Part 3

-- Minä aioin mennä -- jatkoi Anjoun herttua hyvin hitaasti, ikäänkuin tahtoen leikkaamalla saada jok'ainoan sanansa painumaan kuulijainsa mieleen -- Manasse-juutalaisen luo, joka ennustaa kämmenestä ja kahvista. Niinkuin tiedätte, asuu hän Tournellesin kadulla. Aurilly havaitsi teidät teidän ohimennessänne ja piti teitä vartiovuorollaan kiertelevinä jousimiehinä. Myöskin olemme me -- lisäsi hän jonkinlaisella hilpeydellä, mikä pelotti niitä, jotka tämän ruhtinaan luonteen tunsivat -- oikeina yöaaveina hiiviskelleet muurien vieruksia ja piileskelleet porttiholveissa säästyäksemme teidän ankarilta katseiltanne.

Näin puhuessaan oli prinssi vähitellen päässyt Saint-Paulin kadulle ja oli nyt niin lähellä Bastiljin vartiopaikkoja, että hänen äänensä jo olisi kuultu, jos hänen kimppuunsa olisi vielä yritetty hyökätä. Hän näet tunsi siksi hyvin veljensä juurtuneen vihan, että hän, kuninkaan suosikkien kunnioittavista anteeksipyytelemisistä huolimatta, edelleenkin näitä epäili.

-- Ja kun te nyt -- jatkoi prinssi -- tiedätte, mitä teidän pitää uskoa ja, ennen kaikkea, mitä teidän tulee minulle sanoa, niin jääkää hyvästi, hyvät herrat!

Aatelismiehet kumarsivat prinssille. Tämä vielä poistuessaankin katsahti useamman kerran taakseen.

-- Teidän korkeutenne, -- virkkoi d'Aurilly, -- vannon, että noilla ihmisillä on paha mielessä. Nyt on keskiyö ja, niinkuin ne huomauttivat, me olemme autiossa kaupunginosassa. Rientäkäämme takaisin palatsiin, teidän korkeutenne.

-- Ei, -- sanoi prinssi ja pysäytti hänet. -- Meidän on päinvastoin käytettävä tilaisuutta hyväksemme, kun he nyt ovat menneet pois.

-- Teidän korkeutenne erehtyy, -- huomautti d'Aurilly. -- Eivät ne suinkaan ole menneet tiehensä, vaan, kuten teidän korkeutenne itsekin voi nähdä, ainoastaan palanneet piilopaikkaansa. Ettekö niitä näe, armollinen herra? Ne seisovat tuolla Tournellesin hotellin kulmassa.

Frans tähysteli sinnepäin ja havaitsi d'Aurillyn olevan oikeassa. Nuo viisi jalosukuista olivat taas asettuneet entiseen vartiopaikkaansa, ja näyttipä jotenkin uskottavalta, että heillä oli käymässä jokin yritys, jonka prinssin ilmestyminen oli keskeyttänyt, taikka aikoivat he sitten vainuta prinssin ja tämän seuralaisen jälkiä tullakseen vakuutetuiksi siitä, menivätkö nämä todellakin Manasse-juutalaisen luo.

-- Millaisen päätöksen suvaitsee teidän korkeutenne tehdä? kysyi d'Aurilly. -- Olen valmis tekemään, mitä teidän korkeutenne käskee. Mutta minusta olisi tänne jääminen nyt varomatonta.

-- Tuhannen tulimaista! -- mutisi prinssi. -- Vierailusta luopuminen on kuitenkin kiusallista.

-- Tietenkin, armollinen herra. Mutta sehän voidaan lykätä. Ja, niinkuin minulla on ollut kunnia sanoa, talohan on vuokrattu kokonaiseksi vuodeksi. Me tiedämme naisen asuvan ensimäisessä kerroksessa; olemme lahjoneet hänen kamarineitonsa ja meillä on portin avain. Tällaiset edut puolellamme käy meidän odottaminen.

-- Oletko varma siitä, että sait portin auki?

-- Olen.

