Part 17

-- Ahaa, -- mutisi Chicot. -- Alanpa jo tätä hieman käsittää. Poikani Henrikin katolilaisuuteen luotetaan vähemmän kuin Guisein. Koska Mayennellä on sormensa tässä pelissä, niin on luultavaa, että Guiset aikovat keskelle valtiota muodostaa itselleen pikku yhteiskunnan, jota he aikovat hallita niin että suuri Henrik, joka on kenraali, ottaa osalleen armeijan, paksu Mayenne ottaa porvarit ja tuo kuulu kardinaali kirkon. Ja seuraus siitä on oleva se, että Henrik poikani jonakin kauniina päivänä saa havaita, ettei hänellä ole hallittavanaan mitään muuta kuin rukousnauhansa, ja hänen pyydetään hyvin kohteliaasti vetäytymään johonkin luostariin. Tämä on, kautta sieluni autuuden, hyvin järjestettyä! Niin, mutta... onpa vielä jälellä Anjoun herttua, onpa saakuri soikoon! Miten hänestä sitten päästään?

-- Veli Gorenflot! -- huusi nyt sama ääni, joka jo oli huutanut ylihovijahtimestarin ja La Hurièren nimet. Mutta oliko nyt niin, että Chicot oli ajatuksiinsa vaipunut, tai ei hän sitten ollut tuohon nimeen tottunut, vaikkapa hän oli anastanutkin veli Gorenflotin nimen ja kaapun, pääasia oli, ettei hän vastannut.

-- Veli Gorenflot! -- toisti kuoripojan ääni, joka oli niin sointuva ja kimeä, että Chicot sen kuullessaan säpsähti.

-- Ahaa! -- mutisi hän. -- Tuopa onkin luullakseni naisen ääni. Niinkö että tässä kunnianarvoisessa kokouksessa ovat sekaisin ei ainoastaan eri säädyt, vaan myöskin eri sukupuolet?

-- Veli Gorenflot! -- uudisti sama naisääni. -- Ettekö ole täällä?

-- Ohoo! -- mutisi Chicot. -- Veli Gorenflot, sehän olen minä.

Sitten hän lausui kuuluvasti, munkin nenä-ääntä matkien:

-- Kyllä, kyllä! Täällä minä olen. Olin niin syventynyt vakaviin mietteisiin, joita veli La Hurièren puhe oli minussa herättänyt, etten kuullut, kun nimeäni huudettiin.

Kumea suosionosotuksensorina kuului tällöin La Hurièren puheen vuoksi, joka edelleenkin piti kaikkien mieliä jännityksessä. Tämän sorinan kestäessä ehti Chicot tointua.

Voisi ajatella, ettei Chicotin ehkä olisi tarvinnut vastata mitään, kun Gorenflotia huudettiin, sillä kaikilla läsnäolijoilla oli kaapupäähine vedetty pään yli. Mutta, kuten muistetaan, oli kaikkien lukumäärä selvillä. He niin ollen tunsivat toisensa ja odottivat toisiansa. Jos siis läsnäolevia olisi käyty tarkemmin tutkimaan, mikä luonnollisestikin olisi tapahtunut, elleivät nimeltään mainitut olisi vastanneet, niin olisi petos heti tullut ilmi ja Chicotin asema olisi voinut käydä varsin arveluttavaksi.

Chicot siis ei hetkeäkään epäillyt. Hän nousi mahdollisimman kumaraisena saarnastuoliin ja sinne kavutessaan veti hän kauhtanaansa yhä enemmän kasvoilleen.

-- Hyvät veljet, -- alotti hän äänellä, joka vallan erehdyttävästi muistutti munkin ääntä, -- minä olen tämän luostarin almujenkerääjä, ja te tiedätte, että tämä toimeni oikeuttaa minun tunkeutumaan kaikkiin asumuksiin. Minä siis tätä oikeuttani käytän Herran kunniaksi. Veljet, -- jatkoi hän, muistellen Gorenflotin puheen alkua, mikä niin häpeällisesti oli tullut keskeytyneeksi, -- hyvät veljet, tämä on ihana päivä valtaistuimelle, tämä päivä, joka nyt meidät täällä yhdistää. Puhukaamme kursailematta, veljet, koska nyt olemme Herran huoneeseen kokoontuneet.

