Part 20

-- Minäpä tunnen tuon äänen! -- huudahti Saint-Luc.

-- Ja hän mainitsi minun äitini nimen.

-- Oletko sitten unohtanut rannerenkaasi, ystäväni?

-- Olenpa niinkin! Huomasin sen vasta tänä aamuna, mutta en voinut muistaa, mihin sen olin jättänyt.

-- Oo, sehän on Bussy, meidän ystävämme! -- huudahti Saint-Luc ja riensi tulijaa vastaan.

-- Saint-Luc! En siis erehtynytkään, -- virkkoi Bussy iloisella ja soinnukkaalla äänellään ja yhdellä harppauksella loikkasi vastanaineiden luo. -- Hyvää päivää, hyvä kreivitär! -- jatkoi hän nauraen ja ojensi Jeannelle esineen, jonka tämä tosiaankin oli unohtanut Courvillen majataloon.

-- Tuletteko pidättämään meidät kuninkaan nimessä, herra Bussy? -- kysäsi Jeanne hymyillen.

-- Minäkö? En, kautta taivaan! En ole hänen majesteettinsa kanssa niin hyvä ystävä, että saisin sellaisia toimia tehtäväkseni. Löysin teidän rannerenkaanne Courvillesta ja siitä päätin, että te olette matkalla tännepäin. Kannustin hevostani, sain teidät näkyviini, oivalsin heti, ketä te olitte, ja olen nyt; tahtomattani tullut ajaneeksi teitä takaa. Suonette minulle anteeksi.

-- Siis vain sattuma, -- virkkoi Saint-Luc, joka yhäkin hiukan epäili, -- on saattanut teidät matkustamaan samaa tietä meidän kanssamme?

-- Niin, sattuma, tai paremmin sanoen sallimus, -- vastasi Bussy.

Viimeinenkin epäilyksen hiven katosi nyt Saint-Luc'ista, nähdessään tuon kauniin ylimyksen säteilevät kasvot ja hänen verrattoman hymyilynsä.

-- Siis tekin olette matkalla? -- kysyi Jeanne.

-- Matkalla olen, -- vastasi Bussy ja hyppäsi ratsunsa selkään.

-- Mutta ette ainakaan meidän tapaamme? Nimittäin epäsuosioon joutumisen vuoksi.

-- Eipä paljo puutu!

-- Mihin sitten matka?

-- Angersiin päin. Entä teillä?

-- Sinne meilläkin.

-- Ahaa! Jopa ymmärrän. Brissac on noin kymmenen liöön päässä täältä, ja te kai aiotte pelästyneiden kyyhkysten lailla etsiä suojaa esi-isien linnasta. Sehän on vallan jumalallista, ja minä kadehtisin teidän onneanne ellei kateus olisi niin suuri vika.

-- Ah, herra Bussy, -- sanoi Jeanne myötätuntoisuuttaan ilmaisten, -- menkää naimisiin ja te tulette yhtä onnelliseksi kuin mekin olemme. Minä vakuutan, että on hyvin helppoa olla onnellisia, kun vaan rakastaa toisiaan.

Näin sanottuaan hän loi hymyillen katseensa Saint-Luciin, ikäänkuin vaatiakseen tämän todistamaan väitteensä todenperäisyyden.

-- Hyvä rouva, -- vastasi Bussy, -- minä epäilen sellaista onnea. Eipä aina teidän tavallanne päästäkään kuninkaallisilla etuoikeuksilla naimisiin.

-- Lorua! Teitähän kaikki rakastavat.

-- Kun kaikki rakastavat, hyvä rouva, -- vastasi Bussy huoaten, -- niin on se sama kuin ei kukaan rakastaisi.

-- No niin, -- virkkoi Jeanne, katsahtaen merkitsevästi mieheensä, -- sallikaapa, että me naitamme teidät. Se ensinnäkin olisi hyväksi turvaksi monelle tuntemalleni naineelle miehelle. Sitten lupaan minä vielä, että te saisitte tuntea sitä autuutta, jonka olemassaolon nyt kiellätte.

