Part 18

-- Hitto vieköön: -- puhui Chicot itsekseen. Ovatpa nämä, kautta kunniani, kovin typerää väkeä, koska he luulevat tarvitsevansa piileskellä sanoakseen moisia asioita. Mikseivät he ihan suoraan esitä asiaa korkealle herralleni Henrik III:lle? Kaikki tuo olisi juuri hänen makunsa mukaista. Juhlasaattueet, kuritukset, kerettiläisyyden tukahduttaminen niinkuin Roomassa, polttoroviot niinkuin Flanderissa ja Espaniassa. Taivas minua varjelkoon, mutta minunpa mieleni tekisi nousta ylös tästä rippituolistani ja mennä esittelemään itseni, niin syvästi on tuon Anjoun hyvän herttuan puhe minua liikuttanut! Jatka, sinä majesteetin mainio veli, jalo nauta, jatka!

Ikäänkuin tämän kehoituksen varteenottaen jatkoi Anjoun herttua tosiaankin:

-- Mutta uskonnon asia ei ole ainoa tarkoitusperä, mihin näiden jalosukuisten on pyrittävä. Mitä minuun itseeni tulee, niin olen ottanut huomiooni erään toisenkin päämäärän.

-- Miksipä niin? -- ajatteli Chicot. -- Olen minäkin aatelismies. Ja asia koskee siis minua yhtä paljo kuin muitakin. Puhu, Anjou, puhu!

-- Teidän korkeutenne! Teitä kuunnellaan mitä tarkkaavaisimmin, -- huomautti kardinaali.

-- Ja meidän sydämemme sykähtelevät toivosta, puuttui Mayennen herttua puheeseen.

-- Tahdon siis kantaani selittää, -- jatkoi Anjoun herttua ja koetti tunkea levottoman katseensa kirkon pimeyteen, kuin tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei hänen sanojaan kuulisi kukaan muu kuin ne, jotka ansaitsivat saada hänen luottamuksensa.

Monsoreaun kreivi oivalsi prinssin levottomuuden ja rauhoitti häntä hymyilemällä hieman ja heittämällä häneen silmäyksen.

-- Niin, -- jatkoi prinssi, alentaen tuntuvasti ääntään, -- kun aatelismies on ajatellut, mitä hän on velkapää jumalalleen, niin ajattelee hän senjälkeen, mitä hän on velkaa...

-- Kuninkaalleen! -- kuiskasi Chicot.

-- Maalleen, -- jatkoi herttua. -- Ja hän tekee itselleen kysymyksen, nauttiiko hänen isänmaansa tosiaankin sitä kunniaa ja hyvinvointia, mitä se voisi nauttia. Sillä oikean jalosyntyisen on nauttimistaan eduista kiittäminen ensinnäkin jumalaa ja sitten isänmaataan.

Kuului vilkasta hyväksymistä.

-- No, mihin kuningasraukka sitten jää? kysäsi Chicot itsekseen.

-- Kysyin siis itseltäni, -- jatkoi herttua, jonka ulkoneviin poskipäihin vähitellen alkoi kohota kuumeinen puna, -- nauttiiko maani sitä rauhaa ja onnekkuutta, jota tämä kaunis ja ihana Ranska ansaitsee nauttia, ja seuraukseni minä näin, ettei niin ollut asianlaita. Hyvät veljet, todellisuudessa on tämä valtakunta taistelevien tahtojen, melkein yhtä mahtavien, haluttuna saaliina. Hallituksen tahdon heikkoudessa, tuon tahdon, joka unohtaa, että sen alamaistensa parhaaksi tulisi hallita kaikkea, joka vain silloin tällöin hetkellisesti muistaa tätä kuninkuuden periaatetta ja silloinkin melkein aina soveltaa sitä niin sopimattomalla tavalla, että mahtisanat ovat enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, tuossa heikkoudessa, sanon, on Ranskan paha henki taikka sen johtomiesten sokeudessa, joiden tiliin kaikki paha on luettava. Mutta vaikka emme tunnekaan oikeata syytä tahi vaikka sitä ehkä enintään epäilemme, niin on onnettomuus silti yhtä tuhoava. Enkä minä puolestani aseta sitä kaikkea pahaa, mitä tapahtuu, niin paljo kuninkaan itsensä niskoille, kuin niiden rikosten seuraamukseksi, joita Ranska on uskontoa vastaan tehnyt, ja niiden jumalattomuuksien syyksi, joita kuninkaan erinäiset väärät ystävät harjoittavat. Tämä, hyvät herrat, on saanut minut vakuutetuksi siitä, että minun, voidakseni palvella sekä kirkkoa että valtaistuinta, on liittyminen niihin, jotka kaikin keinoin pyrkivät hävittämään kerettiläisyyden ja syöksemään vallasta uskottomat neuvonantajat. Tämän, hyvät herrat, tahdon minä tehdä Liigan hyväksi, liittyessäni nyt siihen.

