Part 25

-- Mitäkö hänelle on tapahtunut? Tehän tiedätte hänen alituiseen huutaneen sitä henkilöä, jonka piti saapua Avignonista.

-- Onko tuo henkilö siis vihdoinkin saapunut?

-- On.

-- Oletteko nähnyt hänet?

-- Olen, piru vieköön!

-- Minkä näköinen hän on?

-- Avignonista tullut mieskö? Hän on pieni, laiha ja punakka.

-- Se on hän? -- huudahti Chicot.

-- No, kas niin, oikeassapas olin! Tehän se juuri hänet noudatitte tänne, koskapa tiedätte, minkä näköinen hän on.

-- Lähettiläs on siis tullut! Kertokaapas minulle kaikki hyvin tarkoin, veli Bernovillet.

-- Sen olen tekevä. Noin tunti takaperin näin erään pienen miehen ratsastavan ison hevosen selässä ja pysähtyvän portille.

-- "Onko mestari Nicolas täällä?" kysyi ratsastaja. Tiedättehän, että tuo rojalisti lurjus on sillä nimellä ottanut täällä asunnon.

-- "Kyllä hän on täällä", vastasin minä.

-- Ilmoittakaa hänelle, että se henkilö, jota hän on odottanut Avignonista, nyt on saapunut.

-- Aivan heti, hyvä herra. Mutta minun täytyy jo edeltäpäin huomauttaa teitä eräästä asiasta -- mestari Nicolas, joksi te häntä kutsutte, on kuolemaisillaan.

-- Sitä suuremmalla syyllä on teidän toimitettava mitä pikemmin minun terveiseni perille.

-- Mutta hän on hyvin sairas. Hän on saanut tarttuvan kuumetaudin.

-- No, kiiruhtakaa sitten, taivaan tähden! -- puhui mies.

-- Tahdotteko siis välttämättä, vaarasta huolimatta, tavata häntä?

-- Minun _täytyy_ häntä tavata, sanon minä.

Se pieni mies puhui niin rajulla ja käskevällä äänellä, ettei mikään vastustus voinut tulla kysymykseen. Minä siis saatoin hänet kuolevan huoneeseen.

-- Onko hän nyt siellä? -- kysyi Chicot.

-- On. Ja eikö olekin hassua? Mikä onnettomuus, ettei voi kuulla, mitä ne puhuvat!

-- Mutta mikä estää teitä menemästä sinne sisälle?

-- Hän lähetti minut pois teeskennellen ripityttää itsensä.

-- Mutta voittehan kuunnella oven takana.

-- Siinä olette oikeassa, -- virkkoi isäntä ja riensi huoneesta ulos.

Chicot puolestaan kiiruhti heti omalle tähystyspaikalleen ja näki Pierre de Gondyn istuvan sairaan pääalusen vieressä. Mutta he kumpikin puhelivat niin hiljaa, ettei Chicot erottanut heidän keskustelustaan ainoatakaan sanaa. Viiden minuutin kuluttua nousi de Gondy ylös, sanoi jäähyväiset ja meni tiehensä.

Chicot riensi ikkunan luo.

Ratsupalvelija piteli suitsista sitä suurta hevosta, josta isäntä oli puhunut. Pian ilmestyi siihen myöskin Guisen herttuain lähettiläs, nousi nopeasti satulaan ja läksi ratsastamaan suoraa päätä Parisia kohti.

-- Saamari! -- murahti Chicot. -- Kunpahan tuo mies vaan ei veisi mukanaan sukutaulua. Mutta minä hänet kyllä ehdin saada kiinni, vaikkapa minun pitäisi ajaa kymmenen hevosta kuoliaiksi. Mutta ehkäpä ei sentään, -- jatkoi hän, -- sillä nuo asianajajat ovat viekkaita kettuja, varsinkin tämä, ja minä epäilen... Mutta haluaisinpa tietää, -- lisäsi hän ja käveli kärsimättömänä edestakaisin lattialla, ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa kohdistuneet kokonaan toiselle taholle, -- tahtoisinpa tietää missä Gorenflot lurjus majailee!

