Part 26

-- Tunnen, -- vastasi Chicot, -- minusta se oli harvinaisen hyvin suunniteltu. Mutta saattaapa sellainen suuri ymmärrys olla onnettomuudeksikin: voi niin pian tulla hirtetyksi. Onpa synti, ajattelin minä, sallia niin kelpo miehen, kuin Davidin, tulla hirtetyksi, miehen, joka on mainio miekkailija, etevä asianajaja ja vieläpä päälle päätteeksi hyvä ystäväni, kun kerran voin en ainoastaan pelastaa hänet joutumasta nuoran jatkoksi, vaan myös avata hänelle tien onneen ja menestykseen. Kun siis kuulin teidän puhuvan matkustamisestanne, päätin minäkin seurata jäljissänne, minkä olen tehnytkin. Kaiketi ymmärrätte, etten minä ole matkustanut perässänne Parisista Lyoniin päästääkseni teidät taas käsistäni. Kaivoin pienen reiän tuohon seinään, ja olen voinut siitä pitää teitä mahdollisimman paljo silmällä. Myönnänpä saaneeni siitä nauttiakin useamman kerran päivässä. Vihdoin te sairastuitte, ja isäntä aikoi ajaa teidät täältä tiehenne. Olitte sitoutuneet tapaamaan herra de Gondyta "Kultaisessa joutsenessa" ja pelkäsitte, että tuo herra ehkä saisi teidät muualta käsiinsä. Sairaus siis saattoi olla teeskentelyä, enkä minä siihen kokonaan uskonutkaan. Mutta olisihan voinut olla myöskin todellista. Ja kun me kaikki olemme kuolevaisia, minkä seikan totuudesta te pian tulette vakuutetuksi, niin minä lähetin luoksenne siivon munkin, ystäväni ja matkatoverini, herättämään teissä katumusta ja saamaan teidän tekemään parannuksen. Mutta, paatunut syntinen kun olette, te tahdoitte hänet tappaa. Nyt olen minä itse tullut tänne sanomaan: sopikaamme asiasta, tahdotteko luopua yrityksestänne?

-- Millä tavalla?

-- Otaksukaamme, että te tosiaankin olisitte ollut sairas, ajatelkaamme, että ystäväni Gorenflot olisi teidät ripittänyt ja te olisitte antanut hänelle hänen pyytämänsä paperit. Silloin olisin minä antanut teille anteeksi ja laulanut sydämeni pohjasta teille kuolinvirrenkin. No niin, minäpä en tahdo olla elävää kohtaan sen ankarampi kuin kuolluttakaan. En siis voi muuta kuin sanoa teille nämä sanat: Herra David, te olette mainio mies, te osaatte miekkailla, ratsastaa, riidellä, narrata itsellenne rahoja. Sanalla sanoen: te voitte tehdä mitä hyvänsä. Olisi vahinko, jos sellainen mies äkisti häviäisi maan päältä, missä hänet on määrätty niin monessa asiassa onnistumaan. No niin, paras herra David, luopukaa pois salaliitosta. Uskokaa minua. Rikkokaa välinne Guisein kanssa! Antakaa paperit minulle, ja aatelisen kunniani kautta minä lupaan sovittaa teidän välinne kuninkaan kanssa.

-- Mutta entäpä jos minä en teille niitä anna? -- kysyi Nicolas.

-- Ellette niitä anna, lupaan yhtä pyhästi surmata teidät. Tuntuuko tämä teistä edelleenkin yhtä naurettavalta, herra David?

-- Tietysti.