-- Minä en kiellä sellaisen autuuden olemassaoloa, hyvä rouva, -- vastasi Bussy, taaskin huoaten, -- minä vain väitän, ettei se autuus tule minun osakseni.

-- Tahdotteko, että minä toimitan teidät naimisiin? -- toisti rouva Saint-Luc.

-- Jos tahdotte naittaa minut oman mielenne mukaan, niin minä vastaan kieltävästi, mutta jos naitatte minut minun oman makuni mukaan, niin silloin suostun.

-- Te sanotte tuon sellaisella äänenpainolla kuin olisitte päättänyt jäädä poikamieheksi.

-- Ehkäpä.

-- Te kai sitten olette rakastunut sellaiseen naiseen, jonka kanssa ette saa mennä naimisiin?

-- Arvatkaa, herra kreivi, -- virkkoi Bussy, -- ja pyytäkää vaimoltanne, ettei hän iskisi tuhansia tikarinpistoja minun sydämeeni.

-- Olkaa varuillanne Bussy. Te saatatte minut tosiaankin kuvittelemaan, että olette rakastunut vaimooni.

-- Siinä tapauksessa täytyy teidän toki myöntää, että minä olen ylen tunnollinen rakastaja ja että aviomiehet menettelevät väärin, jos ovat minulle mustasukkaisia.

-- Se on totta, -- vastasi Saint-Luc muistaen, että se oli juuri Bussy, joka oli tuonut hänen vaimonsa Louvreen. -- Mutta samantekevää. Myöntäkää kuitenkin, että sydämenne ei enää ole teidän omanne.

-- Sen myönnän, -- vastasi Bussy.

-- Rakkaudestako vaiko jostain oikusta se johtuu? -- kysyi Jeanne.

-- Äärettömästä rakkaudesta, hyvä rouva.

-- Minä teen teidät terveeksi: minä toimitan teidät naimisiin, niinkuin jo sanoin.

-- Sitä minä epäilen.

-- Ja minä teen teidät niin onnelliseksi kuin miksi te yleensä ansaitsette tulla.

-- Äh, hyvä rouva. Ainoa onneni nykyisin on saada olla onneton.

-- Minä olen kovin itsepäinen, sen sanon teille jo edeltäpäin, -- vakuutteli Jeanne.

-- Olen sitä minäkin, -- vastasi Bussy.

-- Teidän täytyy taipua, kreivi.

-- Kuulkaapas, hyvä rouva, -- virkkoi nyt tuo nuori mies. -- Matkustakaammepa nyt yhdessä hyvinä ystävinä. Ensinnäkin me, jos suvaitsette, ratsastaa karahutamme pois tältä hietamaalta ja sitten valitsemme majapaikaksemme tuon soman pikku kylän, joka näkyy tuolta kauvempaa.

-- Niin, sen tai jonkin muun.

-- Samapa se, minulle se on ihan yhdentekevää.

-- Tuletteko siis meidän mukanamme?

-- Tulen, siksi kun saavun sinne, jonne aion, ellei teillä puolestanne ole mitään sitä vastaan.

-- Päinvastoin. Mutta vielä parempi olisi, että tulisitte sinne, mihin me aiomme.

-- Ja mihin sitten?

-- Méridorin linnaan.

Veri kohosi Bussyn kasvoille ja virtasi sitten takaisin sydämeen. Hän meni niin kalpeaksi, että olisi paljastanut itsensä, ellei Jeanne siinä samassa olisi hymyillen katsahtanut mieheensä.

-- Vai Méridorin linnaan, hyvä rouva, -- virkkoi Bussy, toinnuttuaan sen verran, että kykeni hyvin lausumaan sen nimen. -- Mikä linna se on, jos saan luvan kysyä?

-- Se on maatila, jonka muuan hyvä ystäväni omistaa, -- vastasi Jeanne.

-- Teidän hyvä ystävänne... joka... joka nytkin oleksii maatilallaan? -- jatkoi Bussy.