-- Mutta lukitsitko sen myöskin?

-- Lukitsin, teidän korkeutenne.

Vaikka d'Aurillyn vastauksen äänensävy olikin täydellisimmän vakuuttava, on meidän kuitenkin huomautettava, ettei hän ollutkaan niin ihan varma siitä, oliko tosiaankin tullut portin lukinneeksi. Hänen varma vastauksensa rauhoitti kuitenkin prinssiä.

-- Mutta minä olisin kuitenkin itse tahtonut tulla vakuutetuksi...

-- Siitäkö, mitä nuo tuolla aikovat? Ah, teidän korkeutenne! Pelkäämättä erehtyväni voin vakuuttaa, että he ovat asettuneet väijymään jotakin. Teidän korkeudellanne on paljo vihamiehiä. Ken tietää, mitä kaikkea he saattavat uskaltaa?

-- Hyv'on! Menkäämme sitten, mutta vielä me kuitenkin myöhemmin palaamme takaisin.

-- Emme ainakaan tänä yönä, armollinen herra. Älkää moittiko minun varovaisuuttani. Minä en näe tässä mitään muuta kuin salajuonen. Ja tämä pelko on luonnollinen, syystä että onhan minulla kunnia seurata ensimäistä kuninkaallisen suvun prinssiä... sen saman kruunun perillistä, jota niin monet eivät toivoisi koskaan hänen päässään näkevänsä.

Nämä viimeiset sanat tekivät Fransiin sellaisen vaikutuksen, että hän heti päätti lähteä pois. Kuitenkaan ei hän tehnyt sitä kiroilematta huonoa onneaan ja kuvittelematta vielä vast'edes jonkin sopivan tilaisuuden tullen kostavansa noille viidelle jalosukuiselle sen kepposen, jonka he täten olivat hänelle tehneet.

-- Palataan sitten palatsiin, -- virkkoi hän. -- Siellä tapaamme Bussyn, sillä nyt hän ainakin lienee palannut noista kirotuista häistä. Hän lienee kuitenkin hakenut siellä jotain riitaa, mistä johtuu, että hän ehkä jo on tappanut tai tulee tappamaan jonkin noista sänkykamarisuosikeista. Ja se on ainoa seikka, mikä minua hieman lohduttaa.

-- Niin, armollinen herra, -- lisäsi d'Aurilly, -- toivokaamme Bussyn suhteen parasta. En toivo mitään sen enempää ja luotan, niinkuin teidän korkeutennekin, Bussyyn äärettömästi.

He menivät nyt matkoihinsa.

Mutta kun he parahiksi olivat ehtineet kääntyä Jouyn kadun kulmauksessa, niin havaitsivat nuo viisi aatelismiestä Tison'in kadun päässä ratsastajan.

-- Nyt -- virkkoi Quélus -- on hän vihdoinkin käsissämme!

-- Mahdotonta! arveli Maugiron.

-- Miksi niin?

-- Koska tuo mies ratsastaa yksin. Mutta meistähän hän jäi Livarot'in, d'Entragues'in ja Ribeirac'in seuraan, ja ne eivät ole sallineet hänen ratsastaa yksin.

-- Mutta hän se on kuitenkin, -- huomautti d'Epernon. -- Etkö kuule hänen äänekästä hymähtelyään tai tunne hänen karskia ryhtiään? Hän on todellakin yksin.

-- Siinä tapauksessa -- virkkoi d'O -- piilee siinä jokin salajuoni.

-- Salajuoni tahi ei, -- vastasi Schomberg, -- niin on se kuitenkin hän, ja siispä aseisiin, aseisiin!

Se oli tosiaankin Bussy. Hän ratsasti vallan huolettomana pitkin Saint-Antoinen katua. Niinkuin muistamme, oli Saint-Luc häntä varottanut, mutta niistä epäluuloista huolimatta, joita tuo Saint-Luc'in puhe oli hänessä herättänyt, oli hän, ystäväinsä itsepintaisista rukouksista välittämättä, eronnut heistä Montmorencyn hotellin portilla.

