Part 2

Maugiron riensi pois, mutta Saint-Luc sen huomasi ja saapui jo puolitiessä häntä vastaan.

-- Mitä sanoit tuolle Bussy-narrille? kysyi kuningas.

-- Minäkö, sire?

-- Niin, sinä juuri.

-- Minä sanoin hänelle hyvää iltaa, vastasi Saint-Luc.

Siinäkö kaikki? mutisi kuningas.

Saint-Luc huomasi tehneensä tyhmyyden ja jatkoi senvuoksi:

-- Minä lausuin hänelle hyvää iltaa, sire, mutta lisäsin samalla, että minä huomis-aamuna saisin kunnian sanoa hänelle hyvää huomenta.

Tämä valhe oli olevinaan viittaus kaksintaisteluun.

-- Ahaa, virkkoi Henrik, sitäpä minä aavistinkin, hurjuri!

-- Mutta teidän majesteettinne suvainnee pitää tämän salaisuuteni omana tietonaan! lausui Saint-Luc.

-- Ohoo, sanoi Henrik, en minä kysele tätä tehdäkseni sinulle esteitä. Onpa totisesti totta, että jos sinä vapautat minut tuosta miehestä, saamatta itse naarmuakaan, niin...

Suosikit heittivät tällöin toisiinsa salaisia silmäyksiä, mutta Henrik III ei ollut niitä huomaavinaan.

-- Sillä, jatkoi kuningas, tuo narri on siihen määrään röyhkeä, että...

-- Niin kylläkin, puuttui Saint-Luc puheeseen; mutta olkaa kuitenkin, sire, vakuutettu siitä, että hän ennemmin tahi myöhemmin on löytävä voimakkaampansa.

-- Hm! hm! mutisi kuningas ja rypisti otsaansa; hän pitelee miekkaansa kuin aika mies. Miksei mikään hullu koirakaan häntä pure? Siten pääsisimme hänestä paljo helpommalla.

Hän katseli Bussya karsain silmin. Tämä käveli noitten kolmen ystävänsä kanssa edestakaisin salissa ja teki pilaa niistä, joiden tiesi olevan Anjoun herttuan pahimpia vihollisia ja jotka siis tietysti kuuluivat kuninkaan parhaisiin ystäviin.

-- Hitto soikoon! huudahti Chicot, älkääpäs noin loukatko minun rakastettavia jalosukuisiani, herra de Bussy; sillä niin kuningas kuin olenkin, vedän miekan huotrastani, aivan kuin olisin narri.

-- Haa, tuota hullua! mutisi Henrik; kunniani kautta, hän ei ole oikeassa!

-- Jos Chicot vielä jatkaa tuota pilaansa, niin minä häntä kuritan, sanoi Maugiron.

-- Älä tee sitä, Maugiron; Chicot on aatelismies ja on hyvin arka kunniastaan. Sitäpaitsi hän ei ole enimmin rangaistava, sillä hän ei ole hävyttömin joukosta.

Tällä kertaa ei enää ollut epäilemistäkään kuninkaan tarkoituksesta. Quélus antoi merkin d'O'lle [d'O (lue: Doo) oli yksi kuninkaan suosikeista. Suoment.] ja d'Epernon'ille.

-- Hyvät herrat, virkkoi hän, vietyään heidät syrjempään, neuvotelkaamme. Sinä, Saint-Luc, juttele kuninkaan kanssa ja saata päätökseen se rauhanneuvottelu, jonka niin onnellisesti näyt alottaneen.

Saint-Luc piti mieluummin viimemainitusta seikasta; hän lähestyi senvuoksi kuningasta ja Chicot'ia, jotka par'aikaa puhelivat keskenään.

No, kysyi d'Epernon, mitä sinulla on meille sanomista? Minä olin juuri hakkailemassa Joyeuse'n rouvaa, ja sanonpa jo edeltäkäsin, että ellei asiasi ole mitä tärkeintä laatua, en anna sinulle tätä häiritsemistäsi anteeksi.