Siinä samassa tuli isäntä takaisin.

-- Mies on matkustanut pois, -- sanoi hän.

-- Rippi-isäkö?

-- Juuri hän, vaikkei hän olekaan mikään rippi-isä yhtään enempää kuin minäkään.

-- Miten sairas voi?

-- Hän on keskustelun jälkeen mennyt tainnoksiin.

-- Oletteko varma siitä, että hän edelleenkin on huoneessaan?

-- Piru vieköön! Hän kait ei lähde huoneestaan, ennenkuin hänet viedään hautaan.

-- Hm! Menkää nyt hakemaan tänne minun matkatoverini mahdollisimman pian.

-- Vaikkako hän olisi juovuksissakin?

-- Vaikka juovuksissa, olkoon missä tilassa tahansa. Se tapahtuu hyvän asian tähden.

Bernovillet riensi heti ulos. Hän oli asiaansa innostunut mies.

Nyt oli Chicotin vuoro saada kuume. Hän näet ei tiennyt, pitikö hänen rientää de Gondyn jälkeen vaiko mennä Nicolas Davidia tapaamaan. Jos asianajaja olisi niin sairas kuin mitä ravintolanisäntä väitti, oli luultavaa, että hän oli jättänyt paperinsa de Gondylle. Siitäpä syystä Chicot kävelikin levottomana huoneessaan, sivellen kädellään otsaansa ja hapuillen aivoissaan harhailevista ajatuksista sitä johtotähteä, mikä ehkä päästäisi hänet tästä epäselvyyden pälkähästä.

Viereisessä huoneessa oli ihan hiljaista, eikä Chicotikaan voinut tähystyspaikaltaan erottaa mitään muuta kuin sängynnurkan.

Yht'äkkiä kuului ääniä rapuilta. Chicot hätkähti: munkki sieltä tulla jyrysi.

Mukanaan isäntä, joka turhaan pyysi häntä vaikenemaan, kapusi Gorenflot ylös rappuja, kovaa melua pitäen.

Chicot ehätti ovelle.

-- Vaiti! ole hiljaa, juoppolalli! -- huusi hän.

-- Juoppolalli, vaikka on vain hiukkasen maistellut! -- hihkui Gorenflot.

-- Kuulehan, tulehan tänne! Ja te, Bernovillet, tehän tiedätte...

-- Kyllä minä tiedän, -- vastasi isäntä merkitsevästi ja poistui huoneesta.

-- Tule tänne, sanon minä! -- jatkoi Chicot ja veti munkin huoneeseen. -- Meidän on puheltava vakavasti, jos sinä vaan siihen kykenet.

-- Oh! -- ähkyi Gorenflot, -- te laskette leikkiä, toveri. Minä olen yhtä vakava kuin aasi juodessaan.

-- Eli juotuaan, -- huomautti Chicot ja kohautti olkapäitään. Hän antoi munkin istuutua. Hänen katseensa oli niin vakava, että Gorenflotkin nyt ymmärsi täytyvänsä kuunnella.

-- No niin, mistä nyt _taaskin_ on kysymys? -- kysäsi Gorenflot, otaksuen Chicotin jälleen valmistavan hänelle ikävyyksiä.

-- Katsohan -- vastasi Chicot ankarasti, -- kysymys on siitä, ettet sinä lainkaan näy ajattelevan kutsumuksesi täyttämistä. Sinä kulutat päiväsi juopotteluun, eikä uskonnon asia sillä välin suinkaan edisty.

Gorenflot tuijotti hämmästyneenä nuhtelijaan.

-- Minäkö? -- virkkoi hän viimein.

