja Saint-Luc on kuninkaan. Teillä on varmastikin ollut jokin riita keskenänne, herra de Bussy. Minä rukoilen teitä; sanokaa minulle totuus. Tehän näette minun levottomuuteni. Saint-Luc tosin läksi kuninkaan seurassa, mutta tehän olette voineet sopia kohtauksestanne jossain muualla. Oi, minä vannotan teitä, sanokaa, mitä Saint-Luc'ille on tapahtunut!

-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy. -- Se mitä minulle sanotte, on tosiaankin kummallista. Odotin teidän kysyvän kuinka on minun haavani laita, ja nyt olisikin minun päinvastoin tehtävä selkoa toisesta henkilöstä.

-- Ah! Onko Saint-Luc todellakin teitä haavoittanut? Te olette taistellut hänen kanssaan! -- huudahti Jeanne. Olinhan sittenkin oikeassa.

-- Ettepä niinkään, hyvä rouva. Saint-Luc'illa ja minulla ei ole ollut pienintäkään käsikähmää, eikä hän, Jumalan kiitos, ole minua haavottanut. Päinvastoin on hän tehnyt kaiken voitavansa saadakseen sen estetyksi. Hän kai jo on puhunut teille siitä ystävyydestä, mikä nyttemmin meidän välillämme vallitsee?

Hänkö? Kuinka hän olisi voinut siitä minulle puhua, kun minä en ole saanut häntä nähdäkään?

-- Ettekö ole häntä nähnyt?

-- Ah, en! En lainkaan.

-- Mutta missä ihmeessä hän sitten mahtaa olla?

-- Sitäpä juuri aioin itsekin kysyä teiltä, -- huokasi Jeanne.

-- Mutta kertokaahan toki, hyvä rouva, mitä kaikkea on tapahtunut, -- lausui nyt Bussy, arvaten asiain oikean laidan. -- Tämähän on naurettavaa.

Rouvaparka katsahti Bussyyn hämmästyksissään.

-- Ei, ei, se on hyvin ikävää, tarkoitin sanoa, -- jatkoi Bussy äkisti. -- Minun haavastani on vuotanut niin paljo verta, ettei pääni ole vallan selvä. Kertokaa nyt, taivaan tähden, tämä surkea juttu.

Jeanne kertoi nyt kaiken mitä tiesi, nimittäin että kuningas oli käskenyt Saint-Luc'in seuraamaan itseään, että Louvren portit oli sulettu ja että vartija oli lähettänyt pois herra de Brissac'in palvelijat.

Hyvä! -- virkkoi Bussy. -- Nyt ymmärrän kaiken: hänen majesteettinsa on vienyt Saint-Luc'in kanssaan Louvreen, ja sinne päästyään ei Saint-Luc ole saanut lähteä sieltä pois.

-- Miksikä ei? -- kysyi Jeanne.

-- Ooh, hyvä rouva, -- vastasi Bussy neuvottomana, -- ettehän toki vaadi minun ilmaisemaan valtiosalaisuuksia?

-- Mutta -- jatkoi nuori rouva selittelyjään -- sekä minä että isäni olemme käyneet Louvressa, ja vastasivat, etteivät meidän tarkoitustamme ymmärtäneet ja että herra de Saint-Luc ihan varmaan olisi kotonaan.

-- Siinäpä vieläkin lisätodistus siihen, että Saint-Luc edelleenkin on Louvressa, -- huomautti Bussy.

-- Niinkö luulette? -- kysäsi Jeanne äkkiä.

-- Olen siitä varma, hyvä rouva. Haluatteko itse tulla siitä vakuutetuksi?

-- Kuinka se voisi käydä päinsä?

-- Sallikaa minun pitää siitä huolta.

-- Mutta minä vakuutan teille, että minun palatsiin menoni on aivan turhaa; minut ihan varmasti palautetaan sieltä takaisin samalla tavalla kuin viime kerrallakin. Sillä jos hän todellakin siellä olisi, niin miksi sitten en saisi häntä nähdä?

-- Tahdotteko todellakin tulla Louvreen tapaamaan miestänne?

-- Mutta ellei hän ole siellä?

-- Minä vakuutan, että hän on siellä.

-- Merkillistä! Mutta herra de Bussy, pääsettekö te itse tosiaankin Louvreen?

-- Pääsen, syystä etten minä ole rouva de Saint-Luc.

-- Minä en teitä ymmärrä.

-- Tulkaa vaan mukaan ja luottakaa minuun.

