Part 22

-- Kyllä, -- huusi nyt Bussy, joka ei enää jaksanut pysyä varovaisuuden ja harkinnan rajoissa, -- kyllä. Mutta jos teille on kuviteltu vaaran olleen suuremman kuin mitä se itse asiassa oli, jos koko vaara oli vain tekaistua, jos... mistä minä tiedän?... kuulkaa minua, herra parooni, tässä kaikessa piilee salaisuus, jonka minä tulen paljastamaan. Ja sen voin teille vakuuttaa, että jos minulla olisi ollut onni olla Monsoreaun kreivin asemassa, niin olisin minäkin teidän kauniin, viattoman tyttärenne häpeästä pelastanut, mutta kautta sieluni autuuden, minä en olisi tahtonut häneltä korvausta tuosta palveluksestani.

-- Hän rakasti tytärtäni, -- virkkoi paroni Méridor, joka kyllä itsekin oivalsi Monsoreaun kreivin käyttäytymisessä ilmenneen inhottavuuden, -- ja täytyyhän rakkaudelle antaa anteeksi.

-- Entäs minä sitten! -- huudahti Bussy. -- Ettekö luule minun...

Mutta hämmästyneenä itsekin tästä varomattomasta puuskauksestaan, joka vastoin hänen omaa tahtoaan oli vähällä paljastaa hänen salaisuutensa, malttoi Bussy kuitenkin hillitä mieltänsä. Vain tulinen katse näytti selittävän lopunkin keskenjääneestä lauseesta. Diana sen tarkoituksen kuitenkin ymmärsi, ehkäpä sellaisenaan vieläkin paremmin kuin loppuun lausuttuna.

-- Hyvä on, -- puhui nyt Diana punastuen. -- Olettehan ymmärtänyt minua? Ystäväni, veljeni... olettehan itse tahtonut, että minä teitä noilla nimillä nimittäisin, ja mielelläni sen teenkin... ystäväni, veljeni voitteko tehdä jotakin hyväkseni?

-- Mutta Anjoun herttua, Anjoun herttua! -- mutisi ukko, joka alati ajatteli prinssin vihaa kuin uhkaavaa pilveä.

-- Minä en, herra parooni kuulu niihin, jotka ruhtinasten vihaa pelkäävät, -- vastasi nuori mies, -- ja erehtyisinpä kovin, jos luulisin siltä taholta olevan mitään pelättävissä. Jos niin haluatte, parooni Méridor, teen minä teidät prinssin kanssa niin hyväksi ystäväksi, että juuri hän on puolustava teitä Monsoreaun kreiviä vastaan, jonka puolelta luullakseni varsinainen vaara uhkaakin, varma vaara, vaikkakin tuntematon, vielä näkymätön, mutta ehkä kuitenkin sellainen, joka ei ole vältettävissä.

-- Mutta jos herttua saa tietää Dianan elävän, on kaikki hukassa, -- lausui vanhus.

-- Ah, -- huokasi Bussy. -- Aina huomaan, että te kaikesta puheestani huolimatta kuitenkin luotatte paremmin Monsoreaun kreiviin kuin minuun. Älkäämme siitä siis enää puhuko. Hyljätkää siis tarjoukseni, herra parooni, kieltäytykää vastaanottamasta sitä tehokasta apua, jota minä olisin tahtonut teille tarjota. Heittäytykää sen miehen syliin, joka niin arvokkaalla tavalla on teidän luottamuksenne palkinnut. Niinkuin olen sanonut, on tehtäväni nyt päättynyt. Minulla ei ole täällä enään mitään tekemistä. Jääkää hyvästi, herra parooni! Hyvästi, hyvä rouva! Te ette näe minua enää. Hyvästi!

-- Oi! -- huudahti Diana, tarttuen nuoren miehen käteen, -- oletteko nähnyt minun hetkeäkään epäilevän? Oletteko kuullut minun ajatelleen hänestä muutoin kuin yhdellä tavalla? Ette. Polvillani minä teitä rukoilen: älkää hyljätkö minua, kreivi Bussy, oi, älkää hyljätkö minua!