-- Juuri sinä. Katsoppa vaan, minkä näköiseltä nytkin näytät. Kaapusi on repaleinen, ja sinä itse olet jossain tapellut, koska silmäsi on sinertävä.

Ettäkö minä? -- jatkoi Gorenflot, hämmentyen yhä enemmän noista nuhteista, joihin Chicot ei ollut häntä totuttanut.

-- Niinpä kyllä. Olet liassa polvien yläpuolelta. Ja minkälaista likaa sitten! Savea! Se todistaa, että sinä olet ottanut humalan jossain esikaupungissa.

-- Se on kyllä ihan totta, -- myönsi Gorenflot.

-- Voi sinua, syntinen! Ja genovevalaismunkki! Jos olisit edes fransiskaani, niin kävisi se jotenkuten päinsä. Varo itseäsi tuolla tavoin vastaisuudessa käyttäytymästä, sillä muuten minä erkanen sinusta. Ja onpa Lyonissa sitäpaitsi poliisejakin.

-- Armahtakaa minua, hyvä suojelijani! -- änkytti munkki ja alkoi, ellei juuri itkeä, niin kuitenkin ulvoa kuin petoeläin.

-- Hyi! -- nuhteli Chicot. -- Ja sinun tuolla tavoin hummaillessasi on tässä vieressä muuan naapuri ihan kuolemaisillaan.

-- Se on totta, -- myönsi Gorenflot katuvaisin katsein.

-- Sanoppa nyt: oletko kristitty? Jaa tahi ei?

-- Olen minä kristitty? -- huudahti Gorenflot, syöksähtäen ylös. -- Olenko minä muka kristitty! Sen vannon paavin hatun kautta, että olen, ja sen voisin todistaa vaikka pyhän Laurentiuksen tulikoetuksella.

Ja kädet ojennettuina, ikäänkuin vannoakseen valan, hän alkoi laulaa, niin että ikkunaruudut vähällä olivat särkyä:

"Mua kristityksi kutsutaan, ma siitä rikkauteni saan".

-- Jo riittää, -- virkkoi Chicot, -- kun kerran olet kristitty, niin elä salli veljesi kuolla ripittämättä.

-- Oikeassa olet. Missä sitten on tuo veljeni? Minä hänet kyllä ripitän, -- sanoi Gorenflot. -- Mutta ensin tahdon saada jotain juodakseni, sillä minä kuolen janoon.

Chicot ojensi munkille ison pikarillisen vettä, ja munkki kulautti sen melkein pohjaan.

-- Ah, poikani, -- sanoi hän, -- nyt alan nähdä paljo selvemmin.

-- Sepä on toki hyvä, -- vastasi Chicot, aikoen käyttää hyväkseen tuota valoisampaa silmänräpäystä.

-- No, mutta ketä minun on ripitettävä?

-- Naapuri parkaamme, joka on kuolemaisillaan.

-- Lähetä sille tuopillinen hunajalla sekoitettua viiniä, -- neuvoi Gorenflot.

-- Sitä en häneltä kylläkään kadehti, mutta hän tarvitsee pikemmin sielun kuin ruumiin ruokaa. Sinun on mentävä hänen luokseen.

-- Luuletteko minun olevan siihen tarpeeksi valmistuneen, herra Chicot? kysyi munkki hämillään.

-- Sinäkö? En ole nähnyt sinulla siihen tehtävään olevan milloinkaan enemmän kutsumusta kuin juuri nyt. Sinun tulee johdattaa hänet oikealle tielle, jos hän on eksynyt harhaan. Sinun on näytettävä hänelle suorin tie paratiisiin, jos hän sitä vaan haluaa.

-- Minä riennän hänen luokseen.

-- Elähän! Odotahan vähän! Minun täytyy selittää sinulle miten sinun on meneteltävä.

-- Mitä varten? Ikäänkuin minä en kahteenkymmeneen vuoteen olisi oppinut kutsumustani täyttämään!

