Part 23

Piilossa oleva mies huomasi nyt Gorenflotin, joka siinä edelleen entisessä paikassaan käsi leukaa varten istui. Vieras oli nyt huolettomasti kävelevinään kiviröykkiön takana.

-- Tuo ryhti, -- puheli Gorenflot, -- tuo vartalo... minusta tuntuu siltä kuin tuntisin ne entuudestaan. Mutta ei, sehän on mahdotonta.

Tuntematon mies, joka oli kääntynyt selin Gorenflotiin, kumartui nyt äkisti alas. Kuului hevosen kavioiden kapsetta.

Kolme miestä, joista kaksi näytti olevan palvelijoita, tuli muuliaaseilla ratsastaen. He sivuuttivat tuon tuntemattoman miehen häntä joko näkemättä tai kiinnittämättä häneen erityistä huomiotaan, jota vastoin tuo vaaniskeleva mies näytti tarkoin heitä tähystelevän.

-- Minäpä sainkin estetyksi rikoksen tapahtumasta, -- tuumiskeli Gorenflot, -- ja minun läsnäoloni täällä, juuri tänä hetkenä, kuuluu sekin jumalallisen tahdon ilmauksiin. Sellainen tarvittaisiin vieläkin, jotta minä saisin aamiaisen itselleni.

Ratsastajain ohimentyä riensi mies takaisin taloon.

-- Hyv'on, -- puheli Gorenflot, -- tämä seikka, ellen kovin suuresti erehdy, hankkii minulle sen mitä nyt haluan. Väijyksissä oleva ihminen ei pidä siitä, että hänet on huomattu. Minulla on nyt salaisuus tiedossani, ja olipa se vaikka vain kuuden äyrin arvoinen, käytän minä sitä kuitenkin hyväkseni.

Vitkastelematta ohjasi Gorenflot askeleensa taloa kohti. Mutta kuta lähemmäksi rakennusta hän tuli, sitä selvemmin muisti hän ratsastajan sankarilliset kasvot, hänen pitkän miekkansa ja ne sapekkaat silmäykset, joita hän oli noihin toisiin ratsastajiin luonut. Kaikkea tuota ajatellessaan Gorenflot mutisi:

-- Luulen varmasti erehtyneeni. Sellainen mies ei missään tapauksessa anna säikäyttää itseään.

Ovelle ehdittyään tuli Gorenflot siitä täydellisesti vakuutetuksi ja kynsi epäillen korvallistaan. Äkkiä hänen kasvonsa kuitenkin kirkastuivat. Jotakin välähti nyt päähäni, ajatteli hän.

-- Sepä oli mainio ajatus, -- toisti hän itsekseen. -- Minä sanon hänelle näin: jokaisella ihmisellä on suunnitelmansa, toivomuksensa ja mielihalunsa. Jos te annatte minulle vähän rahaa, niin minä rukoilen teidän suunnitelmainne toteutumisen puolesta. Jos hänen aikomuksensa ovat huonoja, niin tarvitsee hän sitäkin suuremmalla syyllä esirukousta puolestaan ja ihan varmaan antaa minulle almun. Minä puolestani ryhdyn sitten punnitsemaan asiaa ensimäisen asiantuntijan kanssa, jonka saan käsiini. Sillä täytyyhän toki saada tietää, onko rukoiltava sellaisten suunnitelmien puolesta, joita ei tunne ja joita ehkä on syytä epäillä. Minä teen sitten tuon asiantuntevan henkilön neuvon mukaisesti, ja edesvastuu asiassa lankeaa siis hänen niskoilleen eikä minun. Ellen minä ehkä tapaisikaan ketään, jolta voisin kysyä neuvoa, niin saattaisinpahan omalla vastuullanikin rukoilla hänen toiveittensa toteutumisen puolesta. Tulenhan kuitenkin hankkineeksi itselleni aamiaisen tuon paha-aikeisen miehen almuilla.

Tämän päätöksen tehtyään hiipi Gorenflot rakennuksen luo ja odotti siellä. Viiden minutin kuluttua avautui portti. Hevonen ratsastajineen ilmestyi taas näkyviin.