-- Tietenkin, -- vastasi rouva Saint-Luc, ollen kokonaan tietämätön niistä tapahtumista, joita kahden viimeisen kuukauden kuluessa Méridorin linnassa oli sattunut. -- Ettekö sitten koskaan ole kuullut puhuttavan parooni Méridorista, joka on Poitoun varakkaimpia ylimyksiä, ja...

-- Ja...? -- toisti Bussy huomatessaan, että Jeanne katkaisi lauseensa.

-- Ja hänen tyttärestään, Diana Méridorista, kauneimmasta tytöstä, mitä maa milloinkaan on päällään kantanut?

-- En, hyvä rouva, -- vastasi Bussy ja oli vähällä tukehtua mielenliikutuksesta.

Ja sill'aikaa kun Jeanne vielä kerran omituisin silmäyksin katsahti mieheensä, kysyi tuo kaunis ylimys sielussaan itseltään, mikä kumman kohtalo hänet oli satuttanutkin noiden ihmisten pariin, jotka puhuivat Diana Méridorista ja jotka ikäänkuin kaikuna tulivat vastanneeksi hänen sydämensä ainoaan ajatukseen.

Olikohan tarkoitus tutkia häntä? Se ei ollut lainkaan luultavaa. Mahtoiko se olla jokin ansa? Sehän oli miltei sula mahdottomuus. Saint-Luc oli lähtenyt Parisista jo ennenkuin hän oli saanut tietää, että Monsoreaun kreivitär oli Diana Méridor.

-- Onko tästä vielä pitkältäkin matkaa linnaan? -- kysyi Bussy.

-- Seitsemän liöötä luullakseni. Ja loisinpa vetoa siitä, että vietämmekin yömme siellä emmekä tuossa pikku kylässä, josta äsken mainitsitte. Tehän tulette meidän mukanamme, vai kuinka?

-- Tulen, hyvä rouva.

-- No, -- virkkoi Jeanne, -- se on jo askeleen ottamista lähemmäs sitä autuutta, jota teille ehdotin.

Bussy kumarsi. Hetkisen olivat he kaikki ääneti. Mutta Bussy, joka vielä halusi saada yhtä ja toista tietää, rohkaistui vihdoin tekemään muutamia kysymyksiä.

-- Millainen mies on se parooni Méridor, josta te puhuitte?

-- Täydellinen ylimys, entisajan ritari.

-- Kenen kanssa hänen tyttärensä on naimisissa? -- kysyi nyt Bussy, koettaen saada ääneensä mahdollisimman varmaksi.

-- Dianako naimisissa?

-- Mitä kummallista siinä olisi?

-- Ei mitään. Mutta Diana tietystikään ei ole naimisissa, sillä silloin olisin minä siitä ensimmäisenä saanut tiedon.

Tuskallinen huokaus pulpahti Bussyn rinnasta.

-- Neiti Méridor on siis isänsä luona? -- kysyi hän.

-- Niin toivomme, -- vastasi Saint-Luc korostaen sanojaan, siten vaimolleen osottaakseen, että oli häntä ymmärtänyt ja että hän hyväksyi hänen ajatuksensa ja suunnitelmansa.

-- Ah, katsokaapas tuonne! -- huudahti yht'äkkiä Jeanne ja kohottausi satulassaan. -- Tuolla jo näkyvät linnantornit! Näettekö, herra kreivi?

-- Näen, näen, -- vastasi Bussy niin voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana, että se häntä itseäänkin hämmästytti. -- Kyllä minä näen. Se on siis Méridorin linna.

Ja tuota uljasta herraskartanoa katsellessaan muistui hänelle mieleen vanki parka, joka oli kätketty Saint-Antoinen kadun varrella sijaitsevaan ahtaaseen asuntoon.

Vielä kerran hän huokasi, mutta nyt se ei ollut yksistään tuskanhuokaus. Lupaamalla autuutta oli rouva Saint-Luc saanut hänet jo melkein toivomaan.

24.

Lapseton ukko.

Kahden tunnin kuluttua he saapuivat Méridorin linnaan.