-- Kyllä hyvinkin, mutta sinun tulee täyttää ei ainoastaan oma kutsumuksesi, vaan myöskin minun tahtoni, jolta sinun on kysyttävä neuvoa.

-- Teidänkö tahtonne?

-- Niin. Ja jos sinä sen täsmällisesti täytät, niin, huomaappa, mitä nyt sinulle sanon, niin sijoitan minä tuhat écuta Runsaudensarven ravintolaan sinun kontollesi, juodaksesi tai syödäksesi, kumminpuolin vaan haluat.

-- Syödä ja juoda samalla kertaa, siitä minä enimmin pidän.

-- Olkoon menneeksi. Tuhat écuta sinä saat, jos vaan ripität kuolevan.

-- Tietysti minä hänet ripitän, vaikka siihen paikkaan menehtyisin. Mutta sanokaapa minulle nyt, millä tavoin minun tulee häntä ripittää.

-- Kuule sitten: tuo munkinkauhtanasi herättää suurta kunnioitusta. Sinä puhut Jumalan ja kuninkaan nimessä. Sinun täytyy kaunopuheliaisuutesi avulla pakottaa tuo mies antamaan sinulle ne paperit, jotka hän juur'ikään sai Avignonista.

-- Mutta mitä varten minä häntä siihen pakottaisin?

Chicot katsahti sääliväisesti munkkiin.

-- Ansaitaksesi nuo tuhat écuta, senkin pöllö! -- sanoi hän.

-- Aivan oikein, -- vastasi Gorenflot. -- Nyt minä menen.

-- Odotahan vähän. Hän tulee sanomaan sinulle, että hän juuri äsken antoi ripittää itsensä.

-- No, jos hän kerran jo on ripityttänyt itseään, niin mitäpä minulla siellä silloin enää on tekemistä?

-- Sinun on vastattava hänelle, että hän valehtelee ja että se henkilö, joka äsken kävi hänen luonansa, ei ollut mikään rippi-isä, vaan pelkkä vehkeilijä samoin kuin hän itsekin.

-- Mutta silloin hän suuttuu.

-- Mitä sinä siitä välität? Hänhän on kuolemaisillaan.

-- Se on totta.

-- Sitten sinun tulee puhua Jumalasta, perkeleestä ja mistä vaan tahdot, mutta tavalla tahi toisella on sinun järjestettävä asiat siten, että saat käsiisi Avignonista tulleet paperit.

-- Mutta entä jos hän kieltäytyy luovuttamasta niitä minulle?

-- Siinä tapauksessa on sinun evättävä häneltä synninpäästö, sinun on julistettava hänet kirkonkiroukseen, pantava pannaan.

-- Taikka minä riistän häneltä paperit väkisin.

-- Tee kuten haluat. Mutta näytäppä nyt, oletko riittävän selvä voidaksesi täsmälleen täyttää minun määräykseni?

-- Aivan säntilleen, sen saatte nähdä.

Näin sanoen nosti Gorenflot kätensä leveille kasvoilleen, ikäänkuin sivelläkseen niiltä pois kaikki juopumuksen jälet. Hänen katseensa muuttui tyyneksi, vaikkakin, jos sitä olisi lähemmin tarkastellut, siinä olisi voinut huomata jotain tuijottavaa. Hänen suustaan pääsi vain arvokkaita sanoja, ja kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat selvyyttä, vaikkapa hän vielä vapisikin hieman. Hän astui juhlallisena ovea kohti.

-- Varro vähäsen! -- sanoi Chicot. -- Kun hän on luovuttanut sinulle paperit, niin pitele niitä lujasti toisessa kädessäsi ja koputa toisella kädelläsi seinään.

-- Mutta entä jos hän ei annakkaan niitä minulle?

-- Niin koputa kuitenkin.

-- Hyvä on.