Gorenflot tuli nöyränä lähemmäksi.

-- Hyvä herra, -- virkkoi hän, -- jos viisi _pater nosteria_ ja viisi _ave Mariaa_ teitä miellyttäisi, niin...

Mies käännähti ympäri.

-- Gorenflot! huudahti hän.

-- Herra Chicot! -- lausui munkki vallan hämmennyksissään.

-- Mihin helkkunaan sinä, veli, olet menossa? -- kysyi Chicot.

-- Sitäpä en tiedä. Entäs te?

-- Minä kyllä tiedän, mihin minä menen, -- vastasi Chicot. -- Minun tieni kulkee suoraan eteenpäin.

-- Onko matkan määrä kauaksikin?

-- Aina sinne asti, mihin pysähdyn. Mutta koskapa sinä, veli, et voi selittää syytä täällä oloosi, epäilen minä muuatta asiaa.

-- Mitä niin?

-- Sitä että sinä olet nuuskimassa minua.

-- Hyvä Jumala! Minäkö nuuskimassa teitä? Taivas minua varjelkoon! Minä vain teidät huomasin, siinä kaikki.

-- Mitä sitten näit?

-- Näin teidän vaaniskelevan niitä ratsastajia, jotka tästä menivät ohi.

-- Sinä olet hullu.

-- Mutta tehän piilouduitte noitten kivien taa ja tähystelitte sieltä hyvin tarkasti.

-- Kuulkaapas, Gorenflot! Minä aion rakennuttaa itselleni talon tähän kaupungin edustalle. Nuo kivet ovat minun, ja minä tahdoin vain tutkia, onko niiden laatu hyvää.

-- Se muuttaa asian, -- vastasi munkki, uskomatta Chicotin puheista sanaakaan.

-- Mutta mitä sinulla itselläsi on täällä kaupungin ulkopuolella tekemistä?

-- Ah, herra Chicot! Minut on karkoitettu, -- vastasi Gorenflot ja huokasi syvään.

-- Mitä?

-- Karkoitettu, sanon minä.

Näin sanoen kietoi Gorenflot kaapun ympärilleen ja näytti sellaiselta, jolle suuri onnettomuus myöntää oikeuden turvautua kanssaihmistensä apuun. -- Veljeni ajavat minut luotaan, -- jatkoi hän. -- Minä olen hyljätty, minut on pantu pannaan.

-- Äh! Mistä syystä?

-- Kuulkaahan, herra Chicot, -- virkkoi munkki, pannen kätensä sydämelleen. -- Uskokaapa minua tahi älkää, mutta, kautta kunniani, minä en tiedä siihen syytä.

-- Ellei se vaan johdu teidän viimeisestä renttuilemisestanne, veli?

-- Laskette julmaa pilaa, -- vastasi Gorenflot. -- Tiedättehän vallan hyvin mitä minä olen tehnyt eilis-illan jälkeen.

-- Tiedän, -- jatkoi Chicot, -- mitä teitte kello kahdeksan ja kymmenen välillä, mutta missä olitte kymmenestä kolmeen, sitä en tiedä.

-- Kuinka? kymmenestä kolmeenko?

-- Niinpä tietenkin, sillä kello kymmenen te menitte tiehenne.

-- Minäkö? -- virkkoi Gorenflot ja tuijotti gascognelaiseen.

-- Te, ja minä teiltä vielä kysyin, mihin te aiotte mennä.

-- No, mihin minä sanoin meneväni?

-- Te vastasitte menevänne luostariin pitämään puhetta..

-- Tuossa kaikessa on siis kuitenkin hieman perää, -- mutisi Gorenflot ällistyneenä.

-- Saamari vieköön! Tietysti se on totta. Te luittekin osan puheestanne, joka oli verrattain pitkä ja joka sisälsi raskaita syytöksiä kuningas Henrik III:ta vastaan.

-- Ah! -- ähki Gorenflot.