-- Ahaa! -- mutisi Chicot, -- nyt pistää pukinsorkka esiin!

Tämä Anjoun herttuan puhe, joka lukijoistamme ehkä on tuntunut pitkältä, sillä onhan sen aikuisesta politikasta jo kulunut kolme ja puoli sataa vuotta, innostutti kuulijoita siihen määrin, että useimmat heistä olivat tulleet ihan prinssin luo kuullakseen hänen jok' ainoan sanansa.

Näytelmä oli tosiaankin harvinainen. Kaikkien kapusongit olivat siirretyt pois kasvoilta. Ja niinpä tulivat näkyviin nuo jalot, rohkeat, vilkkaat kasvojenpiirteet ja uteliaisuudesta loistavat silmät. Kaikkea tätä valaisi vain yksi ainoa kuorissa hienosti tuikkava lamppu, jota vastoin muu osa kirkkoa oli pimeätä.

Joukon keskeltä saattoi erottaa Anjoun herttuan kalpeat kasvot. Hänen korkea otsansa varjosti kuoppaisia silmiä ja hänen suunsa avautuessaan muistutti pääkallon kamalaa irvistystä.

-- Armollinen herra, -- virkkoi nyt Guisen herttua, -- kiittäen teitä niistä sanoista, joita juuri äsken olette lausunut, luulen pitävän ilmoittaa teille, että teidän ympärillänne on vain ystäviä, jotka kunnioittavat ei ainoastaan äsken ilmaisemianne periaatteita, vaan myöskin teidän personallisia ominaisuuksianne. Ja jos teidän korkeutenne sitä epäilisi, niin saa tämän kokouksen loppu teidät vakuutetuksi siitä paljo tuntuvammalla tavalla kuin mitä olette otaksunutkaan.

Anjoun herttua kumarsi ja loi levottoman katseen ympärilläseisojiin.

-- Ahaa! -- mutisi Chicot. -- Ellen kovin erehdy, onkin tämä vasta alkunäytöstä. Ja tästä kaikesta päättäen tulee tapahtumaan jotain sellaista, mikä on paljo tärkeämpää kuin kaikki nuo tähän asti lausutut hölynpölyt yhteensä.

-- Jos teidän korkeutenne, -- virkkoi kardinaali, huomattuaan prinssin levottoman katseen, -- ehkä tuntisi jonkinlaista pelkoa, niin toivon, että pelkkä niiden henkilöiden nimien mainitseminen, jotka nyt tällä hetkellä ovat teidän ympärillänne, teitä rauhoittaa. Tässä ovat herrat d'Entrageus, Ribeirac ja Livarot, nuoria ylimyksiä, jotka teidän korkeutenne ehkä tuntee ja jotka ovat yhtä urhoollisia kuin lojaalisiakin. Tässä ovat vielä hiippakunnan päämies Castillonista, parooni Lusignan, herrat Cruse ja Leclere, kaikki vakuutettuja teidän kuninkaallisen korkeutenne viisaudesta ja onnellisia saadessaan teidän suojeluksessanne työskennellä uskonnon ja valtaistuimen vapauttamiseksi niitä rasittavasta ikeestä. Me siis kiitollisina otamme vastaan ne käskyt, joita teidän korkeutenne suvaitsee meille antaa.

