Part 21

-- Ja minä, herra parooni, -- virkkoi Bussy tarttuen hänen käteensä, -- toivotan teille sitä kärsivällisyyttä, sitä tyyneyttä ja arvokkuutta, mitä jokaisen kristityn tulee osottaa. Jumalan laupeus jaloja sydämiä kohtaan on loppumaton, ettekä te vielä tiedä, mitä hän ehkä on teidän varallenne varannut. Pyydän vielä, että te ette siihen päivään saakka, jona tuo laupeus ehkä ilmenee, pidä minua vihollisenanne, sillä te ette aavista, mitä minä tulen teidän hyväksenne tekemään. Huomenna me siis, herra parooni, jos suvaitsette, päivän vaietessa lähdemme matkalle.

-- Minä suostun, -- vastasi ukko ja tuli vasten tahtoaankin liikutetuksi siitä lämmöstä, millä Bussy lausui nuo viimeiset sanansa. -- Siihen saakka, lienettepä sitten ystävä tai vihamies, olette te minun vieraanani, ja minä saatan teidät huoneeseenne.

25.

Talo Saint-Antoinen kadun varrella.

Kreivi ja kreivitär Saint-Luc eivät olleet tointua hämmästyksestään. Bussy oli saanut parooni Méridorin lähtemään Parisiin!

Aamun tultua otti parooni jäähyväiset vierailtaan ja pyysi heidät jäämään linnaan. Mutta kun se Saint-Lucista ja hänen puolisostaan tuntui epämiellyttävältä, päättivät he mahdollisimman pian lähteä Méridorista ja siirtyä läheisyydessä olevaan Brissacin linnaan.

Bussy ei tarvinnut pitkää aikaa omituisen esiintymisensä esittämiseen. Hän kuiskasi muutamia sanoja nuoren kreivittären korvaan. Tämän katse heti hyvin omituisesti kirkastui.

Ukko ei ollut siitä mitään huomannut. Katsellen esi-isiensä linnaa hyväili hän koneellisesti koiriansa ja antoi liikutetulla äänellä eräitä määräyksiä palvelijoillensa jotka näyttivät alakuloisilta ja surullisilta. Noustuaan sitten vanhan lempiratsunsa selkään viittasi hän kädellään Méridorin linnalle jäähyväiset ja läksi ratsastamaan sanaakaan sanomatta.

Iskien iloisesti silmää vastasi Bussy Jeannen hymyilyyn ja pyörähteli siinä ystäviään hyvästellessä useamman kerran. Juuri heidän erotessaan oli Jeanne kuiskannut hänelle:

-- Jopa te esitättekin merkillistä osaa, kreivi! Minähän olin luvannut, että teitä Méridorissa odottaa onni, ja nyt päinvastoin juuri te itse tuottekin täältä paenneen onnen tänne takaisin.

Matkan varrella koetti Bussy, osottaen ukolle mitä suurinta huomaavaisuutta, saavuttaa tämän luottamusta ja siten hälventää ukon alussa kuohahtunutta vihastumista. Ja siinä hän epäilemättä onnistuikin, sillä kun he seitsemännen päivän aamulla saapuivat Parisiin, lausui parooni Méridor matkatoverilleen seuraavat sanat, mitkä todistivat hänessä mielenmuutoksen tapahtuneen:

-- Onpa ylen kummallista, kreivi: nyt olen lähempänä onnettomuuttani kuin milloinkaan ennen ja kuitenkaan en ole läheskään niin levoton tänne saapuessani kuin mitä olin Méridorista lähtiessäni.

-- Kahden tunnin kuluttua, hyvä parooni, -- virkkoi Bussy, -- tulette te arvostelemaan minua juuri niinkuin minä teitä haluankin.

Matkustajamme saapuivat Parisiin S:t Marselin etukaupungin kautta.

-- Minne me nyt menemme? -- kysyi ukko. -- Louvreen kaiketikkin?

-- Minä vien teidät ensin omaan kotiini, herra parooni, -- virkkoi Bussy, -- niin että voitte hetkisen levähtää.