-- Niin raskaita, -- jatkoi Chicot, -- ettei minua lainkaan ihmetyttäisi, vaikkapa teitä ajettaisiinkin takaa kapinoitsijana.

-- Te saatte minulta silmät auki, herra Chicot. Näytinkö minä ihan valveillaolevalta puhuessani teidän kanssanne?

-- Minun täytyy myöntää, veli, että tosiaankin näytitte minusta hyvin omituiselta. Varsinkin oli teidän katseissanne kovin tuijottava ilme. Olisi voinut luulla teidän puhelevan unissanne.

-- Kuitenkin, -- virkkoi Gorenflot, -- olen minä varma siitä, että ellei itse piru ole ollut mukana pelissä, heräsin minä tänä aamuna Runsaudensarvessa.

-- No, onko siinä mitään kummastuttavaa?

-- Mitä? Eikö se sitten ole kummallista, koska te kerran väitätte minun poistuneen sieltä kello kymmenen eilen illalla?

-- Niin kyllä, mutta tehän tulitte takaisin kello kolme aamulla, ja todistuksena siitä voin mainita, että te jätitte oven auki, ja minua paleli niin vietävästi.

-- Jos tuo, mitä puhutte, on totta...

-- Se on sula totuus. Kysykää mestari Bonhometilta, niin saatte kuulla. Hän juuri avasi teille portinkin. Sanonpa teille senkin, että te takaisin tullessanne olitte kovin pöyhkeä, ja minä sanoin teille: Hyi sentään, veli! Pöyhkeys ei sovi miehelle, kaikista vähimmän munkille.

-- Mistä syystä minä sitten olin pöyhkeä?

-- Siksi että teidän puheenne oli saanut menestystä ja että Guisen herttua, kardinaali ja Mayennen herttua, jota Jumala varjelkoon, olivat lausuneet teille kohteliaisuuksia, -- vastasi gascognelainen hattuansa kohottaen.

-- Niinpä onkin minulla nyt kaikki selvillä, -- sanoi Gorenflot.

-- Sehän on hyvä se. Te siis myönnätte olleenne mukana tuossa kokouksessa... miksi hiivatiksi te sitä kutsuittekaan? Ahaa, nyt minä muistankin, pyhäksi Liitoksi. Niin se oli.

Gorenflot painoi päänsä alas ja huokasi.

-- Minä olen unissakävijä, -- virkkoi hän. -- Sitä en ollut voinut aavistaakaan.

-- Unissakävijä! -- toisti Chicot. -- Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee sitä, herra Chicot, -- vastasi munkki, -- että minussa henki voittaa aineen siinä määrässä, että aineen maatessa on henki valveilla ja antaa tehtäviä aineelle, jonka täytyy totella.

-- Vai niin, veli, -- jatkoi Chicot, -- tuohan kovin muistuttaa noituutta. Jos teissä asustaa paha henki, niin ilmaiskaa se avomielisesti minulle. Mies, joka puhuu unissaan, joka käy unissaan, joka pitää alentavia puheita unissaan kuningasta vastaan, hänen laitansa ei, hitto vie, ole oikein. Pakene pois, Belzebub! _Vade retro, Satanas!_

Ja Chicot käänsi ratsunsa ympäri.

-- Siis tekin minut hylkäätte, herra Chicot? Ah, sitäpä en olisi teistä uskonut!

Ja tuo epätoivoon joutunut munkki alkoi nyyhkyttää.

Chicot heltyi tuon selvän epätoivon edessä.

-- Kuuleppas, mitä sinä sanoitkaan?

-- Ah, en tiedä. Tulen ihan hulluksi. Pääni on sekaisin ja vatsani on tyhjä. Auttakaa minua, herra Chicot!

-- Te puhuitte matkustavanne.

-- Puhuin. Se oli totta. Minäkin teille sanoin, että kunnianarvoisa priori on käskenyt minun matkustamaan.

-- No, mihin sitten aiot matkustaa?

