Part 19

Nämä sanat kajahtivat Chicotin korvissa kuin ilmestyskirjan satatuhatta pasuunaa.

-- Kuka on piilossa rippituolissa? kysyi hän levottomana itseltään. -- Hitto vieköön! Enpä voi otaksua sitä miksikään muuksi kuin omaksi itsekseni!

-- Hän siis on nähnyt ja kuullut kaiken? -- jatkoi herttua kyselyään.

-- No, mitä se tekee? Eikös hän ole meikäläisiä?

-- Tuo hänet tänne, Mayenne, -- sanoi herttua.

Mayenne laskeutui alas kuorista, näytti katselevan ympärilleen ja astui sitten suoraan sitä rippituolia kohti, jossa gascognelainen oli piilossa. Chicot oli lujaluontoinen mies. Mutta tällä kertaa hänen hampaansa kauhusta kalisivat ja kylmä hiki tihkui hänen otsaltaan.

-- Ha haa, -- ajatteli hän ja alkoi vetää miekkaansa kaapun alta esiin, -- enpä aiokaan raukan tavoin kuolla tähän onkaloon! Voinpa, piru vieköön, katsella kuolemaa suoraan kasvoihin, ja koska minulla nyt on hyvä tilaisuus, niin saanenpa ainakin tuon roiston surmatuksi ennenkuin itse tulen tuhotuksi.

Pannakseen tämän rohkean aikeensa täytäntöön, oli Chicot jo saanut miekan käteensä ja vienyt kätensä ovenripaan, sitä aukaistakseen, kun herttuatar huusi:

-- Ei siinä, Mayenne, ei siinä! Tuossa toisessa, joka on vasemmalla puolen, kaikkein viimeisessä!

-- Ah! -- huokasi gascognelainen niin syvään, että Gorenflot olisi voinut häntä siitä kadehtia, -- sepä sattui parhaaseen aikaan. Mutta kuka hemmetti on sitten tuossa toisessa?

-- Tulkaa ulos, mestari Nicolas David, -- sanoi Mayenne, -- täällä nyt ei ole muita.

-- Täällä minä olen, armollinen herra, -- virkkoi rippituolista ryömivä mies.

-- Hyvä on, -- tuumi gascognelainen, -- minä kaipasinkin sinua tästä juhlasta, mestari Nicolas. Mutta nytpä saankin sinut käsiini ihan etsimättäni.

-- Olettehan nähnyt ja kuullut kaiken? -- kysyi Guisen herttua.

-- Olen kuullut jok'ainoan sanan, mitä täällä on sanottu ja tulen muistamaan pienimmätkin yksityiskohdat kaikesta. Siitä saatte olla vakuutettu, armollinen herra.

-- Te siis voisitte jättää tästä kaikesta täydellisen selostuksen hänen pyhyytensä Gregorius XIII:nen lähettiläälle? -- kysyi herttua.

-- Voisin.

-- Veljeni Mayennen herttua on sanonut minulle, että te olette tehnyt kerrassaan ihmeitä meidän hyväksemme, -- jatkoi herttua. -- Kertokaapa, mitä kaikkea olette tehnyt.

Kardinaali ja herttuatar tulivat nyt uteliaina! heitä lähemmäksi.

-- Olen tehnyt sen, mitä olen luvannut, armollinen herra, -- vastasi Nicolas David. -- Se tahtoo sanoa, että olen keksinyt keinon, jonka avulla te voitte saada Ranskan kruunun.

-- Vai senkin! -- mutisi Chicot. Koko maailmahan haluaa päästä Ranskan kuninkaaksi! Paras näkyy olevan pohjalla.

Chicot oli taas saanut entisen iloisuutensa, sillä olihan hän ennen muuta niin odottamattomalla tavalla välttänyt uhkaavan vaaran. Toiseksi hän oli saanut selville täydellisen salaliiton. Kolmanneksi hän siten oli löytänyt keinon kukistaakseen kaksi pahinta vihamiestään, Mayennen ja Nicolas Davidin.