Teko oli juuri niitä uhkarohkeita temppuja, joita tuo urhoollinen översti rakasti.

Sitäpaitsi oli Bussy ajatellut, että Saint-Luc, joka ei lukeutunut hänen ystäviinsä ja jonka osanottavaisuus aiheutui vain oikeastaan hänen kiusallisesta asemastaan, että Saint-Luc, sanomme, oli kehottanut häntä näihin varovaisuustoimenpiteisiin saattaakseen hänet vihamiestensä silmissä naurettavaksi, jos jotkut todellakin olisivat asettuneet häntä väijymään. Ja Bussy pelkäsi naurunalaiseksi joutumista paljo enemmän kuin vaaraa. Hän oli vihamiestensäkin kesken tunnettu urhoollisuudesta, mikä joskus saattoi johtaa mitä uhkarohkeimpiin yrityksiin vain tuon yleisen arvonannon säilyttämisen tarkoituksessa. Oikean muinaisajan sankarin tavoin oli hän siis eronnut kolmesta urhoollisesta toveristaan, jotka olisivat halunneet tulla hänen mukanaan. Yksinään, ilman muita aseita kuin miekkansa ja tikarinsa, suuntasi hän kulkuaan sitä taloa kohti, missä häntä, päinvastoin kuin mitä olisi voinut luulla, ei odottanut rakastajatar, vaan kirje, jonka Navarran kuningatar hänelle heidän ystävyytensä muistoksi aina kerran kuukaudessa lähetti, ja jonka tuo urhoollinen ylimys, kuningatar Margot'ille antamansa lupauksen mukaisesti, itse persoonallisesti yön aikaan kävi kirjeentuojalta noutamassa.

Hän oli minkään häiritsemättä päässyt Sainte-Catherinen kadulle, kun hänen valpas ja harjaantunut katseensa havaitsi pimeässäkin ne ihmisolennot, joita Anjoun herttua ei heti ollut älynnyt.

Bussy laski noitten tummien haamujen lukua.

-- Kolme, neljä, viisi, -- virkkoi hän, paitsi palvelijoita, jotka ovat kätkeytyneet johonkin toiseen lymypaikkaan ja syöksyvät esiin herrainsa huudon kuultuaan. Ne näyttävät pitävän minua arvossa. Mutta tuleepa tästä joka tapauksessa tiukka työ yhden ainoan miehen osaksi. Kunnon Saint-Luc ei siis minua pettänytkään, ja vaikkapa hän nyt olisikin ensimäisenä ojentamassa miekkansa minua vastaan, niin sanoisinpa kuitenkin: kiitos varotuksesta, toveri!

Näin ajatellen hän ratsasti eteenpäin ja tunnusteli, pääsikö oikea käsivarsi vapaasti liikkumaan kapan alla, jonka hän aivan huomaamatta oli aukaissut.

Ja juuri tällöin kuului Schombergin huuto: aseisiin! Ja nuo viisi ylimystä syöksähtivät yht'aikaa esille.

-- Vai niin, hyvät herrat, -- lausui Bussy lujasti, mutta rauhallisella äänellä. -- Bussyparka siis onkin se villisika, joka oli kaadettava? Kuulkaapas, hyvät herrat, villisika tulee kyllä raapimaan eräitä naarmuja muutamien teikäläisten nahkaan. Te tiedätte minun pitävän lupaukseni.

-- Se on kyllä mahdollista, vastasi Schomberg, -- mutta se ei estä sitä, herra Bussy d'Amboise, että te olette epäkohtelias hölmö, koskapa ette älyä astua alas hevosenne selästä puhutellessanne meitä, jotka seisomme.

Samassa tunsi Bussy hevosensa horjahtavan, sillä Schomberg oli harvinaisen taidokkaasti, josta taidostaan hän jo oli näyttänyt monta esimerkkiä, heittänyt jonkinlaisen metsästysveitsensä hevosen toiseen takajalkaan.

Eläin vaipui vavisten maahan.