-- Sitä en tiedä, -- vastasi Gorenflot ja kohotti molemmat kätensä taivasta kohti. -- Armeliaisuuden nimessä, herra Chicot, lainatkaa minulle kaksi ecua matkarahoiksi.

-- Minä teen enemmänkin kuin sen, -- vastasi Chicot. -- Minä otan teidät mukaani.

Gorenflot katseli gascognelaista epäillen, ikäänkuin ei olisi rohjennut toivoakaan niin suurta hyväntahtoisuutta.

-- Mutta sillä ehdolla, että te käyttäydytte hyvin siivosti. Sen sijaan saatte olla miten jumalaton tahansa. Suostutteko tarjoukseeni?

-- Suostunko muka siihen, -- virkkoi munkki. -- Suostunko muka siihen... Mutta onko meillä runsaasti matkarahaa?

-- Katsokaapa tätä! -- sanoi Chicot ja veti esiin täysinäisen kukkaron.

Gorenflot hykähti ilosta.

-- Paljoko siinä on? kysyi hän.

-- Sataviisikymmentä pistoolia.

-- No, mihin me matkustamme?

-- Saattepahan nähdä.

-- Entä milloin syömme aamiaista?

-- Heti.

-- Mutta millä tavalla minä matkustan? -- kysyi Gorenflot levottomana.

-- Et ainakaan minun hevosellani. Sen sinä heti ratsastaisit kuoliaaksi.

-- No, mitenkäs sitten?

-- Näes, vallan yksinkertaisesti. Sinulla on vatsaa kuin Silenuksella, sinä olet juoppo niinkuin hänkin. Hyv'on. Jotta yhdenmukaisuus tulisi vieläkin täydellisemmäksi, ostan minä sinulle aasin.

-- Te olette minun kuninkaani, herra Chicot! Te olette minun aurinkoni! Ostakaa vanha aasi. Te olette jumalani! Mutta sanokaahan, missä me syömme aamiaista.

-- Tässä, hiikatti ollen, juuri tässä. Katso, mitä tuonne portin päälle on kirjoitettu, ja lue, jos osaat!

Oli tosiaankin tultu jonkinlaisen ravintolan luo. Gorenflot tähysteli silmillään Chicotin osottamaan suuntaan ja luki:

_Täällä saadaan kinkkua, munia, ankeriaspasteijoja ja valkosta viiniä._

On mahdotonta kuvailla Gorenflotin kasvoissa tapahtunutta muutosta hänen nähtyään tuon kirjoituksen. Hänen piirteensä kävivät säteileviksi, hänen silmänsä kiiluivat, hänen suunsa levisi auki ja sieltä näkyi kaksi riviä kiiltävän lujia hampaita.

29.

Gorenflot ratsastaa aasilla.

Syynä siihen, minkävuoksi Chicot nyt oli niin välinpitämätön oman vatsansa vaatimuksista, joille hän tavallisesti, niin narri kuin olikin tai ainakin kehasteli olevansa, antoi yhtä suuren arvon kuin konsanaan mikään munkki, oli se, että hän ennen Runsaudensarvesta lähtöään oli syönyt varsin hyvän aamiaisen. Väitetäänhän sitäpaitsi kiihkeitten intohimojen huonontavan ruokahalua, ja Chicotia painoi nyt todellakin voimakas intohimo.

Munkin istuessa suurustamassa ravintolassa hankki Chicot aasin, jolle Gorenflot heti antoi nimen Panurge.

Chicot katsahti aamiaispöytään ja teki sen johtopäätöksen, että hän, silti olematta tyranni, saattoi vaatia toveriltaan, että tämän olisi tultava toimeen ilman päivällistä. Hän virkkoi sellaisella äänellä, johon Gorenflot ei rohjennut mutista vastaan:

-- Hei, toveri! Nyt me lähdemme. Ja Melunissa me syömme illallista.

Chicotin ääni oli niin käskevä ja hän oli osannut tuohon lujaan vaatimukseensa liittää niin suloisen lupauksen, että Gorenflot heti toisti:

-- Meluniin! Meluniin!