-- Mutta jos annatte minulle paperit, -- jatkoi Chicot, -- jää kaikki unhotuksiin. Te ette minua ehkä usko, herra David, sillä teillä on huono luonne ja te kuvittelette, että minun vihani teitä kohtaan on sammumaton. Niin ei kuitenkaan ole. Tietysti minä teitä vihaan, se on totta, mutta vielä enemmän vihaan minä Mayennen herttuaa. Antakaa minulle aseet käsiini häntä vastaan, niin minä pelastan teidät. Ja jos vielä haluatte minun tähän puheeseeni lisäävän jotain sellaista jota ette koskaan usko, kun kerran ette itse rakasta ketään muuta kuin omaa itseänne, niin tietäkää sitten, että minä pidän kuninkaasta, niin typerä, turmeltunut ja oikullinen kuin hän onkin, sillä juuri hän on suojellut minua tuota Mayennen teurastajaa vastaan. Minä tahdon, että minun Henrik kuningas parkani saa hallita kaikessa rauhassa, mikä kävisi mahdottomaksi, jos Guiset ja Nicolas Davidin sukutaulu häntä vastustavat. Antakaa siis minulle tuo sukutaulu, niin minä kunniani kautta lupaan olla ilmaisematta nimeänne ja toimia teidän onneksenne.

Näin puhuessaan Chicot katseli hyvin tarkkaavaisesti Davidia. Hän ei kuitenkaan kertaakaan huomannut mitään muutosta asianajajan kolkossa katseessa, ei pieninkään parempi tunne näyttänyt lieventävän noita kamalia piirteitä.

-- Huomaan, -- jatkoi Chicot, -- hyvät puheeni hukkaan menneiksi. Te siis ette minua usko. Minulle jää siis vain yksi ainoa keino rangaista teitä minua kohtaan tekemistänne vääryyksistä ja saada maailma vapautetuksi miehestä, joka ei luota rehellisyyteen eikä ihmisyyteen. Minä teidät hirtätän. Hyvästi, herra David!

Tämän sanottuaan astui Chicot takaperin askeleen ovea kohti, päästämättä kuitenkaan asianajajaa näkyvistään.

Tämä sitävastoin astui askeleen eteenpäin.

-- Ja luuletteko, että minä teidät päästäisin täältä ulos! -- huusi asianajaja. -- Enpä suinkaan, rakas urkkijani, enhän toki, Chicot ystäväni. Sen, joka on perillä moisista salaisuuksista, täytyy kuolla! Ken uhkaa Nicolas Davidia, hänen täytyy kuolla! Kun tullaan sisälle sillä tavoin kuin te, niin on kuoltava!

-- Te puhutte ihan minun toivomuksieni mukaan, -- vastasi Chicot yhtä kylmäverisesti. -- Minua vain hieman epäilytti, koska varmasti olen teidät surmaava. Antakaa siis paperit minulle, -- lisäsi hän jyrisevällä äänellä, -- taikka minä teidät tapan ja ilmaisen vielä paikankin, miltä kohdalta ruumista: minä lävistän teidän kurkkunne samasta paikasta, josta te äsken aioitte iskeä ystäväni Gorenflotin suonta.

Chicot oli parahiksi saanut nuo sanat lausutuiksi, kun jo David raivoisasti naurahtaen syöksähti hänen päällensä.

Taistelijat olivat suunnilleen yhtä pitkät. Mutta Chicotin laihuus peittyi hänen vaatteisiinsa, jota vastoin asianajajan pitkä ja laiha varsi oli suojaton. Hän muistutti pitkää ja notkeata käärmettä, mutta, niinkuin Chicot jo oli hänelle sanonut, hänellä oli vertaisensa vastustaja vastassaan. Chicotista, joka miltei joka päivä harjoitti miekkailua kuninkaan kanssa, oli noiden harjoitusten kautta kehittynyt yksi taitavimmista miekkailijoista koko valtakunnassa, minkä myöskin Nicolas David pian huomasi. Hän peräytyi askeleen taaksepäin.

-- Ahaa! -- huudahti Chicot, -- luulenpa, että te jo alatte minua ymmärtää! Sepä hyvä! Sanon siis vielä kerran: antakaa paperit tänne!

David vastasi vain hyökkäämällä uudelleen gascognelaisen kimppuun, ja uusi miekkailu alkoi, tuimempi kuin ensimäinen, vaikkapa Chicot edelleenkin tyytyi vain väistämään toisen iskuja. Tämä toinen yritys päättyi samalla tavalla kuin ensimäinenkin: asianajaja näet peräytyi muutamia askeleita.

