Part 27

-- Se on vain räikeämpää kuin teidän oma menettelynne, -- vastasi Bussy ujostelematta.

-- Haa, Bussy? Saatpa nähdä, enkö minä ole kostava.

-- Kostava! Teidän korkeutenne, sitä te ette tee.

-- Kuinka?

-- Ruhtinaat eivät kosta, armollinen herra. He rankaisevat. Teidän tulee nuhdella Monsoreauta hänen halpamaisuudestaan ja rangaista häntä siten, että annatte neiti Méridorille takaisin hänen entisen vapautensa.

-- Kuinka se kävisi päinsä?

-- Ei mikään ole sen helpompaa: avioliitto on solmittu pakotuksesta, sillä ei siis ole mitään lain voimaa. Purattakaa se. Silloin te, armollinen herra, menettelisitte arvokkaan ylimyksen ja ylevämielisen ruhtinaan tavoin.

-- Ahaa! -- virkkoi prinssi epäluuloisena. -- Mikä lämpö sanoissa! Sinä siis olet erittäin huvitettu tästä asiasta?

Minäkö? En hituistakaan. Mutta mikä minua huvittaa, armollinen herra, on se, ettei kenenkään tarvitsisi sanoa, että Bussy palvelee uskotonta ruhtinasta ja kunniatonta miestä.

-- Hyvä on! Sinä saat nähdä. Mutta kuinka tämä avioliitto saataisiin puretuksi?

-- Vallan helposti: käyttämällä tytön isän välitystä.

-- Mutta hänhän on Anjoussa?

-- Eipä olekkaan, armollinen herra. Hän on tyttärensä luona Parisissa. Puhukaa hänen kanssaan, armollinen herra. Saakoon hän teissä vihamiehen asemesta ystävän.

-- Milloin saan häntä tavata?

-- Heti kun pääsemme Parisiin.

-- Hyvä! Asia on ratkaistu, minä annan ruhtinaallisen sanani sen vakuudeksi.

35.

Chicot ja kuningas.

Hiljaista oli Louvressa, sillä kello oli vasta yksitoista aamupäivällä. Kaikki tahtoivat olla häiritsemättä kuningasta, joka lepäili rasittavan pyhiinvaellusmatkan jälkeen.

Kaksi ratsastajaa saapui samaan aikaan, mutta eri tahoilta, Louvren pääportille.

-- Ah! Herra Chicot! -- huudahti toinen.

-- Kas vaan, kreivi Bussy! -- vastasi jälkimäinen.

-- Te kai tulette tervehtimään kuningasta? -- kysyi Bussy.

-- Luullakseni tekin?

-- En. Minä tulen tapaamaan Anjoun herttuata. Tiedättehän, herra Chicot, -- lisäsi Bussy hymyillen, -- ettei minulla ole onnea kuulua kuninkaan suosikkeihin.

-- Se on kuninkaan vika eikä teidän. Bussy kumarsi.

-- Hyvä herra, -- sanoi hän, -- tahdotteko ystävällisesti tehdä minulle pienen palveluksen?

-- Varsin mielelläni.

-- Hyvä on! Te saatte liikkua Louvressa missä haluatte, jota vastoin minun täytyy jäädä eteissaliin. Olkaa senvuoksi hyvä ja ilmoittakaa Anjoun herttualle, että minä olen täällä.

-- Anjoun herttua aikoo epäilemättä käydä tervehtimässä hänen majesteettiaan. Miksi ette tule minun kanssani?

-- Minä pelkään saavani happamia silmäyksiä kuninkaalta.

-- Se kyllä ennen pitkää muuttuu, olkaa siitä varma.

-- Ahaa! Te olette siis ennustajakin, herra Chicot?

-- Välistä. Tulkaa siis, herra Bussy.

He menivät nyt kumpikin sisälle: toinen ohjasi askeleensa Anjoun herttuan huoneisiin, toinen kuninkaan makuukamariin.

Henrik III oli juuri herännyt. Hän oli soittanut kelloa, ja joukko palvelijoita ja hovimiehiä oli syöksähtänyt kuninkaan huoneeseen. Jo oli lihanliemet, mausteviinit ja lihapasteijat tuotu sisälle, kun Chicot varsin hilpeänä astui korkean herransa eteen. Ennenkuin sanoi hyvää päivääkään alkoi hän heti syödä vadista ja juoda kultamaljasta.