Viivyttelemättä nousi Gorenflot tuolille ja siitä aasinsa selkään. Ylpeänä kuin se jumalaistarujen olento, johon Chicot täydellä syyllä oli häntä verrannut, ratsasti hän ravintolasta.

Ketterästi kuin kokenut ratsastaja ikään hyppäsi Chicot ratsunsa selkään, ja niin alkoivat ratsastajat painaa hienoa ravia. Näin kulettiin neljä liöötä ja sen jälkeen hetkinen levähdettiin. Munkki heittäysi nurmikolle nukkumaan. Chicot sitävastoin teki laskelmiaan. Matkustaisivatko he kymmenen liöötä päivässä? Korkeintaan sellaisen matkan saattoi vaatia aasin ja munkin yhteisiltä voimilta.

Chicot pudisteli päätään.

-- Se ei vetele, -- mutisi hän katsellen nurmikolla nukkuvaa Gorenflotia. -- Tuo ei vetele. Jos tuo kaapumekko haluaa seurata minua, täytyy hänen matkustaa vähintäänkin viisitoista liöötä päivässä.

Chicot nykäsi Gorenflotia.

-- Olemmeko jo Melunissa? -- huudahti munkki puolihorroksissa. -- Minulla on nälkä.

-- Emme, toveri, -- vastasi Chicot, -- emme vielä. Ja senpävuoksi sinut herätänkin. Meidän täytyy kiiruhtaa mahdollisimman nopeasti. Me matkustamme, hiisi vieköön, liian hitaasti.

-- Ettekö sitten pidä hitaasta matkustamisesta, herra Chicot? Mikä meillä on hätänä? Kuta kauvemmin viivymme matkalla, sitä kauvemmin saamme olla yksissä. Minähän matkustan uskonnon levittäjänä ja te huviksenne, eikö niin? Hyv'on, kuta hitaammin me matkustamme, sitä pikemmin pääsee uskonto leviämään ja sitä paremmin voitte te huvitella. Minua haluttaisi viipyä muutamia päiviä Melunissa. Siellä saa syödäkseen, mikäli olen kuullut, mainioita ankeriaspasteijoja, ja minä niin mielelläni tahtoisin vertailla Melunin pasteijoja muualla saataviin pasteijoihin. Mitäpäs siitä sanotte, herra Chicot?

-- Minä sanon, -- vastasi gascognelainen, -- mielipiteeni olevan ihan päinvastainen, nimittäin sen, että me matkustamme mahdollisimman nopeasti emmekä jääkään Meluniin syömään, vaan illastamme vasta Montereaussa voittaaksemme takaisin sen ajan, jonka olemme hukanneet.

Gorenflot tuijotti matkatoveriinsa, ikäänkuin ymmärtämättä sitä mitä oli kuullut.

-- No niin, nyt meidän on lähdettävä, -- kehotti Chicot.

Munkki, joka oli pitkänään nurmikolla, kädet pään alla, nousi verkalleen ylös ja huokasi.

-- Mutta, -- jatkoi Chicot, -- jos tahdotte jäädä jälkeen ja matkustaa niinkuin teille on mukavinta, niin onhan se vapaassa vallassanne.

-- En, enhän toki, -- virkkoi Gorenflot, ajatellen kauhulla sitä hyljättyä asemaansa, josta hän äsken ikäänkuin ihmeen kautta oli pelastunut. -- En lainkaan. Minä tulen mukananne, herra Chicot. Pidän teistä liian paljo raskiakseni teistä erota.

-- No, nouskaakin sitten satulaan, toverini, -- sanoi Chicot.

Gorenflot vei aasinsa muutaman paalun luo ja onnistuikin pääsemään selkään tällä kertaa ei kuitenkaan kahanreisin, vaan jalat aasin samalle kupeelle, naisten ratsastustapaan. Hän väitti sellaisessa asennossa olevan mukavamman tarinoida. Asianlaita oli kuitenkin sellainen, että munkki siinä asennossa saattoi ratsastaa nopeammin kuin ennen, pitelemällä kiinni aasin harjasta ja hännästä.

