Part 24

Ollen tyytyväinen tähän selitykseensä, mikä näytti saaneen itse Chicotinkin vakuutetuksi asiasta, astui Gorenflot arvokkaana huoneesta ulos ja ohjasi sitten askeleensa sänkyynsä, jonka Chicot, peläten munkin mahdollisia varomattomuuksia, oli valmistuttanut omaan makuuhuoneeseensa.

Seuraavan aamun sarastaessa olisi veli Gorenflot, ellei olisi nukkunut mitä sikeimmässä unessa, saattanut nähdä, miten Chicot nousi ylös ja meni ikkunan luo tähystelemään uudinten välistä. Vaikka olikin ikkunaverhojen suojassa, peräytyi Chicot kuitenkin hetkisen kuluttua askeleen takaperin, ja jos Gorenflot olisi ollut valveilla, olisi hän kuullut ennenmainittujen muuliaasien kavioitten äänen kivetyllä pihalla.

Chicot riensi heti Gorenflotin luo ja puisteli häntä siksi kunnes hän viimein avasi silmänsä.

-- Enkö siis saa hetkenkään lepoa? -- änkytti Gorenflot, vaikka oli nukkunut kymmenen tuntia yhtäpäätä.

-- Pian ylös! -- huusi Chicot. -- Me matkustamme heti paikalla.

-- Entä aamiainen? -- kysyi munkki.

-- Sen saamme Montereauhin mennessämme.

-- Mikä paikka on Montereau? -- kysyi nyt maantiedettä ylen vähän taitava munkki.

-- Montereau, -- vastasi gascognelainen, -- on kaupunki, jossa syödään aamiaista. Siinä on sinulle tarpeeksi tietoja. Vai eikö?

-- On, -- virkkoi Gorenflot yksikantaan.

-- Nyt, veikko, -- sanoi gascognelainen, -- menen minä maksamaan laskumme. Ja ellette viiden minuutin kuluttua ole valmis, matkustan minä yksin.

Munkin pukeutumiseen ei yleensä tarvita pitkää aikaa. Gorenflot tarvitsi siihen kuitenkin kuusi minuuttia. Portille ehdittyään huomasi hän Chicotin sotilaallisen täsmällisenä päässeen jo vähän matkaa edelle.

Tällä kertaa piti Chicot sanansa, ja aamiainen syötiin Montereaussa.

Siten jatkettiin matkaa monta päivää. Eräänä iltana tuli Chicot ylen pahalle tuulelle, sillä hän ei päivällisten jälkeen ollut nähnyt takaa-ajettaviansa.

Tuskin oli päivä ehtinyt sarastaa, kun hän jo oli jalkeilla ja kiskomassa toveriaan hereille. Jo matkan alusta pyyhkäsivät he täyttä ravia, mikä ennen pitkää kiihtyi mitä nurjimmaksi neliseksi. Mutta niin nopeasti kuin matkustivatkin eivät he kuitenkaan saaneet mitään muuliaaseja näkyviinsä. Keskipäivän aikaan olivat aasi ja hevonen menehtyä uupumuksesta. Chicot meni nyt muutamaan Villeneuve-le-Roin sillan luona sijaitsevaan tullitaloon.

-- Oletteko nähnyt kolmen matkustajan ratsastavan tästä tänä aamuna ohi muuliaaseilla? -- kysyi hän.

-- Emme, mutta kyllä eilen illalla seitsemän seudussa, -- vastasi tullivartija.

-- Panitteko merkille, miltä ne näyttivät?

-- Paninpa niinkin ja näin ne niinkuin muutkin matkustajat.

-- Millaista väkeä ne näyttivät olevan?

-- Yksi näytti isännältä ja toiset kaksi palvelijoilta.

-- Juuri niitä tarkoitankin, -- sanoi Chicot.

Hän pisti ecun tullimiehen kouraan.

Sitten hän mutisi itsekseen:

-- Vai eilen illalla seitsemän seudussa! Ne ovat kaksitoista tuntia edellä. Mutta reippautta!