Gorenflot läksi nyt huoneesta. Sillä aikaa Chicot, ollen mitä ankarimman mielenliikutuksen vallassa, asetti korvansa seinää vasten voidakseen kuulla vähäisimmänkin melun. Muutaman minuutin kuluttua astui munkki naapurin huoneeseen. Asianajaja kohosi ylemmä sängyssään ja tuijotti sisälletulijaa.

-- Päivää veljeni! -- virkkoi Gorenflot, astui keskelle huonetta ja ojensi suoraksi paksun vartalonsa.

-- Mitä haette täältä, isä? -- mutisi sairas heikolla äänellä.

-- Poikani, minä olen vain munkki parka ja olen saanut tietää teidän olevan vaarallisesti sairaana. Senvuoksi olen tullut puhumaan teille sielunne autuudesta.

-- Minä kiitän, -- sanoi kuoleva, -- mutta luulen teidän huolenpitoanne tarpeettomaksi. Nyt minä tunnen voivani vähän paremmin.

Gorenflot pudisti päätään.

-- Niinkö luulette? -- kysyi hän.

-- Olen siitä varma.

-- Se on vain saatanan juoni, saatanan, joka tahtoo, että te kuolisitte ilman rippiä.

-- Siinä tapauksessa saatana pettyy, -- virkkoi sairas, -- sillä minä olen juuri äskettäin ripityttänyt itseni.

-- Kenen edessä?

-- Erään avignonilaisen papin. Gorenflot pudisti vielä kerran päätään.

-- Se ei ollut mikään pappi, -- virkkoi hän.

-- Kuinka! Eikö se ollut pappi?

-- Ei.

-- Kuinka sen tiedätte?

-- Minä tunnen hänet, -- vastasi Gorenflot niin varmalla äänellä, että asianajaja hämmentyi, niin vaikeata kuin yleensä onkin saada asianajajia hämmästymään.

-- Niin ollen, koska teidän terveydentilanne ei ole parempi, -- jatkoi munkki, -- ja koska tuo mies ei ollut mikään pappi, on teidän annettava ripittää itsenne.

-- Minä en pyydä mitään muuta, -- vastasi asianajaja hieman kovemmalla äänellä, -- kuin että saan ottaa ripin keneltä itse haluan.

-- Teillä ei enää ole aikaa haetuttaa ketään muuta, poikani. Sitäpaitsi, koska minä kerran olen täällä...

-- Mitä! Eikö minulla ole aikaa? -- huudahti sairas äänellä, joka alkoi kuulostaa yhä voimakkaammalta. -- Mutta kun minä sanon teille, että voin paremmin, kun vakuutan, että tällä kertaa varmasti vältän kuoleman...

Gorenflot pudisti kolmannen kerran päätään.

-- Mutta minä, -- sanoi hän yhtä varmasti, -- minä, poikani, vakuutan, ettei minulla ole vähääkään toivoa teidän toipumisestanne. Teidät on tuominnut kuolemaan niin hyvin lääkäri kuin jumalallinen Sallimuskin. On julmaa sanoa se teille, sen hyvin ymmärrän. Mutta sitä tietähän me kaikki ennemmin taikka myöhemmin matkaamme. On olemassa vaaka, oikeuden vaaka, ja onhan sitäpaitsi lohduttavaa kuolla, kun tietää heräävänsä toisessa elämässä. Siis, rakas lapseni, ripityttäkää itsenne.

-- Minäpä vakuutan teille, isä, että tunnen itseni paljo voimakkaammaksi, ja se todennäköisesti johtuu teidän pyhästä läsnäolostanne.

-- Erehdystä, poikani, erehdystä, -- selitti Gorenflot. -- Viimeisenä hetkenään tuntee ihminen jonkinlaista liekehtivää elinvoimaa, se on kuin lamppu, joka sammumisensa edellä vielä kerran leimahtaa. Selittäkääpä nyt, -- jatkoi munkki ja istahti sängyn reunalle, -- tunnustakaapa minulle pyyteenne, salahankkeenne ja vehkeilynne.