-- Minä vaan tahdon ilmoittaa teille, hyvät herrat, vastasi Quélus, että minä tanssiaisten päätyttyä lähden viipymättä metsästysretkelle.

-- Hyvä! virkkoi d'O; millaiselle metsästysretkelle?

-- Villisikajahdille.

-- Mitä hullutusta tuo nyt on! Lähteäppä kylmässä ilmassa metsiin ja rämeisiin?

-- Vaikkapa niinkin; mutta minä menen sentään.

-- Yksinkö?

-- En, Maugironin ja Schombergin seurassa; me metsästämme kuninkaan laskuun.

-- Ahaa, minä ymmärrän! huudahti Schomberg ja Maugiron yht'aikaa.

-- Kuningas haluaa, että hänelle huomenna tarjotaan villisian pää.

-- Jolla on alaskäännetty kaulus, sanoa säväytti Maugiron, tarkoittaen Bussyn yksinkertaista, alaspäin käännettyä kaulusta.

-- Mutta mistä sitten on kysymys? virkkoi d'O.

-- Ooh, katseleppa ympärillesi, ystäväni; etkö näe kenenkään nauravan sinulle vasten kasvoja?

-- Kyllä, Bussyn luullakseni.

-- No, mutta eikö hän sinun mielestäsi olisi villisika, jonka pää saattaisi miellyttää kuningasta?

-- Ja luuletko, että kuningas...?

-- Juuri hänpä sitä toivookin, keskeytti Quélus.

-- Hyvä, olkoon menneeksi! Siis metsästämään!

Bussy oli huomannut tämän neuvottelun ja, arvaten sen koskevan häntä itseään, saapui lähemmäksi ja virkkoi ystävälleen:

-- Ei, mutta katsokaapa, miten nuo seisovat yhdessä ryhmässä! Sehän on oikein liikuttavaa; luulisipa näkevänsä Damonin ja Pythiaan, Castorin ja...; mutta missä onkaan Pollux?

-- Pollux on mennyt naimisiin, vastasi d'Entragues, ja siitä syystä on nyt Castor jäänyt parittomaksi.

-- Mutta mistä mahtanevatkaan ne keskustella? kysyi Bussy ja loi suosikkeihin halveksivan katseen.

-- Lyönpä vetoa siitä, virkkoi Ribeirac, että ne neuvottelevat jostain uudesta voitelukeinosta.

-- Ei suinkaan, hyvät herrat, sanoi Quélus hymyillen; me puhumme metsästyksestä.

-- Mutta eiköhän nyt, herra Cupido, ole liian kylmä ilma metsästää; tehän voitte palelluttaa kätenne.

-- Ooh, vastasi Maugiron yhtä kohteliaasti, meillä on verrattain lämpimät käsineet ja villavuoriset vaatteet.

-- No, sittenpä voin olla rauhallinen, virkkoi Bussy; aiotteko mennä metsälle hetikin?

-- Jo tänä yönä, vastasi Schomberg.

-- Minä tahdon siitä sitten ilmoittaa kuninkaalle, virkkoi Bussy; sillä mitäpä sanoisikaan hänen majesteettinsa, jos huomisaamuna saisi tietää, että hänen ystävänsä ovat saaneet nuhan ja rintakolotuksen?

-- Älkää suotta vaivatko itseänne, hyvä herra, sanoi Quélus; hänen majesteettinsa jo tietää, että me aiomme mennä metsästämään.

-- Leivosia kai? virkahti Bussy, ivallinen ilme katseessaan.

-- Ei, herraseni, jatkoi Quélus; aiomme metsästää villisikoja. Meidän täytyy välttämättä saada villisianpää.

-- No, herra de Bussy, tuletteko mukaan metsälle? kysyi d'O.

-- En, vastasi tämä samaan tapaan; minun täytyy huomenna olla Anjoun herttuan luona herra de Monsoreaun vastaanoton tapahtuessa. Armollinen herra on, kuten tiedätte, nimittänyt hänet ylihovijahtimestariksi.

-- Mutta entäpä yöllä? kysäsi Quélus.