-- Kuulkaapas, herra Chicot, -- virkkoi munkki, -- te sanotte, että reippautta. Sitä kyllä on minussa itsessäni, mutta katsokaapas vaan Panurgea.

Tuo eläin parka, joka jo kaksi päivää oli yli voimainsa ponnistellut, todellakin horjui.

-- Ja katsokaapa hevostannekin, -- jatkoi Gorenflot, -- katsokaahan, missä tilassa se on!

Jalo eläin oli yltäpäältä vaahdossa, ja veri näytti tahtovan pusertua hevosparan silmistä. Chicot tutki tarkoin kumpaakin elukkaa ja näytti olevan samaa mieltä toverinsa kanssa. Gorenflot hengitti hieman keveämmin.

-- Kuuleppas, veli almujenkerääjä, tässä on nyt tehtävä nopsa päätös.

-- Mutta senhän teimme jo pari päivää sitten!

-- On välttämätöntä, että me erkanemme, -- sanoi Chicot, käyden suorastaan asiaan.

-- Äh! -- murahti Gorenflot, -- aina vaan samaa pilaa! Erota! Mitä varten?

-- Te matkustatte liian hitaasti, toveri.

-- Vai niin! Minähän riennän kuin tuuli. Olemmehan tänä aamuna laskeneet neljä viisi tuntia yhtä kyytiä.

-- Eikä se sittenkään riitä.

-- Lähtekäämme siis heti matkaan. Kuta nopeammin me matkustamme, sitä pikemmin pääsemme perille. Sillä kait me kuitenkin kerran johonkin määräpaikkaan saavumme.

-- Hevosenipa ei pääse eteenpäin eikä teidän aasinnekaan.

-- No, mitä meidän sitten on tehtävä?

-- Me jätämme ne tähän ja otamme ne taas palatessamme.

-- Entäpä te? Meinaatteko jatkaa matkaa jalkaisin?

-- En, me ostamme itsellemme muuliaasit.

Chicot tuli pian takaisin, tuoden tullessaan kaksi muuliaasia, joilla he sinä päivänä ratsastivat kaksikymmentä liöötä. Illalla sai Chicot erään hevosenkengityspaikan edustalla ilokseen nähdä kolme muuliaasia, mutta gascognelaisen tottunut silmä havaitsi pian, että silavyöt ja muulien omistajat olivat poissa. Satulat oli otettu niiden selästä, ja niin hyvin isäntä kuin palvelijatkin olivat tipotiessään. Ja elukoiden ympärillä hääriskeli joukko Chicotille tuikituntemattomia henkilöitä, jotka näyttivät arvioivan niiden hintaa: muuan hevoskauppias, hevosenkengittäjä ja pari fransiskaanimunkkia.

-- Meneppä tuonne, -- virkkoi Chicot Gorenflotille, -- ja lähentele noita munkkeja. Vie ne johonkin syrjään ja puhele heidän kanssaan -- munkeilla ei kait liene mitään salattavaa toisiltaan. Ota selville, mistä nuo muuliaasit ovat tulleet, mitä ne maksavat ja mihinkä niiden omistajat ovat menneet.

Gorenflot totteli. Hän palasi takaisin hetken perästä.

-- Ensinnäkin olen saanut kuulla, -- kertoi hän, -- että olemme matkalla Lyoniin.

-- Sen tiedän minäkin, -- vastasi Chicot.

-- Se muuliaasien omistajista, joka on näyttänyt isännältä, on toisen palvelijan seurassa lähtenyt Avignoniin päin.

-- Entä toinen palvelija?

-- Hän on jatkanut matkaa Lyoniin.

-- Hyvä! Mutta miksi on isäntä lähtenyt Avignoniin? Luulin hänen aikoneen Roomaan. Mutta, -- jatkoi Chicot kuin itsekseen -- minähän kyselen sinulta asioita, joita et tunne.

-- Tunnenpa niinkin, -- vastasi Gorenflot.

-- Kuinka! Tunnetko?

-- Tunnen. Hän on lähtenyt Avignoniin syystä että hänen pyhyytensä paavi on lähettänyt sinne erään lähettilään, jolla on valtuutus toimia hänen nimessään.