-- Mutta jos laittomuus siinä on ylen silmiinpistävä, -- virkkoi Guisen herttua, -- niin voimme luopua koko keinosta. En tahdo saada niskaani kaikkia kristikunnan n.s. laillisia kuninkaita.

-- Tämän väitteen olen jo ottanut huomioon, armollinen herra, -- selitti asianajaja, kumartaen herttualle. Kokeneena juristina olen ottanut selvää erilaisista asiakirjoista, jotka antavat vahvistuksen väitteelleni kruunun perimysoikeuteen nähden. Saada todistus laillisuudesta on samaa kuin voittaa kaikki. Ja siihen nähden olen minä, armolliset herrat, saanut selville, että te olette kruunun laillisia perillisiä ja että Valoisin suku on ainoastaan valtaanpäässyt sivuhaara.

-- Varmuus, jolla Nicolas David lausui nämä sanat, herätti hänen korkeissa kuulijoissaan uteliaisuutta ja iloa.

-- On kuitenkin vaikeata todistaa, -- puuttui Guisen herttua puheeseen, -- että Lothringin suku, niin ylhäistä kuin se onkin, voisi kilpailla etevämmyydessä Valoisin suvun kanssa.

-- Sepä on sittenkin todistettavissa, armollinen herra, -- sanoi mestari Nicolas ja veti taskustaan esille erään pergamentin.

Herttua otti pergamentin asianajajan kädestä.

-- Mikä tämä on? -- kysyi hän.

-- Lothringin suvun sukutaulu.

-- Ja kuka on suvun kantaisä.

-- Kaarle suuri, armollinen herra.

-- Kaarle suuri! -- huudahtivat kolme veljestä yht'aikaa, tosin ilmaisten hieman epäilystään, mutta samalla myös jonkin verran tyytyväisyyttä. -- Sehän on mahdotonta! Olihan ensimäinen Lothringin herttua, -- jatkoi Guise, -- vain Kaarle suuren aikalainen, mutta hänen nimensä oli Ranier eikä hän lainkaan ollut tuon suuren keisarin sukulainen.

-- Odottakaahan, armollinen herra, -- virkkoi Nicolas. -- Ymmärrätte kai, etten minä aio esittää todistusta siten, että se hetipaikalla voidaan kumota. Ennen muuta tarvitaan pitkää oikeudenkäyntiä, joka antaa parlamentille ja kansalle tekemistä, ja sillä aikaa te voitte voittaa puolellenne, ette kansaa, sillä se jo nyt on teidän puolellanne, vaan parlamentin. Kuulkaa nyt seuraavaa, armolliset herrat: Ranier, ensimäinen Lothringin herttua, oli Kaarle suuren aikalainen. Gilbert, hänen poikansa oli Ludvig hurskaan aikalainen. Henrik, Gilbertin poika, eli taas yksin ajoin Kaarle kaljupään kanssa.

-- Mutta... -- väitti Guisen herttua.

-- Hieman kärsivällisyyttä, armollinen herra. Tässä siis juuri saavumme pääasiaan. Kuulkaahan nyt tarkoin. Bona...

-- Niin, -- huomautti herttua, -- hän oli Ricinin, Ranierin toisen pojan tytär.

-- Oikein! -- jatkoi asianajaja. -- Kenen kanssa hän joutui naimisiin?

-- Lothringin Kaarlen, Ludvig IV:nen, Ranskan kuninkaan pojan kanssa.

-- Niin se oli, -- sanoi David. -- Lisätkää tähän: Lotharin veljen kanssa, Lotharin, jolta, silloin kun hän oli nimeltään Ludvig V, vallananastaja Hugo Capet riisti Ranskan kruunun.

-- Ah, ah! -- huudahtivat yht'aikaa Mayennen herttua ja kardinaali.

-- Jatkakaa, -- lausui Guisen herttua, -- tuossa kaikessa on jotain totta.