-- Ooh, tänä yönä on minulla yhtä vähän aikaa; olen luvannut saapua kohtaukseen erääseen taloon Saint-Antoinen etukaupunkiin.

-- Vai niin, puuttui d'Epernon puheeseen; oleskelisikohan Margareta-kuningatar ehkä tuntemattomana Parisissa? Olemme kuulleet teidän olevan de La Molen perillisen.

-- Se on totta; mutta minä luovuin joku aika sitten tuosta perinnöstä, ja tarkoitan nyt kokonaan toista henkilöä. Herra de Quélus, minä aioin pyytää teiltä pienen neuvon.

-- Hyvin mielelläni. Vaikken olekaan lakimies, voin kuitenkin kehua antavani erittäin hyviä neuvoja, etenkin ystävilleni.

Väitetään, että Parisin kaduilla liikkuminen on vaarallista; Saint-Antoinen etukaupunki on verrattain autio; mitä tietä neuvotte minun kulkemaan?

-- Kautta kunniani, vastasi Quélus, jos olisin teidän sijassanne, niin menisin Pré-aux-Clerc'in luona lossilla joen ylitse toiselle puolelle, ja sieltä kulmauksessa olevan tornin luota kulkisin rantakatua Grand-Châtelet' iin päin. Sen jälkeen seuraisin Tixéranderien katua, joka johtaa Saint-Antoinen etukaupunkiin päin; päästyänne Saint-Antoinen kadun toiseen päähän ja kuljettuanne selkkauksitta Tournelles'in hotellin ohi, on luultavaa, että te ehjin nahoin pääsette tarkoittamaanne taloon.

-- Kiitän teitä hyvistä neuvoistanne, herra de Quélus, lausui Bussy. Tehän mainitsitte Pré-aux-Clerc'in luona olevan lossin, kulmauksessa olevan tornin, Grand-Châtelet'iin päin vievän rantakadun ja sitten Tixéranderien ja Saint-Antoinen kadut? Minä en poikkea askeltakaan tältä tieltä, olkaa varma siitä.

Bussy kumarsi ja meni, lausuen samalla ääneen d'Etragues'ille:

-- Noista ihmisistä ei päästä rauhaan; mennään pois.

Bussy ja hänen ystävänsä poistuivat, kääntyen kuitenkin useamman kerran ympäri ja katsellen taakseen.

Suosikit seisoivat aivan rauhallisina paikoillaan eivätkä olleet huomaavinaan mitään.

Kun Bussy käveli viimeisessä salongissa, missä rouva de Saint-Luc oli, antoi miehensä tälle pienen merkin. Naisille ominaisella tarkkanäköisyydeliä ymmärsi Jeanne heti sen tarkoituksen; hän riensi heti Bussyn luo ja virkkoi tälle:

-- Ah, herra de Bussy, nykyisin ei puhuta mistään muusta kuin eräästä sonetista, jota väitetään teidän sepittämäksenne.

-- Kuningasta vastaanko, hyvä rouva?

-- Ei, mutta kuningattaren kunniaksi. Oi, lukekaapa se minulle, minä pyydän.

-- Mielelläni, hyvä rouva, sanoi Bussy ja tarjosi rouva de Saint-Luc'ille käsivartensa. Sitten he poistuivat toisiin huoneisiin, ja Bussy luki ulkoa rouvalle sonettiaan.

Tällävälin oli Saint-Luc huomaamatta tullut suosikkein luo. Quélus virkkoi nyt:

-- Otusta ei ole vaikea seurata näin selviltä jäliltä. Siis Tournelles'in hotellin luona, lähellä Porte Saint-Antoinea.

-- Ottaako kukin palvelijansa mukaansa? kysyi d'Epernon.

-- Ei, ei, vastasi Quélus. Minä kyllä miestä vihaan, mutta minua hävettäisi, jos rengin keppi sattuisi häneen; siihen hän on liian hyvä aatelismies.

-- Menemmekö kaikki kuusi samalla kertaa? kysyi Maugiron.

-- Kaikki viisi, mutt'ei kaikki kuusi, huomautti Saint-Luc.