Bussy oli kysynyt itseltään, pitäisikö hänen noille hyville ystävilleen kertoa se seikkailu, jonka kautta Diana oli joutunut pois Méridorista. Mutta jos hän kerran asiasta jotain mainitsisi, olisi hänen ilmaistava paitsi sitä, minkä koko maailma kohta saisi tietää, myöskin sellaista, jonka hän vain yksin tiesi ja jota hän ei kenellekään tahtonut ilmaista. Hän niin ollen luopui aikeestaan, sillä siitä olisi aiheutunut lukemattomia uteluja, kyselyjä ja viittauksia.

Sitäpaitsi tahtoi Bussy Méridorissa esiintyä kokonaan outona henkilönä. Hän halusi ilman mitään valmistelua nähdä parooni Méridorin, kuulla hänen puhuvan Monsoreaun kreivistä ja Anjoun herttuasta. Sanalla sanoen: hän tahtoi tulla vakuutetuksi, ei siitä, missä määrin Dianan kertomus oli totuudenmukainen, sillä hän ei hetkeäkään ollut epäillyt tuon enkelinpuhtoisen olennon tiedonantoja, vaan siitä, eikö Diana ehkä jossain suhteessa ollut saattanut erehtyä ja oliko se selonteko, jota hän niin osanottavaisesti oli kuunnellut, kaikin puolin paljastanut asiain oikean laidan.

Niinkuin näkyy, otti Bussy huomioonsa kaksi seikkaa, jotka pysyttävät miehen rakkauden huumeessa ollessaankin järkevyyden piirin sisäpuolella: hän oli näet varovainen uskottujensa valinnassa ja hän tahtoi omistaa tuolle jumaloimalleen olennolle mitä syvintä kunnioitusta.

Ja niinpä joutuikin rouva Saint-Luc, naisellisesta tarkkanäköisyydestään huolimatta, kokonaan väärään käsitykseen Bussyn tunteista; ja Bussyn itsensähillitsemistaito sai rouvan vakuutetuksi siitä, että tuo nuori mies nyt vasta ensi kertaa kuuli Dianan nimeä mainittavan ja luuli kai saavansa nähdä vain tavallisen mukiinmenevän maalaistytön.

Senvuoksi hän valmistautuikin nauttimaan Bussyn pian huomattavasta hämmästyksestä.

Kuitenkin häntä itseäänkin hämmästytti muuan seikka, se nimittäin, että kun vartija torventoitotuksella oli antanut tiedon vieraiden saapumisesta, ei Diana kiiruhtanutkaan nostosillalle, vaikka hän ennen aina tuon merkin kuultuaan oli niin tehnyt. Dianan sijasta näkyi linnan portista kompuroivan ukko, vuosien koukistama, keppi tukenaan. Iltatuuli läikytteli hänen lumivalkeita hiuksiaan.

Kaksi isoa koiraa kintereillään hän meni nostosillan yli. Päästyään rintavarustukselle kysyi ukko heikolla äänellä:

-- Kuka kunnioittaa ukko parkaa tulemalla häntä tervehtimään?

-- Minä! Minä, paras parooni Augustin, -- kajahti nuoren rouvan reipas ääni.

Mutta sen iloisen hämmästyksen ilmeen sijaan, jota Jeanne oli odottanut näkevänsä, ukko vain kohotti päätään ja tuijotti tulijoihin.

-- Te, -- virkkoi hän, -- te? Minä en näe mitään. Ken te sitten olette?...

-- Voi hyvä Jumala! -- huudahti Jeanne. -- Ettekö sitten enää minua tunne? Ah, onhan totta, että valepukuni...

-- Antakaa anteeksi, -- lausui ukko, -- mutta en enää näe juuri lainkaan. Vanhuksen silmät eivät kestä itkemistä, ja kun ne itkevät liian paljo, niin kyyneleet himmentävät niiden näön.

-- Ah, rakas parooni, -- virkkoi nyt nuori rouva, -- huomaanpa todellakin, että silmänne ovat käyneet ylen heikoiksi. Sillä muuten olisitte te kyllä, valepuvustani huolimatta, minut tuntenut. Minun, siis täytyy sanoa teille nimeni: minä olen kreivitär Saint-Luc.