-- Lothringin Kaarle siis peri veljensä Lotharin tämän suvun sammuessa. Nyt on Lotharin suku sammunut, siis olette te, hyvät herrat, Ranskan kruunun ainoat ja oikeat perijät.

-- Saakuri! -- ajatteli Chicot, -- tuo skorpiooni on myrkyllisempi kuin luulinkaan!

-- Mitäpä on tästä sanottava, veli? -- kysyivät kardinaali ja Mayennen herttua.

-- Minä sanon, -- vastasi herttua, -- että täällä Ranskassa kaikeksi onnettomuudeksi on olemassa muuan laki, jota kutsutaan "saalilaiseksi" ja joka, sen pahempi, tekee tyhjäksi kaikki meidän vaatimuksemme.

-- Sitä väitettä olen odottanutkin, armollinen herra! -- huudahti David ylpeästi ja itserakkaasti.

-- Mutta mainitkaapa ensimäinen esimerkki saalilaisen lain sovelluttamisesta.

-- Valoisin Filipin nouseminen valtaistuimelle vastoin Englannin Edvardin oikeutettua vaatimusta.

-- Milloinka se tapahtui? Guisen herttua koetti muistella.

-- Vuonna 1328, -- sanoi kardinaali arvelematta.

-- Siis 341 vuotta Hugo Capetin vallananastuksen jälkeen ja 240 vuoden kuluttua Lotharin suvun sammumisesta. Siis oli teidän esi-isillänne ollut oikeus kruunuun jo 240 vuotta ennen kuin saalilaista lakia alettiin sovelluttaa. Ja tietäähän jokainen, ettei millään lailla ole sellaista taannehtivaa vaikutusta.

-- Te olette taitava mies, mestari Nicolas David, -- sanoi Guisen herttua ja katseli ihaillen asianajajaa, vaikka siihen ihailuun oli liittynyt jonkun verran halveksumistakin.

-- Se on mainiosti harkittua, -- virkkoi kardinaali.

-- Kerrassaan erinomaista! -- myönsi herttuatar. -- Minä siis nyt olen kruununprinsessa enkä mene naimisiin kenenkään sen halvemman kanssa kuin ehkä Saksan keisarin.

-- Ja tuollaista sekamelskaako tarvitsisi minunlaiseni mies! -- mutisi Guisen herttua. -- Pitäisikö nyt alistua siihen, että kansan totellakseen tulisi tarkastella moisia pergamentinlehtiä, kun se sen sijaan saisi nähdä miehen aateluuden tämän silmäin säihkystä ja tämän miekanpitelystä?

-- Oikeassa olet Henrik, ihan oikeassa. Jos vain kasvot otettaisiin huomioon, niin tulisi sinusta heti kuningas, sillä nuo toiset ruhtinaathan sinun rinnallasi näyttävät, mikäli väitetään, kerrassaan roskaväeltä. Mutta, niinkuin mestari Nicolas David juuri äsken sanoi, oikeusjuttu kruunun saamiseksi on välttämätön, ja kun se kerran on voitettu, niin onpa, kuten sinä itse olet sanonut, meidän kilpemme yhtä hyvä kuin niidenkin, jotka istuvat Europan muilla valtaistuimilla.

-- No, niinpä onkin tämä sukutieto oikea, -- sanoi Guisen Henrik huoaten. Ja kas tässä, mestari Nicolas David, on teille ne kaksisataa kulta-écuta, jotka veljeni Mayennen herttua on pyytänyt minun teille jättämään.

-- Ja tässä on vielä toiset kaksisataa korvaukseksi siitä uudesta tehtävästä, jonka annamme teidän toimitettavaksenne, lausui kardinaali asianajajalle. Tämän silmät tyytyväisyydestä säkenöivät, kun hän solahutti kultarahat syviin taskuihinsa.

-- Puhukaa, armollinen herra. Olen valmis kuulemaan teidän korkeutenne käskyjä.