-- Hyv'on! -- virkkoi Chicot, -- minä ymmärrän!... Entä muuliaasit?

-- Muuliaasit olivat perin uupuneet ja he olivat myyneet ne eräälle hevoskauppiaalle, joka taas puolestaan tarjosi niitä fransiskaaneille.

-- Kuinka paljosta?

-- Viidestätoista pistoolista kappaleelta.

-- Mutta kuinka he senjälkeen ovat matkaa jatkaneet?

-- Hevosilla, jotka he olivat ostaneet eräältä ratsumestarilta, joka taas oleksii täällä hankkimassa hevosia rykmentin tarpeeksi.

-- Helkkari vieköön, toveri! -- huudahti Chicot. -- Sinä olet kelpo mies, ja vasta tänään osaan antaa sinulle oikean arvon. Mutta saata nyt päätökseen asti tämä asia, kun sen niin onnellisesti olet alottanut. Ota meidän muuliaasimme ja tarjoa niitä kymmenestä pistoolista fransiskaaneille. He kai pitävät sinun kauppaasi edullisempana.

-- Niin ne tekevätkin, -- sanoi Gorenflot. -- Muuten minä ilmiannan heidät heidän priorilleen.

-- Hyvin ajateltu, toveri! Sinä esiinnyt yhä enemmän eduksesi.

-- Mutta kuinkas me, -- kysyi Gorenflot, -- jatkamme matkaamme?

-- Hevosilla, hyvä ystävä.

-- Ai ai! -- mölähti munkki ja kynsäsi korvallistaan.

-- Mitä nyt? -- virkkoi Chicot. -- Sinähän olet kelpo ratsastaja!

-- Äh, -- murahti Gorenflot, -- hätätilassa kylläkin.

Chicot meni kauppalan majataloon. Sieltä hän löysi ratsumestarin ja osti tältä heti kaksi hevosta. Ratsumestari merkitsi ne matkalla kuolleiksi ja saattoi se siitä syystä myydä kolmestakymmenestäviidestä pistoolista.

Gorenflot sai myös pian asiansa toimitetuksi. Hän oli myynyt muuliaasit fransiskaanimunkeille. Varsin tyytyväisenä salli Chicot hänen mennä juomaan pullon viiniä. Munkki joi kaksi. Sitten he kumpikin nousivat ratsujensa selkään.

Kun Gorenflot huomasi illallisensa ikäänkuin lentävän edellään, kannusti hän reippaasti hevostaan. Sitäpaitsi oli hän nyt jo edistynyt ratsastamistaidossa: sen sijaan että olisi pitänyt toisella kädellään kiinni harjasta ja toisella hännästä, niinkuin ennen oli tehnyt, tarttui hän nyt molemmin käsin satulannuppiin ja laski menemään sellaista kyytiä kuin Chicot vaan toivoi. Lopuksi innostui hän vieläpä enemmänkin kuin suojelijansa. Sillä joka kerta kun Chicot hiljensi nelisensä raviksi, antoi munkki mennä neliä ja huutaa hoilasi hevoselleen.

Ja niinpä hyvistä harrastuksista seuraa ansaittu palkinto: seuraavan päivän iltana oli Chicot saavuttanut mestari Nicolas Davidin, joka edelleenkin esiintyi palvelijan puvussa, eikä enää päästänytkään mestaria näkyvistään. Kahdeksantena päivänä Parisista lähdettyään saapuivat he kaikki kolme illan suussa Lyoniin.

Tämä tapahtui suunnilleen samaan aikaan, jolloin Bussy ja kreivi ja kreivitär Saint-Luc saapuivat Méridorin linnaan.

31.

"Kultaisen joutsenen" ravintola.

Mestari Nicolas David, palvelijaksi pukeutuneena valitsi asunnokseen kaupunkiin päästyään sen parhaan majatalon, nimittäin "Kultaisen joutsenen".

-- Onko sinullakaan mitään sitä vastaan, jos me menemme asumaan "Kultaiseen joutseneen?" -- kysyi gascognelainen matkatoveriltaan.