-- Pyyteeni, salahankkeeni ja vehkeilyni! -- toisti Nicolas David, jota alkoi hieman pelottaa tuo merkillinen, hänelle tuiki tuntematon munkki, joka nähtävästi hyvinkin tunsi hänet itsensä.

-- Ne juuri, -- jatkoi Gorenflot ja näytti ihan rauhassa valmistautuvan kuuntelemaan. -- Sittenkun olette puhunut minulle kaiken, annatte te minulle paperit. Kentiespä Jumala suo minun silloin antaa teille synninpäästö.

-- Mitkä paperit? -- huudahti sairas äänellä niin voimakkaalla, että olisi voinut luulla hänen olevan täysin terveen.

-- Ne paperit, jotka tuo luuloteltu pappi on tuonut teille Avignonista.

-- Mutta kuka on sanonut teille, että tuo luuloteltu pappi on tuonut minulle mitään papereita? -- kysyi asianajaja, pistäen toisen jalkansa ulos sängystä. Hänen äänensä oli niin raju, että Gorenflot hätkähti ja oli hämmentyä tehtävässään. Hän siitä kuitenkin pian tointui ja ajatteli sopivan hetken tulleen osottaakseen päättäväisyyttään.

-- Hän, joka sen on sanonut, tietää mitä sanoo, -- virkkoi munkki. -- Siis paperit tänne, paperit, taikka minä en anna minkäänlaista synninpäästöä.

-- Haa! Vai tarvitsen minä sinun synninpäästöäsi, roisto! -- huudahti David, syöksähtäen ylös sängystä ja tarttuen Gorenflotin kurkkuun.

-- Hyvänen aika! huudahti tämä. -- Tehän hourailette! Ettekö siis halua ripityttää itseänne?

Asianajajan peukalo, joka taidokkaasti oli osunut munkin kurkun kohdalle, keskeytti hänen puheensa, ja siitä seurasi korinan tapainen sähinä.

-- Kyllä minä ripitän sinut, minä, sinä kirottu munkki! -- huusi asianajaja David. -- Ja mitä hourimiseen tulee, niin saatpa nähdä, tokko se estää minua kuristamasta sinua kuoliaaksi.

Veli Gorenflot oli väkevä, mutta kaikeksi onnettomuudeksi oli hän nyt siinä herpoutumisen tilassa, jolloin juopumus vaikuttaa hermostoon ja veltostuttaa sen, mikä tavallisesti tapahtuu samalla kertaa kuin siveelliset ominaisuudet toiselta puolen alkavat jälleen voimistua.

Hän siis kykeni ainoastaan nousemaan tuoliltaan, tarttumaan molemmin käsin kiinni asianajajaan ja heittämään hänet luotaan. Totuus vaatii sanomaan, että veli Gorenflot, niin väsähtänyt kuin olikin, kuitenkin antoi Nicolas Davidille niin voimakkaan sysäyksen, että tämä lensi selälleen kauvas lattialle. Mutta vihasta mielettömänä hän nousi ylös, tarttui siihen pitkään, vaatteittensa alla olevaan miekkaan, jonka mestari Bernovilletkin oli nähnyt, vetäisi sen huotrasta ja syöksyi munkkia kohti.

-- Nyt onkin sinun vuorosi ripityttää itsesi, -- sanoi hän karkealla äänellä, -- taikka muuten täytyy sinun kuolla.

Gorenflot selvisi humalastaan täydellisesti, tuntiessaan kylmän miekankären kaulallaan.

-- Ahaa! -- virkkoi hän. -- Te ette siis ollutkaan sairas. Se olikin siis vain teeskentelyä.

-- Sinä unohdat, ettei nyt enää olekkaan sinun vuorosi kysellä, vaan ainoastaan vastata. Kuka sinä olet?

-- Senhän vallan hyvin näette, -- vastasi munkki.