Bussy pusersi kauniin rukoilijan käsiä, ja hänen vihansa hälveni kokonaan, niinkuin hälvenee lumi toukokuun auringon säteissä.

-- Koska niin on, -- lausui Bussy, -- niin teidän tahtonne tapahtukoon! Minä otan, hyvä rouva, suorittaakseni sen pyhän tehtävän, jonka nyt toimekseni annatte, ja kolmen päivän sisällä... sillä minun täytyy tavata prinssiä, jonka kerrotaan kuninkaan kanssa menneen pyhiinvaellusmatkalle Chartresiin... kolmen päivän sisällä te näette minut jälleen, niin totta kuin nimeni on Bussy.

Lähestyessään nyt Dianaa paloi hänen katseessaan kuin juopumuksen huumaava tuli, ja hän kuiskasi:

-- Me olemme liittoutuneet Monsoreauta vastaan. Muistakaa, ettei hän ole tuonut isäänne teidän luoksenne, älkääkä olko minulle uskoton.

Sitten hän syöksyi ulos ovesta.

27.

Gorenflotin herääminen.

Erotessamme viimeksi Chicotista oli hän ihastuneena jäänyt katselemaan veli Gorenflotin häiriintymätöntä unta. Hän pyysi hotellin isännän olemaan sanallakaan mainitsematta siitä, että hän oli lähtenyt ulos kello kymmenen illalla ja tullut takaisin vasta kello kolme aamulla.

Koska mestari Bonhomet oli pannut merkille, että milloin narri ja munkki söivät yhdessä, maksoi narri aina, niin hän piti narria suuressa arvossa, jota vastoin hän munkista verrattain vähän välitti. Hän lupasi senvuoksi Chicotille olla yön tapahtumista sanaakaan hiiskumatta. Sitten hän poistui vieden Chicotin neuvon mukaan kynttilän mennessään.

Kuitenkin tuntui Chicotista ylen vaikealta saada kaikki pimeässä uudelleen järjestetyksi, niin ettei Gorenflot herätessään mitään huomaisi. Senvuoksi hän puhalsi takassa olevat hiilet hehkumaan.

Tämän puhaltelemisen kestäessä lakkasi Gorenflot kuorsaamasta ja mumisi:

-- Hyvät veljet, on raju ja myrskyinen ilma. Se on Herran hengitys, joka panee minun puhumaan.

Sen jälkeen hän alkoi uudelleen kuorsata.

Chicot odotti hetken, siksi kunnes uni taas oli voittanut Gorenflotin, ja alkoi sitten kiskoa munkkia irti pöytäliinan sisästä.

-- Huu! -- puheli Gorenflot. -- Millainen kylmyys! Se estää viinirypäleet kypsymästä.

Chicot oli nyt hetkisen hiljaa.

-- Te tunnette harrastukseni, veljet, niin kirkon kuin Guisen herttuankin hyväksi.

-- Lurjus! -- sanoi Chicot.

-- Olen lausunut ajatukseni, -- jatkoi Gorenflot. -- Mutta se on vallan varmaa, että...

-- Mikä on varmaa? -- kysyi Chicot ja kohotti munkkia ylös kääriäkseen viitan hänen ylleen.

-- Se on varmaa, että ihminen on viiniä voimakkaampi. Veli Gorenflot on painiskellut viinin kanssa, niinkuin Jaakoppi enkelin kanssa, ja Gorenflot on voittanut.

Munkki avasi nyt toisen silmänsä ja huomasi Chicotin...

-- Mitä? -- Onko täällä aaveita? -- mutisi hän.

-- Hän on vielä ihan sekaisin, -- virkkoi Chicot, kietoi kaapun munkin ympärille ja veti kapusongin hänen päähänsä.

-- No, sepä oli hyvä, -- mutisi munkki. -- Sakastinvartija on sulkenut kuorin oven, niin että nyt ei enää tunnu vetoa.