-- Eipä vähintäkään.

-- Mene vuokraamaan sieltä meille huone. Sano, että odotat jotain sukulaistasi. Asettaudu senvuoksi odottelemaan minua portille. Minä kävelen sillävälin muualla enkä tule sinne, ennenkuin tulee pimeä, jolloin toivon löytäväni sinut sovitulta paikalta. Kun tulet tuntemaan huoneiston, niin vie minut meidän huoneeseemme niin etten tapaa ketään sellaista, jonka en haluaisi minua näkevän. Ymmärrätkö?

-- Täydellisesti, -- vastasi Gorenflot.

-- Valitse suuri ja valoisa huone mahdollisimman lähellä sitä huonetta, jonka tuo kaupunkiin äsken saapunut matkustaja on vuokrannut. Huoneen tulee olla kadunpuoleisen, niin että minä voin nähdä majataloon tulevat ja sieltä poistuvat henkilöt. Elä millään ehdolla mainitse minun nimeäni ja lupaa runsaat juomarahat.

Gorenflot suoritti tehtävänsä mitä parhaiten. Huone vuokrattiin, ja iltapuoleen saapui Chicot. Munkki, viekkaana kuin kaikki muutkin kirkonpalvelijat, vaikka yleensä ovatkin luonnostaan tyhmänpuoleisia, ilmoitti Chicotille, että heidän huoneensa, huolimatta siitä että sillä oli toinen sisäänkäytävä kuin Nicolas Davidin huoneella, kuitenkin oli ihan viimeksimainitun huoneen vieressä ja että sen erotti siitä vain lautaseinä, jonka tarvittaessa saattoi helposti porata läpi.

-- Se mitä nyt olet minulle sanonut, -- virkkoi Chicot, -- ansaitsee palkinnon, ja sinä saat tänä iltana illallispöydässäsi Xeres-viiniä. Totisesti sinä sitä saat, niin totta kuin nimeni on Chicot.

Chicot kutsutti nyt isännän sisälle. Tämä saapui, mutta ilmoitti, että hänen ensin täytyi puhua muutama sana erään toisen matkustavaisen kanssa.

Chicot arvasi että tämä matkustavainen oli hänen ystävänsä asianajaja.

-- Mitäpähän heillä olisi toisilleen puhumista? -- virkkoi Chicot.

-- Luuletteko ehkä, että isäntä ja tuo teidän matkustavaisenne ovat salaisessa liitossa keskenään?

-- Saamari! Näettehän sen selvästi, koskapa tuo lurjus, joka juuri oli täällä sisällä ja joka luullakseni oli isäntä...

-- Kyllä hän oli isäntä itse, -- huomautti munkki.

-- Koska hän alentuu puhuttelemaan palvelijaksi puettua miestä.

-- Ooh, -- sanoi Gorenflot, -- hän on nyttemmin muuttanut pukua. Minä olen hänet nähnyt. Hän on kokonaan mustiin puettu.

-- Ahaa! -- virkkoi Chicot. -- Isäntä siis varmasti tietää salaisuuden.

-- Ettekö tahdo, että minä koettaisin ripittää hänen eukkoaan? -- kysäsi Gorenflot.

-- En, -- vastasi Chicot. -- Minusta olisi parempi, että sinä kävelisit hieman kaupungilla.

-- Entäpä illallinen? -- huomautti Gorenflot.

-- Sen annan minä kattaa valmiiksi sinun poissaollessasi. Tuossa on ecu, jolla voit odotellessasi pitää lystiä.

Parahiksi oli Gorenflot ehtinyt päästä ulos, kun Chicot jo otti esille poran ja kaivoi sillä reiän seinään. Seinän paksuuden vuoksi hän tosin ei voinut nähdä sen takana olevan huoneen kaikkia osia, mutta kun hän pani korvansa reiän kohdalle, saattoi hän jotenkin selvästi kuulla kaikki mitä huoneessa puhuttiin.