-- Nyt on minun vuoroni, -- sanoi Chicot ja astui askeleen eteenpäin.

Chicotin lähetessä koetti David häntä väistää. Vihdoin sai Chicot häntä miekallaan pistetyksi siihen paikkaan, johon oli ennustanutkin: miekka tunkeutui asianajajan kurkkuun.

-- Kas siinä nyt saitte sen, minkä lupasin, -- virkkoi Chicot.

David ei vastannut. Hän vaipui lattialle ja hänen suustaan tulvahti hiukan verta.

Chicot peräytyi nyt vuorostaan muutaman askeleen. Sillä vaikkapa käärmettä haavoittaakin kuolettavasti, saattaa se vieläkin hiukan liikahtaa ja pistää.

David koetti laahautua sänkynsä luo, ikäänkuin vielä jotain salaisuuttaan säilyttääkseen.

-- Ahaa! -- huusi Chicot. -- Luulin, että olet yhtä ovela kuin kettu, mutta sinähän päinvastoin oletkin tyhmä kuin aasi! Minä en tiennyt, mihin olit kätkenyt paperisi, mutta nyt sinä sen minulle itse näytät.

Ja Davidin kiemurrellessa kuoleman tuskissa riensi Chicot sängyn luo ja löysi päänaluksen alta pienen pergamenttikäärön, jota David, uhkaavaa vaaraa aavistamatta, ei ollut arvannut paremmin piilottaa.

Samana hetkenä kun Chicot avasi käärön katsoakseen, oliko siinä juuri se asiakirja, jota hän haki, kohottausi David raivostuneena ylös, mutta kaatui samalla ja heitti henkensä.

Silmät ilosta säkenöiden tutki Chicot pergamenttia ja pani sen sitten povitaskuunsa. Sitten hän asetti vainajan, joka oli kuollut melkein ilman ulkonaista verenvuotoa, sillä haavan laadun vuoksi oli veri juossut sisäänpäin, sänkyyn pitkäkseen, kasvot seinään päin, avasi oven ja huusi Gorenflotia.

-- Kylläpä te olette kalpea! -- virkkoi munkki sisälle tultuaan.

-- Olen, -- vastasi Chicot. -- Tämän miesraukan viimeiset hetket ovat mieltäni jossain suhteessa liikuttaneet.

-- Onko hän sitten kuollut? -- kysyi Gorenflot.

-- Niin on ainakin syy otaksua, -- vastasi Chicot.

-- Vaikka hän äsken oli niin terve!

-- Liian terve. Hän halusi niellä esineitä, jotka olivat hänelle liian vaikeasti sulavia, ja hän on kuollut jostain sellaisesta, mikä on mennyt väärään kurkkuun.

-- Ah! -- virkkoi Gorenflot. -- Se roisto aikoi kuristaa minut, kirkonmiehen! Senvuoksi on Jumala antanut hänelle kurituksen.

-- Antakaa hänelle anteeksi, veli. Tehän olette kristitty.

-- Minä annan hänelle anteeksi, vaikkapa hän säikäyttikin minua melko lailla.

-- Mutta se ei riitä, -- huomautti Chicot. -- Teidän täytyy sytyttää eräitä vahakynttilöitä ja mutista muutamia rukouksia hänen tomunsa ääressä.

-- Mitä varten?

-- Kysyt mitä varten? Siksi, ettei sinua vangita murhaajana.

-- Minäkö murhaaja! Tuon miehen murhaaja! Eikö vielä muuta? Hänhän päinvastoin tahtoi murhata minut.

-- Niinpä vainenkin! Ja kun hän ei siinä onnistunut, niin hänen verensä joutui kuohuksiin, verisuoni ratkesi rinnassa, ja niin tuli hänestä loppu. Siis te jo huomaatte, Gorenflot, olleenne syynä hänen kuolemaansa. Tosin kylläkin viaton syy. Mutta ennenkuin syyttömyytenne tulisi selvitetyksi, saattaisitte te joutua moniin ikävyyksiin.