-- Nyt saat herätä silloinkun haluat, -- puhui Chicot.

-- Herra on minun rukoukseni kuullut, -- mutisi munkki, -- ja pohjatuuli, jonka hän lähetti viinirypäleitä vahingoittamaan, on vaihtunut leppoiseksi länsituuleksi.

Chicot teki nyt pöytä- ja ruokaliinoista itselleen lattialle jonkinlaisen vuoteen ja laskeusi maata.

Hänen kasvoillensa kohdistuvat päivän ensi säteet ja isännän keittiössä rähisevä ääni saivat Gorenflotin vihdoinkin puolittain hereille. Vaivaloisesti hän kömpi istualleen ja alkoi tarkastella pöydällä vallitsevaa epäjärjestystä. Sitten siirtyi hänen katseensa Chicotiin, jonka toinen käsivarsi oli huolimattomasti heitetty otsan yli, niin että hän munkin huomaamatta saattoi nähdä kaikki tämän liikkeet. Chicot oli kuorsaavinaan ja tekikin sen niin luontevasti, että se entistä enemmän todisti hänen mainiota matkimiskykyään.

-- On jo selvä päivä, -- huudahti munkki, -- saamari soikoon! Vallan selvä päivä. Näyttääpä siltä kuin olisin täällä viettänyt yöni... Entä luostari! Tuhannen sarvipäätä!

Hän alkoi nyt sitoa viittaansa kiinni, sillä Chicot ei puolestaan ollut pitänyt sen sitomista välttämättömänä.

-- No, olkoon miten tahansa, -- jatkoi munkki, -- olen joka tapauksessa nähnyt merkillistä unta. Olin olevinani kuollut ja ympärilleni oli kääritty veren tahraama vaate.

Gorenflot ei ollutkaan ihan kokonaan erehtynyt. Hän oli kerran hetkiseksi herännyt ja pitänyt silloin pöytäliinaa, johon Chicot oli hänet kietonut, käärinliinoina ja viinin jättämiä merkkejä veripilkkuina.

-- Onneksi se olikin vain unta, -- virkkoi Gorenflot ja katsahti jälleen ympärilleen.

Hänen silmänsä sattuivat Chicotiin, joka huomatessaan munkin häntä katselevan, yhä enemmän kuorsasi.

-- Onpa hauskaa katsella juopunutta ihmistä, virkkoi Gorenflot. -- Ah, miten hän on onnellinen voidessaan noin nukkua! Helppoapa se onkin, sillä hän ei ole minun vaatteissani.

Hän huokasi nyt niin äänekkäästi, että se huokaus luultavasti olisi herättänyt gascognelaisen, jos tämä todellakin olisi nukkunut.

-- Herättäisinköhän hänet kysyäkseni häneltä neuvoa? -- puheli munkki. -- Hän on hyvä neuvonantaja.

Chicot kuorsasi kaikin voimin.

-- En, -- jatkoi Gorenflot, -- hän voisi pitää itseään minua etevämpänä. Voinhan hänettäkin keksiä jonkin hyvän valheen... Mutta olipa se vale sepitetty miten hyvästi tahansa, niin vaikea minun on kuitenkin suoriutua ilman arestia. Enhän minä tosin niin kovin pelkääkkään itse arestia, mutta siihen kuuluu vain vettä ja leipää, ja se on pahinta. Jospa minulla olisi edes hiukan rahaa, jolla voisin lahjoa veli vanginvartijan!

Kuultuaan viimeisen toivomuksen veti Chicot taskustaan runsassisältöisen kukkaronsa ja kätki sen varovasti alleen. Se ei ollut lainkaan turha varovaisuustoimenpide, sillä Gorenflot alkoi ryömiä lähemmäksi ja mutista:

-- Jos hän olisi hereillä, ei hän kieltäisi minulta muutamaa écuta. Mutta minä en tahdo häiritä hänen lepoansa... ja senvuoksi otan tuon lantin häntä itseään herättämättä.