-- Te käytte yhä enemmän ja enemmän käsittämättömäksi. Te väitätte, ettei rouva de Saint-Luc saa tulla Louvreen, ja kuitenkin tahdotte itse viedä minut sinne.

-- En lainkaan, rouvaseni; en minä tahdo viedä sinne rouva de Saint-Luc'ia, naishenkilöä!... Hyi!

-- Te teette minusta pilaa, herra de Bussy, ja se on väärin tehty, sillä näettehän tuskani.

-- Eipä niinkään, kaunis rouvani; kuunnelkaa nyt vaan minua ja ymmärtäkää. Te olette kaksikymmenvuotias, teillä on mustat silmät ja pitkä vartalo ja te muistutatte minun nuorinta hovipoikaani: muistatteko sitä soreata poikaa, jolle kultavaatteet eilenillalla niin hyvin sopivat?

-- Ooh, mitä hullutuksia, herra de Bussy! -- huudahti Jeanne punastuen.

-- Kuulkaapas, tämä on ainoa keino, joka minulla on teille ehdotettavana. Tehän voitte sen joko hyväksyä tai hylätä. Tahdotteko tavata miestänne, sanokaa!

-- Antaisin kaikkeni maailmassa saadakseni häntä nähdä!

-- Minä lupaan, että saatte hänet nähdä ilman että siitä koituu teille vähintäkään vaivaa.

-- Niin... mutta...

-- Olen sanonut teille, millä tavalla.

-- Olkoon sitten menneeksi, herra de Bussy. Minä alistun ehdotukseenne. Pyytäkää sitten joltain hovipojaltanne minulle vaatteet lainaksi. Lähetän jonkin kamarineitsyeni niitä noutamaan.

-- Ei, hyvä rouva, sitä ei tarvita. Minä lähetän teille jonkun niistä uusista puvuista, joita olen niille lurjuksille valmistuttanut kuningattaren ensi tanssiaisia varten; koetan valita sellaisen, jonka luulen teille parhaiten sopivan. Sitten tapaamme toisemme ja menemme yhdessä Louvreen.

Jeanne hymyili ystävällisesti ja, ojentaen kätensä Bussylle, virkkoi:

-- Annatteko minulle anteeksi epäilykseni, herra de Bussy?

-- Sydämestäni, rouvaseni; minullahan on nyt tilaisuus järjestää seikkailu, joka saa koko Europan nauramaan. Siis oikeastaan olenkin minä teille kiitollisuuden velassa.

Kun Bussy oli jättänyt nuorelle rouvalle hyvästit, palasi hän kotiinsa järjestämään asioita kuntoon tämän suunnitellun naamiohuvin varalle.

Illalla Bussy ja rouva de Saint-Luc kohtasivat toisensa edeltäpäin sopimassaan paikassa. Ellei tuon nuoren naisen yllä olisi ollut hänen oman hovipoikansa puku, ei Bussy olisi häntä tuntenut. Hän olikin tuossa valepuvussaan vallan hurmaava. Vaihdettuaan muutamia sanoja suuntasivat he askeleensa Louvrea kohti.

Matkalla tuli heitä vastaan niin lukuisa seurue, että se täytti melkein koko kadun ja sulki heiltä tien. Jeanne pelästyi; mutta vartijoista ja soihduista tunsi Bussy Anjoun herttuan, joka sitäpaitsi oli helposti tunnettavissa ratsastamistavastaan ja valkeasta samettiviitastaan.

-- Teidän korkeutenne! Teidän korkeutenne! -- huusi Bussy niin kovasti kuin keuhkoistaan sai irti.

Hevosten kavioitten kopseesta ja yleisestä äänten sorinasta huolimatta osui tämä huuto herttuan korviin, ja hän pyörähytti heti ympäri ja ylen iloisena huudahti:

-- Sinäkö, Bussy? Luulin sinun olevan kuolettavasti haavottunut ja aioin juuri tulla sinun taloosi.

-- Tosiaankin, teidän korkeutenne, -- vastasi Bussy edes kiittämättä prinssiä tämän osanottavaisuudesta. Ellen tällä hetkellä ole kuollut, niin on minun siitä kiittäminen ainoastaan omaa itseäni. Hankittepa minulle tosiaankin kauniita seikkailuja, armollinen herra! Saint-Luc'in eilisissä tanssiaisissa oli oikea ryövärikopla. Niin, eipä siellä ollut ainoatakaan muuta teidän puoluelaistanne kuin minä, ja ovatpa ne, kautta kunniani, olleet lähellä vuodattaa jok'ainoan veripisaran minusta.