Chicot päästi ratsunsa täyteen raviin, ja aasi seurasi ulvahdellen perässä.

Ensi hetket olivat Gorenflotille kauheita. Onneksi oli se ruumiinosa, jonka päällä hän istui, siksi laaja, että hänen oli helpompi kuin jonkin muun pitää tasapainoa.

Chicot höllensi väliin ohjia ja tähysteli tarkasti eteensä tielle, mutta kun hän ei havainnut siellä mitään haluamaansa, lisäsi hän entistä enemmän vauhtia.

Gorenflot oli alussa vaiti, sillä hänellä oli täysi työ pysytelläkseen aasinsa selässä. Mutta päästyään hiukkasen hengähtämään ja huomattuaan Chicotin alituisen eteensä tähystelevän kysäsi hän:

-- Mitä te tutkitte, paras herra Chicot?

-- En mitään, -- vastasi tämä, -- minä vain katson, mihin me olemme menossa.

-- Ooh, Meluniin! Niinhän te itse äsken sanoitte.

-- Mutta emmehän me liikahda paikaltamme, toveri!

-- Kuinka! Emmekö liikahda paikaltamme? -- huudahti munkki. -- Mehän lasketamme lakkaamatonta ravia.

-- Neliseen, neliseen! -- huusi gascognelainen ja kannusti hevostaan.

Esimerkkiä seuraten alkoi Panurgekin nelistää sellaista vauhtia, ettei se ennustanut ratsastajalle mitään hyvää. Gorenflotin hätä suureni.

-- Kuulkaahan, kuulkaahan, herra Chicot! -- huusi hän heti kun kykeni jotain puhumaan. -- Sanotteko tätä huvikseen matkustamiseksi? Minusta tämä ei ole lainkaan huvittavaa.

-- Eteenpäin, eteenpäin! -- vastasi Chicot.

-- Mutta tie on pahaa ja lisäksi vastamäkeä.

-- Hyvät ratsastajat laskevat aina neliä ylämäessä.

-- Kyllä, mutta minäpä en pyri olemaankaan hyvän ratsastajan kirjoissa.

-- No, jääkää sitten jälkeen.

-- En, helkkarissa, -- huudahti Gorenflot. -- Sitä en suinkaan halua.

-- No eteenpäin siis!

Chicot kannusti hevosensa vieläkin tiukempaan neliseen.

-- Kas niin, nyt alkaa Panurge korahdella, -- kirkui Gorenflot. -- Nyt se pysähtyy!

-- Jää hyvästi sitten, toveri! -- huusi Chicot.

Gorenflotin teki aluksi mieli vastata samalla tavalla. Mutta silloin hän muisti, että hevosella, jota hän sydämensä pohjasta sadatteli ja joka kantoi selässään niin mielikuvituksellista olentoa, oli myöskin kukkaro kannettavanaan, ja se oli juuri tuon miehen taskussa. Hän niin ollen alistui kohtaloonsa, painalti sandaaleillaan hurjan aasinsa kylkeä ja pakotti sen taas neliseen.

-- Panurge parkani kaatuu! -- vaikeroi munkki saadakseen siten Chicotin ajattelemaan omaa etuaan, koskapa tämä ei muuten toverinsa vaikeasta asemasta välittänyt. -- Panurge kaatuu. Se on ihan varma.

-- No, anna sen kaatua, toveri, -- vastasi Chicot, hiljentämättä tehdyn huomautuksen johdosta vähääkään ratsastustaan. -- Kaatukoon vaan, niin ostamme muuliaasin.

Ikäänkuin olisi aasi ymmärtänyt nuo uhkaavat sanat, kääntyi se samana hetkenä pois valtatieltä pienelle polulle, jonne Gorenflot tuskin jalkaisinkaan olisi uskaltanut mennä.

-- Auttakaa! -- kirkui munkki. -- Auttakaa! Minä putoan jokeen!

-- Vielä mitä! -- vastasi Chicot. -- Jos te putoatte jokeen, niin vastaan minä siitä, että te pysytte pinnalla.