Veli Gorenflot alkoi nyt kopeloida nukkujan taskuja.

-- Onpa kummallista, -- puheli munkki, -- ettei taskuissa ole mitään. Ehkäpä hänellä on jotain hatussaan?

Chicot tyhjensi nyt salaa kukkaronsa sisällön käteensä ja pisti tyhjän kukkaron housuntaskuunsa.

-- Hm! Hatussakaan ei ole mitään, -- haasteli munkki. -- Sepä merkillistä! Ystäväni Chicot on ymmärtäväinen narri eikä liiku koskaan ilman rahaa. Ah, minä vanha veitikka! -- lisäsi hän irvistäen niin makeasti, että suu venyi korviin asti, -- minähän unohdin sinun housuntaskusi.

Hän hiivitti kätensä Chicotin housuntaskuun ja veti sieltä esiin tyhjän kukkaron.

-- Voipas vietävää! -- mutisi hän. -- Kuka nyt lystin maksaa?

Munkki nousi äkkiä ylös, hiipi tosin vielä epävarmoin, mutta kuitenkin jo nopein askelin huoneesta, pujahti keittiön kautta ulos, sanomatta isännälle sanaakaan, ja riensi sitten tiehensä.

Pussi seljässä jatkoi nyt tuo almunjakajaveli kulkuaan, teeskentelevä mietiskely kasvoillaan, jota ohikulkijat saattoivat ajatella hartaudeksi, mutta joka kuitenkin oli kokonaan muuta. Sillä veli Gorenflot mietti lakkaamatta keksiäkseen jonkin sopivan hätävalheen, joihin munkit ja sotilaat turvautuvat, sattuessaan juopotteluretkillään viivähtämään.

Luostarin luo päästyään näyttivät nyt sen portit hänestä entistäänkin synkemmiltä. Ja hän teki ikäviä johtopäätöksiä siitä että havaitsi portille kokoontuneen useita keskenään keskustelevia munkkeja, jotka levottomina tähystelivät kaikille ilmansuunnille. Mutta ehdittyään parahiksi Saint-Jacquesin kadun kulmauksen ohi, syntyi veljien kesken, kun he hänet olivat nähneet, sangen vilkas liike, ja se sai hänet vallan kauhistumaan.

-- He puhuvat minusta, -- mutisi hän, -- he osottelevat minua. Minua on yöllä etsitty. Poissaoloni on synnyttänyt suuttumusta. Minä olen hukassa!

Hänen päätään huimasi. Hänessä välähti ajatus paeta. Mutta useita munkkeja jo riensi häntä vastaan. Häntä ehdottomasti ajettaisiin takaa. Veli Gorenflot tunsi sitäpaitsi itse liiankin hyvin, ettei häntä oltu luotu juoksijaksi. Hänet kyllä piankin saataisiin kiinni ja köytettynä laahattaisiin luostariin.

Häpeissään hän siis lähestyi tovereitansa, jotka näyttivät arkailevan puhutella häntä.

-- Ah! -- mutisi Gorenflot. -- Ne eivät ole minua tuntevinaankaan. Minä olen heille häpeäksi!

Viimein läheni heistä muuan Gorenflotia ja virkkoi:

-- Rakas veli parka!

Gorenflot huokasi ja nosti silmänsä taivasta kohti.

-- Tiedättekö, että priori, luostarin esimies, teitä odottaa?

-- Ah, hyvä Jumala!

-- Niin, -- lisäsi kolmas, -- hän on sanonut, että heti kun te palaatte luostariin, on teidät saatettava hänen eteensä.

-- Sitäpä juuri pelkäänkin, -- ajatteli Gorenflot.

Ja pikemmin kuolleena kuin elävänä hän astui luostariin, jonka portti paiskahti kiinni hänen sisälle päästyään.

-- Aa... tekö se olette? -- huudahti portinvartija. -- Tulkaa pian, pian! Arvoisa priori teitä odottaa.

Portinvartija tarttui Gorenflotin käteen ja vei tai oikeammin sanoen laahasi hänet priorin huoneeseen.