-- Emme voi jättää teidän toimeksenne tämän sukutaulun viemistä Roomaan pyhälle isälle Gregorius XIII:lle, sukutaulun, johon hänen on annettava hyväksymisensä, ennenkuin se mihinkään kelpaa. Te olette liian halpa henkilö voidaksenne päästä Vatikaanin ovista sisälle. Meidän täytyy siis se tehtävä jättää Pierre de Gondylle.

-- Kyllähän nämä Gondyt, -- puuttui puheeseen herttuatar, -- ovat älykästä väkeä, mutta meidän ei ole niihin luottamista. Heitä kannustaa vain oma kunniahimonsa, ja senhän ne voivat saada tyydytetyksi yhtä hyvin palvelemalla kuningas Henrikkiä.

-- Sisaremme on oikeassa, -- virkkoi Mayennen herttua tavalliseen suoraan tapaansa. -- Emme voi uskoa asiatamme Pierre de Gondylle yhtä varmasti kuin Nicolas Davidille, joka on meidän puoluelaisiamme ja jonka me voimme hirtättää silloinkuin mielemme tekee.

Tällä herttuan leikinlaskulla, jonka hän ihan kursailematta lausui asianajajan kuullen, oli tuohon liigalaisparkaan mitä omituisin vaikutus. Hän räjähti räikeään nauruun, josta samalla kuvastui mitä suurin kauhu.

-- Veljeni Kaarle vain laskee leikkiä, -- sanoi Guisen Henrik tuolle kalpenevalle asianajajalle, -- ja mehän tiedämme, että te olette asiallemme uskollinen. Sen olette jo monta eri kertaa osottanut. Kuitenkin olen jo etukäteen ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin. Pierre de Gondyn on vietävä tuo sukutaulu Roomaan, tietämättä itsekään siitä mitään. Paavi saa sen sitten joko hyväksyä taikka hylätä, ilman että Gondyllä on siitä aavistustakaan. Te, Nicolas David, saatte matkustaa jotenkin samoihin aikoihin hänen kanssaan ja odotella häntä Chalons'issa, Lyonissa tai Avignonissa, meiltä saamainne määräysten mukaisesti. Niin ollen tulette te olemaan ainoa, joka tuntee tehtävän salaisuuden. Näettehän siis, että yhä olette ja tulette jäämäänkin meidän uskotuksemme.

David kumarsi.

-- Ehtosi tiedät, ystävä parka! -- mutisi Chicot. -- Tulet hirtetyksi, jos vähääkään luikertelet. Mutta ole huoletta! Sillä pyhän Genovevan kautta vannon minä, että sinä nyt tällä hetkellä heilut kahden hirsipuun välillä, mutta että se niistä, joka nyt on sinua lähinnä, on juuri se, jonka minä aion sinulle valmistaa.

Nuo kolme veljestä pukeutuivat taas kaapuihinsa ja poistuivat, samoinkuin heidän sisarensa, kirkosta. David meni heidän perästään.

Portinvartija sulki oven, sammutti kuorissa tuikkavan lampun ja meni sitten tiehensä.

Kului viisi, Chicotin mielestä hyvin pitkää minuuttia, ilman että mikään häiritsi hiljaisuutta ja pimeyttä.

-- Hyv'on! -- tuumi gascognelainen. -- Nyt tuntuu näytelmä viimeinkin olevan lopussa. Onpa jo aika koettaa päästä täältä pois.

Chicot, joka nähtyään hautain aukenevan ja rippituoleissa olevan asukkaita, oli luopunut ensi aikomuksesta jäädä kirkkoon aamun sarastukseen asti, ryömi nyt varovasti ulos rippituolistaan. Hän oli jo aikaisemmin muutamasta nurkasta huomannut tikapuut, joita kaiketi käytettiin ikkunain puhdistamiseen. Hän ei hukannut hetkeäkään. Hapuillen käsillään eteensä hän hiipi hiljaa eteenpäin, ja hänen onnistui, kolinaa synnyttämättä, päästä tikapuitten luo, jotka hän sitten nosti ikkunaa vasten. Kuun valossa hän huomasi, ettei ollut laskelmissaan erehtynyt: ikkuna oli luostarin kirkkotarhan puolella, ja sen takana taas oli Bordellen katu.