Mikähän Ranskan kuningaskunta on? Ruumis. Pyhä Augustinus on sanonut: _Omnis civitas corpus est, s.o._ "jokainen valtio on ruumis." Mikä on nyt ruumiin hyvinvoimisen ehto? Hyvä terveys. Miten ruumiin terveys säilytetään? Siten, että isketään varovasti suonta, silloinkun voimia näyttää olevan liiemmälti. Kun siis on otaksuttavaa, että katolisen uskon vihamiehet ovat voimakkaita, koskapa me niitä pelkäämme, niin täytyy tästä suuresta ruumiista, jota me yhteiskunnaksi kutsumme, vielä kerta iskeä suonta. Tätä kuulen joka päivä hokevan niiden uskovaisten, joilta kuletan luostariin munia, kinkkua ja rahaa.

Tämä Chicotin puheen alkuosa teki kuulijoihin eloisan vaikutuksen. Tuo suostumuksensorina antoi Chicotille hiukan ajatuksenaikaa. Sitten hän jatkoi:

-- Ehkä voidaan tehdä se huomautus, että kirkko inhoo verta. Mutta huomatkaahan, rakkaat veljet: jumaluusoppineet eivät sano, mitä verta kirkko inhoo, ja minä voisin panna härän vetoon yhtä munaa vastaan siitä, etteivät he suinkaan tarkoita kerettiläisten verta. Ja vielä toinenkin huomautus, hyvät veljet! Olen sanonut kirkko: mutta me emme ole vain pelkkä kirkko, me. Veli Monsoreaulla, joka äsken tässä niin kaunopuheliaasti esiintyi, on, siitä olen vakuutettu, metsästysveitsi vyössään. Veli La Hurière käyttää mainiosti paistinvarrasta: _Veru agreste, lethiferum tamen instrumentum_. Minä itsekin, joka nyt puhun teille, hyvät veljet, minä Jakob Nepomuk Gorenflot, olen heilutellut muskettia Champagnessa ja avustanut hugenottien polttamista heidän pyhättöihinsä. Tämä olisi minulle ollut tarpeeksi kunniakasta ja vakuuttanut minulle paratiisin autuuden. Niin ainakin luulin. Mutta silloin syttyi äkisti omassatunnossani arvelu: hugenotteja oli ennen niiden polttamista pidelty hieman pahoin. Se lienee hyvää asiata vahingoittanut, niin ainakin rippi-isäni väitti. Niinpä riensinkin ottamaan munkinkaapun ylleni. Ja saadakseni huuhdelluksi itsestäni sen tartunnan, joka minuun kerettiläisistä ehkä oli jäänyt, olen siitä hetkestä asti tehnyt lupauksen olla pidättyväinen kaikesta ja seurustella vain hyvien katolilaisten kanssa.

Tämä Chicotin puheen toinen osa teki ainakin yhtä hyvän vaikutuksen kuin ensimäinenkin, ja itsekukin näytti ihailevan niitä keinoja, joita Herra oli käyttänyt veli Gorenflotin käännyttämiseksi.

-- Nyt on minun vielä, -- jatkoi Chicot, -- puhuminen johtajista, joitten suhteen minun, halvan veljen, käsityksen mukaan olisi erinäisiä huomautuksia tehtävä. On kylläkin kaunista ja varsinkin varovaista, että öiseen aikaan munkinkaapuihin kääriintyneinä hiivitään tänne veli Gorenflotin puhetta kuulemaan. Mutta minusta tuntuu siltä, ettei noiden johtajain velvollisuus supistu vain tähän. Niin suuri varovaisuus voi aiheuttaa salajuonia noiden kirottujen hugenottien taholta, jotka -- se täytyy myöntää -- ovat huimapäisiä, kun tappelusta tulee kysymys. Minä siis vaadin, että me käymme asiaan käsiksi tavalla, joka on arvokkaampaa sellaisille rohkeille miehille kuin mitä me olemme tai miltä me ainakin tahdomme näyttää. Mitä me haluammekaan? Kerettiläisyyden perinpohjaista hävittämistä... No niin, sitähän voidaan, mikäli minusta näyttää, ääneen ja julkisesti julistaa vaikka katoilta. Miks'emme kulje kautta Parisin katujen pyhänä juhlakulkueena, sen sijaan että hiiviskelemme yövarkaitten tavoin, jotka jok'ainoassa kadunkulmassa pelkäävät näkevänsä yövartijan? Mutta missä on se mies, joka tahtoisi antaa esimerkin? kysytte te. Hyv'on! Sen olen tekevä minä, Jakob Nepomuk Gorenflot, minä, pyhän genovevalaismunkiston halpa veli, tämän luostarin vähäpätöinen ja nöyrä almujenkerääjä, minä sen teen, ja haarniska rinnallani, kypärä päässäni ja musketti käsivarrellani lähden, jos niin vaaditaan, kulkemaan niiden hyvien katolilaisten etunenässä, jotka tahtovat minua seurata. Saisimmehan täten ainakin johtajamme häpeään. Nyt he piilottautuvat, ikäänkuin kirkon puolustaminen olisi vain jonninjoutava asia!