Priorin vihastunutta katsetta peläten katseli Gorenflot vain alas. Hän tunsi seisovansa esimiehensä edessä, jonka syystä pitäisi olla kiukustunut.

-- Ah! Vihdoinkin olette siis täällä! -- sanoi priori.

-- Kunnianarvoisa isä..., änkytti munkki.

-- Kuinka levottomiksi te olette saattanutkin meidät! -- jatkoi priori.

-- Te olette aivan liian hyvä, isä, -- jatkoi Gorenflot, joka ei voinut käsittää sitä hiljaista äänensävyä, jolla häntä puhuteltiin.

-- Teitä on pelottanut tulla tänne takaisin yöllisen tapauksen jälkeen, eikö niin?

-- Myönnän, etten ole uskaltanut, -- vastasi munkki, ja kylmät hikikarpalot kohoilivat hänen otsalleen.

-- Ah, rakas veli, -- puhui priori, -- te olette menetellyt hyvin ajattelemattomasti!

-- Sallikaa, että selitän teille, isä...

-- Mitäpä teidän tarvitsee minulle selittää? Teidän mielenpurkauksenne...

-- Eikö minun tarvitse teille mitään selittää? Se onkin parempi, sillä en todellakaan tiennyt, miten sen tekisin.

-- Sen hyvin käsitän. Hetken innostus, kiihtymys on teidät vallannut. Sellainen innostus on hyve, sellainen kiihtymys on pyhä tunne. Mutta liiallisuuteen menevät hyveet saattavat kääntyä virheiksi ja kunnioitettavimmatkin tunteet vähitellen muuttua moitittaviksi.

-- Antakaa anteeksi, isä, -- sanoi Gorenflot. -- Mutta jos te nyt tästä jotain käsitättekin, niin en minä ainakaan käsitä. Mitä te puhuitte mielenpurkauksesta?

-- Siitä teidän viime öisestä.

-- Luostarin ulkopuolellako? -- kysyi munkki pelokkaasti.

-- Ei, vaan luostarissa.

-- Olenko esiintynyt mieltäosottavasti luostarissa?

-- Juuri te.

Gorenflot kynsäsi nenäänsä. Hän alkoi ymmärtää, että nyt oli jokin erehdys kysymyksessä.

-- Minä olen yhtä hyvä katolilainen kuin tekin, mutta kuitenkin minä kauhistuin teidän uskaliaisuuttanne.

-- Uskaliaisuuttaniko? -- virkkoi Gorenflot. -- Olenko siis ollut uskalias?

-- Enemmän kuin uskalias, hyvä ystävä. Te olette ollut vallan rohkea.

-- Ah, liian kiivas mielenlaatu on annettava anteeksi. Minä teen parannuksen, isä.

-- Kyllä niinkin, mutta kuitenkin täytyy minun sekä omasta että teidän puolestanne pelätä mielenpurkauksenne seurauksia. Jos asia olisi tapahtunut vain meidän keskuudessamme, niin ei se olisi mitään haitannut.

-- Kuinka? -- kysyi Gorenflot. -- Tuntevatko sen siis muutkin?

-- Tietysti. Tiedättehän itsekin, että enemmän kuin sata maallikkoa oli saapuvilla, ja ne kuulivat joka sanan puheestanne.

-- Puheestani? -- toisti Gorenflot, joutuen yhä enemmän ja enemmän ymmälle.

-- Myönnän, että se oli kaunis, myönnän, että suuri menestyksenne saattoi teidät liiaksi innostumaan, että yksimieliset suosionosotukset menivät teidän päähänne. Mutta mennä niin pitkälle kuin ehdottaa juhlasaattuetta kautta Parisin katujen, aikoa pukea ylleen haarniskat ja kypärät ja kääntyä kaikkien hyvien katolilaisten puoleen, se teidän täytyy myöntää olleen jo liikaa.

Gorenflot seisoi siinä hämmästyksestä mykkänä.