-- Luulen teidän olevan oikeassa, herra Chicot.

-- Sitäkin suuremmalla syyllä, kun tässä Lyonin hyvässä kaupungissa on verrattain valpas poliisi.

-- Jeesus! -- mutisi munkki.

-- Tehkää siis niinkuin olen sanonut, veli: jääkää tähän. Kerratkaa kaikki rukoukset, joita muistatte tai ette muista, ja lähtekää sitten matkalle illalla, älkää liian kiiruusti, mutta ei myöskään liian hitaasti. Tunnettehan tuossa kulmauksessa asuvan hevosenkengittäjän?

-- Tunnen. Juuri häneltä minä sain eilen illalla tämän iskun, -- sanoi Gorenflot, sinistynyttä silmäänsä osottaen.

-- Liikuttava muisto tosiaankin! No niin! Minä järjestän asiat siten, että te saatte sieltä hevosen, ymmärrättehän? Nouskaa satulaan ja, jos hiukankin olette omasta itsestänne selvillä, osaatte kyllä Parisiin. Villeneuve-le-Roi'ssa myytte hevosenne ja otatte Panurgen takaisin.

-- Aa, tuon kelpo Panurgen! Mutta, -- lisäsi munkki kovin surullisella äänellä, -- millä minä elän matkustaessani?

-- Kun minä kerran annan, niin annan minä riittävästi enkä jätä ystäviäni kerjuulle, niinkuin tehdään Pyhän Genovevan luostarissa, -- sanoi Chicot. -- Tässä saat!

Ja Chicot veti taskustaan kourallisen kultarahoja ja kaatoi ne munkin leveälle kämmenelle.

-- Jalo mies! -- huudahti Gorenflot. -- Sallikaa minun jäädä luoksenne tänne Lyoniin! Minä pidän tästä Lyonista.

-- Mutta oivalla toki yksi asia, sinä kolminkertainen pöllö! Minä en jää tänne, minä, vaan lähden matkalle niin joutuun, etten neuvoisi sinua lähtemään mukaani.

-- Kuten haluatte, herra Chicot, vastasi Gorenflot säyseästi.

-- Se on hyvin, toveri, -- jatkoi Chicot. -- Nyt minä sinusta pidän.

Chicot siirtyi nyt isännän luo, vei tämän syrjään ja virkkoi:

-- Mestari Bernoville, aavistamattanne on talossanne sattunut tärkeä tapahtuma.

-- Noh? -- kysäsi isäntä tuijottaen. -- Mitä on tapahtunut?

-- Tuo mieletön rojalisti, uskonnon vastustaja, tuo inhottava hugenottien suosija...

-- On tänä aamuna tavannut erään Roomasta saapuneen lähettilään.

-- Sen kyllä tiedän, koskapa itse sen teille kerroinkin.

-- No niin. Pyhä isämme paavi, jolle on uskottu kaiken oikeuden jakaminen, niin maallisen kuin hengellisen, on vartavasten lähettänyt tuon lähettilään tämän kapinoitsijan luo, vaikkei tämä aavistanut, missä tarkoituksessa.

-- Mitä varten hän sitten tuli?

-- Menkää sairaan kamariin, mestari Bernovillet, kohottakaa peitettä ja katsokaa hänen kaulaansa, niin saatte syyn tietää.

-- Mitä te puhutte? Te minut pelästytätte.

-- En sano enää mitään. Tämän oikeuden on sallittu tapahtua teidän talossanne, mestari Bernovillet. Paavi on senkautta osottanut teille suuren kunnian.

Sitten pisti Chicot kymmenen écuta isännän käteen ja riensi talliin noutamaan hevosiaan. Isäntä kiiruhti rappuja ylös Davidin kamariin ja löysi siellä Gorenflotin, joka oli lukemassa rukouksiaan. Bernovillet meni sängyn luo ja kohotti täkkiä. Hän näki haavan Chicotin ilmoittamassa paikassa.