Kreivin talonväki jo miltei luuli, ettei se enää koskaan saisi nähdä herraansa. Palattuaan näet Dianan luota kotiinsa oli hän hiipinyt sisälle eräästä takaportista, johon vain hänellä oli avain. Sitten hän itse oli satuloinut hevosensa ja lähtenyt matkalle ilman että häntä olisi nähnyt kukaan muu kuin Remy-le-Haudouin. Hänen äkillinen katoamisensa, ne vaarat, joiden alaisena hän edellisenä päivänä oli ollut, ja hänen seikkailunhalunsa olivat saattaneet monenkin siihen luuloon, että hän oli joutunut vihollistensa virittämien salajuonien uhriksi.

Ainoastaan Remy, tuo nuori lääkäri, oli hyvällä tuulella ja väitti Bussyn elävän ja voivan hyvin. Remy oli näinä päivinä usein palatsista poissa, eikä kukaan tiennyt, missä hän kävi.

Niinpä saapui hän kerrankin tuollaiselta salaperäiseltä retkeltään ja sattui pääsemään palatsiin juuri siinä samassa kun palatsin piha kajahteli kreivin saapumista ilmaisevista ilohuudoista.

-- Olette iloisia nähdessänne minut elossa, -- virkkoi Bussy. -- Kiitos siitä! Ette kaiketi usko, että minä itse olen nyt tässä, vaan että se on minun varjoni. Mutta uskokaahan kuitenkin, että minä se sittenkin olen. Auttakaa nyt heti tätä herraa alas hevosen selästä ja pankaa tarkoin mieleenne, että minä pidän häntä suuremmassa arvossa kuin jotain ruhtinasta.

Bussy itse saattoi vanhuksen rappuja ylös ja osotti hänelle paljon enemmän huomaavaisuutta kuin mitä hän itse oli saanut osakseen Méridorin linnassa. Vanha parooni tunsi suurta mielihyvää tämän hyväntahtoisen kohteliaisuuden johdosta. Ystävällisesti hymyillen tarttui hän siihen kullattuun pikariin, jossa kreivi itse ojensi hänelle tervetuliaisjuoman.

-- Kiitos, kiitos, hyvä herra, -- sanoi ukko. -- Mutta emmekö jo pian lähde sinne mihin aiomme?

-- Kyllä, hyvä parooni, aivan pian. Olkaa ihan levollinen, sillä tuo tapahtuva kohtaus tuottaa minulle yhtä paljo iloa kuin teillekin.

-- Mitä te tarkoitatte, kreivi, ja mistä johtuu se, että te miltei aina puhutte minulle arvoituksilla?

-- Minä sanon teille, herra parooni, että on olemassa laupias kohtalo, ja että me nyt olemme lähellä sitä hetkeä, jolloin minä teidän nimessänne voin kääntyä tuon kohtalon puoleen.

Kummastellen katseli parooni Bussya. Mutta Bussy teki kädellään kunnioittavan liikkeen ikäänkuin sanoakseen: minä palaan hetken kuluttua. Sitten hän riensi ulos.

Niinkuin hän arvasi, oli Remy oven takana. Bussy tarttui heti tuon nuoren miehen käsivarteen ja veti hänet mukanaan muutamaan kamariin.

-- No, paras Hippokrates, miten pitkälle ovat asiamme kehittyneet?

-- Mitkä asiat?

-- Helkkari, tietenkin S:t Antoinen kadun asiat!

-- Luulen, että olemme päässeet ylen tärkeään kohtaan, ainakin teidän mielestänne, armollinen herra: minulla näet ei ole mitään uutta kerrottavana.

Bussy hengitti helpommin.

-- Eikö siis mies ole palannut takaisin? -- kysyi hän.

-- On kylläkin. Mutta onnistumatta. Tähän juttuun kuuluu isäkin, joka kaikesta päättäen tulee tekemään asiassa päätöksen, ja tuota poissaolevaa henkilöä näytään joka päivä odotettavan.