Valmiina kaikkeen oli Bussy silmänräpäyksessä hypännyt alas satulasta ja heilutti nyt paljastettua miekkaansa.

-- Haa, konna! Se oli minun lempihevoseni, -- huusi hän. -- Sen saat kalliisti maksaa!

Ja kun Schomberg, rohkeutensa innostamana, ei ollut oikein laskenut itsensä ja Bussyn miekan välistä matkaa, ojentuikin äkkiä Bussyn käsivarsi, ja hänen miekkansa tunkeutui syvälle Schombergin reiteen.

Schomberg päästi huudon.

-- No, -- virkkoi Bussy, -- enkö minä pidä sanaani? Nyt on jo yksi saanut nahkansa naarmuihin. Sinun olisi, hölmö, pitänyt iskeä Bussyn ranteeseen eikä hevosen polveen.

Ja tuossa tuokiossa oli Bussy suunnannut pitkän miekkansa kärjen noiden neljän muun kasvoja ja rintaa kohti, ja, halveksien avun huutamista, kääri nyt kappansa vasemman käsivartensa ympärille jonkinlaiseksi kilveksi sekä vetäytyi takaperin päästäkseen muurin viereen, jota vastaan hän saattoi nojata, tulematta ahdistetuksi selkäpuolelta. Kaiken tämän tapahtuessa antoi hän kymmenen iskua minuutissa ja tunsi tällöin useinkin pehmeätä suhahdusta, joka merkitsi sitä, että miekka oli sattunut vihollisen ruumiiseen. Silmänräpäykseksi hänen jalkansa liukahti ja hän tuli tahtomattaan katsoneeksi maahan päin. Tätä hetkeä käytti Quélus hyväkseen antaakseen hänelle iskun sivulta.

Haavotettu! huusi Quélus.

-- Kyllä, takkiin, -- vastasi Bussy, joka ei halunnut tunnustaa asiaa oikeata laitaa.

Senjälkeen hän syöksähti Quélusta kohti ja mitteli niin taitavasti miekkaansa tämän kanssa, että tuon nuoren miehen ase lensi hänestä kymmenen askeleen päähän. Mutta Bussy ei ehtinyt täydentää tuota voittoaan, sillä siinä samassa ahdistivat häntä d'O, d'Epernon ja Maugiron raivokkaina. Schomberg oli nyt saanut haavansa sidotuksi ja Quélus oli hakenut miekkansa. Bussy huomasi niin ollen, että hänet joka puolelta piiritettäisiin, ellei hän silmänräpäyksessä pääsisi muurin viereen.

Hän hypähti taaksepäin ja pääsi siten kolmen askeleen päähän vihollisistaan. Mutta taaskin oli pian neljä miekkaa hänen kimpussaan. Se oli jo kuitenkin myöhäistä, sillä tehtyään vielä yhden harppauksen taaksepäin oli hän muurin luona ja pääsi tukemaan sitä vasten. Siinä seisoi hän nyt, väkevänä kuin Akilles, hymyillen vain niille lukemattomille miekaniskuille, joita hänen päänsä ympäri suhisi. Mutta äkkiä tunsi hän kylmän hien kohoovan otsalleen ja hänen silmissään musteni. Hän oli unohtanut haavansa, ja nämä pyörtymisen merkit muistuttivat häntä siitä.

-- Ahaa! sinä siis vihdoinkin antaudut! -- huusi Quélus ja iski yhä hurjemmin.

Päätä itse, onko asia niin, -- vastasi Bussy.

Näin sanoessaan antoi hän Quélus'elle miekanlappeellaan niin voimakkaan iskun ohimoon, että tämä tupertui takaperin.