Anjoun herttua ei voinut olla tekemättä ylevämmyyden tunteen aiheuttamaa liikettä. Nuo Guiset, jotka muulloin olivat niin ylpeitä, ettei heitä koskaan oltu onnistuttu kukistamaan, puhuivat nyt tottelemisesta:

Mayennen herttua jatkoi:

-- Syntyperänne ja ymmärtämyksenne vuoksi olette te, armollinen herra, liiton luonnollinen päämies, ja me odotamme teiltä ohjeita siihen, miten meidän on meneteltävä noiden kuninkaan väärien ystävien suhteen, joista täällä äsken puhuimme.

-- Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa, -- vastasi prinssi kuumeisen innostuneesti, mikä innostus heikoissa sieluissa useinkin korvaa rohkeuden puutetta. -- Kun myrkylliset loiskasvit kukoistavat vainiolla, jonka rehevää viljaa ne turmelevat, niin on sellainen vahingollinen rikkaruoho juurineen irti kiskottava. Kuninkaan ympärillä ei ole ystäviä, vaan hovimiehiä, jotka ovat hänelle turmioksi ja tuottavat Ranskanmaalle ja kristikunnalle alituista häpeätä.

-- Se on totta, -- virkkoi Guisen herttua kumealla äänellä.

-- Sitäpaitsi, -- jatkoi kardinaali, -- estävät nuo hovimiehet meidän, hänen majesteettinsa todellisten ystäväin, häntä lähestymästä, mikä oikeus kuitenkin pitäisi meille kuulua virka-asemamme ja syntyperämme vuoksi.

-- Jättäkäämme siis, -- puuttui Mayennen herttua kiihkeästi puheeseen, -- jättäkäämme siis Liigan muille puolustajille uskonnon asioista huolehtiminen. Meillä taas on muuta ajattelemista. On henkilöitä, jotka meitä uhmailevat, jotka meitä loukkaavat, jotka alinomaa osoittavat kunnioituksen puutetta sitä ruhtinasta kohtaan, jota meidän ennen muita tulee kunnioittaa ja joka on meidän päämiehemme.

Anjoun herttuan otsalle nousi puna.

-- Tuhotkaamme, -- jatkoi Mayenne, -- viimeiseen mieheen nuo kirotut sikiöt, joita kuningas meidän kustannuksellamme rikastuttaa, ja sitoutukoon meistä kukin surmaamaan niistä yhden. Meitä on täällä kolmekymmentä. Laskekaamme, kuinka monta heitä on.

-- Se on viisasta puhetta, -- sanoi Anjoun herttua, -- ja te, Mayennen herttua, olette jo suorittanut tehtävänne.

-- Sitä, mikä nyt jo on suoritettu, ei oteta lukuun, -- vastasi tämä.

-- Teidän täytyy antaa meillekin jotain tekemistä armollinen herra, virkkoi Entragues. -- Minä otan osalleni Quelus'en.

-- Ja minä Maugironin, -- sanoi Livarot.

-- Ja minä Schombergin, -- lisäsi Ribeirac.

-- Hyvä, hyvä! -- jatkoi herttua. -- Ja sitten on meillä vielä Bussy, minun urhoollinen Bussyni, joka kyllä ottaa parin heistä osalleen.?

-- Entä me sitten, entäpä me? -- huusivat kaikki muut liigalaiset.

Kreivi Monsoreau astui nyt esiin.

-- Ahaa, -- ajatteli Chicot, jota ei enää naurattanut. -- Tahtoo kai ylihovijahtimestarikin olla mukana metsästyksessä.

Eikä Chicot erehtynytkään.