-- On kuitenkin yksi keino saada kaikki korjatuksi, -- jatkoi priori. -- Se hengellinen kiihkeys, joka teidän jaloa sydäntänne polttaa, voisi vahingoittaa teitä Parisissa ollessanne, missä niin monta urkkijaa on kintereillänne. Toivon senvuoksi teidän lähtevän...

-- Mihin, isä? -- kysyi Gorenflot, vakuutettuna siitä, että hänen olisi meneminen arestiin.

-- Maaseudulle.

-- Karkoitus! -- huudahti Gorenflot.

-- Jos jäätte tänne, saattaa käydä paljo pahemmin, rakastettu veli.

-- Mitä minulle sitten voisi tapahtua?

-- Voisitte joutua rikosoikeudellisen syytteen alaiseksi, mistä kaiken todennäköisyyden mukaan aiheutuisi elinkautinen vankeus, ehkäpä mestauslavakin.

Gorenflot oli kulmankalpea. Hän ei voinut käsittää, millä tavalla hän olisi tehnyt itsensä syypääksi elinkautisen vankeuden tai kuolemanrangaistuksen ansaitsemiseen juopuessaan ravintolassa ja vietettyään yönsä poissa luostarista.

-- Parhain veli, jos te alistutte tähän tilapäiseen karkoitukseen, niin te ette ainoastaan vältä vaaraa, vaan saatte myös tilaisuuden istuttaa uskon siemeniä maaseudullekin. Yöllä tekemänne ehdotus on täällä vaarallinen ja mahdotonkin toimeenpanna, mutta Parisin ulkopuolella se ehkä kävisi päinsä. Matkustakaa siis mahdollisimman pian, veli Corenflot. Se saattaa jo olla myöhäistäkin, jos vaan poliisi on saanut käskyn vangita teidät.

-- Kunnianarvoisa isä, mitä te sanotte? -- änkytti munkki, ollen yhä enemmän hämillään siitä, että tuohon hänen heikkoudensyntiinsä pantiin nyt niin suuri paino, -- poliisi, te sanotte? Mitä minulla on sen kanssa tekemistä?

-- Teillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, se ehkä voisi saada tekemistä teidän kanssanne.

-- Onko minut sitten ehkä ilmiannettu?

-- Voisinpa lyödä siitä vetoa. Matkustakaa siis, matkustakaa:

-- Matkustakaa, sanotte te, arvoisa isä, -- puhui Gorenflot avuttomana. -- Se on helppo sanoa. Mutta millä minä matkustaessani elän?

-- Ah, mikään ei ole sen helpompaa! Tehän olette luostarin almujenkerääjä. Siinä on teidän tulolähteenne. Keräyksenne kautta olette te tähän asti elättänyt muita, nyt te keräyksellänne elätätte itseänne, ja sitäpaitsi ei teillä siinä suhteessa ole mitään pelättävää. Sillä edustamanne mielipiteet hankkivat teille kyllä riittävästi puolustajia, niin ettei teiltä ole puuttuva mitään. Mutta matkustakaa jumalan tähden! Matkustakaa, älkääkä palatko, ennenkuin teitä kutsutaan!

Gorenflotin tullessa ulos riensivät kaikki munkit häntä vastaan saadakseen koetella hänen käsiään ja vaatteitaan. Menivätpä muutamat kunnianosotuksissaan niinkin pitkälle, että suutelivat hänen kaapunsa liepeitä.

-- Hyvästi! -- virkkoi heistä muuan häntä syleillen. -- Hyvästi! Te olette pyhä mies. Muistakaa minua rukouksissanne.

-- Ätsh! -- ajatteli Gorenflot, -- minä olen pyhä mies! Enpä vielä ennen ole moista kuullut.

-- Jääkää hyvästi, -- sanoi muuan toinen ja pusersi hänen kättään, -- jääkää hyvästi, te uskon urhokas soturi!

-- Hyvästi, marttyyri! -- puheli kolmas ja suuteli hänen kaapuaan. -- Sokeutta on meissä vielä, mutta valon hetki on pian koittava.