-- Noin kaikki uskonnon viholliset hukkukoot! -- sanoi hän ja teki salaisen merkin Gorenflotille.

-- Amen! -- vastasi munkki.

34.

Anjoun herttua.

Oli muuan huhtikuun viimeisiä päiviä. Chartresin tuomiokirkko upeili juhlakoristeissaan.

Paljain jaloin oli kuningas astunut kirkkoon ja seisoi nyt keskellä kirkkoa. Hän silmäili ympärilleen nähdäkseen, olivatko kaikki hänen hovimiehensä ja ystävänsä uskollisesti saapuneet. Mutta eräät, joiden jalkoja katukivet olivat rasittaneet, olivat panneet kengät jalkoihinsa, ja toiset lepäilivät nälkiintyneinä ja väsyneinä jossain tien varrella olevassa majatalossa, johon olivat hiipineet. Vain ani harvat olivat pitkine katumusviittoineen ja paljasjalkaisina astuneet kirkon kostealle lattialle.

Se uskonnollinen seremonia, jonka piti hankkia Ranskalle kruununperillinen, oli nyt tapahtuva: pyhän neitsyen kaksi paitaa, joiden ihmeitätekevää vaikutusta siinä suhteessa ei saatettu epäillä, se kun niin usein ennenkin oli toteutunut, kaivettiin nyt esille kultaisista arkuistaan, ja kansaa tulvahti joukottain tähän juhlatilaisuuteen.

Yleisen hiljaisuuden vallitessa kuuli Henrik III merkillistä ääntä, joka muistutti hiljaista naurunhohotusta, ja vanhan tavan mukaan etsi hänen katseensa Chicotia, sillä hänestä tuntui siltä, ettei kukaan muu viitsisi nauraa niin juhlallisessa tilaisuudessa. Se ei kuitenkaan ollut Chicot, joka oli naurahtanut nuo pyhät paidat nähdessään. Chicotia ei näkynytkään tuossa pyhässä toimituksessa, ja se kuningasta kovin harmitti. Olihan Chicot hänestä hävinnyt, niinkuin muistetaan, jo matkalla Fontainebleauhon, eikä hän sen jälkeen ollut kuullut narrista mitään. Nauraja oli mies, joka ihan äskettäin näytti saapuneen kaupunkiin, sillä hänen loistava ratsastuspukunsa oli kauttaaltaan tomussa.

Huomattuaan kuninkaan käännähtävän, jäi hän hetkeksi kunnioittavana seisomaan.

Henrik, joka oli tyytymätön senvuoksi, että tuo mies oli saapunut niin myöhään ja että sillä oli kokonaan erilainen puku kuin toisilla, loi häneen vihaisen katseen.

Vastatullut ei näyttänyt siitä kuitenkaan olevan millänsäkään, vaan astui eteenpäin ja polvistui sen tuolin viereen, jossa Anjoun herttua istui. Tämä, joka näytti pikemminkin vaipuneen syviin ajatuksiin kuin hartaudenharjoituksiin, ei pannut mitään huomiota siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hetken kuluttua hän kuitenkin uinailuistaan heräsi, kääntyi äkkiä sivulle ja huudahti puolittain kuuluvasti: Bussy!

-- Hyvää päivää, armollinen herra! -- sanoi ylimys, kuin olisi tavannut herttuata edellisenä iltana ja ikäänkuin ei mitään merkittävämpää olisi heidän viime näkemästään tapahtunut.

-- Mutta oletko ihan pois suunniltasi? -- virkkoi prinssi.

-- Kuinka niin, armollinen herra?

-- Koska olet lähtenyt oleskelupaikastasi, missä sitten lienet ollutkin, ja tullut tänne Chartresiin näkemään madonnan paitoja.

-- Armollinen herra, minun täytyy saada puhutella teitä hetimiten.

-- Miksi et ole tullut ennemmin?