-- Saint-Luc! -- toisti ukko. -- Minä en tunne teitä.

-- Tyttönimeni oli Jeanne de Cossé Brissac.

-- Ah, hyvä Jumala! -- huudahti ukko ja koki vapisevin käsin saada rautaporttia auki.

Jeanne, joka ei vähääkään ymmärtänyt tästä omituisesta vastaanotosta, jota hän oli kuvitellut aivan toisenlaiseksi ja jonka hän luki ukon vanhuuden ja hänen heikontuneitten sielunvoimainsa syyksi, hyppäsi, huomattuaan tulleensa tunnetuksi, ratsunsa selästä alas ja heittäytyi vanhan tapansa mukaan paroonin syliin. Tällöin hän huomasi, että ukko itki.

-- Ukko itkee ilosta, -- ajatteli hän. -- Ah! Sydänhän on aina niin nuori.

-- Tulkaa, -- virkkoi ukko, suudeltuaan Jeannea otsalle.

Ikäänkuin ei olisi rouvan seuralaisia huomannutkaan, palasi parooni hitain askelin linnaan, koirat perässään.

Linna näytti hyvin omituiselta ja surumieliseltä. Kaikissa ikkunoissa oli sisäpuoleiset luukut suljetut, ja koko linnaa olisi voinut verrata tavattoman suureen hautaan. Ne muutamat harvat palvelijat, joita siellä täällä liikuskeli, olivat muotiinpuetut. Saint-Luc loi katseen rouvaansa ikäänkuin kysyäkseen, tällaisenako tämä oli luullut linnan tapaavansa. Jeanne sen katseen ymmärsi ja kun hän itsekin halusi päästä tuosta kiusallisesta epävarmuudentunteesta, tarttui hän paroonin käteen ja kysäsi:

-- Mutta missä on Diana? Eikö hän kaikeksi onnettomuudeksi olisikaan täällä kotona?

Ukko pysähtyi äkisti, kuin salaman satuttamana, katseli nuorta rouvaa kauhun ilme kasvoillaan ja huokasi:

-- Diana!

Tuon nimen kuultuaan katsahtivat koirat herraansa ja päästivät surkean ulvonnan.

Bussya väkistenkin värisytti. Jeanne katsahti Saint-Luciin, eikä tämä puolestaan tiennyt, pitikö hänen mennä eteenpäin vaiko kääntyä takaisin.

-- Diana! -- toisti ukko, kuin olisi hän tarvinnut aikaa ymmärtääkseen tuon hänelle tehden kysymyksen. -- Ettekö siis tiedä...?

Hän alkoi suonenvedontapaisesti nyyhkyttää.

-- Mutta missä hän sitten on? Ja mitä on tapahtunut? -- huusi Jeanne hämmästyksissään.

-- Diana on kuollut! -- vastasi ukko ja epätoivoisin liikkein ojensi kätensä taivasta kohti. Hän vaipui rappujen ensi portaille, jonne saakka jo oli ehditty kulkea, puristi päätään käsillään ja heilutteli sitä edestakaisin, ikäänkuin karkottaakseen mielestään sen surullisen muiston, joka lakkaamatta häntä kiusasi.

-- Kuollut! -- huudahti Jeanne kalmankalpeana kauhusta.

-- Kuollut! -- toisti myöskin Saint-Luc ukko rukan suruun osaaottaen.

-- Monsoreau on siis saattanut ukon siihen luuloon, että Diane olisi kuollut! -- ajatteli Bussy.

-- Kuollut! Kuollut! -- toisteli parooni. -- He ovat hänet surmanneet!

-- Voi, vanhaa ystävääni! -- änkytti Jeanne ja puhkesi tuon surusanoman kuultuaan, kyyneliin, mikä keino estää heikon naissydämen menehtymästä.

-- Mutta vaikka niinkin on, -- virkkoi ukko vaivaloisesti ylös kompuroiden, -- vaikka taloni on tyhjä ja autio, on se kuitenkin yhtä vierasvarainen kuin ennenkin. Käykää sisälle.