-- Ah, sehän on totta, olimme vähällä unohtaa, että sinä olet viettänyt häitäsi tänään, virkkoi Schomberg.

-- Hyvät herrat, sanoi nyt Saint-Luc; vaimoni ei minua pidätä, mutta kyllä kuningas.

-- Kuinka? Kuningasko?

-- Hän juuri, hänen majesteettinsa tahtoo, että minä olen mukana saattamassa häntä takaisin Louvreen.

Nuoret miehet katsahtivat hymyillen toisiinsa, mutta sen hymyn tarkoituksesta ei Saint-Luc päässyt lainkaan selville.

-- No niin, sanoi Quélus, kuningas tuntee sinua kohtaan niin ääretöntä ystävyyttä, ettei hän voi olla ilman sinun seuraasi.

-- Muutoin me emme Saint-Luc'ia tarvitsekaan, huomautti Schomberg. Me siis jätämme hänet kuninkaalleen ja rouvalleen.

Nyt kuului Henrikin ääni huutavan Saint-Luc'ia.

-- Hyvät herrat, lausui tämä, onnea retkellenne ja jääkää hyvästi niin kauvaksi.

Hän riensi pois, mutta sen sijaan, että olisi mennyt kuninkaan luo, hiipikin hän vieraita täynnä olevain huoneitten halki muutamalle ovelle, jonka lähistöllä Bussy edelleenkin oli tuon nuoren rouvan seurassa. Tämä oli tehnyt parastaan viihdyttääkseen Bussyä seurassaan.

-- Aah, hyvää iltaa, herra de Saint-Luc! lausui nuori aatelismies. Mutta tehän näytätte hyvin innostuneelta! Ehkäpä aiotte mennä mukaan sille suurelle metsästysretkelle, joka on kyseessä? Se kyllä olisi todistuksena rohkeudestanne, mutta ei lainkaan kohteliaisuudestanne.

-- En, hyvä herra, en minä sinne mene; minä olin juuri teitä etsimässä.

-- Todellako?

-- Pelkäsin jo sitäkin, että olitte ehkä jo mennyt tiehenne. Hyvä Jeanne! virkkoi hän nuorelle vaimolleen, mene sanomaan isällesi, että hänen tulee puhutella kuningasta muutaman silmänräpäyksen ajan; minun täytyy lausua jokunen sana herra de Bussylle.

Jeanne ei käsittänyt tuosta kaikesta mitään, mutta noudatti kuitenkin miehensä toivomusta.

-- Mitä on teillä minulle sanomista? herra de Saint-Luc? kysyi Bussy.

-- Tahdon sanoa teille, herra de Bussy, vastasi Saint-Luc, että jos olette luvannut saapua johonkin kohtaukseen tänä iltana, teette parhaiten, kun lykkäätte kohtauksen huomiseksi, sillä Parisin kadut eivät ole turvallisia. Ennen kaikkea menettelette viisaimmin karttaessanne Tournelles'in hotellin seutuja, sillä siellä on sopiva paikka salaväijyjille. Jumala varjelkoon minua ajattelemasta, että sellainen mies kuin te voisitte mitään pelätä; mutta ajatelkaa kuitenkin asiata ja punnitkaa minun sanojani.

Siinä silmänräpäyksessä kuului Chicot'in huuto:

-- Saint-Luc, Saint-Luc, älä piilottaudu sillä lailla! Huomaathan, että minä sinua odotan.

-- Sire, tässä minä olen, vastasi Saint-Luc ja riensi esiin.

Narrin vieressä seisoi Henrik III, jonka hartioille jo muuan hovipoika asetteli raskasta kärpännahkavuorista viittaa, samalla kun toinen ojensi hänelle hansikkaita -- ne ulottuivat kyynärpäihin asti -- ja kolmas silkkivuorista samettinaamaria.

-- Sire, virkkoi Saint-Luc, kohdistaen sanansa kumpaankin Henrikkiin, minä ehkä saan kunnian kantaa tulisoihtua teidän kantotuoleillenne asti.