Hän avasi ikkunan, asettui siihen kahanreisin istumaan ja ilon tai pelon aiheuttamalla voimalla siirsi tikapuut kirkon sisäpuolelta sen ulkopuolelle. Laskeuduttuaan kaikella kunnialla maahan, piilotti hän tikapuut erääseen pensaaseen, hiipi sitten kadun vieressä olevan muurin juurelle ja kiipesi siitä ketterästi yli, pudottaen muutamia irtonaisia kiviä kadulle.

Näin pitkälle päästyään Chicot hieman hengähti. Saaden vain muutamia pieniä naarmuja, oli hän välttänyt vaaran, jolloin hänen henkensä useamman kerran oli ollut hiuskarvan varassa. Hän riensi nyt Saint-Jacquesin kadulle eikä pysähtynyt ennenkuin oli päässyt Runsaudensarven ravintolan luo. Sen ovelle hän koputti.

Mestari Claude Bonhomet tuli itse avaamaan. Hänen tapaisensa mies hyvin tiesi, että pikku epäjärjestyksistä kyllä tulee runsas maksu. Hän pitikin enemmän noista ylimääräisistä tuloista kuin tavallisista.

Heti paikalla hän tunsi Chicotin, huolimatta siitä, että tämä oli lähtenyt sieltä ulos aatelismiehenä ja palasi nyt takaisin munkkina.

-- Ah, tehän se olettekin, hyvä herra! -- virkkoi hän. -- Tervetuloa!

Chicot pisti ecuun rahan hänen kouraansa.

-- Miten veli Gorenflot jaksaa? -- kysäsi hän.

Leveä, irvistystä muistuttava hymyily levisi ravintoloitsijan kasvoille. Hän avasi pikku huoneen oven ja sanoi:

-- Katsokaa itse!

Veli Gorenflot kuorsasi ihan samassa paikassa, johon Chicot oli hänet jättänytkin.

-- Kas hiivattia, sehän on minun kunnon ystäväni! -- virkkoi gascognelainen. -- Aavistamattasi olet sinä nähnyt merkillisen unen.

23.

Matkatoveri.

Näiden tapahtumain jälkeisenä päivänä olisi lukijamme, jos hän olisi kulkenut Parisista Angersiin vievää tietä, Chartresin ja Nogentin välillä huomannut kaksi ratsastajaa, aatelismiehen palvelijoineen.

Edellisenä iltana olivat nämä ratsastajat, hevoset vaahdossa, saapuneet Chartresiin. Olipa toinen hevosista sortunutkin tuomiokirkon edustalle. Ja kun se sattui tapahtumaan juuri siihen aikaan, jolloin uskovaiset menivät messuun, oli Chartresin porvareille ollut aika hupaista katsella tuota puolikuollutta hevosta. Sen omistaja ei taas näyttänyt tapahtuneesta vahingosta vähääkään välittävän, ikäänkuin hevonen olisi ollut jokin jonninjoutava arvoton koni. Olivatpa muutamat huomanneet senkin, että pitempi ratsastaja oli pistänyt ecun muutaman pojan kouraan, jotta tämä johdattaisi matkustavaiset johonkin läheiseen ravintolaan. Saman ravintolan takaportista olivat matkustajat puoli tuntia myöhemmin ratsastaneet edelleen uusilla, levänneillä hevosilla.

Päästyään avoimelle kedolle, läheni pitempi ratsastaja lyhempää ja, sylinsä levittäen, virkkoi:

-- Paras pikku vaimoni, nyt voit syleillä minua kaikessa rauhassa. Sillä nyt meillä ei enää ole mitään pelkäämistä.

Rouva Saint-Luc -- sillä hänpä se juuri olikin -- kumartui miellyttävästi hiukan sivulle ja siirtäen väljää viittaansa, johon oli kietoutunut, laski kätensä nuoren miehen olkapäälle, katsoi häntä syvälle silmiin ja painoi suudelman hänen huulilleen.