-- Hyvä on! -- virkkoi Bussy. -- Mutta kuinka olet saanut kaiken tuon tietoosi?

-- Tehän ymmärrätte, armollinen herra, -- vastasi Remy avomielisesti, -- ettei minulla teidän poissaolossanne ollut mitään tekemistä lääkärinä, mutta olen koettanut toisella tavalla käyttää vapauttani teidän hyväksenne.

-- No kerroppa sitten: mitä olet tehnyt? Kerro paras Remy. Olen pelkkänä korvana koko mies.

-- Nähkääs, teidän matkustettuanne vuokrasin pikku huoneen S:t Antoinen ja S:te Catherinen katujen kulmauksesta, ja siitä saatoin pitää silmällä tarkoittamaamme taloa. Mutta pianpa sainkin selville, että minun täytyi käyttää vieläkin tehokkaampia keinoja.

-- No?

-- Minä... minä rakastuin.

-- Hm! -- myhähti Bussy voimatta käsittää, mitä hyötyä hänellä saattoi olla Remyn rakkaudesta.

-- Asia on niinkuin olen teille sanonut, -- toisti nuori tohtori vakavana. -- Minä rakastuin kuin hullu.

-- Keneen?

-- Gertrudiin.

-- Gertrudiinko? Monsoreaun kreivittären kamaripalvelijaanko?

-- Juuri häneen, kamarineitoseen. Minä en ole mikään aatelismies, niin että minun olisi lupa rakastua ylhäisiin naisiin.

-- Remy parka, -- sanoi Bussy, -- ole varma siitä, että pidän uskollisuuttasi suuressa arvossa. Mutta jatka!

-- Niin, armollinen herra, vastasi Remy. -- Lähemmin ajatellen ei siinä sittenkään ole niin paljon valittamista. Gertrud on ylen siivo tyttö, kahta tuumaa minua pitempi, ja hän jaksaisi varsin helposti tarttua minua kaulukseen ja pidellä minua suoralla kädellä koholla, mikä osottaa, että tytöllä on verrattain hyvin kehittyneet käsivarsilihakset. Se on aikaansaanut minussa häntä kohtaan kunnioituksen, josta hän on mielissään. Ja kun minä aina myönnyn hänen puheisiinsa, niin ei meille synny koskaan väittelyä. Hänellä on lisäksi eräässä suhteessa ihailtavaa nerokkuutta: hän kertoo asiat mainion hyvästi.

-- Vai niin hän tekee!

-- Niin. Minä saan häneltä tietää kaiken mitä talossa tapahtuu... Hm, mitähän te, herra kreivi, siitä sanotte? Luullakseni ette ole pahoillanne saadessanne eräitä tietoja siltä taholta.

-- Paras Remy. Sinä olet hyvä henki, jonka sattuma tai kohtalo on minulle lähettänyt. Olet siis hyvissä väleissä Gertrudin kanssa?...

-- Olen, se on vallan varmaa, -- vastasi Remy ja oli olevinaan asian johdosta kovin ylpeä. -- Eilen illalla käväsin hänen luonaan ja puhelin hetkisen.

-- Miten pääsit niin pitkälle?

-- Päivää sen jälkeen, kun olin muuttanut mainitsemaani pieneen kamariin, odottelin pikku-portilla, että sydämeni valittu menisi ostoksilleen torille, missä hän tavallisesti käy joka aamu kahdeksan ja yhdeksän välillä. Kymmentä yli kahdeksan näin hänen tulevan ulos ja heti riensin häntä vastaan.

-- Tunsiko hän sinua enää?

-- Tunsi. Hän päästi huudon ja alkoi juosta tiehensä. Minä nelistin perässä ja minun oli ylen vaikea saada häntä kiinni, sillä hän luikerteli taitavasti kuin paholainen, mutta olivatpa helmukset kuitenkin hieman tiellä.

-- Jesus! -- parkaisi tyttö.

-- Pyhä neitsyt! -- kirkaisin minä.