Hurjana raivosta päästi Bussy nyt kauhean huudon ja hyökkäsi eteenpäin. D'O ja d'Epernon väistyivät tieltä, Maugiron oli nostanut Quélus'en ylös ja piteli häntä käsiensä varassa. Bussy taittoi jalallaan tämän miekan, haavotti taitavalla pistolla d'Epernon'ia käsivarteen, ja silmänräpäyksen ajan hän oli voittajana. Mutta Quélus tuli taas pian tuntoihinsa, Schomberg, vaikka olikin haavottunut, alotti taistelun uudelleen, neljä miekkaa välähteli taaskin Bussyn pään päällä, jo toisen kerran luuli hän olevansa hukassa. Hän vetäytyi askel askeleelta takaisin päästäkseen jälleen muuriin kiinni. Hän tunsi selvästi, että voimansa olivat lopussa. Miekka ei enää osunut siihen suuntaan, johon epäselvä ajatus sen oli tarkoittanut, vasemmalla kädellään tavotteli hän muuria, kosketti sitä, ja kivien kylmyys häntä hieman virkisti. Mutta hänen suureksi ihmeekseen antoikin tämä muuri perään. Siinä olikin puolittain aukinainen portti. Silloin heräsi Bussyssa jälleen toivo; hän kokosi kaikki voimansa tätä ratkaisevaa silmänräpäystä varten. Vielä neljännesminuutin ajan olivat hänen hyökkäyksensä niin tiheitä, että hän sai torjutuiksi kaikki miekat luotaan tai että vihollisensa olivat pakoitetut laskemaan ne alas. Äkkiä vetäytyi hän portista sisään ja, päästyään onnellisesti sisäpuolelle, painalti porttia niin voimakkaasti, että se jysähtäen paukahti lukkoon.

Nyt oli taistelu päättynyt ja Bussy oli vaarasta vapaa; hän oli voittaja, sillä hän oli pelastunut.

Ilostajuopunein silmin katseli hän porttiluukun tiheän ristikon läpi vihollistensa kalpeita kasvoja. Hän kuuli mielettömiä miekaniskuja turhaan suunnattavan tukevaa tammiporttia vastaan, kuuli huutoja ja kirouksia. Vihdoin hänestä tuntui siltä kuin maa ja muuri hänen jalkainsa alla horjuisivat. Hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja oli tullut pihamaalle. Siellä hän vaipui uupuneena muutamalle rapulle.

Senjälkeen hän ei enää tiennyt mitä tapahtui: hänestä tuntui kuin olisi hän astunut alas haudan hiljaisuuteen ja yöhön.

4.

Unta on joskus hyvin vaikea erottaa todellisuudesta.

Ennenkuin Bussy oli mennyt tainnoksiin, oli hänessä ollut vielä sen verran tolkkua, että oli pistänyt nenäliinansa haavan kohdalle vaatteiden alle ja tiukentanut miekanhihnaa siltä kohdalta, mikä niin ollen muodosti jonkinlaisen siteen haavaan, josta jo oli vuotanut niin paljo verta, että hän pyörtyi.

Mutta olkoonpa nyt niin, että elinvoimat hänen aivoissaan vielä tuon näennäisen tajuttomuudenkin aikana toimivat, taikka että tämä taintumustila oli lakannut ja sen sijaan tullut kuume, jonka jälkeen hän uudelleen vaipui tainnoksiin, tuo kaikki oli yhdentekevää siihen nähden, mitä Bussy näki tai luuli näkevänsä ollessaan tuossa unen tai todellisuuden tilassa.

Hän oli nyt huoneessa, jonka huonekalut olivat veistokuvilla koristetut, jonka seinäpaperit olivat täynnänsä mytologisia kuvioita ja jossa oli maalattu katto. Siellä oli kaksi akkunaa, ja niiden väliin oli asetettu nuoruutta ja kauneutta säteilevän naisen kuva. Bussysta tuntui siltä kuin kuvan kehyksenä olisi vaan jonkinlainen ovenpielus. Maaten pitkänään ja liikkumattomana sängyssä ja kuin jonkin yliluonnollisen voiman kahlehtimana katsella tuijotteli Bussy noita kuvioita Oliko hän nähnyt ne ennen, vai näkikö hän ne nyt ensi kerran? Tähän kysymykseen hän ei voinut antaa itselleen vastausta, sillä siksi oli hänen päänsä aivan liian epäselvä.