-- Ah! -- vaikeroi Gorenflot, -- minä hukun, se on varma! Ja kaikki tämä tapahtuu siitä syystä, että minä olen unissakävijä!

Chicot oli nyt päässyt muutamalle mäennyppylälle ja pysäytti äkisti ratsunsa.

Gorenflot, joka oli huonompi ratsastaja kuin Chicot ja jonka ohjina suitsien asemesta oli vain marhaminta, jatkoi sillävälin menoaan.

-- Pysähdy, helkkarissa, pysähdy! -- ärjyi Chicot. Mutta aasi oli nyt saanut halun nelistää, ja aasin päähänpistot ovat hyvin itsepäisiä.

-- Pysähdytkö, -- kirkui Chicot, -- taikka, kautta aatelisen kunniani, lähetän kuulan koipiisi!

Kun Chicotin ääni kajahti ja yhä kovemmin ja kovemmin ja munkki jo oli kuulevinaan sen kuulan suhinaa, jolla häntä uhattiin, teki hän liikkeen, joka oli varsin helppo sen tavan takia, jolla hän istui: hän näet hyvin hiljaa ja varovasti laskeutui aasin selästä alas.

-- Kas niin! -- virkkoi hän saatuaan jalkansa maahan ja pidellen molemmin käsin marhaminnasta. Aasi oli vetänyt häntä mukanaan pari askelta, mutta sitten pysähtynyt. Gorenflot kääntyi ympäri katsellakseen Chicotin kasvoilta sitä tyytyväisyyttä, minkä tämä hänen taitavasti suorittamansa liike pitäisi toisessa herättää. Mutta Chicot piilotteliheksi erään kallion takana ja vielä yhäkin viittaili ja uhkaili.

Tuo varovaisuus saattoi munkin ajattelemaan, että jotain mahtoi piillä sen takana. Hän tähysteli eteensä ja huomasi viidensadan askeleen päässä kolme muuliaaseilla ratsastavaa miestä. Hän tunsi heti ratsastajat samoiksi, joita Chicot jo aikaisemmin kiviröykkiön takana oli vaaniskellut.

Chicot seisoi paikallaan siksi kun ratsastajat olivat häipyneet näkymättömiin. Vasta sitten hän meni toverinsa luo.

-- Kuulkaapas, -- virkkoi Gorenflot, jonka kärsivällisyys alkoi loppua, -- selittäkääpäs minulle, herra Chicot, mitä me tässä oikeastaan kujeilemme. Äsken meidän piti ratsastaa neliä, ja nyt meidän on pysähtyminen tähän keskelle tietä.

-- Hyvä ystävä, vastasi Chicot, -- minä tahdoin saada selville, onko teidän aasinne hyvää rotua ja oliko minua petetty, sillä olin maksanut siitä kaksikymmentäkaksi livreä. Nyt olen vakuutettu asiasta ja olen varsin tyytyväinen kauppaan.

Helposti ymmärrettävistä syistä ei munkki tuollaista selitystä uskonut ja hän aikoikin siitä toverilleen huomauttaa. Mutta hänen sävyisä luontonsa sai voiton ja kuiskasi hänen korvaansa, ettei hänen pitäisi ryhtyä mihinkään enempään väittelyyn. Mielipahaansa salaamatta vastasi hän siis vain:

-- Olkoon menneeksi! Minua kovin väsyttää ja minulla on nälkä.

-- No, mitä siihen tulee, -- jatkoi Chicot ja taputti iloisesti munkkia olalle, -- niin olenpa minäkin väsynyt ja nälissäni, ja ensimäisessä ravintolassa, joka eteemme tulee, me voitelemme sisuksia, sen lupaan varmasti, toveri.

-- Sepä hyvä, -- virkkoi munkki, nousten aasinsa selkään. -- Rientäkäämme siis viipymättä etsimään sitä siunattua paikkaa.