Sitäpä sinä et saa tehdä, vastasi Henrik, Chicot menee omalle taholleen, minä taas omalleni. Ystäväni ovat kelvottomia, antaessaan minun palata yksin Louvreen, samalla kun itse tahtovat huvitella leikkimällä laskiaisnarreja. Huomaat siis, ettet voi jättää minua kulkemaan yksin. Sinä olet nyt nainut ja vakava mies; sinun on vietävä minut takaisin kuningattaren luo. Tule, ystäväni.. Hohoi! Tuokaa hevonen herra de Saint-Luc'ille. Älkää kumminkaan, se on tarpeetonta, lisäsi hän; minun kantotuolini on riittävän leveä; tässä on tilaa kahdellekin.

Jeanne oli kuullut jok'ainoan sanan tästä keskustelusta; hän olisi tahtonut puhua, sanoa pari sanaa miehelleen, ilmoittaa isälleen, että kuningas aikoi viedä Saint-Luc'in mukanaan; mutta tämä pani sormen suulleen merkiksi, että vaimonsa pysyisi vaiti.

Helkkari! mutisi Saint-Luc itsekseen; nyt, kun olen koettanut saada Anjoun Frans'in ystäväkseni, pitää minun karttaa yhteentörmäystä Valois'in Henrikin kanssa! Sire, lisäsi hän ääneen, tässä minä olen, teidän palvelijanne. Olen niin kiintynyt teidän majesteettiinne, että vaikka teidän majesteettinne käskisi minun seuraamaan itseään aina maailman ääriin, niin minä olisin valmis sen tekemään.

Nyt syntyi seurueessa syvä hiljaisuus, jotta kaikki voisivat kuulla kuninkaan jäähyväissanat morsiamelle ja hänen isälleen. Jäähyväissanat olivatkin mitä herttaisimmat.

Jäätyään yksin kamarineitostensa kanssa Jeanne meni huoneeseensa ja polvistui muutaman pyhimyksenkuvan eteen. Senjälkeen hän käski, että hänet jätettäisiin yksin.

Herra de Brissac lähetti kuusi palvelijaansa Louvren portille odottamaan nuoren sulhasen paluuta ja saattamaan häntä kotiin. Mutta kahden tunnin odotuksen jälkeen palasi yksi palvelijoista ilmoittamaan marsalkalle, että kaikki Louvren portit olivat suljetut Ennen viimeisen portin sulkemista oli vartiossa oleva kapteeni sanonut:

-- On turhaa odottaa kauvemmin; ei ainoakaan ihminen tule enää tänä yönä Louvresta ulos; kuningas on mennyt makuulle, ja kaikki ihmiset jo nukkuvat.

Marsalkka kertoi tämän tyttärelleen. Jeanne selitti olevansa liian levoton voidakseen mennä nukkumaan ja että hän aikoi olla valveilla sinne asti, kunnes miehensä palaisi takaisin.

3.

Se joka avaa portin, ei aina astukaan siitä sisälle.

Se aukea paikka, jonka yhdellä puolen oli Porte Saint-Antoine ja Brétagnen hotelli, oli verrattain laaja, mutta päivälläkin siinä liikkui hyvin vähän ihmisiä ja iltaisin se oli vallan tyhjä, sillä öiset kulkijat näyttivät mieluummin käyttävän Bastiljin puoleista tietä, turvautuakseen tarpeen tullen tornivartijaan, joka saattaisi, vaikkakaan ei mieskohtaisesti tulla avuksi, huutamalla kutsua apua tai ainakin säikäyttää ilkivallantekijöitä. Tähän aikaan olivat näet kadut oikeita ryövärien pesiä, ja yövartijan ammattia tuskin tunnettiin.

Yö, jonka kuluessa tuonnempana kerrottavat tapahtumat tapahtuivat, oli niin kylmä, pimeä ja usmainen, ettei kukaan linnoituksen ulkopuolelta olisi voinut havaita yövartijaa, ja vaikeatapa olisi tämänkin ollut erottaa ohikulkijoita.