Tämän huutoni vuoksi sai hän kaiketikin minusta hyvän ajatuksen. Joku toinen minua pakanallisempi olisi varmaankin huudahtanut "helkkaria" tai "pirun vietävää."

-- Tohtori! -- virkkoi hän.

-- Ihanainen kamarineitoseni! -- sanoin minä. Silloin hän hymyili. Mutta pian hän taas tuli vakavaksi ja lausui:

-- Te petytte, hyvä herra. Minä en tunne teitä.

-- Mutta minäpä tunnen teidät, -- huudahdin minä. -- Sillä minä elän vain teitä varten ja olen ihastunut teihin siinä määrässä, että olen muuttanut vanhasta Beautreillisin kadun varrella olleesta asunnostani S:t Antoinen kadulle, S:te Catherinen kadun kulmaukseen. Asuntoa olen muuttanut ainoastaan siitä syystä, että saisin usein nähdä teidät. Ja jos teidän vielä joskus tarvitsisi käyttää minun apuani sitomaan jonkun nuoren ylimyksen haavoja, niin ei teidän tule hakea minua entisestä asunnostani, vaan uudesta.

-- Olkaa hiljaa! sanoi tyttö.

-- No, näettehän nyt, että olen oikeassa! -- vastasin minä. -- Ja sillä tavoin alkoi tai oikeastaan uudistui meidän tuttavuutemme.

-- Niin ettäkö sinä nyt tällä hetkellä olet?...

-- Niin onnellinen kuin rakastaja yleensä voi olla... Gertrudin rakastaja, ymmärrättehän. Kaikki on sopusuhtaista tässä maailmassa. Ja minä olen enemmänkin kuin onnellinen, minä olen ylen autuas, koska olen päässyt niin pitkälle kuin halusinkin teitä! palvellakseni.

-- Mutta entäpä jos hän epäilee?...

-- Ei hituistakaan. En ole sanaakaan maininnut teistä. Eihän toki soveltuisikaan, että Remy-le-Haudoin parka olisi tuttu niin ylhäisten miesten kanssa, kuin kreivi Bussyn. Olen vain huolettomasti kysäissyt häneltä: kyllä kai teidän nuori isäntänne nyt jo voi paremmin?

-- Mikä isäntämme? -- kysyi tyttö.

-- Se nuori herra, jonka haavat minä sidoin teidän luonanne.

-- Ei hän ollut minun isäntäni, -- vastasi siihen tyttö.

-- Oo, antakaa anteeksi! Minä otaksuin niin... vain ajattelin... -- jatkoin sitten juttuani.

Oi, hyvä Jumala, ei hän ollut isäntä, -- vastasi tyttö minulle huoaten. -- Se nuori mies parka oli meille vallan outo. Olemme nähneet hänet ainoastaan yhden kerran sen perästä.

-- Tiedättekö edes hänen nimeänsä? kysyin minä.

-- Tiedämmepä kyllä.

-- Kaiketi olette sen kuullut ja myös unohtanut?

-- Eipä niinkään. Ei sellaista nimeä unohdeta.

-- Kuka hän sitten oli?

-- Oletteko koskaan kuullut puhuttavan kreivi Bussystä?

-- Helkkari, -- vastasin minä, -- Bussystäkö, urhoollisesta Bussystäkö?

-- Niin juuri, sillä se oli hän.

-- Entäs naishenkilö?

-- Emäntäni on naimisissa, hyvä herra.

-- No, saahan silti olla naimisissa ja uskollinen ja kuitenkin joskus ajatella jotain kaunista nuorta miestä, jonka on sattunut näkemään... etenkin silloin kun tuo nuori mies on haavoittunut.

-- Ollakseni vilpitön, -- virkkoi Gertrud, -- en minäkään voi väittää, että emäntäni ei häntä ajattelisi.

Bussy kovin punastui.

-- Me puhelemmekin hänestä kahdenkesken ollessamme, -- jatkoi sitten Gertrud.

-- Kelpo tyttö! -- huudahti kreivi.

-- No, mitäpä te hänestä sanotte? -- kysyin minä vuorostani.