Kaivattu ravintola ilmestyikin pian matkustavaistemme eteen, mutta Gorenflotin suureksi hämmästykseksi käskikin Chicot hänen laskeutua alas aasinsa selästä ja tehdä kierroksen ravintolan ympäri. Gorenflot, jonka tajuntakyky oli nopeasti edistynyt, huomasi pian syyn siihen: nuo kolme ratsastajaa, joiden jälkiä Chicot näytti seuraavan, olivat näet pysähtyneet ravintolan portin edustalle.

-- Siis noiden kirottujen ihmisten oikun mukaan meidän täytyy järjestää matkamme, aikamme ja ateriamme. Se on hävyttömän ikävää!

Hän huokasi syvään.

Panurge, joka puolestaan huomasi, että tahdottiin poiketa suoralta tieltä, minkä koko maailma, yksinpä aasitkin, tietävät olevan lyhimmän pysähtyi äkisti ja näytti olevan haluton kulkemaan eteenpäin.

-- Katsokaas, -- virkkoi Gorenflot valittaen, -- minun aasinikaan ei tahdo enää lähteä.

-- Vai ei se tahdo lähteä? -- sanoi Chicot. -- Odotahan, odotahan!

Hän meni muutaman pensaan luo ja leikkasi siitä viittä jalkaa pitkän vitsan, paksun kuin sormen ja samalla kestävän ja taipuisan.

Panurge ei kuulunut niihin tyhmiin nelijalkaisiin, jotka eivät ota selkoa siitä, mitä niiden ympärillä tapahtuu. Aasi oli silmillään seurannut jokaista Chicotin tekemää liikettä ja alkoi epäilemättä tuntea häntä kohtaan jonkinlaista kunnioitusta. Ja kun Panurge luuli Chicotin tarkoituksen ymmärtävänsä, riensi se heti nopein askelin eteenpäin.

-- Panurge menee nyt! -- huusi munkki Chicotille.

-- Menköön vaan, -- tuumaili toinen. -- Sille, joka matkustaa aasin ja munkin seurassa, ei ruoska ole milloinkaan tarpeeton kapine.

Ja gascognelainen otti kuin ottikin vitsan mukaansa.

30.

Vieläkin seikkailuja matkalla.

Kuitenkin näyttivät Gorenflotin vastoinkäymiset nyt olevan vähenemässä, varsinkin siltä päivältä. Sillä mutkan tehtyään tulivat he taas suurelle valtatielle ja pysähtyivät muutamaan toiseen noin kolmeneljännes liöön päässä olevaan ravintolaan. Chicot vuokrasi huoneen, jonka ikkunat olivat maantielle päin, ja tilasi huoneeseensa illallista, mutta selvästi saattoi huomata, että syöminen oli hänestä vain sivuseikka. Hän söi vähän, mutta sitä enemmän tähysteli ja kuunteli kaikkea mitä taisi. Tuota tähystelemistä kesti kello kymmeneen asti. Mutta kun Chicot siihen mennessä ei ollut mitään nähnyt eikä kuullut, antoi hän määräyksen, että hänen hevosensa ja munkin aasi olivat pidettävät matkavalmiina päivän valetessa.

Gorenflot, joka hyvän aterian nautittuaan oli vaipunut suloiseen yltäkylläisyyden uinailuun, päästi sen kuullessaan syvän huokauksen.

-- Päivänvaletessako? -- virkahti hän.

-- Niin, saamari soikoon! -- jatkoi Chicot. -- Sinun on totuttava nousemaan ylös siihen aikaan.

-- Mistä syystä? -- kysyi Gorenflot.

-- Entä sinun aamusaarnasi?

-- Luostarin priori on minut niistä vapauttanut, -- vastasi munkki. Chicot kohautti olkapäitään, ja sana "laiskureita!" purkautui hänen huuliltaan.

-- Niinpä niin, laiskureita, -- virkkoi Gorenflot. -- Ja miksikäs ei?

-- Ihminen on syntynyt työntekoon, -- huomautti gascognelainen vakavasti.

-- Mutta munkki levätäkseen, -- selitti Gorenflot. -- Ovathan munkit poikkeuksia tavallisista ihmisistä.