-- Ah! -- huudahti Saint-Luc. -- Miten suloista onkaan tuntea olevansa vapaa! Oletko sinä, Jeanne, milloinkaan ollut vapaa?

-- Minäkö? -- vastasi tuo nuori nainen reippaasti. -- En milloinkaan! Vasta nyt voin ensi kerran sanoa olevani täysin vapaa. Isäni oli epäluuloinen. Äitini ei juuri koskaan kävellyt ulkosalla. Minä en koskaan saanut pistää nokkaani oven ulkopuolelle muuten kuin opettajattaren, kahden kamarineitsyeen ja pitkän lakeijan seurassa, niin etten muista juoksennelleeni nurmikolla kertaakaan sen perästä kun vallattomana pikku lapsena juoksentelin yli Méridorin laajain metsäin ystäväni Dianan seurassa, jolloin me useinkin jouduimme niin eksyksiin, ettemme saaneet selkoa toisistamme. Mutta sinä, rakkahin Saint-Luc, sinä kai ainakin olet ollut vapaa?

-- Minäkö vapaa?

-- Niin, tietysti. Mieshän...

-- Senpähän tiedät! En koskaan. Minähän olen aina oleskellut kuninkaan luona enkä ankarain hovisääntöjen vuoksi ole koskaan saanut sieltä poistua. Heti kun hetkeksikään erkanin hänen seurastaan, kuulin hänen vaikeroivan äänensä alituiseen huutavan:

-- Saint-Luc, hyvä ystäväni minulla on ikävä, tule ikävöimään minun kanssani. -- Vai vapaa minä olisin ollut! Jopahan jotakin! Ei minun ruumistani silloin olisi kureliivi kuristanut eivätkä kaulukset kaulaani puristaneet. En silloin olisi tarvinnut tukkaani kähertää, enkä olisi huolinut tuosta pirullisesta barettipäähineestä, joka nuppineuloin oli pääkuoreeni kiinnitetty. Ah, ei, ei, paras Jeanne, luulenpa olleeni vielä enemmän sidottu kuin mitä sinä olet ollut! Mutta niinpä nyt näetkin, miten minä vapaudestani nautin. Se on, kautta jumalan, ihanaa, ja miten kumman lailla sen tuleekaan itseltään riistäneeksi, kun kerran on vapaus valita.

-- Mutta entä jos meidät saadaan kiinni, Saint-Luc? -- huomautti nuori rouva ja katsahti levottomasti taakseen. -- Entä jos meidät teljetään Bastiljiin?

-- Ooh, kyllä me osaamme pysytellä piilossa, -- vastasi Saint-Luc.

-- Niin, -- myönnytti Jeanne, -- kai me säilymme turvassa. Jos sinä tuntisit Méridorin, sen suunnattomat tammimetsät, sen loppumattomat polut, sen kirkkaat, solisevat purot, jotka luikertelevat katveisten lehdikköjen lomitse, niin sinä saisit kaiken tuon keskellä nähdä tämän pikku valtakunnan kuningattaren, näiden Armidan puutarhain haltiattaren, kauniin, verrattoman Dianan. Sinä tulet häntä rakastamaan, Saint-Luc, siitä minä olen vakuutettu.

-- Minä rakastan häntä jo etukäteen, koska hän kerran on sinua rakastanut.

-- Oi, olenpa varma siitä, että hän vieläkin minua rakastaa ja on aina rakastava! Diana ei ole oikullinen eikä hänen ystävyytensä ole vain hetkellinen. Ajatteleppa, miten autuasta elämää me tulemmekaan viettämään siinä kukkaisasumuksessa, jonka kevät pian on ihanimmilleen sulostuttava! Diana hoitaa isänsä taloa. Meidän ei siis tarvitse olla levottomia. Vanha parooni on soturi Frans I:sen ajoilta, jonka menneisyydestä on vain yksi ainoa muisto: Marignanon voitto ja Pavian tappio. Nykyisin häntä johtaa vain yksi ainoa ajatus ja yksi ainoa tulevaisuuden toivo: hänen rakas Dianansa. Me voisimme asua Méridorissa ilman että hän koskaan saisi sitä tietää. Ja jos hän sen saa tietää, niin tarvitsee meidän vain pitää hänen puoltaan, kun hän sanoo, että Diana on maailman kaunein tyttö ja että Frans I on suurin sotapäällikkö, mitä milloinkaan on ollut olemassa.