-- Minä kerron hänen urotöistään, mikä onkin helppoa, sillä eihän Parisissa muusta puhutakkaan kuin niistä miekanpistoista, joita hän antaa ja saa. Olenpa emännällekin opettanut muutaman muodissa olevan pikkulaulun.

-- Ah, minä tiedän! -- vastasin. -- Eikö se kuulu tällä tavalla:

"Tuo ritari Bussy hän pelvoton ja uljas ja rohkea on. Ja Amboisen herran ken ystäväks saa, ei petä hän, vaikkapa horjuis maa."

-- Mainiosti! huudahti Gertrud. -- Emäntäni ei milloinkaan laula mitään muuta laulua kuin tuota.

Bussy pudisti nuoren lääkärin kättä. Omituinen autuuden väristys tuntui hänen suonissaan.

-- Ja onko tuossa nyt kaikki, mitä sinulla on kerrottavaa? -- kysyi hän. Ihminenhän on haluissaan täyttymätön.

-- Kaikki on siinä, armollinen herra. Mutta ennen pitkää saan kyllä enemmänkin tietää. Eihän, kissa vieköön, yhdellä kertaa voi saada kaikkia asioita selville.

26.

Isä ja tytär.

Tämä Remyn kertomus teki Bussyn ylen onnelliseksi, sillä hän sai siitä selville kaksi seikkaa: ensiksi että Monsoreauta yhäkin entiseen tapaan vihattiin ja että häntä, Bussya, samassa määrässä rakastettiin.

Hänen mielestään ei aikaa lainkaan ollut hukattavissa, ja jokainen hetki, joka pitkittäisi ukko raukan tuskia, olisi kuin rikos. Tytärtään itkevä isä on niin onneton, että henkilö, joka häntä voisi lohduttaa eikä tee sitä mahdollisimman pian, menettelee kuin väärin.

Bussy ja parooni läksivät heti ulos, Remy mukanaan. Vanhus oli kovin alakuloinen ja levoton. Millä tavalla tulisi herttua hänet vastaanottamaan ja mitä uutta ikävyyttä tuosta kohtaamisesta aiheutuisi?

Väliin loi hän katseensa Bussyyn ja kysyi itseltään, mikä kumma voima sai hänen sokeasti seuraamaan tuota ylimystä, joka palveli sitä samaa ruhtinasta, jonka syytä kaikki hänen kärsimyksensä olivat. Eikö hänen pikemminkin pitäisi asettua Anjoun herttuata vastaan ja sen sijaan, että Bussyn saattamana menisi tämän luo, lähteäkin suorastaan Louvreen ja heittäytyä valituksineen kuninkaan eteen? Mitäpä prinsseillä olisikaan hänelle sanomista? Millä tavoin prinssi voisi häntä lohduttaa? Eikö prinssi ollut niitä, jotka tuhlaavat muutaman sanan niiden haavain lievittämiseksi, joita itse ovat antaneet, sanan, joka panee haavan yhä enemmän kirvelemään hetken kuluttua?

Sillävälin saavuttiin S:t Paulin kadulle. Taitavan sotapäällikön tavoin oli Bussy lähettänyt Remyn jo edeltäpäin tutkimaan maaperää ja järjestämään pääsyä linnoitukseen.

Remy kääntyi Gertrudin puoleen ja palasi pian ilmoittamaan isännälleen, ettei mikään estänyt pääsemästä heitä Monsoreaun kreivittären huoneisiin.

Helposti ymmärrettävistä syistä puhuivat tällöin Bussy ja Haudoin hyvin hiljaa keskenään.

Kerran katsahti parooni kummastuneena ympärilleen.

-- Mitä! -- mutisi hän. -- Täälläkös Anjoun herttua asuu?

Hänessä alkoi herätä jotain epäilystä talon yksinkertaisen ulkomuodon vuoksi.

-- Ei aivan hän, -- vastasi Bussy hymyillen, -- mutta vaikkapa se ei olekaan hänen asuntonsa, niin on se ainakin sellaisen naisen, jota hän on rakastanut.