Chicotin puhe oli mieleen useille sellaisille liiton jäsenille, jotka pitivät parhaana keinona tarkoitustensa saavuttamiseen samantapaista Bartholomeuksen-yötä, mikä kuusi vuotta aikaisemmin oli toimeenpantu, ja jotka siis johtomiestensä hitautta paheksuivat. Niinpä nyt tämä puhe sytyttikin useimmissa sydämissä pyhän liekin leimuamaan. Ja lukuunottamatta noita kolmea munkkia, jotka yhäkin pysyivät ääneti, alkoi koko seurakunta yksimielisesti huutaa: Eläköön messu! Ylistetty olkoon urhoollinen veli Gorenflot! Juhlakulkue! Juhlakulkue!

Innostus oli sitäkin suurempi, kun tämä nyt kysymyksessäoleva veli ensi kertaa esiintyi tällaisessa valaistuksessa. Tähän asti olivat hänen lähimmät ystävänsä kylläkin pitäneet häntä innokkaimpiin kuuluvana, mutta sellaisiin innokkaihin, joita itsensäsäilyttämisvaisto piteli varovaisuuden rajoissa. Nyt sen sijaan ei ollut hiventäkään jälellä siitä arkuudesta, jota hän ennen oli osottanut. Veli Gorenflot oli nyt äkisti syöksähtänyt esiin ja täysin taisteluvalmiina. Tämä suuri hämmästys oli hänelle loistava hyvitys, ja monet, joiden ihastus oli sitäkin suurempi, kun tämä kaikki tapahtui niin odottamatta, asettivat mielessään veli Gorenflotin, joka saarnasi ensimäistä yleistä juhlakulkuetta, Pietari Erakon rinnalle, joka oli ensimäistä ristiretkeä saarnannut.

Onnettomuudeksi tai ehkäpä juuri onneksi sille, joka tämän innostuksen oli aiheuttanut, ei tuon innostuksen jatkuminen kuulunut johtajien suunnitelmiin. Muuan niistä kolmesta munkista, jotka eivät olleet ottaneet osaa tuohon yleiseen hyväksymishuutoon, kuiskasi muutaman sanan kuoripojan korvaan. Ja pian kuultiin naisäänen kolmasti huutavan:

-- Hyvät veljet! On jo aika erota. Kokous on päättynyt.

Puoliääneen puhellen nousivat munkit ylös, ja aikoen seuraavassa kokouksessa yksimielisesti pyytää juhlakulkueen toimeenpanemista, jota miehuullinen veli Gorenflot oli ehdottanut, painautuivat he verkalleen ovea kohti. Moni heistä läheni saarnastuolia onnitellakseen veli Gorenflotia sen puheen johdosta, jonka hän niin hyvällä menestyksellä oli pitänyt. Mutta Chicot, joka epäili, että hänen äänensä, johon kaikesta huolimatta liittyi hieman gascognelaista murretta, niin lyhyen välimatkan päästä tunnettaisiin, ja että hänen vartalonsa, joka oli kahdeksan tuumaa pitempi kuin veli Gorenflotin, ehkä herättäisi kummastusta, oli laskeutunut polvilleen ja näytti Samuelin tavoin syventyneen yksityiseen keskusteluun Herran kanssa.