-- No, kautta Jumalan! -- huusi kuningas ihastuksissaan, vaikka olikin olevinaan suuttunut, -- luulenpa, että siinä on Chicotin lurjus, se karkuri!

-- Mitä sanot, poikani? -- virkkoi Chicot, istahtaen kursailematta tomuisine saappaineen kultaisin liljoin kirjailtuun nojatuoliin, jossa Henrikin oli tapana istua. -- Me kai unohdamme sen pienen Puolanmatkan, jolloin näyttelimme paimenten osaa, sill'aikaa kun Puolan herrat esittivät koiria...

-- No niin, taaskin on minun kiusanhenkeni täällä, -- sanoi Henrik. -- Olenkin saanut olla rauhassa kolme viikkoa.

-- Äh! -- murahti Chicot. -- Aina sinä valitat. Voisippa sinua, saamari vie, luulla joksikin omaksi alamaiseksesi! Selitäppä nyt, mitä olet tehnyt minun poissaollessani, pikku Henrikkini? Olet kai hallinnut tätä Ranskan kaunista kuningaskuntaa ylen hupaisesti, vai miten?

-- Herra Chicot, te unohdatte, kuka olette?

-- Näyttääkö kansa kieltään, häh?

-- Hullu!

-- Onko ketään hyvin käherrettyä pikku herraa hirtetty? Ah, anteeksi! Minä en huomannut teitä, herra Quélus.

-- Chicot, meistä tulee vihamiehiä.

-- Sanoppa myös, onko meidän taikka juutalaisten raha-arkuissa yhtään rahaa? Se ei olisi lainkaan hullumpaa, sillä me tarvitsemme hiukan huvittelua. Elämä tuntuu, kautta kunniani, kovin ikävältä!

Näin sanottuaan hän mielihalulla alkoi pistellä suuhunsa keltaisiksi paistetuita pasteijoja.

Kuningas alkoi nauraa. Niin hän tavallisesti aina lopuksi teki.

-- No, -- sanoi hän, -- missäpä sinä olet ollut niin kauvan? Olen etsityttänyt sinua Parisin kaikista pahamaineisista paikoista.

-- Oletko siis etsityttänyt myöskin Louvren?

-- Ehkäpä sinä kaiken lopuksi olet ollutkin katumusmatkoilla.

Ihan oikein. Olen hiukan tutkistellut uskontoa, nähdäkseni, missä kunnossa se oli. Mutta se ei ollutkaan niin pian tehty. Olen saanut kyllikseni munkeista. Hyi, moisia kurjia olentoja!

Tällöin astui sisään Monsoreaun kreivi ja tervehti kuningasta hyvin kunnioittavasti.

-- Vai te se olette, herra ylihovijahtimestari, -- sanoi Henrik. -- Milloinka järjestätte meille komean metsästyksen?

-- Silloin kun teidän majesteettinne haluaa. Olen juuri saanut tietää, että S:t Germainen-Layessa on runsaasti villisikoja.

-- Villisiat ovat kovin vaarallisia, -- puuttui Chicot puheeseen. -- Ellen väärin muista, oli Kaarle IX vähällä menettää henkensä eräällä villisikametsästysretkellä, ja sitäpaitsi ovat metsästyskeihäät raskaita ja tekevät rakkoja meidän hienoihin käsiimme. Eikö niin, poikani?

Herra Monsoreau katsahti karsaasti Chicotiin.

-- Kuulehan, -- sanoi gascognelainen Henrikille, -- siitä ei ole pitkää aikaa, kun sinun ylihovijahtimestarisi kohtasi suden.

-- Kuinka niin?

-- Koska hän minusta niin paljo muistuttaa sellaista eläintä. Varsinkin on silmä hämmästyttävän yhdennäköinen.

Monsoreaun kreivi kalpeni vihasta ja virkkoi? -- Herra Chicot, minä en ymmärrä narreja, kun en ole elänyt hovissa, ja tahdon saada teille sanotuksi, että en pidä loukkauksista kuninkaani läsnäollessa, kaikkein vähimmin ollessani täällä virka-asioilla.

No niin, hyvä herra, -- sanoi Chicot, -- te olette meidän hovimiesten suora vastakohta. Meistä on viimeinenkin narritemppu ollut hyvin hupainen.

-- Mikä narritemppu? -- kysyi Monsoreau.