-- Hyvät herrat! -- lausui Monsoreaun kreivi. -- Pyydän saada kiinnittää hetkeksi huomiotanne. Me olemme päättäväisiä miehiä, mutta kuitenkin me pelkäämme puhua avoimesti keskenämme. Me olemme ymmärtäväisiä ja kuitenkin takerrumme pikkumaisuuksiin. Hyv'on, hyvät herrat, enemmän uskallusta, enemmän rohkeutta, enemmän avosydämisyyttä! Ei tässä nyt ole kysymys kuningas Henrikin suosikeista eikä siitä vaikeudesta, mitä saamme kokea lähestyessämme hänen majesteettinsa persoonaa. Meitä kaikkia, hyvät herrat, huolestuttaa seuraava seikka: Nykyinen hallituksemme on sellainen, ettei Ranskan aateli voi sitä sietää: litanioita, mielivaltaa, voimattomuutta, hurjasteluja, ääretöntä tuhlausta pidoissa, jotka saavat koko Europan hymyilemään, kitsastelemista kaikessa, mikä koskee sotalaitosta ja taiteita. Sellainen menettely ei ole taitamattomuutta eikä heikkoutta, se on mielettömyyttä, hyvät herrat.

Synkkä hiljaisuus seurasi ylihovijahtimestarin sanoja. Niiden vaikutus oli sitäkin syvempi, kun kukin itsessään ajatteli juuri sitä samaa, mitä tämä nyt ääneen oli lausunut, niin että kaikki hätkähtelivät, ikäänkuin olisivat kuulleet oman äänensä kaiun. Heitä värisytti se että he kaikki olivat yhtä mieltä puhujan kanssa.

Kreivi Monsoreau, kovin ymmärtäen, että tämä äänettömyys oli vain hyväksymisen merkkiä, jatkoi:

Pitääkö meidän elää toimettoman ja velton kuninkaan alaisina sinä hetkenä, jolloin Espanja sytyttää polttoroviot, jolloin Saksa näkee uusien kerettiläislahkojen versoavan luostarien hämäristä, jolloin Englanti taipumattomalla politiikallaan silpoo sekä aatteita että päitä? Kaikki kansat puuhaavat jotain kunniakasta. Me sitävastoin nukumme. Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että olen sanonut tämän näin suuren ruhtinaan läsnäollessa, ruhtinaan, joka ehkä perheellisten ennakkoluulojen vuoksi on minun rohkeuttani moittiva. Meitä, hyvät herrat, on kokonaisen neljän vuoden ajan hallinnut... ei kuningas, vaan munkki.

Nyt puhkesi myrsky valloilleen. Nuo äsken niin rauhallisesti ja kylmästiharkitsevat miehet hoilasivat kuin hullut.

-- Alas valoisilainen! huudettiin. -- Alas Henrik-munkki! Me tahdomme hallitsijaksemme jalon ruhtinaan, ritarillisen kuninkaan, vaikka tyranninkin, jos niin vaaditaan, mutta emme munkkia!

-- Hyvät herrat, hyvät herrat, lausui Anjoun herttua teeskennellen, -- antakaa anteeksi, minä pyydän, veljelleni, joka pettää itse itseään tai, oikeammin sanoen, antaa muiden pettää itseään! Sallikaahan minun toivoa, että Liigan valpas väliintulo ja meidän ehdotuksemme saattavat hänet taas oikeille jälille.

-- Sähise, käärme, sähise! -- puhui Chicot itsekseen.

-- Armollinen herra, -- virkkoi nyt puolestaan Guisen herttua, -- teidän korkeutenne on ehkä liian äkillisesti saanut kuulla liiton vilpittömän ajatuksen, mutta te olette sen nyt joka tapauksessa kuullut. Niin, nyt ei enää ole kysymys bearnilaista, tuota kaikkien hullujen linnunpelätintä vastaan. Ei ole kysymys liitosta kirkon ylläpitämiseksi, sillä se kyllä voi itsekin pitää itsensä pystyssä. Hyvät herrat, nyt on kysymys Ranskanmaan aatelin kohottamisesta siitä alennustilasta, missä se nyt on. Liian kauvan on meitä pidättänyt se kunnioitus, jota teitä kohtaan tunnemme. Liian kauvan on se rakkaus, jota me tiedämme teidän tuntevan perhettänne kohtaan, pidättänyt meitä mielikuvituksen rajoissa. Nyt, armollinen herra, on kaikki ilmaistu, ja teidän korkeutenne saa nyt nähdä Liigan varsinaisen kokouksen menon, johon tämä, mitä täällä juuri on tapahtunut, on ollut vain alkuvalmistusta.