Jeanne tarttui ukon käsivarteen ja astui sisään. Toiset seurasivat perässä.

Salonkiin päästyään istahti ukko, tai paremmin sanoen horjahti, muutamaan nojatuoliin.

Jeanne ei rohjennut katkaista äänettömyyttä. Hän pelkäsi kysymyksillään repivänsä auki ukon haavoja, eikä hän kuitenkaan, aivan samoin kuin kaikki muutkin nuoret ja onnelliset, saattanut uskoa kuulemansa onnettomuuden todenperäisyyttä. Eräänä ikäkautena ei käsitetä, mitä kuolema on, sillä sitä ei ajatella.

Parooni täytti itsestään hänen toivomuksensa kysymällä:

-- Sinähän, paras Jeanne, sanoit olevasi naimisissa. Onko tämä herra sinun miehesi?

Tätä sanoessaan parooni osotti Bussya.

-- Ei, parooni Augustin, -- vastasi Jeanne. -- Tämä toinen on kreivi Saint-Luc.

Saint-Luc kumarsi syvään tuolle onnettomalle, isälle. Tämä tervehti häntä hyväntahtoisesti ja suvaitsi hiukan hymyilläkin. Senjälkeen hän loi väsyneen katseensa Bussyyn ja virkkoi:

-- Kuka on sitten tämä toinen herra? Onko hän miehesi veli vai onko hän sinun omia sukulaisiasi?

-- Ei, tämä herra ei ole sukulaisemme, vaan ystävämme. Hän on Clermontin Louis, Amboisen kreivi Bussy, hänen korkeutensa Anjoun herttuan seuralainen.

Nämä sanat kuultuaan ukko hätkähti, kavahti seisomaan ja heitti Bussyyn salamoivan katseen, mutta sitten, ikäänkuin tuon äänettömän uhmauksen lamauttamana, vaipui takaisin nojatuoliinsa ja päästi syvän huokauksen.

-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi Jeanne.

-- Tunteeko parooni teidät? -- kysäsi Saint-Luc Bussylta.

-- Minulla on ensi kertaa kunnia nähdä parooni Méridoria, -- vastasi Bussy rauhallisesti. Hän yksin oli oivaltanut, minkä vaikutuksen Anjoun herttuan nimen kuuleminen oli ukkoon tehnyt.

-- Haa! -- Vai kuulutte te Anjoun herttuan hoviväkeen! -- sanoi parooni. -- Te olette tuon villipedon seuralainen, tuon pahan hengen, ja uskallatte sen vielä tunnustaa. Ja teillä on rohkeutta näyttäytyä minun edessäni!

-- Onko hän hullu? -- kysyi Saint-Luc hyvin hiljaa puolisoltaan, katsellen kummastuneena paroonia.

-- Tuska on varmaankin tehnyt hänet mielipuoleksi, -- vastasi Jeanne väristen.

Parooni Méridorin sanoja seurasi vieläkin uhkaavampi katse kuin ensimäinen. Mutta Bussy, joka aina osasi olla kylmä ja rauhallinen, kesti tuon katseen, pysyen mitä arvokkaimmassa asennossa, eikä vastannut sanaakaan.

-- Niin, tuo villipeto, -- jatkoi ukko, jonka pää näytti yhä enemmän menevän sekaisin, -- tuo murhamies, joka on surmannut tyttäreni!

-- Isä parka! -- mutisi Bussy.

-- Mutta mitä hän sanookaan! -- huudahti Jeanne kysyvä ilme katseessaan.

-- Ettekö sitten tiedä, -- jatkoi ukko ja tarttui Jeannen ja Saint-Luc'in käsiin, -- ettekö sitten tiedä, Anjoun herttua on surmannut minun Dianani, että Anjoun herttua on surmannut minun lapseni, minun tyttäreni!

Ukko lausui nämä viimeiset sanansa niin katkeralla äänellä, että kyyneleet kihosivat itse Bussynkin silmiin.