-- Se on oleva ihanaa, -- sanoi Saint-Luc, -- mutta minusta tuntuu siltä, että minulla paroonin kanssa tulee syntymään vakavia kiistoja.

-- Mistä niin? Frans I:stäkö?

-- Ei. Hänen sotaherransa minä jätän rauhaan. Mutta mitä tulee tuohon maailman kaikkein kauniimpaan tyttöön, niin...

-- Eihän minua voi lukea tyttöihin kuuluvaksi, sillä olenhan minä sinun vaimosi!

-- Ah, todellakin, niinhän se onkin! -- myönnytti Saint-Luc.

-- Ajatteleppas, rakkaani, meidän elämäämme! -- jatkoi Jeanne. -- Aamusta iltaan me samoilemme metsiä, jotka ovat sen pikku paviljonkimme ympärillä, sen saman, jonka Diana asunnoksemme antaa.

-- Rientäkäämme, Jeanne, -- kiirehti Saint-Luc.

-- Minä jo nyt niin mielelläni olisin Méridorissa.

He kannustivat hevosiaan, ja nämä kiitivät nopeasti eteenpäin. Niin he pääsivät Chartresista Mansiin ja viipyivät siellä, ollen melkein täydellisesti turvassa kaikelta etsinnältä, koko päivän. Seuraavana päivänä he tulivat siihen hietaiseen metsäseutuun, joka ulottui Guecelardista Ecomoyhin, ja olivat iloissaan siitä, että vielä samana iltana ehtisivät Méridorin linnaan.

Saint-Luc oivalsi nyt, että he olivat pelastuneet, sillä hän tunsi kuninkaan vaihtelevan mielenlaadun, joka oli väliin äkkipäinen, väliin veltto. Hän tiesi, että kuningas siinä mielentilassaan, jossa oli Saint-Luc'in poistuessa ollut, olisi joko lähettänyt heidän jälkeensä kaksikymmentä pikaratsastajaa ja sata sotamiestä ja käskenyt niiden noutaa heidät kuolleina tai elävinä eteensä, tahi olisi häneltä ehkä päässyt syvä huokaus ja hän olisi, käsiään sängystään ojennellen mutissut:

-- Ah, Saint-Luc, sinä petturi! Miksi en ole sinua jo ennen tuntenut?

Mutta kun pakolaiset eivät olleet nähneet mitään pikaratsastajia eivätkä ainoatakaan sotamiestä, niin oli todennäköistä, että Henrik III mainitussa tilaisuudessa oli ollut välinpitämättömällä tuulellaan.

-- Hyvä! -- ajatteli Saint-Luc. -- Rajuilma onkin nyt sen sijaan kohdistunut Chicot parkaan, joka, niin hullu kuin onkin -- ja ehkäpä juuri senvuoksi, että hän on hullu --, oli antanut minulle niin mainion neuvon. Minä pääsen koko pälkähästä korkeintaan sillä, että tulen antaneeksi aihetta enemmän tai vähemmän sattuvaan pilkkarunoon.

Äkkiä huomasi Saint-Luc, miten hänen vaimonsa laski kätensä hänen käsivarrelleen. Hän hätkähti, sillä se ei ollut mitään hyväilyn tapaista.

-- Katsoppas: -- huusi Jeanne.

Saint-Luc käännähti ympäri ja huomasi kaukaa ratsastajan, joka matkusti samaa tietä kuin hekin ja joka näytti kannustavan ratsuaan.