-- Mitä te tarkoitatte, herttua? kysyi prinssi, sydämensä sykähdellen sekä levottomuutta että kunnianhimoa.

-- Armollinen herra, -- jatkoi Guisen herttua, -- me emme ole, niinkuin ylihovijahtimestari aivan oikein lausui, yhtyneet kiistelemään kuluneista teoreettisista kysymyksistä, vaan toimimaan tarmolla. Tänään me valitsemme itsellemme päällikön, joka kykenee kunnioittamaan ja rikastuttamaan Ranskan aatelistoa. Ja kun jo vanhojen frankkien ikivanha tapa oli päällikköä valitessaan antaa hänelle arvonmukainen lahja, niin tarjoamme me nyt tässä valitsemallemme johtajalle...

Anjoun herttua seisoi äänetönnä ja liikkumatta. Ainoastaan hänen kalpeudestaan saattoi aavistaa hänen mielenliikutuksensa.

-- Hyvät herrat, -- jatkoi Guisen herttua, ottaen takana olevalta penkiltä erään verrattain raskaan esineen ja nostaen sen molemmin käsin ylös, -- hyvät herrat, tässä on se lahja, jonka minä kaikkien meidän nimessä lasken prinssin jalkain juureen.

-- Kruunu! -- huudahti Anjoun herttua ankaran mielenliikutuksen valtaamana, -- kruunuko minulle, hyvät herrat!

-- Eläköön Frans III! -- huusivat kaikki, niin että kirkon holvi tärähteli.

-- Minäkö? Minäkö? -- änkytti herttua, vavisten samalla sekä ilosta että kauhistuksesta. -- Minäkö? Mutta sehän on mahdotonta! Eläähän veljeni vielä, ja veljeni on Herran voideltu.

-- Me erotamme hänet, -- sanoi Guisen herttua, -- ja jäämme odottamaan sitä, että Jumala hänen kuolemallaan vahvistaa sen vaalin, jonka nyt olemme toimittaneet, tai pikemminkin sitä, että joku hänen alamaisistaan, väsyneenä tähän kunniattomaan hallitukseen, myrkyn tai tikarin avulla jouduttaa Jumalan tuomiota!...

-- Hyvät herrat, -- virkkoi Anjoun herttua entistäänkin heikommalla äänellä, -- hyvät herrat!

-- Armollinen herra! puhui nyt vuorostaan kardinaali, -- tässä on nyt meidän vastauksemme teidän korkeutenne äsken lausumaan jaloon arveluun, että Henrik III oli Herran voideltu. Mutta me olemme hänet erottaneet: hän ei enää ole Jumalan valitsema. Te, armollinen herra, tulette olemaan se. Tämä temppeli on yhtä kunnioitettava kuin Reimsin temppelikin, sillä täällä ovat Parisin suojeluspyhimyksen, pyhän Genovevan, maalliset jätteet levänneet. Tänne on Clovis, Ranskan ensimäinen kristitty kuningas, haudattu. Armollinen herra, tässä pyhässä temppelissä sanon minä, joka kuulun kirkkoruhtinaisiin ja joka, ilman että se osottaisi mitään liioiteltua kunnianhimoa, voin toivoa kerran tulevani sen päämieheksi: armollinen herra, tässä on voiteeksi pyhää öljyä, jonka paavi Gregorius XIII on lähettänyt. Nimittäkää, armollinen herra, Reimsin vastainen arkkipiispa, nimittäkää konnetaabeli, ja muutamassa hetkessä on teistä tullut voideltu kuningas, ja teidän veljeänne Henrikkiä sitävastoin, ellei hän mielisuosiolla luovuta teille kruunua, tullaan pitämään vallananastajana. Sytyttäkää alttarilla olevat kynttilät!