Pilvi levisi nyt vallan ylimyksen otsalle.

-- Hyvä herra, -- sanoi hän hevostaan pidättäen, -- me maalaiset emme ole tottuneet tämmöisiin. Kevytmieliset parisilaiset järkyttävät meidän mieliämme niin suuresti, ettemme me voi saapua heidän salaperäisiin kohtauksiinsa. Jos Anjoun herttua tahtoo tavata parooni Méridoria, niin on se mielestäni tapahtuva hänen omassa linnassaan eikä hänen rakastajattarensa talossa. Sitäpaitsi, -- lisäsi vanhus huoaten, -- miksi tahdotte te, joka näytte olevan kelpo mies, viedä minut sellaisten naisten luo? Saattaaksenneko minun ymmärtämään, että Diana parkani vielä eläisi ellei hän olisi valinnut kuolemaa mieluummin kuin häpeän?

-- Malttakaa, malttakaa, hyvä parooni, -- virkkoi Bussy, -- älkää etukäteen tehkö mitään vääriä johtopäätöksiä. Aatelisen kunniani kautta ei tässä ole lainkaan kysymys mistään sellaisesta, jota te tarkoitatte. Nainen, jonka saatte nähdä, on täysin siveellinen ja ansaitsee kaikkien kunnioituksen.

-- Ken hän sitten on?

-- Hän on... erään tuntemanne ylimyksen puoliso.

-- Niinkö? Mutta minkä vuoksi sitten sanotte, hyvä herra, että prinssi on häntä rakastanut?

-- Koska minä aina puhun totta, herra parooni. Astukaa sisälle ja päättäkää itse!

-- Muistakaa, että minä murehdin lastani ja että te sanoitte minulle: Toivokaa, Jumalan armo on suuri. Luvata minulle lohdutusta on melkein samaa kuin luvata minulle ihmeitä.

-- Käykää sisään, -- kehoitti Bussy ystävällisesti hymyillen.

Parooni laskeutui ratsunsa selästä. Gertrud oli rientänyt portille ja katseli kummastellen Remytä, Bussya ja vanhusta voimatta aavistaakkaan, mikä kohtalon oikku oli saattanut nuo kolme yhteen.

-- Riennä ilmoittamaan Monsoreaun kreivittärelle, -- virkkoi Bussy, -- että minä olen palannut ja haluan heti puhutella häntä. Mutta, sielusi tähden, -- lisäsi hän hiljaa, älä mainitse sanaakaan mukanani olevista henkilöistä!

-- Monsoreaun kreivitär! -- huudahti ukko hämillään. -- Monsoreaun kreivitärkö?

-- Astukaa vaan sisälle, herra parooni, -- puheli Bussy ja työnsi vanhusta hiljaa eteiseen.

Vanhuksen kavutessa horjuvin askelin rappuja ylös kuului Dianan värähtelevä ääni lausuvan:

-- Kreivi Bussy, niinkö sanot, Gertrud! kreivi Bussy! Tulkoon hän sisälle!

-- Mikä ääni! -- huudahti parooni ja seisahtui äkkiä rapuille. -- Mikä ääni! Voi, hyvä Jumala!

Samassa ilmestyi ylimmälle rapulle Diana, auringonsäteiden sattuessa hänen kasvoilleen. Hän oli hurmaavampi kuin ennen milloinkaan.

Nähdessään tämän näyn, jota vanhus piti ylenluonnollisena ilmestyksenä jostain toisesta maailmasta, pääsi häneltä huuto, ja hänen siinä ojennetuin käsin ja tuijottavin silmin seisoessaan oli hän niin kauhistuneen ja mielipuolen näköinen, että Diana, joka oli syöksähtämäisillään hänen syliinsä, hämmästyneenä siitä pidättäytyi.

-- Diana siis elää! -- mutisi parooni. -- Diana, Dianani, jonka jo sanottiin kuolleen. Oi, hyvä Jumala!