Gorenflotia heiteltiin siten sylistä syliin ja kohteliaisuuksia sateli hänelle satelemistaan hänen saapuessaan luostarin portille. Se sulettiin heti hänen siitä mentyään. Hän loi tuohon porttiin katseen, jota on mahdoton kuvailla, ja hän poistui Parisista miltei takaperin, ikäänkuin olisi kuolon enkeli uhkaillut häntä välkkyvällä miekallaan.

Ainoat sanat, mitkä hänen suustaan pääsivät hänen saapuessaan kaupungin portille, kuuluivat näin:

-- Piru vieköön! Ell'eivät nuo jok'ikinen ole hassuja, niin olen minä itse sitten pähkähullu!

28.

Gorenflotin mietelmät.

Aina siihen surulliseen päivään asti, jolloin veli Gorenflotia kohtasi tämä odottamaton onnettomuus, ei hän, joka luotti hyvään jumalaan ja luostarin keittiöön, milloinkaan ollut ajatellut itselleen muuta kuin nuo ylimääräiset vierailut Runsaudensarven ravintolassa. Ja noita ylimääräisiä vierailuja, jotka riippuivat vanhurskaitten ihmisten hyväntahtoisuudesta, ei käynyt järjestäminen muuten kuin raha-almujen välityksellä. Niiden almujen pysähdyspaikka oli mainittu ravintola, josta niitä liikeni luostariin vain sikäli mitä jäi yli siitä summasta, minkä hän oli matkalla kuluttanut. Tosin hänellä oli ystävänsä Chicot, joka rakasti hyvin katettua pöytää ja iloista seuraa. Mutta Chicot vietti verrattain epäsäännöllistä elämää. Munkki tapasi hänet väliin kolmena, neljänä päivänä perättäin, mutta sitten saattoi kulua neljätoista päivää, kuukausi, kuusi kokonaista viikkoakin, ilman että munkki häntä kertaakaan kohtasi. Jospa Gorenflotilla kuitenkin olisi ollut rahoja. Mutta priorin vastaus hänen kysymykseensä oli ollut yksinkertainen ja vailla kaikkea apostolista hyväntahtoisuutta, niinkuin muutama Luukas-evankelistan lause:

-- Etsikää, niin te löydätte!

Kuitenkin tuntui hänestä mieluisimmalta välttää häntä uhkaava vaara, tuntematon, mutta ääretön vaara, mikäli hän oli priorin sanoista saanut selvää. Munkki parka ei kuulunut niihin, jotka saattoivat käyttää valepukua ja siten eksyttää takaa-ajajat. Hän päätti niin ollen heti lähteä matkaan ja riensi siinä tarkoituksessa kiiruisin askelin kaupungin portista ulos ja hiipi varovasti, mahdollisimman hintelöksi tekeytyen, yövartiain ja sotilasten ohi, sillä hän pelkäsi, että poliisi jo ehkä häntä vainusi, niinkuin Pyhän Genovevan luostarin priori oli varotellut.

Mutta päästyään nyt vapaaseen luontoon istahti hän tien viereen ja, nojaten ihraista leukaansa leveään käteensä, alkoi syventyä miettimään nykyistä tilaansa.

Gorenflot huokasi syvään, sillä kello oli nyt lähes yhdeksän eli siis se aika, jolloin luostarissa syötiin päivällistä, sillä munkit, jotka eivät ajan sivistyneisyyden vaatimuksia seuranneet, söivät vielä vuonna 1578 vanhan, hyvän tapansa mukaan päivällistä kello kahdeksan aamulla.

Koko joukko ajatuksia syntyi paastoavan Gorenflotin aivoissa. Pää-ajatus, josta hänen oli vaikeinta luopua, oli siinä, että hän palaisi Parisiin, menisi luostariin ja selittäisi priorille tyytyvänsä mieluummin vankeuteen kuin maanpakolaisuuteen, että hän, jos niin vaadittiin, alistuisi kuritukseen ja ruoskintaankin, kun hänelle vain annettaisiin hänen ateriansa, joiden luvun hän nyt tahtoi vähentää viideksi päivää kohti.