Siinä samassa astui esiin kuoripoika, joka nähtävästi oli tätä määräystä jo odotellut, sakaristosta, kynttilänsytytin kädessään, ja muutamissa minuuteissa oli alttarille ja kuoriin sytytetty viisikymmentä vahakynttilää. Alttarilla näkyi nyt jalokivistä säteilevä hiippa ja liljoilla koristeltu leveä miekka. Nuo olivat arkkipiispanhiippa ja konnetaabelimiekka. Pimeähkössä kirkossa, jota kuorin valot eivät jaksaneet valaista, kajahti nyt urkujenääni: _Veni creator!_

Tämä harvinainen yllätys, jonka nuo kolme Lothringin prinssiä olivat järjestäneet ja jota Anjoun herttuakaan ei ollut odottanut, teki syvän vaikutuksen läsnäolijoihin. Rohkeat tunsivat yhäkin rohkaistuvansa, ja heikot tunsivat tulevansa väkeviksi.

Anjoun herttua ojentihe suoraksi ja astui, nopeammin kuin mitä olisi odottanut, suoraan alttarin luo, otti hiipan vasempaan käteensä ja miekan oikeaan, palasi niiden kanssa Guisen herttuan ja kardinaalin luo, jotka jo edeltäpäin odottivat saavansa kysymyksessäolevan kunnian, pani hiipan kardinaalin päähän ja sitoi miekan herttuan vyölle.

Yksimieliset hyväksymishuudot seurasivat tätä toimitusta, joka oli sitäkin odottamattomampi, kun prinssin horjuvainen luonne oli hyvin tunnettu.

-- Hyvät herrat, -- lausui prinssi läsnäolijoille, -- sallikaa, että Mayennen herttua, Ranskan marsalkka, merkitsee ylös teidän nimenne, sillä sinä päivänä, jolloin minusta tulee kuningas, lyödään teidät kaikki ritareiksi.

Suosionosotukset kävivät kaksinkertaisiksi.

-- Hitto vieköön! virkkoi Chicot itsekseen, -- olisipa tässä nyt mainio tilaisuus saada sininen nauha! Sitä tilaisuutta ei minulle enää milloinkaan satu, ja kuitenkin täytyy minun nyt jättää se käyttämättä.

-- Nyt alttarille, sire! -- sanoi kardinaali:

-- Herra Monsoreau, översti, herrat Ribeirac ja d'Entragues, kapteenit, herra Livarot, luutnantti henkivartiostossani, -- puhui Anjoun herttua, -- asettautukaa niihin paikkoihin kuorissa, joihin nyt saamanne arvo teidät oikeuttaa.

Mainitut henkilöt menivät, oikean kruunauksen juhlamenojen mukaisesti, niihin paikkoihin, jotka he hovisääntöjen mukaan olivat oikeutetut saamaan.

-- Hyvät herrat, -- jatkoi Anjoun herttua, kääntyen toisten puoleen, -- pyytäkää te kaikki minulta jotakin, ja minä toivon, ettei kenenkään tarvitse poistua täältä tyytymättömänä.

Sillävälin oli kardinaali siirtynyt alttarin taa ja pukeutunut siellä papilliseen asuun, minkä jälkeen hän astui sieltä esiin, kädessään pyhä voide, jonka hän pani alttarille. Sitten hän antoi kuoripojalle merkin, ja tämä toi raamatun ja ristin. Kardinaali otti vastaan ne kummankin, asetti ristin raamatun päälle ja ojensi ne sitten Anjoun herttualle, joka pani niiden päälle sormensa.

-- Jumalan nimessä, -- lausui Anjoun herttua, -- lupaan minä kansalleni voimassapitää ja kunnioittaa pyhää uskontoamme, niinkuin hänen kaikkeinkristillisimmän majesteettinsa ja kirkon vanhimman pojan tulee. Tämän minä vannon Jumalan nimessä ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta!