-- Hyvä parooni, -- virkkoi nyt rouva Saint-Luc, -- vaikkapa niinkin olisi, vaikka minä tosin en voi pitää sitä mahdollisena, niin ei teidän kumminkaan pidä tuosta hirveästä onnettomuudesta syyttää tätä mitä oikeamielisintä ja ritarillisinta ylimystä. Sillä nähkääs, hyvä ystäväni! Herra Bussy ei tiedä koko asiasta mitään. Hänhän itkee niinkuin mekin. Olisiko hän tullutkaan tänne, jos hän olisi aavistanut sellaista vastaanottoa! Ah, paras parooni! Kertokaa! meille rakastamanne Dianan nimessä, miten tämä kamala onnettomuus on tapahtunut.

-- Ettekö siis tiedä mitään? -- kysyi ukko Bussyn puoleen kääntyen.

Tämä kumarsi vaieten,

-- Ah, hyvä Jumala! -- huokasi Jeanne. -- Eihän siitä ainoakaan ihminen mitään tiedä.

-- Dianani on kuollut, eikä hänen paras ystävänsäkään sitä tiedä! Mutta tottahan on, etten minä ole kirjoittanut enkä puhunut siitä kenellekään. Minusta tuntui siltä, ettei kukaan enää voisi elää, kun minun Dianani kerran oli kuollut. Minusta tuntui, kuin pitäisi koko maailma häntä surra.

-- Puhukaa, puhukaa! Se lieventää teidän tuskaanne, -- kehotti Jeanne.

-- No niin, -- lausui parooni nyyhkyttäen. -- Tuo halpamainen ruhtinas, Ranskan aatelin häpeäpilkku, sai nähdä minun Dianani ja, huomattuaan hänet kauniiksi, ryöstätti hänet ja kuljetutti hänet Beaugén linnaan raiskatakseen hänet, kuin olisi hän ollut jonkin halvan maaorjan tytär. Mutta minun jalo, siveä Dianani valitsi mieluummin kuoleman. Hän syöksyi ulos ikkunasta veteen. Ja ainoastaan hänen huntunsa löydettiin veden pinnalta.

Jeanne oli vallan kaamea liikutuksesta. Hänkin katseli kreiviä jonkinlaisella kauhulla.

-- Ah, kreivi Bussy! -- huudahti Saint-Luc. -- Sehän on kauheata! Teidän täytyy hylätä tuo konnamainen ruhtinas. Sellainen jalo sydän, kuin teillä on, ei voi kiintyä ryöväriin, murhaajaan!

Mutta sen sijaan, että olisi vastannut Saint-Luc'in kehotukseen, astui Bussy askeleen parooni Méridoria kohti.

-- Herra parooni, -- lausui hän, -- tahdotteko suoda minulle kunnian saada keskustella kanssanne kahdenkesken?

-- Ah! Tehkää se! -- huudahti Jeanne.

-- Puhukaa, hyvä herra, -- lausui parooni vavisten.

Bussy kääntyi nyt Saint-Luc'in ja tämän vaimon puoleen, loi heihin merkitsevän silmäyksen ja virkkoi:

-- Suostumuksellanne, hyvät ystävät, pyydän saada jäädä kahdenkesken paroonin kanssa.

Saint-Luc puolisoineen poistui salongista. Kun ovi oli heidän mentyään sulkeutunut, lähestyi Bussy paroonia ja kumarsi syvään.

-- Herra parooni, -- lausui hän, -- te olette äsken minun kuulteni syyttänyt sitä ruhtinasta, jonka palveluksessa minä olen, ja tuon syytöksen olette tehnyt niin ankarassa muodossa, että minä olen pakotettu pyytämään selitystä.

Ukko teki halveksumista osottavan liikkeen.

-- Oi, älkää käsittäkö väärin minun kunnioittavia sanojani. Minä pyydän syvimmästi osaaottaen ja toivoen voivani lieventää teidän tuskaanne, herra parooni, että kertoisitte minulle yksityiskohdittain sen surullisen tapahtuman, josta äsken mainitsitte kreivi ja kreivitär Saint-Lucille. Selittäkää: onko asia tosiaankin niinkuin luulette ja onko jo kaikki toivo mennyttä?