-- Se ei ole mikään vastaus, -- virkkoi asianajaja, puristaen lujemmin miekkansa kahvaa.

-- Mutta varokaahan, helkkarissa! Jos te tapatte minut ennenkuin ehdin vastata, niin ettehän saa mitään tietää.

-- Se on totta. Mikä nimesi?

-- Veli Gorenflot.

-- Oletko siis tosiaankin munkki?

-- Olenpa tietenkin.

-- Mistä johtuu se, että sinä olet Lyonissa?

-- Siitä että minut on karkoitettu.

-- Kuka on neuvonut sinua tähän majataloon?

-- Sattumus.

-- Kuinka kauan olet täällä ollut?

-- Kuusitoista vuorokautta.

-- Mistä syystä olet urkkinut minun puuhiani?

-- Sitä en ole tehnyt.

-- Mistä sitten tiesit minun saaneen joitakin papereita?

-- Koska minulle oli niin sanottu.

-- Kuka sen sinulle sanoi?

-- Hän, joka lähetti minut tänne teidän luoksenne.

-- Kuka sinut sitten tänne lähetti?

-- Sitä en voi teille sanoa.

-- Mutta se sinun kuitenkin täytyy sanoa.

-- Odottakaa, odottakaa! -- kirkui munkki. -- Malttakaa! Minä huudan apua, minä huudan...

-- Ja minä sinut tapan.

Munkilta pääsi huuto. Veripisara kimalteli jo asianajajan miekankäressä.

-- Mikä on hänen nimensä? -- kysyi hän.

-- Ah, nyt en voi enää pidättäytyä, -- huokaili munkki. -- Olen ollut ilmaisematta sitä niin kauvan kuin olen voinut.

-- Se on kyllä totta. Sinä olet pelastanut kunniasi. Mutta sanoppa nyt, kuka sinut on tänne lähettänyt.

-- Hän on...

Gorenflot yhäkin epäili. Hän ei mielellään olisi ilmaissut ystäväänsä.

-- Sano heti paikalla! -- ärjäsi asianajaja ja polki jalkaansa lattiaan.

-- Enhän minä siitä mihin pääse. Hän on Chicot.

-- Kuninkaan narriko?

-- Hän juuri.

-- Ja missä hän on nyt?

-- Tässä, -- kuului siinä samassa kolmas ääni. Chicot oli ilmestynyt kynnykselle kalpeana, vakavana ja paljastettu miekka kädessä.

33.

Taistelu.

Kun mestari Nicolas sai nähdä tuon miehen,, jonka hän tunsi pahimmaksi vihollisekseen, teki hän kauhua ilmaisevan liikkeen.

Gorenflot käytti tilaisuutta hyväkseen heittäytyäkseen syrjään ja siten pelastaakseen kaulansa asianajajan miekan tieltä.

-- Auttakaa minua! -- huusi hän. -- Auttakaa!

Hän tahtoo minut tappaa!

-- Ahaa, paras herra David! -- virkkoi Chicot. -- Vai te se olettekin! Onpa hauskaa tavata teitä.

Sitten gascognelainen kääntyi munkin puoleen ja sanoi tälle:

-- Paras Gorenflot, sinun läsnäolosi munkkina oli täällä äsken tarpeellinen, kun luultiin tämän herran olevan kuolemaisillaan, mutta nyt, voidessaan paremmin, hän ei enää tarvitse mitään rippi-isää, vaan saa hän sen sijaan tekemistä aatelismiehen kanssa.

David koetti saada huulilleen halveksivaa hymyilyä.

-- Juuri niin, sellaisen aatelismiehen kanssa, joka näyttää teille olevansa oikeata lajia, -- jatkoi Chicot. -- Gorenflot, menkääpä huviksenne vartioimaan porstuaan, ettei kukaan saa häiritä minua keskustellessani tämän herran kanssa.