-- Koska se on ollut mahdotonta.

-- Mutta mitä kaikkea onkaan tapahtunut niinä lähes kolmena viikkona, jotka sinä olet ollut häveissä?

-- Juuri siitä tahdon teitä puhutella.

-- Kai sinä odotat siksi kunnes pääsemme ulos kirkosta.

-- Täytyyhän se tehdä, jaa juuri se minua kiusottaakin.

-- Vaiti! Tämä pian päättyy. Sitten menemme minun asuntooni.

Kuningas veti nyt tosiaankin oman paitansa ylle pyhän neitsyen karkean paidan, ja hovinaistensa avulla kommaili kuningatar samaa. Sitten polvistuivat kuningas ja kuningatar valtaistuinkehyksen alle ja olivat kotvasen vaipuneina hartaisiin rukouksiin. Sillävälin painoivat muut, hallitsijaa miellyttääkseen, otsansa lattiaan. Vihdoin nousi kuningas ylös, riisui yltään pyhän paidan, tervehti arkkipiispaa ja kuningatarta ja suuntasi askeleensa kirkon ovelle. Mutta äkkiä hän, huomatessaan Bussyn, pysähtyi.

-- Haa, hyvä herra, -- sanoi hän, -- meidän hartaudenharjoituksemme ei näytä teitä miellyttävän, koskapa ette voineet riisua yltänne kultianne ja silkkejänne, vaikka kuninkaanne on pukeutunut tomuun ja tuhkaan.

-- Sire, -- vastasi Bussy arvokkaasti, vaikka harmista hiukan punastuikin, -- ei kukaan minua hurskaammin haluaisi ottaa osaa teidän majesteettinne hartauteen, mutta minä palaan nyt juuri pitkältä ja vaivaloiselta matkalta ja sain vasta tänä aamuna tietää teidän majesteettinne matkustaneen Chartresiin. Olen niin ollen matkustanut kaksikymmentäkaksi liöötä viidessä tunnissa, sire, ehtiäkseni ajoissa tänne. Siinä syy, miksi en ole ehtinyt vaihtaa vaatteita, eikä sitä teidän majesteettinne muuten olisi huomannutkaan, jos olisin jäänyt Parisiin sen sijaan, että nyt saavuin nöyränä liittämään rukoukseni teidän majesteettinne toivomuksiin.

Kuningasta näytti tämä vastaus tyydyttävän, mutta kun hän samalla tuli katsahtaneeksi ystäviinsä, joista eräät kohauttelivat Bussyn selityksen johdosta olkapäitään, pelkäsi hän pahoittavansa heidän mielensä, jos käyttäytyisi ystävällisesti veljensä puoltajaa kohtaan, ja meni mitään sanomatta edelleen.

-- No, -- virkahti herttua, -- huomasitko miten Schomberg, Quélus ja Maugiron kohauttelivat olkapäitään sinun anteeksipyynnöllesi?

-- Sen näin hyvinkin selvästi, -- vastasi Bussy välinpitämättömästi.

-- No?

-- Luuleeko teidän korkeutenne, että minä tahtoisin surmata aatelismiehen kirkossa? En, sitä tehdäkseni olen liian hyvä kristitty.

Herttua meni nyt sanomaan jäähyväiset veljelleen, joka, kaiketikin pyhän neitsyen vaikutuksesta, oli verrattain myötätuntoisella mielellä ja antoi siis Anjoun herttualle luvan palata Parisiin, milloin tämä vaan halusi. Herttua ja Bussy riensivät heti ensinmainitun asuntoon.

-- Hyvä ystävä, -- sanoi prinssi, -- kerroppa nyt minulle seikkailusi. Arveleppa: minä jo luulin sinun kuolleen.

-- Sen kyllä arvaan, armollinen herra.

-- Voinet kuvitella, että koko hovi jo oli mielissään sinun katoamisesi johdosta. Mutta nyt ei ole siitä kysymys. Sinä läksit minun luotani ottamaan selkoa eräästä kauniista, tuntemattomasta naisesta. Kuka hän oli, ja onko minulla mitään toiveita hänen suhteensa?