-- Hyvä herra, -- vastasi ukko, -- minä tosiaankin toivoin hetkisen. Muuan ylevämielinen ja oikeuttarakastava ylimys, Monsoreaun kreivi, rakasti tytär parkaani ja seurasi hänen vaiheitansa.

-- Monsoreaun kreivi! Voisitteko ehkä selittää minulle, millaista hänen käyttäytymisensä tässä asiassa on ollut?

-- Ah, hän käyttäytyi jalosti ja arvokkaasti, sillä Diana oli hylännyt hänen kosimistarjouksensa! Siitä huolimatta hän ensimäisenä kertoi minulle herttuan halpamaisista suunnitelmista. Juuri hän minulle neuvoi, miten voisin tehdä ne tyhjiksi. Pelastaakseen tyttäreni teki hän vain yhden ainoan vaatimuksen, joka yhä enemmän paljasti hänen luonteensa jalouden: hän pyysi näet, että jos hänen onnistuu pelastaa Diana herttuan käsistä, saada Diana puolisokseen, niin että hän, nuori, toimelias ja rohkea kun oli, paremmin voisi suojella häntä tuon mahtavan ruhtinaan ahdisteluilta, joille hänen isä raukkansa ei mitään mahtanut. Minä suostuin siihen ilomielin, mutta -- sen pahempi -- se oli turhaa. Hän saapui liian myöhään ja sai todetuksi vain sen, että Diana parka kuoleman kautta oli pelastautunut häpeästä.

-- Eikö Monsoreaun kreivi ole antanut itsestään mitään tietoa tuon onnettoman tapauksen jälkeen? -- kysyi Bussy.

-- Tuosta kauheasta tapahtumasta on kulunut ainoastaan yksi kuukausi, ja tuo onneton ylimys ei kaiketikaan ole tahtonut näyttäytyä minulle, kun hänen jalot suunnitelmansa kerran raukesivat tyhjiin.

Bussy painoi surullisena päänsä alas. Kaikki oli hänelle nyt selvillä. Hän oivalsi nyt, millä tavoin Monsoreaun oli onnistunut ryöstää tuo nuori tyttö ruhtinaalta ja miten Monsoreau pelkäsi prinssin saavan selville, että tytöstä oli tullut hänen vaimonsa. Tuon pelon vuoksi oli sitten Monsoreaun täytynytkin kuvitella tytön isä raukalle, että tyttö olisi kuollut.

-- Mitä aiotte sanoa, herra kreivi? -- kysyi ukko, huomattuaan nuoren miehen otsan synkistyvän.

-- Hyvä parooni, -- vastasi Bussy. -- Minä olen Anjoun herttualta saanut toimekseni saattaa teidät Parisiin, sillä hänen korkeutensa haluaa tavata teitä.

-- Tavata minua! -- huudahti parooni. -- Pitäisikö minun joutua näkemään tuo mies kasvoista kasvoihin! Mitäpähän sillä murhamiehellä olisi minulle sanomista?

-- Ken tietää? Ehkäpä hän tahtoo puhdistaa itsensä.

-- Ja vaikkapa hän voisikin itsensä puhdistaa, -- huudahti ukko, -- niin onhan tyttäreni kuitenkin kaikitenkin kuollut! Ei, kreivi Bussy, ei! Minä en lähde Parisiin.

-- Herra parooni, -- sanoi Bussy vakaalla äänellä, -- sallikaa että olen itsepäinen. Velvollisuuteni on saattaa teidät Parisiin, ja juuri sitä varten olen tänne tullutkin.

-- No niin! Minä lähden sinne! -- huudahti ukko vihasta vavisten. -- Mutta voi niitä, jotka ovat tehneet minut onnettomaksi! Kuninkaan on kuultava minun valituksiani, ja ellei hän sitä tee, niin vetoan minä Ranskan kaikkiin ylimyksiin. Unohdinpa, -- mumisi hän, -- tässä tuskassani, että minulla on käsissäni muuan ase, jota vielä en ole lainkaan käyttänyt. Niin, herra kreivi, minä lähden mukaanne.