Lähellä Porte Saint-Antoinea, kaupungin sisäosaan päin, oli yhdellä puolen Saint-Paulin kirkko ja toisella puolen Tournelles'in hotelli. Juuri tämän rakennuksen päässä, Sainte-Catherinen kadulle päin, muodosti muuri kulmauksen. Se oli juuri se sama paikka, josta Saint-Luc oli puhunut Bussylle.

Ei ainoatakaan lyhtyä ollut valaisemassa koko tätä vanhan Parisin osaa.

Tänä yönä, joka oli alkanut tiukanpuoleisella pakkasella ja päättyi kovaan lumisateeseen, ei noilla jäätyneillä kujilla kuulunut ainoankaan kulkijan askeleita. Mutta sitävastoin olisi tottunut silmä saattanut Tournellesin hotellin mainitussa kulmauksessa erottaa muutamia tummia haamuja, joiden liikkeistä saattoi päättää, että ne olivat ihmisiä, jotka liikkumalla koettivat säilyttää ruumiinlämpöään, samalla kun väliin seisoskelivatkin ja näyttivät odottelevan jotain seikkailua.

Torninvartija, joka pimeässä ei näitä mustia varjoja nähnyt, ei olisi voinut kuulla heidän keskustelijaankaan, sillä niin kovin hiljaa nuo varjot puhelivat, ja kuitenkin oli tuo keskustelu verrattain tärkeätä.

-- Kirottu Bussy oli oikeassa, -- sanoi muuan varjoista. -- Tämä yö muistuttaa todellakin paljo sitä yötä, joka johtuu mieleeni Varsovasta, silloinkun Henrik oli Puolan kuninkaana, ja jos tämä vain pysyy näin kylmänä, niin saattaapa täällä tosiaankin paleltua, kuten hän jo ennusti.

-- Hui hai, Maugiron, -- vastasi eräs toinen. -- Sinähän vaikertelet kuin akka. Lämmin nyt ei tosin kyllä ole, mutta vedäppä kappa silmillesi ja pistä kätesi taskuihin, niin etpä tunne vähääkään vilua.

-- Saattaapa tosiaankin, Schomberg, -- puuttui kolmas puheeseen, -- helposti huomata, että sinä olet saksalainen; mutta mitä minuun tulee, niin vuotavat jo huuleni verta ja viikseni ovat kankeana kuurasta.

Käsien laita on hullummin, -- lausui neljäs; -- löisinpä vetoa, ettei minulla sormia olekkaan, niin vähän niissä enää on tuntoa.

-- Mikset lainannut äidiltäsi puuhkaa, Quélus parka? -- jatkoi Schomberg; -- tuo kunnon rouva olisi kyllä mielellään lainannut sen sinulle, varsinkin jos olisit sanonut tarvitsevasi sitä metsästäessäsi Bussya, jota hän rakastaa kuin ruttotauti.

-- Vielä vähän kärsivällisyyttä, -- virkkoi viides; -- olen varma siitä, että te pian saatte kiroilla liian kovaa kuumuutta.

-- Kunpahan taivas sen soisi!

-- No, luulenpa, että rukouksesi kuultiin paikalla, sillä näenpä jonkun tulevan tuolta Saint-Paulin katua pitkin.

-- Erehdys! Hän se ei voi olla.

-- Miks'ei?

-- Koska hänen piti kulkea toista tietä.

-- No, olisiko nyt kumma, jos hän olisi aavistanut väijytystä ja senvuoksi valinnut toisen tien?

-- Sinä et tunne Bussya. Hän kulkee sitä tietä, jota on sanonut kulkevansa, vaikka saisi tietää pirun itsensä häntä siellä odottelevan.

-- Miten liekään, -- puuttui Quélus puheeseen, -- mutta tuolla tulee kaksi ihmistä.

-- Totta totisesti, niinpä tuleekin, -- vakuuttelivat pari muuta.

-- Käykäämme päälle, -- virkkoi Schomberg.

-- Hei, hei! -- huusi d'Epernon. -- Älkäämme tappako ketään kunniallista porvaria tai rehellistä rouvaa. Katsokaas, nyt ne pysähtyvät!