Huoneessaolijat olivat kuitenkin asettuneet sellaiseen paikkaan, että Chicot selvästi näki isännän ja Nicolas Davidin, jotka keskustelivat keskenään.

Chicot tosin ei saanut ihan joka sanasta selkoa, mutta sen verran hän kuitenkin sai keskustelusta selville, että Davis kerskui uskollisuudellaan kuninkaaseen ja puhui eräästä tehtävästä, jonka herra de Morvilliers oli hänen suoritettavakseen uskonut.

Davidin puhuessa kuunteli isäntä kylläkin hyvin arvokkaasti, mutta samalla jonkun verran välinpitämättömästi, sillä hän vastaili vain lyhyesti. Chicosta tuntui hänen katseessaan ja äänessään olevan eräänlaista ivaa joka kerta kun David puhui kuninkaasta.

-- Ha haa -- ajatteli Chicot, -- eiköhän isäntämme vain lienekin liigalainen? Siitä minun otettava selko.

Ja kun Nicolas Davidin kamarista ei enää kuulunut mitään tärkeämpää keskustelua, odotti Chicot vuorostaan, että isäntä nyt tulisi häntä tapaamaan.

Viimein ovi avattiinkin.

Isäntä piteli lakkia kädessään, mutta hänen kasvoillaan oli sama ivallinen ilme kuin asianajajan kanssa keskustellessaankin.

-- Istukaa alas, paras herra, -- sanoi Chicot. -- Ennenkuin ryhdymme tekemään erityistä sopimusta, pyydän teidän aluksi kuulemaan, mitä minulla on teille sanomista.

Isäntä ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä ja teki kädellään merkin, että hän halusi jäädä seisomaan.

-- Te olette nähnyt minun saapuneen erään munkin seurassa, -- jatkoi Chicot.

-- Olen.

-- Vaietkaa! Elkää puhuko siitä kenellekään! Tämä munkki on karkoitettu.

-- Vai niin, -- virkkoi isäntä. -- Olisiko hän ehkä joku valepukuinen hugenotti?

Chicotin kasvoilta kuvastui loukattu arvokkuus.

-- Hugenotti! -- sanoi hän inhoten, -- kuka sanoo hänen olevan hugenotin? Tietäkää, että tämä munkki on minun sukulaiseni ja ettei minun sukulaisissani ole ainoatakaan hugenottia.

-- Ooh, hyvä herra, sellaista on ennenkin nähty.

-- Ei milloinkaan minun perheeni keskuudessa. Tämä munkki päinvastoin on hugenottien vannoutunut vihollinen ja on joutunut hänen majesteettinsa epäsuosioon, majesteetin, joka, kuten tiedätte, hugenotteja suojelee.

Isäntä näytti innostautuvan Gorenflotin kohtalosta.

-- Vaiti! -- virkkoi hän, pannen sormen suulleen, ja tuli lähemmäksi.

-- Kuinka! Mistä syystä? -- kysyi Chicot. -- Olisiko tällä ehkä sattumalta jokin kuninkaan puoluelainen?

-- Minä pelkään, että on, -- virkkoi isäntä ja pudisteli päätään. -- Tässä viereisessä huoneessa asuu myös muuan matkustaja.

-- Siinä tapauksessa, -- sanoi Chicot, -- lienee parasta, että minä ja sukulaiseni heti lähdemme tiehemme, sillä maanpakolaisena, vihattuna...

-- Mihinpä te sitten menisitte?

-- Meillä on runsaasti osotteita, joita olemme saaneet ystävältämme, ravintolanisäntä La Hurièreltä.

-- La Hurière! Tunnetteko La Hurièren?

-- Vaiti! Siitä ei saa puhua, mutta me tutustuimme häneen Bartholomeuksen yönä.

-- Vai niin, -- myhähti isäntä. -- Huomaan, että te ja sukulaisenne olette jumalaapelkääväisiä ihmisiä. Tunnen minäkin La Hurièren. Te siis sanotte, hyvä herra, että teidän sukulaisenne...