-- Amen! vastasivat kaikki läsnäolijat yhteen ääneen.

Guisen herttua, joka juuri oli nimitetty konnetaabeliksi, meni nyt alttarin luo ja laski sille miekkansa. Kardinaali sen siunasi. Sitten hän veti miekan tupesta, tarttui kiinni sen terään ja ojensi sen uudelle kuninkaalle, joka tarttui sen kahvaan.

-- Sire, -- puhui hän, -- ottakaa tämä miekka, joka Herran siunauksen kera on teille annettu, niin että te sillä ja pyhän hengen avulla kykenette taistelemaan kaikkia vihollisianne vastaan ja suojelemaan ja puolustamaan pyhää kirkkoa ja sitä kuningaskuntaa, joka on teidän huostaanne uskottu. Ottakaa tämä miekka jakaaksenne oikeutta, suojellaksenne leskiä ja turvattomia ja hillitäksenne sattuvia epäjärjestyksiä. Niin että te kunnian ja kaikkien hyveiden ympäröimänä ansaitsette olla hallitsemassa hänen sivullaan, jonka esikuva te täällä maan päällä olette, ja joka ikuisesti hallitsee isän ja pyhän hengen kanssa.

Anjoun herttua laski miekan alas, niin että sen kärki kosketti lattiaan, ja kohotettuaan sitä sitten taivasta kohti antoi hän sen Guisen herttualle.

Kardinaali otti nyt pyhän voiteen ja teki peukalollaan ristinmerkin polvistuneen herttuan otsalle sanoen:

-- Minä voitelen sinut pyhällä öljyllä kuninkaaksi isän, pojan ja pyhän hengen nimeen.

Senjälkeen hän tarttui molemmin käsin kruunuun ja piteli sitä prinssin pään yllä, laskematta sitä kuitenkaan siihen. Guisen ja Mayennen herttuat astuivat nyt esiin ja pitelivät kruunua yksi kummaltakin puolelta, ja kardinaali, joka piteli sitä vain vasemmalla kädellään, lausui, kohottaen siunaavaisesti oikean kätensä prinssin yli:

-- Kruunatkoon sinut Jumala kunnian ja oikeuden kruunulla!

Sitten hän painoi kruunun prinssin päähän ja lisäsi:

-- Ota vastaan tämä kruunu isän, pojan ja pyhän hengen nimessä!

Kaikki vetivät miekkansa huotristaan, kohottivat ne ylös ja huusivat: Eläköön kuningas Frans III!

-- Sire, -- sanoi nyt kardinaali Anjoun herttualle, -- tästä päivästä lähtien hallitsette te Ranskanmaata, sillä teidät on voidellut paavi Gregorius XIII, jonka edustaja minä olen.

-- Tihulainen! -- tuumaili Chicot. -- Kylläpä tämä kaikki käy juhlallisesti!

-- Hyvät herrat, -- lausui Anjoun herttua, nousten ylpeänä ja majesteetillisena pystyyn, -- en koskaan ole unohtava niiden kolmenkymmenen jalosukuisen nimeä, jotka ensimäisinä havaitsivat minut arvokkaaksi heitä hallitsemaan. Ja nyt hyvästi, hyvät herrat! Sulkekoon teidät Jumala pyhään suojelukseensa!

Niin hyvin kardinaali kuin Guisen herttuakin kumarsivat, mutta Chicot huomasi, että nuo kaksi Lothringin prinssiä, sill'aikaa kun Mayennen herttua saattoi uutta kuningasta alttarilta, hymähtivät pilkallisesti toisilleen.

-- Kies'avita! -- tuumi gascognelainen. -- Mitähän tämäkin merkitsee? Ja mitä tämä näytelmä tarkoittaa, jos kerran kaikki pettävät?