Tätä ajatusta, joka enemmän kuin neljännestunnin ajan kierteli munkkiparan aivoissa, seurasi toinen, hieman järkevämpi, nimittäin että hän heti menisi Runsaudensarven ravintolaan ja lähettäisi sieltä noutamaan Chicotin ellei tämä vielä siellä olisi. Hän kuvailisi narrille tätä surullista asemaansa, johon hän Chicotin Bachuspitojen johdosta oli joutunut, pitojen, joihin hänkin, Gorenflot, heikkoudessaan oli ottanut osaa, ja pyytäisi tältä jalomieliseltä ystävältään pientä raha-apua.

Noin neljännestunnin punnitsi Gorenflot vieläkin tätä suunnitelmaansa, sillä hän oli harkitseva mies eikä suunnitelmakaan ollut hullumpi.

Lopuksi hän teki vielä kolmannenkin suunnitelman, hieman rohkean kyllä, että hän näet toista tietä, Porte Saint-Germainen kautta, palajaisi takaisin Parisiin ja jatkaisi salaisesti almujenkeräämistä kaupungissa. Hän tunsi hyvän "ostajapiirinsä" ja hyvätuloisimmat paikat ja tiesi erityisiä pikku katuja, joiden varsilla hän tiesi asuvan hyviä ystäviä, jotka harjoittivat tuottavaa siipikarjakauppaa ja jotka harvoin jättivät pistämättä jotain lihotettua kukkoturvakkoa almunkerääjän pussiin. Hän muisteli kiitollisena eräitä taloja, joissa kesällä syltättiin hedelmiä ja muuta sen tapaista, mikä Gorenflotin oman arvelun mukaan tapahtui etupäässä siitä syystä, että nuo ihmiset sittemmin saisivat jättää almunkerääjän pussiin, hänen isällisen siunauksensa vastalahjaksi, jonkin purkin kiisseliä tai tusinan syltättyjä pähkinöitä taikka laatikollisen kuivatuita omenia, joiden pelkkä hajukin jo saattoi herättää kuolleet haudoistaan.

Tämä viimeinen suunnitelma häntä varsinkin miellytti. Hän ajatteli että itse luonto oli määrännyt hänelle sellaisen elintavan. Mutta toteuttaakseen tämän suunnitelman ja voidakseen viettää tuota suloista elämäntapaa täytyisi hänen jäädä Parisiin ja olla aina vaarassa joutua poliisien tai hengellisten viranomaisten tielle, jotka kaikki nuo olivat vaarallisia seikkailuihin ryhtyneelle munkille. Sitäpaitsi oli vielä huomioonotettava muuan seikka: Pyhän Genovevan luostarin rahastonhoitaja ei kylläkään jättäisi luostaria almujenkerääjättä. Gorenflot saattaisi niin ollen tavata toisenkin almunkerääjän, jolla olisi laillisempi oikeus ammattinsa harjoittamiseen.

Tämä ajatus sai Gorenflotin värisemään, ja hänellä oli siihen tosiaankin syytäkin.

Näin pitkälle oli hän mietiskelyissään päässyt, kun hän kaukaa huomasi ratsastajan saapuvan täyttä neliä. Ratsastaja laskeusi hevosensa selästä erään talon luona, joka sijaitsi noin sadan askeleen päässä siitä, missä Gorenflot istui. Mies kolkutti. Hänelle avattiin, ja pian pujahti ratsastaja hevosineen portin sisäpuolelle. Aivan heti palasi ratsastaja, jonka Gorenflot tunsi viitastaan, kuitenkin portista takaisin ja kätkeytyi muutaman lähellä olevan kiviröykkiön taa.

-- Tässä on varmasti kyseessä jokin salajuoni, -- mutisi Gorenflot. -- Ellei minun tarvitsisi pelätä seurauksia, tekisin minä sen tyhjäksi.