-- Se että teidät nimitettiin ylihovijahtimestariksi. Te huomaatte siitä, että vaikkei minun pikku Henrikkini olekkaan ihan niin suuri narri kuin minä, on hän kuitenkin paljo suurempi hullu.

Monsoreau loi kamalan silmäyksen gascognelaiseen.

-- No, no, -- virkkoi Henrik, riitaa peläten, -- puhukaamme nyt jostain muusta, hyvät herrat.

-- Puhutaan vaan, -- myönnytti Chicot, -- puhutaanpa vaikka Charterin madonnasta ja hänen ansioistaan.

-- Ei mitään jumalattomuuksia, Chicot! -- huusi kuningas ankarasti.

-- Minäkö puhuisin jumalattomuuksia? -- puolustihe Chicot. Luulenpa, että pidät minua kirkonpalvelijana etkä soturina!

Hyvä herra, -- sanoi Monsoreau hyvin hiljaa Chicotille, -- ettekö haluaisi hiukan keskustella kanssani tuossa ikkunankomerossa?

Kuinka sellaista kysyttekään? Sen teen mitä suurimmalla mielihyvällä.

-- Mennään sitten syrjään.

-- Mielelläni, vaikka kauvas metsään, jos teitä vaan haluttaa.

-- Jättäkää nuo huomautuksenne: täällä ei niille voi kukaan nauraa, -- virkkoi Monsoreau, mennen narrin seurassa ikkunankomeroon. -- Nyt on meidän puhuttava totuutta, herra Chicot, herra hullu, herra narri. Aatelismies, pankaa mieleenne, aatelismies kieltää teitä nauramasta hänelle ja pyytää teitä ajattelemaan, ennenkuin määräätte kohtauksen johonkin metsään, sillä siellä kasvaa koko joukko keppejä ja vitsoja, ja ne kyllä kelpaavat toimittamaan saman tehtävän kuin nekin, joilla Mayenne niin vakavasti teitä kuritutti.

Haa! -- sanoi Chicot ilman huomattavaa mielenliikutusta, vaikka hänen tummat silmänsä salamoivatkin. -- Haa, hyvä herra! Te muistutatte minulle siitä, mitä minä olen Mayennelle velkaa. Tahdotteko ehkä saada minusta velkamiehen itsellenne, niinkuin minä olen hänen velallisensa?

-- Käsittääkseni te, hyvä herra, unohdatte suurimman velkojanne.

-- Se väitteenne minua kummastuttaa, herra kreivi, sillä voinpa kehua, että minulla on hyvä muisti. Kuka siis on tuo velkoja, jos saan luvan kysyä?

-- Mestari Nicolas David.

-- Aa, mitä häneen tulee, niin te erehdytte, -- vastasi Chicot kolkosti hymyillen. -- Hänelle en enää ole mitään velkaa. Hänen saamisensa on maksettu.

Samassa saapui siihen kolmaskin ja puuttui keskusteluun. Se oli Bussy.

-- Kas, siinähän on herra Bussy, -- sanoi Chicot. -- Tulkaapas minua hiukan auttamaan. Herra Monsoreau on, kuten näette, vetänyt minut tänne syrjään ja tahtoo ahdistaa minua kuin hirveä. Sanokaa, herra Bussy, hänelle, että hän erehtyy, että hän onkin tekemisissä villisian kanssa ja että villisika hyökkää metsästäjän päälle.

-- Herra Chicot, -- puheli Bussy, -- luulenpa teidän menettelevän väärin herra ylihovijahtimestaria kohtaan, jos otaksutte, ettei hän pidä teitä sinä, mikä olette, nimittäin hyvänä aatelismiehenä. Hyvä herra, -- jatkoi Bussy kreivin puoleen kääntyen, -- minulla on kunnia ilmoittaa teille, että Anjoun herttua haluaa teitä puhutella.

-- Minuako? -- kysyi Monsoreau levottomasti.

-- Juuri teitä, hyvä herra, -- vastasi Bussy.

Monsoreau loi Bussyyn katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen sielunsa pohjaan. Kreivi vain rauhallisesti hymyili.

Anjoun herttua odotteli vastaanottohuoneessaan, lueksien sitä kirjettä, minkä lukijamme jo tuntevat. Kuultuaan oviverhojen siirtyvän, luuli hän Monsoreaun tulevan ja kätki nopeasti kirjeen.

Bussy astui sisälle.