Anjoun herttua meni alas holviin, jonne läsnäolijatkin yksi toisensa perästä häntä seurasivat, lukuunottamatta noita kolmea veljestä, jotka poistuivat sakaristoon, portinvartijan sammutellessa kynttilöitä.

Kirkkoa valaisi nyt vain yksi ainoa lamppu.

22.

Muuan sukutietolöytö.

Chicot nousi nyt siinä rippituolissaan suoraksi, oikoakseen herpaantuneita jäseniään. Hän otaksui, että tämä kokous olisi ollut viimeinen, koskapa kello oli jo kaksi yöllä. Mutta äkkiä näki hän suureksi kummastuksekseen noiden kolmen Lothringin prinssin tulevan sakaristosta takaisin. He olivat riisuneet yltään munkinkaaput ja esiintyivät nyt tavallisissa pukimissaan.

Heti heidän ilmestyttyään päästi kuoripoika niin kimakan ja makean naurun, että se tarttui Chicotiinkin. Hänkin alkoi nauraa, tietämättä miksi.

Mayennen herttua lausui kiiruusti:

-- Älä naura niin kovaan, sisko! Ne tuskin ovat vielä ehtineet ulos ja saattavat kuulla.

-- Hänen siskonsa! -- mutisi Chicot ylen hämmästyksissään. -- Olisiko siis tuo kuoripoika tosiaankin nainen?

Tämä siirsi nyt kapusonkinsa taakse. Ja silloin tulivat näkyviin todellakin sirot ja ihastuttavat naisenkasvot.

Hän oli Guisen herttuan sisar, rouva Montpensier, vaarallinen seireeni, joka oli osannut munkinkaapuunsa taitavasti salata kaltevat olkansa ja vähäisen ontumisensa.

Tuossa ruumiissa, johon Jumala oli liittänyt enkelin pään, asui helvetillinen sielu. Chicot hänet heti tunsi, sillä hän oli usein nähnyt hänet tämän serkun, kuningatar Louisen luona.

-- Ah, veli kardinaali, -- virkkoi herttuatar reippaasti, -- kylläpä sinä osaat mainiosti näytellä vanhurskasta! Entä miten hyvin sinä puhut Jumalasta! Minä jo eräänä hetkenä sinua ihan pelkäsin ja luulin sinun ottavan asian toden kannalta. Ja hän kun antoi voidella ja kruunata itsensä! Äh, kuinka hurjalta hän näytti kruunu päässään!

-- Yhdentekevää, -- vastasi herttua. -- Me olemme nyt saaneet aikaan sen, mitä olemme tahtoneet, eikä Frans voi nyt enää peruuttaa sanojaan Monsoreau, jolla epäilemättä on jotain salaista, yksityistä hyötyä tästä kaikesta, on saattanut asiat sellaiseen päätökseen, että me voimme olla varmoja siitä ettei Anjou meitä hylkää, niinkuin hän teki La Molelle ja Coconnosille, vaikka olisimme lähellä mestauslavaa.

-- Ooh, -- virkkoi Mayenne, -- sitä tietä ei meidänlaisia ruhtinaita niinkään helposti saada astumaan.

Chicot oivalsi nyt, että Anjoun herttua oli pantu pussiin. Ja koska hän inhosi prinssiä, olisi hän tuosta koirankujeesta tahtonut syleillä Guisejä, Mayenneä tietenkään lukuunottamatta.

-- Ovathan kaikki ovet hyvin suljetut? -- kysyi kardinaali.

-- Ovat, siitä minä vastaan, -- sanoi herttuatar. -- Voinhan muuten mennä katsomaan.

-- Älä, älä, saatat olla väsyksissä, pikku kuoripoikaparkani.

-- En lainkaan. Täällä on ollut liian hauskaa voidakseen väsyä.

-- Mayenne! Sinähän sanoit hänen olevan täällä? -- kysyi herttua.

-- Sanoin.

-- Mutta enpäs minä ole häntä nähnyt.

-- Sen kyllä uskon. Hän on piilossa.

-- Missä sitten?

-- Eräässä rippituolissa.