-- Kautta taivaan, sen saavat ne kalliisti maksaa, Bussy; niiden on maksettava minulle sinun veresi, pisara pisarasta!

-- Teidän korkeutenne sanoo nyt niin, -- jatkoi Bussy vanhaan vapaaseen tapaansa --, ja kuitenkin olen minä varma siitä, että te hymyilette ensimäiselle, joka teitä vastaan tulee.

-- No, -- vastasi prinssi, -- tuleppa siis mukanani Louvreen, niin saat omin korvin kuulla.

-- Mitä saan kuulla, teidän korkeutenne?

-- Saat kuulla sen, mitä minä olen sanova veljelleni.

-- Mutta minäpä en tulekaan kanssanne Louvreen, jos vaan torain saanti on kysymyksessä. Sitä saattavat prinssit ja suosikit pitää hyvänään, jos haluavat.

-- Ole vaan levollinen ja luota siihen, että minä tulen ottamaan asian vakaalta kannalta.

-- Lupaako teidän korkeutenne, että sovituksesta tulee loistava?

-- Minä lupaan, että sinä tulet olemaan siihen tyytyväinen. Mutta taidatpa yhäkin epäillä, luulemma?

-- Teidän korkeutenne, minä tunnen teidät niin hyvin.

-- Tule mukaan, sanon minä. Minä vastaan siitä, että he tulevat saamaan puheenaihetta.

-- Eipä milloinkaan saattaisi onni olla tämän suosiollisempi, -- kuiskasi Bussy Jeannen korvaan. -- Noiden hellien veljesten kesken syntyy kauhea kiista, ja sillävälin saatte te tavata miestänne.

-- No, -- jatkoi prinssi, -- vieläkö pysyt epäilyksissäsi vai täytyykö minun antaa ruhtinaallinen sanani pantiksi?

-- Eihän toki, sehän ennustaisi onnettomuutta, -- vastasi Bussy. -- Minä seuraan teitä omalla uhallani, tulipa mitä tuli, armollinen herra, ja jos minua loukataan, niin minä kostan.

-- Ei, uljas ylimykseni, -- sanoi herttua, -- ei ole sinun, vaan minun asiani kostaa. Tiedä, -- lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä, -- että minulle on tunnettua, ketkä sinun kimppuusi kävivät.

-- Äh! -- intti Bussy. -- Teidän korkeutenne olisi nyt viitsinyt vaivautua kuulustelemaan moisia asioita.

-- Kyllä, sanonpa sinulle, että olen itse heidät nähnyt.

-- Missä sitten, teidän korkeutenne?

-- Porte Saint-Antoinen luona, jonne itselläni; oli asiaa, -- vastasi prinssi. -- Ne hyökkäsivät minunkin kimppuuni ja olivat vähällä minut murhata, jo aavistinkin, että ne ehkä väijyivät sinua, muutoin...

-- Mitä te tarkoitatte, armollinen herra?

-- Oliko sinulla silloin tuo hovipoika mukanasi? -- kysäsi prinssi kuin ohimennen ja keskeytti sen uhkauksen, jonka juuri oli aikonut lausua.

-- Ei, teidän korkeutenne, -- vastasi Bussy. -- Olin ihan yksinäni; mutta entä te?

-- Minun seurassani oli Aurilly, -- selitti prinssi..

-- Mutta minkävuoksi sinä olit yksin?

-- Senvuoksi, että halusin säilyttää maineeni pettämättömästä rohkeudestani.

-- Ja haavottivatko ne sinua? -- keskeytti hänet prinssi hänelle ominaisen pikaisesti, kun ei ollut halukas kuulemaan pistopuhetta.

-- Teidän korkeutenne, en halua tehdä heille sitä iloa, että myöntäisin sen. Mutta, meidän kesken sanoen, sainpa kuitenkin melko piston kylkeeni.

-- Äh, ne roistot! -- huudahti herttua. Aurilly oli siis oikeassa vakuuttaessaan, että niillä oli paha mielessä.

-- Kuinka? -- huudahti Bussy. -- Te huomasitte salajuonen; teillä oli mukananne Aurilly, joka käsittelee miekkaa yhtä hyvin kuin luuttuakin. Hän oivalsi, että niillä oli paha mielessä. Teitä oli kaksi, ja niitä vain viisi. Ettekä te jääneet väijyksiin auttaaksenne sitä, jonka päälle ne hyökkäisivät?

-- Mutta mitä minun sitten sinun mielestäsi olisi pitänyt tehdä? Enhän minä tiennyt, ketä asia koski.