Mutta yht'äkkiä astui naisenkuva ulos kehyksestään, ja ihastuttava olento, valkoiseen villapukuun pettuna, hiukset hulmuavina läheni häntä. Tämä nainen oli niin ihmeellisen kaunis, että Bussy teki rajun liikkeen heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa. Mutta hän tunsi olevansa sidottuna sänkyyn samallaisilla siteillä kuin ruumis on kahlittu hautaansa.

Tuo tunne sai hänen tarkastelemaan sänkyä, jossa makasi. Se näytti olevan hienotekoinen sänky Frans I:sen ajoilta valkoisine, damastikankaasta tehtyine verhoineen.

Seinille piirretyt kuviot eivät enää kiinnittäneet Bussyn huomiota. Muotokuva oli nyt hänelle kaikki kaikessa, ja hän koetti kiinnittää katsettaan siihen tyhjään sijaan, minkä oli täytynyt jäädä kehyksen sisäpuolelle: mutta sen kehyksen edessä leijaili kuin pilvi, eikä hän päässyt siitä selville. Hänen katseensa kohdistui uudelleen tuohon salaperäiseen olentoon, ja Bussy alkoi kohteliaasti häntä puhutella.

Mutta yht'äkkiä nainen hävisi, ja tumma ruumis asettautui Bussyn ja naisen väliin.

Bussy tästä kovin harmistui ja kävi niin kiukkuiseksi tuota vierasta kohtaan, että hän, jos vaan olisi kyennyt liikkumaan, ihan varmasti olisi käynyt hänen kimppuunsa. Hän jo todella sitä yrittikin, mutta se oli hänelle mahdotonta.

Samassa kuuli hän vastatulleen lausuvan:

-- No, viimeinkin siis olen saapunut perille!

Olette, hyvä herra, ja nyt voitte ottaa siteen kasvoiltanne, vastasi niin suloinen ääni, että Bussyn kaikki sydänhermot siitä vavahtelivat.

Bussy teki liikkeen nähdäkseen, oliko tuo suloääninen nainen sama, jota muotokuva esitti. Mutta hänen yrityksensä olivat tuloksettomia. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin nuoren, miellyttävän miehen, joka otti siteen silmiltään ja jäi oudoksuen katselemaan ympärilleen.

-- Hiikkariin tuo mies! ajatteli Bussy.

Hän koetti saada puetuksi tuon ajatuksensa sanoiksi tai teoksi; mutta niin toinen kuin toinenkin oli vallan mahdotonta.

Ah, nyt minä ymmärrän, -- virkkoi nuori mies ja lähestyi sänkyä, -- Te olette haavottunut, hyvä herra, eikö niin? Sallikaa minun katsoa; me koetamme teitä lääkitä.

Bussy tahtoi vastata, mutta ei kyennyt. Hänen silmiään verhosi kuin lasimainen kalvo ja hänen sormenpäissään pisteli kuin tuhansin neuloin.

-- Onko haava kuolettava? -- kysyi taas se suloinen ääni, mutta samalla niin osaaottavaisen surumielisenä, että se sai kyynelet kihoamaan Bussyn silmiin.

-- Sitä en vielä tiedä, mutta olen sen pian teille sanova, -- vastasi nuori mies. -- Tajutonna hän kuitenkin on.

Vain tämän saattoi Bussy vielä käsittää: hän tunsi vielä kerran kuulevansa kuin jotain poistuvain hameitten kahinaa. Sitten hänestä tuntui siltä kuin valettaisiin kuumaa rautaa hänen kylkeensä, mutta senjälkeen hän kokonaan menetti tajuntansa.