Ja iäkäs soturi murtui nyt ilosta, hänen horjuvat polvensa eivät enää tahtoneet häntä kannattaa, ja ellei hän olisi tarttunut Bussyyn kiinni, olisi hän kaatunut rapuilta alas tuon rakastamansa olennon nähden, joka näyn lailla leijaili hänen väsyneissä silmissään.

-- Voi, hyvä Jumala! -- huudahti Diana esiin rientäen. -- Mikä on tullut isälleni, kreivi Bussy?

Ja kauhistuneena siitä omituisesta vaikutuksesta, jonka tämä kohtaus, mistä hän luuli isällään olleen edeltäpäin tiedon, oli aikaansaanut, katsahti nuori nainen kysyvästi ympärilleen.

-- Parooni Méridor piti teitä kuolleena ja murehti teitä, niinkuin isän tuleekin sellaista tytärtään murehtia, -- vastasi Bussy.

-- Kuinka! -- huudahti nyt Diana. -- Eikä kukaan ole päästänyt häntä harhaluulostaan?

-- Ei kukaan, ei kukaan! huokaili vanhus, alkaen vähitellen tointua mielenliikutuksestaan. - Ei edes kreivi Bussy.

-- Kiittämätön! -- virkahti Bussy hieman moittivalla äänellä.

-- Kyllä, -- vastasi vanhus, -- olette oikeassa, sillä tämä hetki haihduttaa kaiken tuskani. Oi Dianani, rakkahin Dianani! -- jatkoi hän ja suuteli tytärtään ja ojensi kätensä Bussylle. Sitten, ikäänkuin olisi jokin tuskallinen muisto tai uusi pelon tunto tahtonut hiipiä hänen sydämeensä siellä vallitsevan ilon vastapainoksi, hän virkkoi:

-- Mutta, kreivi Bussy, tehän sanoitte, että minä saisin nähdä Monsoreaun kreivittären. Missä hän on?

-- Oi, isäni! -- mutisi Diana.

Bussy kokosi kaiken voimansa ja virkkoi:

-- Te näette hänet silmäinne edessä. Monsoreaun kreivi on teidän vävynne.

-- Mitä? -- änkytti ukko. -- Monsoreaun kreivikö minun vävyni? Ja kaikki nämä ihmiset, sinäkin, Diana, olette pitäneet sen minulta salassa!

-- En uskaltanut kirjoittaa sinulle peläten, että kirje ehkä joutuisi herttuan käsiin. Sitäpaitsi luulin sinun tietävän kaikki.

-- Mutta mistä syystä, -- kysyi vanhus, -- on tämä kaikki pidetty minulta salassa?

-- Voi, isäni, selitä se itse, jos voit, -- huudahti Diana. -- Miksi on Monsoreaun kreivi pitänyt sinua siinä uskossa, että minä olisin kuollut? Miksi ei hän ole ilmoittanut sinulle sitäkään, että hän on minun mieheni?

Parooni vapisi kuin olisi häntä pelottanut tutkia tuota hämäräperäisyyttä. Hän loi arastelevia ja kysyviä katseita tyttäreensä ja Bussyyn.

Sillävälin oli tultu saliin.

-- Monsoreaun kreivi vävyni! -- sammalsi parooni Méridor yhäkin hämmennyksissään.

Eihän sen pitäisi sinua kummastuttaa, -- huomautti Diana surullisesti. -- Olethan itse käskenyt antamaan käteni hänelle.

-- Olen, jos hän pelastaisi sinut.

-- No niin, hän on pelastanut minut, -- sanoi Diana kumealla äänellä ja vaipui rukoustuolinsa ääreen. -- Hän on pelastanut minut, vaikkakaan ei onnettomuudesta, niin ainakin häpeästä.

-- Mutta miksi hän sitten on pitänyt minua siinä luulossa, että sinä olit kuollut? -- huudahti ukko. -- Miksi antoi hän minun kuihtua epätoivosta, kun hän yhdellä ainoalla sanalla olisi voinut virottaa minut elämään?

-- Oi, siinä piilee jotakin! -- huudahti Diana. -- Isä, ethän jätä minua enää? Kreivi Bussy, suojelettehan meitä, suojelettehan?