-- Äh, teidän korkeutenne, kun te kerran tunsitte kuningas Henrik III:nnen ystävät, niin olisi teidän pitänyt arvata, että asia koski jotakin teidän omaa ystäväänne, ja koskapa ei juuri löydy ketään muuta kuin minä, jolla on rohkeutta olla teidän ystävänne, niin olihan helposti arvattavissa, että ne vaanivat juuri minua.

-- Ehkä olet oikeassa, rakas Bussyni, -- vastasi prinssi. -- Mutta minäpä en silloin sitä ajatellut.

-- Ette, ette, -- huokasi Bussy, sillä hän ei löytänyt mitään muuta sanaa, jolla olisi voinut ilmaista ajatuksensa herrastaan.

Pian saavuttiinkin Louvreen. Vartija oli todellakin saanut käskyn, ettei saisi päästää ketään sisälle, mutta tämä ei tietenkään voinut koskea valtakunnan ensimäistä miestä lähinnä kuningasta. Prinssi ja hänen seurueensa katosivat siis heti nostosillan holviin.

-- Teidän korkeutenne, -- virkkoi Bussy heidän päästyään linnanpihalle, -- pitäkää nyt puolianne ja muistakaa, että lupauksenne tulee täytetyksi. Minun täytyy täällä sillävälin keskustella pari sanaa erään henkilön kanssa.

-- Jätätkö minut sitten, Bussy? -- kysyi herttua levottomana, sillä hän olisi toivonut Bussyn olevan saapuvilla.

-- Minun täytyy. Mutta olkaa varma siitä että kun ottelu käy kuumimmilleen, saavun minä paikalle. Huutakaa vaan lujasti, armollinen herra, niin että minä teidät kuulen, sillä ellen kuule teidän huutavan, en tietenkään saavu sinne kuninkaan puheille.

Kun nyt herttua astui drabanttisaliin, hiipi Bussy Jeannen seuraamana sisimpiin huoneisiin.

Bussy tunsi Louvren yhtä hyvin kuin oman palatsinsa. Hän nousi eräitä kivirappuja myöten, kulki parin tyhjän korridoorin halki ja pääsi viimein jonkinlaiseen eteishuoneeseen.

-- Odottakaa minua täällä, -- sanoi hän Jeannelle.

-- Oi, Jumalani, jätättekö minut tänne yksikseni? -- kysyi nuori nainen pelästyneenä.

-- Se on aivan välttämätöntä, hyvä rouva. Minun täytyy ottaa selko tiestä ja hankkia teille sisäänpääsy.

6.

Vastanaineet. (Jatkoa).

Bussy meni suorastaan Henrik III:nen sänkykamariin, joka muinoin oli ollut Kaarle IX:nen asehuoneena. Silloin olivat jahtitorvet, pyssyt kirjat ja käsikirjoitukset tätä huonetta koristelleet. Henrik III oli sinne sen sijaan asetuttanut kaksi sametti- ja silkkipeitteistä sänkyä, aiheeltaan vallattomia tauluja, pyhäinjäännöslippaita, paavin vihkimiä pyhiä esineitä, itämaisia hajutyynyjä sekä sievosen valikoiman komeita floretteja.

Bussy tiesi varsin hyvin, ettei Henrik nyt ollut tässä huoneessa, koska tämä oli antanut audienssin veljelleen. Mutta yhtä hyvin hän tiesi myöskin sen että kuninkaan huoneen vieressä oli toinen huone sitä hänen suosikkiaan varten, joka kulloinkin sattui kuningasta enimmän miellyttämään. Ja kun Henrik oli ystävyytensä puolesta ylen vaihettelevainen ruhtinas, niin olivat tässä huoneessa eri aikoina saaneet olla vuorotellen Maugiron, d'O, Schomberg, d'Epernon ja Quélus, ja tällä kertaa piti siellä, mikäli Bussy arveli, asuntoaan Saint-Luc, jota kohtaan, kuten olemme nähneet, kuninkaan hellyys oli käynyt mm voimakkaaksi, että hän oli hennonnut riistää tuon nuoren, miehen tämän vaimolta.

Seikka oli se, että Henrik III, tämä merkillinen luonne, tämä samalla kertaa pikkumainen, syväajatuksinen, pelkuri ja urhoollinen ruhtinas, joka aina oli ikävystynyt, unelmoiva ja levoton, tarvitsi alituista huvia, retkeilyjä, naamiohuveja ja vehkeilyjä; öisin valoa, iloista rattoisuutta, rukouksia ja hurjasteluja. Hänen olisi pitänyt syntyä jossain itämaisessa kaupungissa orjien, eunukkien, filosofien ja sofistein pariin; hänen hallituksensa olisi silloin tullut huomatuksi hentomielisistä irstailuista ja ennen tuntemattomista hullutuksista, muistuttaen sekä Neroa että Heliogabalusta.