-- Kyllä, herra, te saatte niittää, mitä olette kylvänyt, nimittäin suuren häpeän.

-- Kuinka sanoitte, hyvä herra? -- kysyi herttua, ollen enemmän kummastuksissaan noista omituisista sanoista kuin Bussyn halventavasta äänilajista.

-- Kuulin sen jo teidän korkeutenne, -- vastasi Bussy kylmästi. On siis turhaa sanoa sitä uudelleen.

-- Selittäkää lähemmin, hyvä herra, ja jättäkää arvoitukset ja pistosanat Chicotin huoleksi.

-- Hyvä on, armollinen herra. Minä tyydyn vain terästämään hiukan teidän muistianne.

-- Mutta ken sitten on tuo nainen?

-- Minä luulen, että teidän korkeutenne oli hänet tuntenut.

-- Oliko se siis hän? -- huudahti herttua.

-- Oli, armollinen herra.

-- Ja oletko sinä hänet nähnyt.

-- Olen.

-- Onko hän puhutellut sinua?

-- Tietysti. Vain kummitukset eivät puhu. Muuten oli ehkä teidän korkeudellanne syytä pitää häntä kuolleena, ja ehkäpä te sitä myöskin toivoitte.

Herttua kalpeni ja seisoi kuin murtuneena kuullessaan nuo sanat mieheltä, jolta hänen pikemminkin olisi pitänyt odottaa imartelua.

-- Niin, armollinen herra, -- jatkoi Bussy, -- vaikka te miltei olitte pakottanut nuoren naisen etsimään marttyyrikuolemaa, on hän kuitenkin siitä pelastunut. Mutta älkää rauhottuko liian pian älkääkä vielä uskoko asian tulleen ratkaistuksi. Sillä samalla kun hän on pelastanut henkensä, on hän joutunut vielä pahemman onnettomuuden uhriksi kuin mitä kuolema olisi ollut.

-- Mitä sitten on hänelle tapahtunut? - kysyi herttua liikutettuna.

-- Hänelle on tapahtunut, armollinen herra, sellaista, että muuan mies on pelastanut hänen kunniansa ja elämänsä, mutta että se sama mies on vaatinut häneltä tuosta työstään niin kalliin palkan, että hänellä oli täysi syy katua ottaneensa lainkaan pelastustarjousta vastaan.

-- Jatka!

-- No niin, armollinen herra, välttääkseen joutumasta Anjoun herttuan jalkavaimoksi, on neiti de Méridor heittäytynyt miehen sellaisen syliin, jota hän inhoo.

-- Mitä sinä puhut?

-- Minä sanon, että Diana de Méridor nykyisin on Monsoreaun kreivittärenä.

Tavallisesti niin kalpea ruhtinas sävähti nuo sanat kuultuaan tulipunaiseksi.

-- Kristuksen veren kautta! -- huusi hän raivostuneena. -- Onko tuo tosiaankin totta.

-- On, kautta Jumalan, koska minä olen sen sanonut, -- vastasi Bussy, katse ylpeänä.

En minä sitä tarkoittanut, -- sanoi prinssi, -- enkä minä lainkaan epäile teidän uskottavuuttanne, Bussy. Minä tahdoin vain itseltäni kysyä, oliko mahdollista, että joku minun ylimyksistäni olisi uskaltanut ryöstää minulta sen naisen, jota minä rakastin.

-- Miksikäs ei? -- vastasi Bussy.

-- Ehkä siis sinäkin olisit tehnyt samoin?

-- Minä olisin menetellyt vieläkin paremmin, armollinen herra. Olisin sanonut teille, että te olitte tahrannut kunnianne.

-- Malttakaahan hetkinen, Bussy, -- virkkoi herttua, joka nyt jo hieman tointui. -- Olkaa hyvä ja kuulkaa minua. Ymmärrätte, hyvä ystävä, etten minä koetakaan puhdistautua.