Kuitenkaan ei Chicot ollut päässyt tarkoituksensa perille. Mayennen herttuan näkeminen oli saanut hänet erkanemaan kuninkaan seurueesta. Ja Parisiin sai hänet palaamaan Nicolas Davidin näkeminen. Niinkuin jo aikaisemmin olemme kertoneet, oli Chicot tehnyt kaksinkertaisen kostolupauksen. Mutta kun hän oli liian vähäpätöinen henkilö uskaltaakseen julkisesti käydä Lothringin sukuun kuuluvan prinssin kimppuun, täytyi hänen kärsivällisesti jäädä odottamaan sopivaa tilaisuutta. Vaan sitä hänen ei tarvinnut ajatella Nikolas Davidin suhteen, joka oli vain vähäinen normandialainen asianajaja ja joka ennen oli ollut sotilaana.

Chicot näki munkkien toisen toisensa perästä menevän ulos ja tunnusteli niiden kaapujen ja kapusonkien alta mestari Nicolas Davidin pitkää ja hintelää vartaloa. Silloin hän sattumalta huomasi, että kutakin munkkia heidän poistuessaan, tarkastettiin samalla tapaa kuin sisääntullessakin ja ettei kukaan päässyt ulos ennenkuin oli näyttänyt portinvartijalle merkkiä, jota tämä hyvin tarkoin tutki. Ensin luuli Chicot nähneensä väärin ja epävarmuuden tunne valtasi hänet hetkeksi. Mutta tuo epävarmuus muuttui pian varmuudeksi, ja se sai hiukset nousemaan hänen päässään pystyyn ja kylmän hien kohoomaan hänen otsalleen.

Veli Gorenflot oli hänelle kyllä ilmaissut sen merkin, jolla hän pääsi sisälle, mutta oli unohtanut ilmaista sitä, jonka avulla hän pääsisi sieltä ulos.

21.

Lisää seikkailuja.

Chicot riensi saarnastuolista alas saadakseen, jos mahdollista, nähdä tuon vaaditun merkin ja hankkiakseen sen itselleen, jos se suinkin kävisi päinsä.

Päästyään viimeisten ulospyrkijäin luo ja noustuaan varpailleen, paremmin nähdäkseen, sai hän todellakin selville, että merkkinä oli pieni tähdenmuotoinen raha.

Gascognelaisellamme oli taskussaan jotenkin runsaasti pientä rahaa, mutta kaikeksi onnettomuudeksi ei ainoatakaan tuon vaaditun rahan muotoista, sillä eihän sillä tavalla silvottu raha tietenkään ollut käyttökelpoinen.

Chicot seisoi epäröiden. Jos hän menisi ovelle eikä voisi näyttää tähdenmuotoista rahaa, niin hänet tietysti saataisiin ilmi ja hän joutuisi satimeen. Hän ryömi muutaman pilarin ja rippituolin väliin. -- Jos minä nyt, -- ajatteli hän, -- hukkaan oman asiani, niin hukkaan minä myös kuninkaallisen Henrik-hupsun asiat, Henrikin, josta minä hullu pidän, vaikka teenkin hänestä pilaa ja olen hänelle epäkohtelias.

Nyt huusi kuoripoika:

-- Onko täällä enää ketään? Ovet suljetaan heti.

Ei kukaan vastannut. Chicot kurkisti päätään ja huomasi kirkon olevan tyhjän, lukuunottamatta noita kolmea munkkia, jotka vielä istuivat kuorissa.

-- Hyvä, -- tuumaili Chicot, -- kunhan vaan ikkunoita ei suljeta, niin olen tyytyväinen.

-- Tehkäämme nyt tarkastuskierros, -- sanoi kuoripoika portinvartijalle.

-- Saamari vieköön! -- ajatteli Chicot. -- Tuon kuoripojan soisin minä hiiden kattilaan!

Portinvartija sytytti vahakynttilän.

Ei silmänräpäystäkään saanut nyt hukata. Portinvartija tulisi kulkemaan neljän askeleen päässä Chicotista, ja tämä tulisi huomatuksi. Chicot siirtyi nyt taidokkaasti ympäri pilaria ja pysyttelihe aina varjon kohdalla sen siirtyessä, avasi vihdoin rippituolin, joka oli vain ha'alla suljettu, pujahti sinne sisälle ja veti oven kiinni.

Portinvartija ja kuoripoika kulkivat ihan siitä ohitse.