Kun Bussy ei epäillytkään tapaavansa täällä Saint-Luc'in, koputti hän näihin huoneisiin vievän eteisen ovelle.

Vartiossa oleva kapteeni avasi oven.

-- Herra de Bussy! -- huudahti hän kummastuneena.

-- Niin, juuri minä itse, paras herra de Nancey, -- vastasi Bussy. -- Kuningas haluaa puhutella herra de Saint-Lucia.

-- Hyvä on, -- vastasi kapteeni. -- Siitä ilmoitetaan herra de Saint-Lucille.

-- Mutta mitä herra de Saint-Luc parka sitten tekee? -- jatkoi Bussy.

-- Hän leikkii Chicot'in kanssa, armollinen herra, odotellessaan kuningasta, joka on mennyt vastaanottosaliin.

-- Sallitteko, että hovipoikani odottelee minua täällä? -- kysyi Bussy.

-- Varsin mielelläni, -- vastasi upseeri.

-- Tule sitten sisälle, Jean, -- virkkoi Bussy nuorelle seuralaiselleen. Hän osotti muuatta akkunanloukkoa, ja rouva parka meni sinne heti kuin kätköön.

Hän oli sinne juuri parahiksi ehtinyt, kun Saint-Luc astui samassa sisälle. Kohteliaisuudesta siirtyi herra de Nancey niin kauvas huoneen toiseen päähän, ettei hän voinut kuulla mitä puhuttiin.

-- Mitä kuningas taaskin tahtoo minusta? -- kysyi Saint-Luc vihaisesti. -- Vai niin, se olettekin te, herra de Bussy.

-- Minä itse, paras Saint-Luc. Mutta ennen kaikkea -- tässä hiljensi Bussy ääntään -- kiitos minulle tekemästänne palveluksesta!

-- Ah, -- virkkoi Saint-Luc, -- olihan luonnollista, etten minä voisi sallia, että teidän kaltaisenne urhoollinen ylimys tulisi salakavalasti murhatuksi. Kuitenkin pidin teitä tällä hetkellä kuolleena.

-- Eikä siitä paljo puutukkaan, mutta _ei paljo_ tällaisessa tapauksessa merkitse samaa kuin _jotenkin paljo_.

-- Kuinka niin?

-- Niin, olen päässyt pälkähästä saamalla kylkeeni aimo miekanpiston, jonka kuitenkin, mikäli otaksun, olen tullut koron kanssa Schombergille ja d'Epernonille takaisin maksaneeksi. Mitä tulee Quélus'een, niin saa hän kiittää kovaa pääkoppaansa. Se oli kovempia, mitä milloinkaan olen tavannut.

-- No kertokaapa sitten minullekin seikkailunne; se minua hieman lohduttaisi, -- virkkoi Saint-Luc ja haukotteli niin että olisi luullut leukojen repeävän.

Siihen ei minulla nyt tällä hetkellä ole aikaa, paras Saint-Luc. Sitäpaitsi olen tullut tänne kokonaan toisesta syystä. Teillä on täällä luullakseni melkoisen ikävä.

-- Kuninkaallisen ikävä, se olisi oikea sana.

-- No, niinpä voinkin teitä sitten hiukan huvittaa. Hitto vieköön, palvelus ansaitsee vastapalveluksen, mikäli ajattelen.

-- Oletpa oikeassa, eikä teidän palveluksenne ole suinkaan vähäpätöisempi kuin minun teille tekemäni, sillä voihan kuolla ikävään yhtä hyvin kuin miekanpistoonkin. Se käy kyllä hitaammin, mutta sitäkin varmemmin.

-- Kreivi parka! -- vastasi Bussy. -- Kuten jo epäilinkin, olette te vankina.

-- Niin, siinä määrin kuin sitä yleensä voi olla. Kuningas väittää, ettei kukaan muu kuin minä voi häntä huvittaa. Hänen majesteettinsa on tosiaankin oikein hyvä. Sillä eilispäivästä asti olen minä irvistellyt hänelle paljo pahemmin kuin hänen apinansa ja ollut häntä kohtaan hävyttömämpi kuin hänen hovinarrinsa.

-- No, enkö voi tehdä teille mitään palvelusta?