-- Että hän varomattomasti on saarnannut hugenotteja vastaan, että hänellä on ollut harvinainen menestys ja että hänen majesteettinsa, mielettömänä siitä menestyksestä, mikä hänelle paljasti kansassa vallitsevan mielialan, ajattaa häntä takaa pannakseen hänet vankilaan.

-- Entä sitten? -- kysyi isäntä teeskentelemättömästi osaaottaen.

-- Silloin minä vein hänet pois.

-- Ah, rakas herra, siinä teitte vallan oikein.

-- Guisen herttua on kyllä tarjoutunut häntä suojelemaan.

-- Mitä sanotte? Guisen Henrik? Henrik arpinenko?

-- Ei, Henrik pyhä.

-- Niinkuin sanotte, Henrik pyhä.

-- Mutta minä pelkään sisällistä sotaa.

-- Hyvä, -- sanoi isäntä, -- jos kerran olette Cuisen herttuan ystäviä, niin tunnette kai tämän.

Nyt teki isäntä jonkinlaisen vapaamuurarimerkin, jonka perusteella liigalaiset tunsivat toisensa.

Sinä merkillisenä yönä, jonka Chicot oli viettänyt Pyhän Genovevan luostarissa, ei hän ollut huomannut vain tätä merkkiä, joka ainakin parikymmentä kertaa oli toistettu hänen silmäinsä edessä, vaan myöskin toisen merkin, jolla edelliseen vastattiin.

-- Tietysti minä tuon tunnen. Entä te tämän?

-- Paras herra, -- puhui nyt isäntä, -- pitäkää minun taloani omananne, pitäkää minua ystävänänne. Minä ajattelen teitä veljenäni, ja jos teiltä puuttuu rahaa, niin...

Tähän vastaukseksi veti Chicot taskustaan kukkaron, joka, vaikka sitä olikin vähän tullattu, kuitenkin vielä oli kunnioitettavan täysi.

-- Saadakseni teidät yhä enemmän vakuutetuksi asiasta, -- lisäsi Chicot, -- tahdon sanoa teille, että me matkustamme oikean uskon levittämisen tarkoituksessa ja että matkakustannuksemme suorittaa pyhän liiton rahastonhoitaja. Neuvokaa siis meille sellainen majatalo, missä meillä ei ole mitään pelkäämistä.

-- Saamari! -- virkkoi isäntä, -- te ette voi missään olla paremmassa turvassa kuin täällä. Muistakaa, että minä sen teille sanon.

-- Mutta tehän juuri äsken mainitsitte jostain henkilöstä, joka asuu viereisessä huoneessa?

-- Mainitsin kyllä. Mutta pitäköön hän varansa, sillä jos vaan kerrankaan huomaan hänessä mitään urkkijan oireita, ajan hänet ulos portista, niin totta kuin nimeni on Bernovillet. Sanokaa vain sana, ja minä ajan hänet ulos ovesta.

-- Ei, ei! Miksikä niin? -- jatkoi Chicot. -- Antakaa hänen päinvastoin olla. On parasta pitää vihollisensa lähellään. Silloin niitä ainakin voi pitää silmällä.

-- Oletteko oikeassa? -- vastasi Bernovillet ihastuen.

-- Mutta mistä syystä otaksutte tämän miehen olevan meidän vihollisemme? Sanon _meidän_ vihollisemme, -- lisäsi gascognelainen mitä herttaisimmin hymyillen, -- sillä huomaanhan jo, että me olemme veljiä.

-- Epäilemättä, -- vastasi isäntä. -- Kas, hyvä ystävä, minä epäilen tuota miestä, koska hän saapui tänne lakeijan puvussa ja sittemmin puki ylleen jonkinlaisen asianajajan puvun. Nyt minä kuitenkin väitän, ettei hän ole asianajaja eikä palvelija, sillä minä hänen viittansa alta, joka oli heitetty tuolille, näin pitkän miekan kären. Lisäksi on hän hyvin omituisella tavalla puhunut minulle kuninkaasta ja lopuksi on hän sanonut saaneensa jonkin tehtävän herra de Morvilliersilta, joka, kuten tiedätte, on itse Nebukadnezarin ministeri.