-- Siinä teette väärin, hyvä prinssi, sillä te ette ole tavallista ylimystä parempi, kun on kysymys kunnianasioista.

-- Hyv'on! Juuri siitä syystäpä minä pyydän teitä Monsoreaun tuomariksi.

-- Minuako?

-- Teitä juuri. Ja teidän tulee sanoa minulle, eikö hän ole käyttäytynyt minua kohtaan kuin petturi.

-- Teitäkö kohtaan?

-- Niin, minua kohtaan, jonka tarkoitukset hän tunsi.

-- Ja teidän korkeutenne tarkoituksena oli...

-- Saada Diana rakastamaan itseäni.

-- Saadako hänet rakastamaan?

-- Niin, mutta etten missään tapauksessa käyttäisi väkivaltaa.

-- Ja sekö oli tarkoituksenne, armollinen herra? -- kysyi Bussy ivallisesti hymyillen.

-- Epäilemättä, ja se tarkoitus minulla oli viimeiseen hetkeen asti, vaikka Monsoreau koetti sitä kaikin mahdollisin verukkein vastustaa.

-- Armollinen herra, mitä te sanotte? Onko tuo mies siis tahtonut pakottaa teitä häväisemään Dianan?

-- On.

-- Neuvoillaanko?

-- Kirjeillään. Haluatteko nähdä yhden niistä?

-- Ah! -- huudahti Bussy, -- voiko tätä kaikkea uskoa!

-- Odota hetkinen, niin saat nähdä. Herttua otti nyt pienestä laatikosta esille kirjeen ja ojensi sen Bussylle.

-- Lue, -- sanoi hän, -- koskapa epäilet ruhtinaasi sanojen todenperäisyyttä.

Bussy otti vapisevin käsin kirjeen ja luki:

'Armollinen herra. Teidän korkeutenne voi olla levollinen. Asia järjestyy hyvin helposti, sillä nuori henkilömme matkustaa tänä iltana kahdeksaksi päiväksi erään tätinsä luo, joka asuu Luden linnassa. Mitä tuon nuoren tytön ennakkoluuloihin tulee, niin vakuutan minä, että ne haihtuvat heti kun hän saa nähdä teidän korkeutenne. Sillävälin olen minä toimessa... ja vielä tänä iltana on hän oleva Beaugén linnassa.

Teidän kunink. korkeut. uskollinen palvelija

_Bryant de Monsoreau_.'

-- No, mitäpä sanot siitä? -- kysyi prinssi, kun Bussy kahdesti oli lukenut kirjeen läpi.

-- Minä sanon, että teitä palvellaan hyvin, armollinen herra.

-- Päinvastoin, minut on petetty.

-- Olette oikeassa: minä unohdin lopputuloksen.

-- Se konna! Hän on kuvitellut minulle, että tyttö olisi kuollut.

-- Tyttö, jonka hän teiltä varasti. Se oli alentava teko. Mutta, -- lisäsi Bussy purevan ivallisesti, -- Monsoreaun kreiville antaa anteeksi hänen rakkautensa.

-- Haa! Luuletko niin!

-- Hm, -- myhähti Bussy, -- minulla ei ole siihen nähden mitään määrättyä mielipidettä. Minä luulen niin, jos tekin niin luulette.

-- Kerro nyt minulle, millä tavalla hän on menetellyt.

-- Hän on kuvitellut nuoren tytön isälle, että tyttö oli viety pois teidän määräyksestänne. Hän saapui Beaugén linnaan tuoden tytölle kirjeen Méridorin paroonilta. Suostutettuaan tytön lähtemään mukaansa sulki hän hänet Saint-Antoinen kadun varrella sijaitsevaan taloon, jossa hän, alituiseen pelotellen tyttöä teidän muka pahoilla aikomuksillanne, sai viimein tytön pakotetuksi menemään avioliittoon kanssaan.

-- Ja eikö tuo ole mitä inhottavinta halpamaisuutta? -- huudahti herttua.