-- Ikävä kyllä, hyvä rouva, -- vastasi nuori mies syvään kumartaen, -- mutta minun ei sovi enemmälti tunkeutua teidän perhesalaisuuksiinne. Saatuani kuulla miehenne omituisesta menettelystä olin velvollinen hankkimaan teille suojelijan, jolle huoletta voitte uskoa asianne. Tämän suojelijan olen nyt hakenut Méridorista. Te olette nyt saanut isänne, ja minä siirryn syrjään.

-- Hän on oikeassa, -- virkkoi vanhus surullisesti. -- Monsoreaun kreivi on peljännyt Anjoun herttuan vihaa, ja kreivi Bussy pelkää sitä myöskin.

Diana loi nuoreen mieheen katseen kuin olisi se tahtonut sanoa:

-- Voitteko te, jota urhoolliseksi Bussyksi kutsutaan, Monsoreaun tavoin pelätä herttuan vihaa?

Bussy ymmärsi Dianan katseen tarkoituksen ja hymyili.

-- Herra parooni, -- virkkoi hän, -- suokaa minulle anteeksi se omituinen kysymys, jonka pyydän teidän tekemään, ja te, hyvä rouva, joka tiedätte harrastukseni teidän parhaaksenne, antakaa anteeksi tekin.

Isä ja tytär katsoivat äänettöminä toisiinsa.

-- Herra parooni, -- jatkoi Bussy, -- olkaa hyvä ja kysykää Monsoreaun kreivittäreltä...

Hän korosti näitä viime sanoja. Nuori nainen vaaleni. Bussy sen huomasi ja jatkoi:

-- Kysykää tyttäreltänne, onko hän onnellinen siinä avioliitossa, jonka te olette hänelle määrännyt ja johon hän on suostunut.

Diana puristi käsiään ja heltyi itkemään. Se oli hänen ainoa vastauksensa Bussyn kysymykseen. Selvempää vastausta hän ei olisi voinut antaakkaan. Vanhan parooninkin silmiin kyyneleet kihosivat, sillä hän alkoi oivaltaa, että hänen kovin pitkälle kehittynyt ystävyytensä kreivi Monsoreaun kanssa oli suureksi osaksi ollut syynä hänen oman tyttärensä onnettomuuteen.

-- Onko siis tosiaankin totta, -- kysyi Bussy, että te, herra parooni, olematta siihen viekkaudella, tai väkivallalla pakotettu, olette antanut tyttärenne käden Monsoreaun kreivittärelle?

-- Olen, jos hän tyttäreni pelastaisi.

-- Ja hän on sen todellakin tehnyt. Minun ei siis tarvitse teiltä, herra parooni, kysyäkään, aiotteko lupauksessanne pysyä.

-- Sanansa pitäminen kuuluu kaikille, etenkin aatelismiehille, niinkuin te itse tiedätte paremmin kuin kukaan muu, hyvä herra. Monsoreaun kreivi on pelastanut tyttäreni hengen. Siis tyttäreni kuuluu Monsoreaun kreiville.

-- Ah! huokasi nuori nainen. -- Miksi en olekin kuollut?

-- Hyvä rouva, -- sanoi Bussy, -- kuten nyt näette, olin oikeassa sanoessani, ettei minulla täällä enää ole mitään tekemistä. Isänne jättää teidät Monsoreaun kreiville, ja te itse olette luvannut kuulua hänelle, heti kun saatte nähdä isänne terveenä ja reippaana.

-- Ah, älkää särkekö sydäntäni, kreivi! -- huudahti Diana ja tuli nuorta miestä lähemmäksi. -- Isäni ei tiedä, että minä sitä miestä pelkään; hän ei tiedä, että minä sitä vihaan. Isäni itsepäisyydessään pitää häntä pelastajanani, mutta minä, minä, joka vaistomaisesti häntä vihaan, väitän varmasti: se mies on minun pyövelini.

-- Diana, Diana! huudahti vanhus. -- Onhan hän pelastanut sinut!