-- Herodes, niinkuin minä häntä nimitän.

-- Sardanopolus, -- lisäsi isäntä.

-- Hyvin sanottu! -- huusi Chicot.

-- Ah! Huomaan, että me ymmärrämme toisiamme.

-- Kyllä me ymmärrämme, -- vastasi Chicot. -- Minä siis jään tänne.

-- Niin toivon.

-- Mutta ei sanaakaan minun sukulaisestani!

-- Ei ainoatakaan sanaa, sen lupaan.

-- Eikä minusta itsestänikään.

-- Miksi te sitten minua luulette? Mutta hiljaa, tuolta tulee joku.

Gorenflot ilmestyi kynnykselle.

-- Ah, hänhän se onkin, tuo arvon mies! huudahti isäntä mennen munkkia vastaan ja tehden liigalaisten merkin. Gorenflot sekä hämmästyi että kauhistui.

-- Vastaa, vastaahan veljeni, -- sanoi Chicot. -- Isäntämme tietää kaiken ja tuntee myöskin salaisuuden.

-- Minkä salaisuuden? -- kysyi Gorenflot.

-- Pyhän liiton, -- virkkoi Bernovillet hiljaa. Gorenflot teki vaaditun merkin, ja se ylenmäärin ilahdutti isäntää.

-- Mutta, -- sanoi Gorenflot, jonka mieli teki muuttaa keskusteluainetta, -- minullehan oli luvattu Xeres-viiniä.

-- Xeres, Malaga, Alicante ja kaikki muutkin kellarini viinit ovat teidän käytettävissänne, hyvä veli.

Gorenflot ei tuosta kaikesta tajunnut kerrassaan mitään. Kolmena päivänä perättäin hän joi itsensä humalaan: ensimäisenä päivänä Xerestä, toisena Malagaa ja kolmantena Alicantea.

Näinä päivinä ei Chicot ollut lähtenyt mihinkään huoneestaan, vaan oli aamusta iltaan pitänyt asianajajaa silmällä. Isäntä, joka luuli Chicotin tuota otaksuttua rojalistia pelkäävän, teki asianajajalle senkin seitsemän kepposta. Mutta ei mikään -- siltä ainakin näytti -- saanut suuttumaan Nicolas Davidia, joka Kultaisen joutsenen ravintolaan oli määrännyt kohtauksen Pierre de Gondyn kanssa eikä mitenkään tahtonut lähteä tuosta asunnostaan, peläten herttuoiden lähettilään ehkä eksyvän hänestä. Siitä syystä eivät asianajajaa näyttäneet isännän loukkaukset lainkaan liikuttavan. Mutta heti kun mestari Bernoville oli pannut poistuessaan asianajajan oven kiinni, oli Chicot tähystyspaikaltaan havainnut, miten Nicolas David kaikin keinoin koetti purkaa vihaansa.

Jo tulonsa jälkeisenä päivänä, isännän vastenmielisyyden huomattuaan, oli hän, nyrkkiään ovea kohden puiden, sanonut:

-- Odotappa vain viisi tai kuusi päivää, senkin lurjus, niin kyllä sen vielä saat minulle maksaa! Chicot siis tiesi tarpeeksi. Hän oli vakuutettu siitä, ettei Nicolas David lähtisi ravintolasta, ennenkuin olisi saanut lähettilään vastauksen.

Mutta viikon kuluttua Nicolas David sairastui, sen jälkeen kun isäntä, Chicotin vastaväitteistä huolimatta, oli antanut asianajajan ymmärtää, että hän, isäntä, mahdollisimman pian tarvitsi tämän asuttavana olevan huoneen. Isäntä kehoitti hänen lähtemään talosta, koskapa hän vielä saattoi kävellä. Mutta asianajaja pyysi saada jäädä seuraavaan päivään, jolloin hän toivoi voivansa paremmin. Seuraavana päivänä hän kuitenkin oli paljo sairaampi.

Isäntä tuli itse kertomaan tämän uutisen ystävälleen liigalaiselle.