Kun hän tästä horrostilastaan heräsi, tunsi hän kylmän tuulen hivelevän kasvojaan, ja karkeita ääniä osui hänen korviinsa. Hän avasi silmänsä nähdäkseen, riitelivätkö ehkä nuo seinälle maalatut kuviot keskenään, ja hän koetti tarkastella, vieläkö muotokuva oli paikoillaan. Mutta hän ei nähnyt seiniä eikä kattoa eikä kuvaa; kaikki olivat kadonneet. Hänen oikealla puolellaan seisoi harmaisiin vaatteisiin puettu mies, valkea, verentahraama esiliina edessään, mikä oli kääritty paremmin toiselle puolelle; vasemmalla puolellaan näkyi muuan augustinolaismunkki, joka koetteli kädellään hänen päätään. Etupuolella seisoi jokin vanha nainen ja kuului mutisevan eräitä rukouksia.

Bussyn harhaileva katse kiintyi pian erääseen suunnattomaan kivimöhkäleeseen, joka näkyi vähän tuonnempana hänen edessään, ja hän tarkasteli sitä hyvin huomaavaisesti saadakseen selville, mikä se oli. Hän tunsi silloin Templen harjoineen, ja sen yläpuolelta kirkkaan talvisen taivaan, jota nouseva aurinko kultaili.

Bussy havaitsi makaavansa ihan yksinkertaisesti kadulla tai oikeammin sanoen Temppelitornin vallihaudan vierustalla.

-- Kiitoksia, paljo kiitoksia, hyvät ihmiset, -- virkkoi hän, -- vaivastanne tuodessanne minut tänne. Minä tarvitsin ilmaa, mutta olisihan sitä voitu hankkia minulle avaamalla akkuna, ja minä olisin maannut paremmin damastisängyssä kuin täällä kadulla. Mutta hyvä näinkin. Jollette vielä ole saaneet maksua, niin löydätte minun taskustani joukon kolmattakymmentä kultapalaa; ottakaa ne, hyvät ystävät, ja jakakaa keskenänne.

-- Herra, -- sanoi lahtari, -- emme me ole kantaneet teitä tänne. Te olitte jo täällä ennen meidän tuloamme, ja me havaitsimme teidät kulkiessamme tästä ohi päivän koittaessa.

-- No, entäs nuori tohtori? -- kysyi Bussy. -- Oliko hänkin täällä?

Ympärilläolevat katsahtivat kummastuneina toisiinsa.

-- Hän hourii vielä, -- virkkoi augustinolaismunkki päätään pudistellen; sitten hän sanoi Bussylle: -- luulen tekeväsi parhaiten, jos tunnustat syntisi, poikani.

Bussy tuijotti munkkiin.

-- Täällä ei ole mitään lääkäriä, nuori miesparka, -- virkahti eukko. -- Te olitte aivan yksin ja hyljättynä. Tuolla lumessa voitte nähdä äskeisen makuusijanne.

Bussy tunsi kylkeänsä pakottavan, muisti saaneensa miekanpiston, vei kätensä sisälleen ja huomasi nenäliinan olevan haavan päällä, miekanhihnan kiinnipitämänä.

-- Onpa tämä merkillistä! huudahti hän.

Ympärilläseisojat noudattivat nyt saamaansa lupaa ja jakaen rahoja keskenään valittivat kovalla äänellä haavotetun surkeutta.

-- Kas niin, -- virkkoi Bussy huomattuaan rahat jaetuiksi, -- nyt on kaikki hyvin, hyvät ystävät. Viekää nyt minut takaisin palatsiin.

-- Sen me kyllä teemme, nuori miesrukka, teurastaja on vahva, ja sitäpaitsi on hänellä hevonen, jota voitte käyttää.

-- Niin onkin, -- selitti teurastaja. -- Sekä minä että hevoseni olemme käytettävissänne, jalo herra.

-- Hyvä on, poikani, -- virkkoi munkki. -- Sill'aikaa kun lahtari noutaa hevostaan, voitte saada rippinne.

-- Taivaan kautta! -- huudahti Bussy ja nousi ylös. -- Toivonpa, ettei minun tilani ole niinkään vaarallinen. Järjestäkää siis, isä, asiat niin, että voitte ripittää jotain sellaista, jolla on kiiruumpi kuin minulla. Minulla on vilu ja minä tahdon mahdollisimman pian päästä palatsiin lämmittelemään.