-- Saakuri! -- mutisi Chicot. -- Tämä portinvartija, tuo kuoripoika ja nuo kolme munkkia eivät ikipäiviksi jää tänne kirkkoon. Kun he ovat menneet tiehensä, nostan minä tuoleja penkkien päälle ja toivoakseni pääsen ikkunasta ulos... mutta ulos tultuani joudunkin minä pihalle, eikä piha ole lainkaan samaa kuin katu. Voisi olla yhtä hyvä viettää yönsä tässäkin rippituolissa. Gorenflotin kaapu on lämmin. Tästä tulisikin vähemmän pakanallinen yö kuin jos sen ehkä jossain muualla viettäisin, ja senhän minä lukisin autuuteni tulopuolelle.

Portinvartija sammutti nyt lamput, niin että koko kirkossa vallitsi synkkä pimeys. Samassa löi kello kaksitoista.

-- Piru periköön! -- ajatteli Chicot. -- Ollappa puolenyön aikaan yksinään kirkossa! Jos poikani Henrik olisi minun asemassani, niin pelkäisi hän luullakseni aika lailla. Ja nyt, Chicot, ystäväni, hyvää yötä!

Chicot koetti saada mahdollisimman mukavan asennon siinä rippituolissaan, sulki ovessa olevan pikku ha'an ja ummisti silmänsä.

Hänen silmänsä olivat tuskin kymmentä minuuttia olleet ummessa ja hänen aistimustensa harhaileva liitely tiesi unen lähestymistä, kun yht'äkkiä kimeä lyönti, niinkuin olisi isketty johonkin kuparilevyyn, kajahti kautta kirkon.

-- Mi... mitä! -- sanoi Chicot itsekseen, aukaisi silmänsä ja kuunteli. -- Mitäpä tämä merkitsee?

Samassa sytytettiin kuoriin muuan lamppu, ja sen sinertävä valo valaisi noita kolmea munkkia, jotka yhäkin liikkumattomina istuivat paikoillaan. Chicotissa oli eräänlaista taikauskoista pelkuruutta. Niin rohkea kuin tämä gascognelainen olikin, ei hän kuitenkaan ollut aivan vapaa aikansa ennakkoluuloista. Hän teki ristinmerkin ja mutisi hiljaa:

-- _Vade retro, Satanas!_ [Mene pois minun tyköäni, saatana. Suom.]

Mutta kun valo ei näiden sanojen painostuksesta sammunut, minkä se varmasti olisi tehnyt, jos se olisi ollut helvetin liekkiä, ja kun nuo kolme munkkia, tästä hänen "Vade retro'sta" huolimatta, edelleenkin istuivat paikoillaan, alkoi gascognelainen arvella, että hän olikin tekemisissä luonnollisen valon kanssa ja, ellei ihan oikeitten munkkien, niin kuitenkin lihaa ja verta olevien ihmisten kanssa. Kuitenkin häntä värisytti.

Silloin nousi verkalleen muuan kuorin lattian kivistä. Harmaa kapusonki ilmestyi synkän aukon suulle, ja vähitellen kohosi sieltä kokonainen munkki, jääden seisomaan marmorilattialle, samalla kun kivi hiljaa liukui paikoilleen. Tämän nähdessään katosi Chicotilta viimeinenkin luottamus niihin loitsusanoihin, joita hän ennen oli niin varmoina pitänyt. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hän jo alkoi uskoa, että kaikki Pyhän Genovevan luostarin apotit ja munkit nousisivat sillan alta haudoistaan.

-- Veli Monsoreau, -- sanoi yksi kuorin kolmesta munkista sille, joka niin kummallisella tavalla oli siihen ilmestynyt, -- onko hän, jota me odotamme, jo saapunut.

-- On, armolliset herrat, -- vastasi puhuteltu..

-- Avatkaa hänelle ovi.

-- Ahaa, -- ajatteli Chicot. -- Tässä huvinäytelmässä tuntuu olevan kaksi näytöstä, ja minä olen nähnyt niistä vasta ensimäisen.

Tästä pikku pilastaan huolimatta oli Chicot edelleenkin hyvin peloissaan. Veli Monsoreau meni sillävälin avaamaan holvin ovea.