Tuon henkilön äkillistä ilmestymistä piti Saint-Luc pahana enteenä, joko siitä syystä, että todellisuus tahtoi nyt häiritä hänen iloista mielioloansa, tai senvuoksi, että hänen osottamansa tyyneys oli teeskenneltyä ja että hän yhäkin pelkäsi jotain kuninkaan oikkua.

-- Meidän on paettava, -- virkkoi Jeanne ja kannusti hevostaan.

-- Ei, -- vastasi Saint-Luc, sillä tuntemastaan pelokkuudesta huolimatta ei hän vielä ollut mahtiaan menettänyt. -- Ei ole tarpeen. Tuo ratsastajahan on, sikäli kuin saatan nähdä, aivan yksinäinen, eikä meidän tule lähteä yhtä ihmistä karkuun. Voimmehan ratsastaa sivulle ja antaa hänen mennä ohitse, niin voimmehan sitten jatkaa matkaamme.

-- Mutta entä jos hän pysähtyy?

-- No, jos hän pysähtyy, niin saammehan silloin nähdä, kenen kanssa olemme tekemisissä, ja voimme sitten toimia asianhaarain mukaan.

-- Olet oikeassa, -- vastasi Jeanne, -- ja on väärin, että minä pelkään, kun minulla kerran on Saint-Luci'ni suojelijanani.

-- Mutta kun kumminkin oikein asiata ajattelen, niin lienee sentään parasta, että pakenemme metsään, -- jatkoi Saint-Luc, katsahdettuaan vielä kerran tuntemattomaan, joka, heti pakolaiset huomattuaan oli päästänyt ratsunsa täyteen neliseen, -- sillä hänen hattunsa nauha ja hänen kaulusröyhelönsä herättävät minussa hiukan epäluuloa.

-- Ah, kuinka voivat nauha ja röyhelö sinua pelästyttää?

-- Nauhan väri on juuri hovin muotia ja kaularöyhelö on ihan äsken leikattu. Sitäpaitsi ovat tuollaiset nauhat kallisarvoisia, niin ettei niitä mikään köyhä maalais-aatelismies kanna. Ei, hyvä Jeanne, kyllä meidän on kiiruhdettava, sillä tuo ratsastaja näyttää minusta korkean herrani ja kuninkaani lähettiläältä.

-- Niin, joutukaamme, -- myönnytti nuori rouva ja värisi kuin haavanlehti ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi erota miehestään.

Mutta pakeneminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Kuusia oli niin tiheässä, että niiden oksat muodostivat kuin jonkinlaisen muurin, ja hieta oli niin pehmoista, että hevoset upposivat siihen kovin syvälle.

-- Oi, hyvä jumala, juuri meitähän tuo ratsastaja ajaa takaa! -- huudahti nuori rouva.

-- Kautta kunniani, -- virkkoi Saint-Luc, pysäyttäen hevosensa, -- jos hän ajaa meitä perästä, niin katsotaanpa mitä hän haluaa. Sillä jos hän hyppää alas hevosen selästä, niin tapaa hän meidät tuossa tuokiossa.

-- Hän pysähtyy, -- huomautti Jeanne.

-- Näkyypä hän laskeutuvan alaskin, -- lisäsi Saint-Luc, -- ja tulevan tänne metsään. Minä menen häntä vastaan.

-- Odotappas! -- virkkoi Jeanne, pidättäen miestään. -- Minusta tuntuu siltä, että hän huusi.

Sidottuaan hevosensa kiinni muutamaan puuhun, tunkeutui tuo tuntematon mies metsään ja huusi:

-- Kuulkaahan, jalo herra! Älkää hiidessä pitäkö tuollaista kiirettä! Olen löytänyt erään esineen, jonka te olette hukannut. Pysähtykäähän toki, pikku herra palvelija! -- jatkoi tuntematon. -- Te olitte unohtanut rannerenkaanne Courvillen majataloon. Helkkari vieköön! Nainen ei jätä saattajaansa tuolla tavoin jälkeensä, vaikkapa hän olisikin itse kunnon rouva de Cossé. Äitinne nimessä, pyydän, älkää antako minun juosta tällä lailla!