-- Mikä sitten on palatsinne nimi?

-- Bussyn hotelli.

-- Mitä sanotte! -- huudahtivat kaikki muut. -- Bussyn hotelli.

-- Niin, minkävuoksi se on teistä niin kummallista.

-- Te kuulutte siis Bussyn väkeen?

-- Olen Bussy itse.

-- Bussy! -- huusivat kaikki. -- Jalo Bussy, urhoollinen Bussy, kuninkaallisten suosikkien kauhistus! Eläköön Bussy!

Näin sanoen nostivat he tuon nuoren miehen käsivarsilleen ja kantoivat hänet voittokulussa palatsiin, mutta munkki meni tiehensä ja, laskien rahaosuuttaan, mutisi:

-- Jos mies kerran on tuo kirottu Bussy, niin ei minua lainkaan ihmetytä, ettei hän halunnut rippiä.

Palatsiinsa saavuttuaan kutsutti Bussy luokseen lääkärinsä, joka ei pitänyt haavaa vaarallisena.

-- Sanokaa minulle, -- kysyi Bussy, -- onko tämä haava jo ollut sidottuna?

-- Sitä en todellakaan voi sanoa, -- vastasi tohtori.

-- Ja sanokaa minulle, -- jatkoi Bussy, -- onko haava niin vaikealaatuinen, että se olisi saattanut minut hourailemaan?

-- Epäilemättä.

-- Tuhannen vietävä! -- huudahti Bussy. -- Silloinhan olisivat kai nuo koreat seinät, komea sänky, muotokuva ja ihastuttava nainen samoinkuin tohtorikin, joka oli sokkosilla ja jolle minä olin huutamaisillani: varokaa, polttaa, polttaa! -- silloinhan olisi kaikki tämä ollut vaan hourailua, eikä mikään muu totta, paitsi se, että minä taistelin kuninkaan suosikkien kanssa. Mutta missäs me tappelimmekaan? Ahaa, jopa muistan, se tapahtui lähellä Bastiljia. Minä nojasin muuria vastaan, ja muurissa oli portti, joka aukeni oikeaan aikaan. Suurella vaivalla sain sen paiskatuksi lukkoon ja sitten tulin pitkään käytävään; mutta sitten en muista enää mitään, ennenkuin tulin tuntoihini. Mutta tulinkohan minä tosiaankin tuntoihini, vai onko tuo kaikki ollutkin unta? Mutta toden totta, hevoseni lienee kai löydetty kuolleena paikalta. Tohtori, olkaa hyvä ja huutakaa joku palvelijani tänne.

Tohtori huusi palvelijan sisälle.

Bussy sai nyt tietää, että hevonen vertavuotavana ja haavotettuna oli laahautunut palatsin portille, missä se päivän sarastaessa oli tavattu hirnumassa. Talossa oli heti syntynyt hälinä. Bussyn kaikki uskolliset palvelijat olivat rientäneet häntä etsimään, ja monet niistä olivat vieläkin sillä tiellään.

Siis vain muotokuva on unta, -- virkkoi Bussy, -- ja senhän tietysti täytyikin sitä olla: sillä kuinka olisi mahdollista, että kuva astuu ulos kehyksestään puhuttelemaan lääkäriä, jonka silmien edessä on side? Minä olen narri voidessani ajatella mitään tuollaista. Ja kuitenkin kaikitenkin oli muotokuva niin kovin miellyttävä!

Bussy koetti nyt mielessään muistella, miltä tuo kuva oli näyttänyt, ja sitä muistellessaan hän tunsi ruumiissaan suloista puistatusta, kuin jonkinlaista horkkaa, jonka rakkaus synnyttää ja joka samalla kertaa sekä lämmittää että jäädyttää sydäntä.

-- Ja kaikkea tuota minä olisin uneksinut! -- huudahti hän, tohtorin sitoessa hänen haavaansa. -- Kautta Jumalan! Se on mahdotonta. Sellaista unta ei voida nähdä!