Keskimäkien munkki siirsi nyt päänsä yli vedetyn kapusongin sivulle. Kun täten hänen kasvonsa paljastuivat, huomasi Chicot niissä suuren arven, josta parisilaiset niin innostuneina tunsivat sen miehen, jota jo pidettiin katolilaisten sankarina ja josta odotettiin koituvan heidän marttyyrinsa.

-- Suuri Guisen Henrik omassa korkeassa persoonassaan, -- mutisi Chicot kummastuneena. -- Ja hänen kaikkein typerin majesteettinsa Henrik III luulee hänen parhaallaan olevan piirittämässä La Caritétä! Aa, nyt minä alan käsittää! Tuo, joka istuu hänen oikealla puolellaan ja joka siunasi läsnäolijoita, on Lothringin kardinaali, ja vasemmanpuolinen, hän, joka puhui kuoripojalle, on ystäväni Mayennen herttua.

Ikäänkuin hetipaikalla vahvistaakseen Chicotin arvailut oikeiksi, siirsivät nuo toisetkin munkit päähineensä syrjään silmiltään. Oikeanpuoleisella tuli näkyviin kuulun kardinaalin ilmeikkäät piirteet, leveä otsa ja läpitunkeva katse. Vasemmalla paljastuivat Mayennen herttuan arkipäiväiset kasvot.

-- Ahaa! Nytpä sinut tunnenkin, -- virkkoi Chicot, -- sinä ylen vähän pyhä, mutta sangen syntinen kolmiyhteys. Saammepa nyt nähdä, mitä sinä aiot sanoa ja tehdä. Olen pelkkänä silmänä ja korvana.

-- Luulitko hänen tulevan? -- kysäsi arpiniekka veljeltään kardinaalilta.

-- Minä en sitä ainoastaan luullut, -- vastasi tämä, -- vaan olin siitä ihan yhtä varma kuin siitäkin, että minulla on kaapuni sisällä kaikki, mitä pyhään voitelemiseen tarvitaan.

-- Vai niin, -- tuumaili Chicot, -- tuntuupa siltä kuin aiottaisiin täällä jokin voidella. Ja minullakin on aina ollut ääretön halu saada olla läsnä jossain voitelutilaisuudessa. Sattuipa se mainiosti!

Tällävälin nähtiin noin parinkymmenen munkin, kapusongit päitten ympärillä, tulevan holvin ovesta ja asettautuvan kirkkoon. Yksi heistä nousi, herra Monsoreaun ohjaamana, kuoriin ja asettui Guisen oikealle puolelle.

Guisen herttua katsahti tuota joukkoa, joka oli äskeistä paljo vähälukuisempi syystä että se kaikesta päättäen oli erikoisesti valikoitua, ja, tultuaan vakuutetuksi siitä, että kaikki häntä tarkasti kuuntelisivat, alkoi puhua:

-- Hyvät ystävät, aika on kallis. Minä siis käyn suoraan aikaan. Te olette juuri äsken kuulleet... sillä minä otaksun, että te olette ottaneet osaa aikaisempaan kokoukseen... Te olette äsken kuulleet esitettävän erinäisiä valituksia siihen suuntaan, että muutamat meidän ensimäisistä miehistämme, sekin ruhtinas, joka on valtaistuinta lähinnä, muka olisivat ajatuskannaltaan meidän asiamme suhteen velttoja, jopa kelvottomiakin. Hetki on tullut, jolloin meidän on osutettava tälle ruhtinaalle sitä kunnioitusta ja oikeutusta, mitkä olemme hänelle velkaa. Te saatte nyt kuulla hänen itsensä puhuvan, ja te, jotka harrastatte sitä että pyhän Liigan ensimäinen päämäärä saavutetaan, saatte itse päättää, missä määrin teidän johtajanne ansaitsevat niitä moitteita kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, joita äsken teki täällä muuan pyhän Liigan veli, jolle emme ole katsoneet tarpeelliseksi tätä salaisuuttamme ilmaista, minä tarkoitan munkki Gorenflotia.

Tämän nimen lausui Guisen herttua äänellä, joka ilmaisi vastenmielisyyttä tuota taisteluhaluista genovevalaismunkkia kohtaan. Ja se sai Chicotin siinä rippituolissaan hilpeälle tuulelle.