-- Armollinen herra, hän tulee heti.

-- Eikö hän epäile mitään?

-- No, mitäpä siitä, jos epäilisikin? kun te kerran olette hänet vähäpätöisestä henkilöstä ylentänyt, niin voittehan tehdä hänet jälleen vähäpätöiseksi.

-- Tietysti, -- vastasi herttua, katseessaan hajamielisyyden ilme, niinkuin tavallisesti aina, milloin pontevuus tuli kysymykseen.

-- Näyttääkö hän teistä tänään vähemmän rikolliselta kuin eilen?

-- Sata kertaa enemmän. Hänen rikoksensa ovat sitä laatua, että ne tuntuvat sitä suuremmilta, kuta enemmän niitä ajattelee.

-- Onhan asia, -- huomautti Bussy, -- sitäpaitsi ihan yksinkertainen. Hän on petollisesti ryöstänyt nuoren, jalosukuisen tytön, hän on kaikenmoisin petoksin ja keinoin, jotka ovat aatelismiehelle arvottomia, pakottanut hänet kanssaan avioliittoon. Hänen täytyy itsensä pyytää tuon avioliiton purkamista, tai on sitä pyydettävä teidän hänen sijaansa.

-- Kyllä se on päätetty.

-- Ja isän ja tyttären nimessä on minulla teidän kunniasananne takeena siitä?

-- On.

-- Pankaa mieleenne, että he tuskallisina odottavat teidän ja tuon miehen välisen keskustelun tulosta.

-- Nuori tyttö tulee pääsemään vapaaksi, Bussy, minä sen sinulle lupaan.

-- Ah! -- huokasi Bussy. -- Jos sen saatte aikaan, niin toimitte todellakin ylevämielisen ruhtinaan tavoin.

Näin sanoen hän tarttui herttuan käteen, siihen käteen, jolla oli päätetty niin monta väärää lupausta, ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Samassa kuului etuhuoneesta askelia.

-- Hän on nyt siinä, -- sanoi Bussy.

-- Tulkaa herra Monsoreau sisälle! -- huusi Frans niin ankaralla äänellä, että Bussy luuli voivansa pitää sitä hyvänä merkkinä.

Tämä nuori ylimys, joka oli miltei varma asiansa onnistumisesta, ei voinut pidättää katseestaan eräänlaista ylpeyden ivaa Monsoreaun kreiviä tervehtiessään. Ylihovijahtimestari puolestaan vastasi Bussyn tervehdykseen lasimaisella katseella, jonka taakse hän visusti salasi sielunsa tunteet.

Bussy siirtyi etuhuoneeseen, missä oli useita muitakin aatelismiehiä. Hän näytti päältäpäin verrattain tyyneltä ja antamatta kenenkään huomata sitä kauheata ahdistusta, joka hänen sieluaan painoi, odotteli hän tuskallisena tuon hänelle niin tärkeän keskustelun tulosta.

Riittävästi tunsi Bussy Monsoreaun oivaltaakseen, ettei tämä mielisuosiolla antautuisi. Mutta Anjoun herttuahan tarvitsisi vain lausua tahtonsa julki saadakseen hänet tottelemaan, taikka saattaisi hän miehen kokonaankin lannistaa.

Äkkiä kuului kajahtavan prinssin ääni, ja se tuntui käskevältä.

-- Ah! -- ajatteli Bussy, ollen ilosta pois suunniltaan, -- herttua pitää sanansa!

Mutta tuon huudahduksen jälkeen ei herttuan ääntä enää kuulunut. Yht'äkkiä avautui ovi herttuan huoneeseen, ja sieltä sisäpuolelta kuului iloisia ääniä.

Bussy tiesi, että herttua oli ylihovijahtimestarin kanssa kahdenkesken ja että heidän keskustelunsa, jos se olisi jatkunut hänen toivomaansa suuntaa, olisi pitänyt olla kaikkea muuta kuin iloista. Nuo odottamattomat äänet saivat hänet senvuoksi vapisemaan.

Pian kuuluivat äänet lähempää, oviverho kohotettiin ylös. Monsoreau oli tulossa selin takaisin, syvään kumartaen, ja herttua saattoi häntä ovelle asti ja lausui:

-- Hyvästi, hyvä ystävä! Asia on päätetty.

-- Hyvä ystävä! -- mutisi Bussy. -- Oi, mitä se merkitsee?