Gorenflotista ei ollut mikään mieluisempaa kuin päästä Nicolas Davidista mahdollisimman kauvas. Hän riensi ulos paljo keveämmin askelin kuin oli tullut sisälle. Chicot sulki sitten oven ja pani reikelin hakaan.

David tunsi alussa helposti selitettävää mielenliikutusta, mutta pian hän siitä tointui, sillä hän luotti taitavuuteensa miekkailijana, huomattuaan olevansa tekemisissä vain yhden ainoan henkilön kanssa. Kun gascognelainen oli saanut suletuksi oven ja kääntynyt ympäri, näki hän Davidin nojaavan sänkyään vastaan, ja miekka kädessään hilpeästi hymyilevän.

-- Pukekaa vaatteet yllenne, herra, -- sanoi Chicot. -- Annan teille siihen aikaa, sillä en halua olla edullisemmassa asemassa kuin tekään. Tiedän, että olette taitava miekkailija, mutta se on minulle ihan samantekevää.

David alkoi nauraa.

-- Pila on mainio, -- virkkoi hän.

-- Onpa kyllä, varsinkin minun mielestäni, koska olen sen itse sanonut. Ja se tulee teistä pian tuntumaan vieläkin paremmalta, sillä olettehan älykäs mies ja ymmärrätte sellaisia asioita. Mitäpä luulette minun täältä hakevan, mestari Nicolas?

-- Kaiketikin niitä iskuja, jotka minä jäin teille Mayennen herttuan nimessä velkaa sinä päivänä, jolloin te niin ketterästi hyppäsitte ulos ikkunasta.

-- En, hyvä herra, ne minulla ovat kylläkin mielessäni ja minä kyllä maksan ne takaisin sille henkilölle, joka minulle ne antoi, olkaa varma siitä. Mutta nyt minä olen tullut hakemaan muuatta sukutaulua, jonka herra Pierre de Gondy juuri äsken on teille jättänyt.

David kalpeni.

-- Mitä sukutaulua?

-- Sitä, joka osottaa, niinkuin tiedätte, että Guisein herttuat suorassa linjassa polveutuvat Kaarle Suuresta.

-- Ahaa, -- sähähti David, -- te olette siis urkkija, hyvä herra. Minä pidin teitä vain narrina.

-- Minä olen, jos teitä niin haluttaa, kumpaakin: urkkija, saadakseni teidät hirtetyksi, ja narri, voidakseni sitten hirttämisellenne nauraa.

-- Minäkö tulisin hirtetyksi?

-- Siekailematta, hyvä herra. Toivoakseni ette voi vaatia kaulanne katkaisemista, sillä sellainen oikeus kuuluu ainoastaan aatelismiehille.

-- Mutta kuinka se voi käydä päinsä, jos saan luvan kysyä?

-- Aah, ei mikään ole sen helpompaa. Minun vain tarvitsee kertoa totuus. Minun täytyy sanoa teille, paras herra David, että minä viime kuussa olin saapuvilla eräässä kokouksessa, joka pidettiin Guisen herttuoiden ja rouva de Montpensierin kesken. Pyhän Genovevan luostarissa.

-- Tekö?

-- Minä olin rippituolissa, niinkuin tekin, mutta vastakkaisella puolella olevassa. Niissä on surkean epämukavata istua, vai kuinka? Minulla oli enemmänkin syytä sitä valittaa, minä kun olin pakotettu odottamaan kokouksen loppua, ja se kesti melko kauvan. Kuulin kaikki puheet, näin Anjoun herttuan kruunaus-ilveilyn, mikä ei lainkaan huvittanut. Sen sijaan meni tuo pikku loppunäytös aika lailla mukiin -- tuo Lothringin herttuoiden sukutaulu, jonka oli tarkastanut, korjannut ja parantanut mestari Nicolas David.

-- Vai tunnette te siis sukutaulun, -- virkkoi David, vaivoin vihaansa hilliten.