Itse asiassa olivatkin nuo kaksi kulkijaa, nähtävästi epätietoisina, pysähtyneet Saint-Paulin kadun päähän.

-- Ahaa, -- kuiskasi Quélus, -- mahtoivatkohan ne nähdä meidät?

-- Miten se olisi ollut mahdollista? Mehän tuskin näemme toisiamme.

-- Olet oikeassa. Mutta katso, nyt ne kääntyvät vasemmalle, pysähtyvät erään talon eteen ja näyttävät etsivän jotakin.

-- Niinpä tosiaankin tekevät.

-- Näyttää siltä kuin aikoisivat ne jonnekin, -- virkkoi Schomberg. -- Jokohan nuo ehkä pääsisivät meiltä karkuun?

-- Hm! -- virkahti Maugiron, -- ei se voi olla hän, sillä hänhän oli aikonut tulla Saint-Antoinen etukaupunkiin, mutta nämähän sitävastoin tulivat suoraan pitkin Saint-Paulin katua.

-- Ätsh! -- ärähti Schomberg. -- Ken tietää, vaikka se lurjus olisi antanut väärän ilmoituksen matkansa suunnasta.

-- Niin, eipä olisi mahdotonta sekään, -- vastasi Quélus.

Tämän otaksuman johdosta hyökkäsivät suosikit kuin joukko nälkäisiä koiria paljastetuin miekoin portin edustalla seisovia kahta miestä vastaan.

Toinen näistä oli juuri saanut pistetyksi avaimen lukkoon ja oli avaama isillään portin, kun hyökkääjien melu sai nuo kaksi salaperäistä vaeltajaa kääntymään ympäri.

-- Mitä tämä merkitsee, d'Aurilly? -- kysyi toinen heistä. -- Aikovatkohan ne hyökätä meidän kimppuumme?

-- Ah, armollinen herra, -- vastasi portin avaaja, -- siltä se tosiaankin näyttää. Ilmaisetteko itsenne vai haluatteko pysyä tuntemattomana?

-- Asestettuja miehiä! Väijytys!

-- Varmastikin jokin kilpailija, joka on päässyt jäljillemme; sitä jo aavistin! Nainen on liian kaunis, teidän korkeutenne, voidakseen pysyä huomaamattomana.

-- Rientäkäämme sisälle, d'Aurilly. Piiritys kestetään paremmin portin sisä- kuin ulkopuolella.

-- Tietysti, armollinen herra, ellei linnoituksen sisäpuolella ole vihollisia; mutta ken tietää, ellei vaan...

Hän ei ehtinyt jatkaa puhettaan. Sillä nuolen nopeudella olivat nuoret jalosukuiset kulkeneet sen noin sadan askeleen pituisen välin, joka heidät rakennuksesta erotti. Quélus ja Maugiron, jotka olivat hiipineet pitkin muurin vierustaa, syöksähtivät portin ja sisällepyrkijäin väliin katkaistakseen näiltä kaiken paon mahdollisuuden, samalla kun Schomberg, d'O ja d'Epernon valmistautuivat hyökkäämään näiden kimppuun.

-- Iskekää! Iskekää! -- kirkui Quélus, noista viidestä lihavin.

Se, jota toverinsa äsken oli nimittänyt armolliseksi herraksi ja kysynyt tältä, tahtoisiko hän pysyä tuntemattomana, kääntyi nyt Quélukseen päin, astui askeleen tätä kohti ja, pannen ylpeästi kätensä ristiin rinnoilleen, virkkoi kumealla ja pitkäveteisellä äänellä:

-- Luulenpa, herra Quélus, teidän sanovan: iskekää! puhuessanne Ranskan kuninkaallisesta prinssistä.

Quélus hätkähti hämmästyneenä takaisin. Anjoun herttua! -- huusi hän.

-- Anjoun herttua! toistivat toiset.

-- No niin, hyvät herrat, -- jatkoi Frans jyrisevällä äänellä, aiotteko vieläkin huutaa: iskekää!