-- Siis, armollinen herra, -- sanoi Monsoreau, -- on asian julkiseksi tekeminen nyt teidän korkeutenne mielestä parasta?

-- Niin on, -- vastasi herttua, kaikki tuo salakähmäisyys on vain lapsellista.

-- Minä siis, -- virkkoi ylijahtimestari, -- esittelen hänet tänä iltana hänen majesteetilleen.

-- Tehkää se pelkäämättä. Minä valmistan asiata jo edeltäkäsin.

Herttua kumartui sitten ihan lähelle ylihovijahtimestaria ja kuiskasi jotakin tämän korvaan.

-- Se kaikki on toimitettu, armollinen herra, -- vastasi tämä.

Monsoreau kumarsi vielä kerran herttualle, joka nyt katsahti ympärilleen, mutta ei huomannut Bussya, sillä tämä seisoi oviverhon laskosten takana.

-- Hyvät herrat, -- sanoi Monsoreau, kääntyen aatelismiesten puoleen, jotka kumartelivat! tälle uudelle, Bussyakin etevämmälle suosikille, -- hyvät herrat, suvaitkaa minun ilmoittaa teille muuan uutinen: hänen korkeutensa on antanut minulle luvan tehdä tunnetuksi avioliittoni neiti Diana de Méridorin kanssa, ja saan minä kunnian esitellä hänet tänä iltana hovissa.

Bussy horjui: vaikkakaan isku ei ollut odottamaton, oli se kuitenkin niin valtava, että hän sen johdosta tunsi aivan kuin luhistuvansa kokoon. Vaistomaisesti siirsi hän oviverhon syrjään. Hän seisoi nyt herttuan kanssa kasvot vastatusten. He olivat kumpikin kalmankalpeat, vaikkakin erilaisista syistä, ja he loivat toisiinsa katseen, joka Bussyn puolelta ilmaisi halveksumista ja Anjoun herttuan puolelta kauhua.

Monsoreau tunkeutui aatelismiesjoukon läpi, joukon, josta sateli hänelle kohteliaisuuksia ja onnitteluja.

Bussy teki liikkeen mennäkseen herttuan luo. Mutta tämä huomasi, mitä hänellä oli odotettavissa, ja ehti laskea oviverhon alas ja sulkea oven: kuului, miten avainta lukossa käännettiin.

Bussy tunsi veren pakkautuvan sydämeensä. Hänen kätensä siirtyi vaistomaisesti vyössä riippuvaan tikariin ja hän veti tikarin kuin koneellisesti ulos tupesta, sillä intohimonsa olivat useinkin alussa hillittömät. Mutta syvä ja katkera tuska tukahutti hänen vihansa. Hän huomasi kuitenkin, että jos hän jäisi siihen, hänen surunsa saattaisi tehdä hänet naurunalaiseksi. Senvuoksi hän riensi alas linnanpihalle, hyppäsi ratsunsa selkään ja alkoi täyttä neliä ratsastaa S:t Antoinen kadulle päin.

Parooni ja Diana odottelivat rauhattomina Bussyn lupaamaa vastausta. He näkivät nuoren ylimyksen palaavan kalpeana ja murtuneen näköisenä. Diana oivalsi kaiken ja parkasi. -- Rouva, -- huusi Bussy, -- halveksikaa, vihatkaa minua! Luulin olevani jotakin tässä maailmassa, ja olenkin vain mitätön atoomi, tomuhiukkanen. Luulin voivani saada jotain aikaankin, enkä kykene repimään edes sydäntä rinnastani. Hyvä rouva, te olette tosiaankin Monsoreaun kreivin puoliso, hänen laillinen vaimonsa, tänä hetkenä julkisesti siksi tunnustettu, ja teidät tullaan tänä iltana esittelemään hovissa. Mutta minä olen houkkio raukka, viheliäinen hupsu, tahi oikeammin, niinkuin te, herra parooni, sanoitte, Anjoun herttua on pelkuri konna.

Ja niin sanottuaan hän, jättäen isän ja tyttären mitä kuvaamattomimman kauhun valtaan, syöksähti tuskasta ja raivosta mielipuolena ulos huoneesta, heittäysi ratsunsa selkään, kannusti sitä hurjasti, ja käsi suonenvedontapaisesti sydäntä painaen, lensi pois kuin kauhuaherättävä henkinäky.

_Ensimäisen osan loppu._