-- Tiedättekös mitä? -- virkkoi hän käsiään hieroen, -- tuo rojalistimme, tuo Herodeksen ystävä, taitaa joutua kenraalitarkastuksen alaiseksi.

Liittolaisten kesken tarkoitettiin _kenraalitarkastuksella_ muuttamista tästä maailmasta toiseen.

-- Äh, -- murahti Chicot. -- Luuletteko hänen sitten kuolevan?

-- Hänessä on kovin ankara kuume ja hän heittelehtii sängyssään kuin mielipuoli. Lääkärit eivät ymmärrä sen taudin laatua.

Chicot näytti miettiväiseltä.

-- Miltä hän näyttää? -- kysyi hän.

-- Hän on kalmankalpea ja huutaa vimmatusti.

-- Mitä hän sitten puhuu?

-- Hän huutaa: varjelkaa kuningasta! Kuninkaalle on pahaa tekeillä. Ja sitten hän väliin sanoo odottavansa jotain henkilöä Avignonista ja haluavansa tavata sitä ennen kuolemistaan. Eikö olisi hassua jos hän kuolisi täällä?

-- Olisippa kyllä, varsin somaa, -- arveli Chicot. -- Mutta minä en kuitenkaan toivoisi hänen kuolevan, ennenkuin tuo Avignonista odotettu henkilö on saapunut.

-- Miksi niin? Kuta pikemmin hän kuolee, sitä pikemmin hänestä pääsemme.

-- Niinpä tietenkin, mutta minä en ulottaisi vihaani niin pitkälle, että toivoisin ruumiin ja sielun tuhoutumista, ja kun kerran tuo Avignonista saapuva henkilö tulee häntä ripittämään, niin...

-- Mutta käsittänette kai, ettei koko tuo Avignonjuttu ole mitään muuta kuin kuumehouretta, jonka hän on päähänsä saanut, ja ettei hän suinkaan odota ketään.

-- Kukapa tietää! -- tuumaili Chicot.

-- Ah, te olette tosi kristitty, te!

-- Paha on hyvällä palkittava, niin neuvoo jumalallinen laki.

Isäntä poistui mitä syvimmin Chicotia ihaillen.

Gorenflot, joka ei ottanut mihinkään näihin tällaisiin osaa, rupesi silminnähtävästi lihomaan. Kahdeksan päivän kuluttua huojui rappu hänen allaan ja hän hädintuskin mahtui niissä kulkemaan, niin että hän eräänä iltana kummastellen lausui Chicotille luulevansa rappusten kavenneen. Muuten ei hän lainkaan ajatellut Nicolas Davidia, ei liigaa eikä uskonnon valitettavaa rappeutumista. Hänen ainoana huolenaan oli koettaa valikoida sopivia viinilajeja niihin runsaisiin ruokiin, joita hän itselleen tilaili. Isäntä, joka kerta kun näki hänen menevän ulos tai sisälle, vain hämmästyksissään ihmetteli:

-- Kukapa olisi voinut aavistaa, että tuo paksu munkki on niin mainio kaunopuhuja!

32.

Munkki ripittää asianajajaa, ja päinvastoin.

Päivä, jolloin ravintola vapautuisi epämiellyttävästä vieraastaan, näytti vihdoinkin sarastavan. Mestari Bernovillet syöksähti Chicotin kamariin niin täyttä kurkkua nauraen, että gascognelaisen täytyi hetkinen odottaa, ennenkuin sai tietää syyn siihen.

-- Se kuolee! -- huusi tuo laupias ravintolanisäntä. -- Se heittää henkensä! Viimeinkin se oikaisee sorkkansa!

-- Ja sekö nyt teistä sitten on niin hauskaa? -- kysyi Chicot.

-- Tietysti. Mutta onpa se kallista kujetta.

-- Mikä on kujetta?

-- Ähäh! Tunnustakaa vaan suoraan, että te, hyvä ystävä, olette saaneet aikaan sen kepposen.

-- Minäkö järjestänyt kepposia? Mitä te tarkoitatte? Mitä on hänelle tapahtunut?