-- Armollinen herra! änkytti d'Epernon, -- se oli vaan pilaa; antakaa meille anteeksi!

-- Teidän korkeutenne, -- virkkoi vuorostaan d'O, -- emme voineet aavistaa tapaavamme teidän korkeuttanne tässä autiossa kaupunginosassa.

-- Pilaa? toisti Frans, välittämättä d'On huomautuksesta. -- Onpa teillä merkillinen tapa lasketella pilaa, herra d'Epernon. Sanokaapa sitten, kenelle pila oli tarkoitettu, koska se kerran ei ollut minulle.

Teidän korkeutenne, -- vastasi Schomberg arvokkaasti, -- me näimme Saint-Luc'in lähtevän Montmorencyn hotellista ja kulkevan tännepäin, ja se tuntui meistä niin kovin oudolta, niin että halusimme tietää, mikä oli saattanut sulhasen hylkäämään morsiamensa.

Anteeksipyytely oli verrattain hyvin keksitty. Sillä luultavasti saisi Anjoun herttua seuraavana päivänä tietää, ettei Saint-Luc todellakaan ollut viettänyt Montmorencyn hotellissa yötään.

-- Herra de Saint-Luc? Pidättekö siis minua hänenä?

-- Pidimme, teidän korkeutenne, -- vastasivat kaikki nuo viisi aatelismiestä yht'aikaa.

-- Mutta miten on mahdollista sekottaa meitä kahta toisiimme? -- kyseli nyt Anjoun herttua. -- Herra de Saint-Luchan on päätään pitempi minua.

-- Se on totta, teidän korkeutenne, -- vastasi Quélus. -- Mutta hän on täsmälleen yhtä pitkä kuin herra d'Ayrilly, jolla on kunnia olla teidän korkeutenne seurassa.

-- Ja sitäpaitsi on yö jotenkin pimeä, lisäsi Maugiron.

-- Ja kaiken lopuksi jatkoi Quélus -- ei teidän korkeutenne saattane epäilläkään, että meillä olisi teidän korkeaan persoonaanne nähden pienintäkään ilkeyteen vivahtavaa aikomusta, ei edes siinäkään tapauksessa, vaikkapa kysymys koskisi vaan teidän korkeutenne huvitusten häiritsemistä.

Sill'aikaa kun Frans kuunteli näitä enemmän tai vähemmän uskottavia vastauksia, joita nuoret aatelismiehet pelon tai hämmästyksen valtaamina jakelivat, oli hän taitavasti askel askeleelta d'Aurillyn, tuon luutunsoittajansa ja tavallisen yöseikkailutoverinsa, seuraamana päässyt etenemään sivummaksi portilta ja oli nyt sellaisen välimatkan päässä siitä, ettei sitä vallitsevan pimeän vuoksi enää voinut erottaa toisista porteista.

-- Minun huvitusteni? -- toisti herttua, äänessään katkera sävy. -- Mikä on saattanut teidät siihen luuloon, että minä täältä haen jotain huvitusta?

-- Ooh, teidän korkeutenne, joka tapauksessa, lienettepä tullut tänne missä tarkoituksessa tahansa, pyydämme, että suotte meille anteeksi.

-- Hyvä. Hyvästi, hyvät herrat!

-- Teidän korkeutenne, -- lisäsi d'Epernon, -- voi olla vakuutettu meidän vaiteliaisuudestamme ja...

Herttua, joka jo oli astunut pari askelta poispäin, kääntyi nyt äkisti ympäri, rypisti silmäkulmiaan ja huudahti rajusti: vaiteliaisuutta! Kuka pyytää teiltä mitään sellaista?

-- Teidän korkeutenne, -- vastasi d'Epernon, -- me luulimme, että teidän korkeutenne näin myöhään ja mukananne uskottunne...

-- Te erehdytte. Kuulkaa nyt, mitä teidän pitää uskoa ja mitä minä tahdon muidenkin uskovan.

Nuo viisi aatelismiestä jäivät kuuntelemaan kunnioittavasti vaieten.