-- Veljet, -- jatkoi herttua, -- se ruhtinas, jonka myötävaikutusta meille oli luvattu, se ruhtinas, jonka vähintäkään suostumusta, tännetulemisesta puhumattakaan, me tuskin olimme osanneet edes toivoa, tämä ruhtinas on tässä.

Kaikkien katseet kiintyivät uteliaina Lothringin prinssien oikealla puolella seisovaan munkkiin.

-- Armollinen herra, -- lausui Guisen herttua ja kääntyi tuon munkin puoleen, joka nyt oli yleisen tarkkaavaisuuden esineenä, -- Jumalan tahto näyttää minusta selvältä. Sillä koska te olette suostunut liittymään meihin, niin se osottaa sitä että asiamme on oikea. Sallikaa, prinssi, minun tehdä teille pieni pyyntö: poistakaa kapusonki silmiltänne, niin että teidän uskottunne saavat omin silmin tulla vakuutetuiksi siitä että te olette pitänyt sen lupauksen, jonka me teidän niinessänne olemme heille antaneet, lupauksen, joka on ollut niin mieluinen, etteivät he ole rohjenneet sitä uskoa.

Tämä salaperäinen henkilö, jota Guisen Henrik näin puhutteli, siirti nyt päähineensä syrjään. Chicot, joka sen kauhtanan alta oli odottanut saavansa nähdä jonkin lothrinkilaisen prinssin, josta ei vielä ollut kuullut puhuttavan, havaitsi hämmästyksekseen Anjoun herttuan kalpeat kasvonpiirteet, niin kalpeat, että ne muistuttivat marmoripatsasta.

-- Ahaa, -- virkkoi Chicot, -- veljemme Anjou. Hän ei siis väsy tavottelemasta valtaistuinta toisten turvin.

-- Eläköön Anjoun herttua! huudahtivat kaikki läsnäolijat.

Frans kävi entistäänkin kalpeammaksi.

-- Älkää pelätkö mitään, armollinen herra, -- sanoi Guisen Henrik. -- Tämä kirkko on kuuro, ja portit ovat hyvin suletut.

-- Onnistunut varovaisuus! -- mutisi Chicot.

-- Hyvät veljet, -- virkkoi Monsoreaun kreivi. -- Hänen korkeutensa pyyntö saada puhua muutamia sanoja tälle seurakunnalle.

-- Hän puhukoon, hän puhukoon! huusivat kaikki yhteen ääneen. -- Me kuuntelemme.

Nuo kolme Lothringin prinssiä kääntyivät nyt kumarrellen Anjoun herttuan puoleen. Tämä näytti olevan maahan luhistumaisillaan.

-- Hyvät herrat, -- alotti hän niin kumealla ja väräjävällä äänellä, että hänen ensimäisiä sanojaan hädintuskin saattoi kuulla, -- hyvät herrat, minä uskon, että Jumala, joka usein näyttää välinpitämättömältä ja kuurolta tämän maailman asioiden suhteen, päinvastoin alinomaa pitää kaikkinäkevän katseensa meihin kiinnitettynä, ja että hän vaan näennäisesti pysyy toimettomana ja mykkänä, korjatakseen jonakin päivänä, ennemmin tahi myöhemmin, jonkin odottamattoman iskun kautta ne hairahdukset, joita ihmisten hurja kunnianhimo synnyttää.

Herttuan puheen alku oli, samoinkuin hänen oma luonteensakin, verrattain synkkä. Hetkisen vaiettuaan jatkoi hän jonkunverran varmemmalla äänellä:

-- Minäkin olen tarkastellut tätä maailmaa, ja kun minun heikko katseeni ei jaksanut tunkeutua yli maailman, olen kiinnittänyt katseeni Ranskaan. Mutta mitä olen minä tässä kuningaskunnassa nähnyt? Niin, koko kristillisen uskon olen nähnyt perustuksiaan myöten järkytettynä, Jumalan oikeat palvelijat hajotettuina ja vainottuina. Olen mittaillut sen kuilun syvyyttä, joka jo kaksikymmentä vuotta on ollut kerettiläisyyden kautta avoinna, kerettiläisyyden, joka kalvaa uskonoppeja, pyrkien muka pääsemään varmemmin lähemmäksi Jumalaa, ja minun sieluni on ollut, samoinkuin profeetankin, tuskan läpitunkema.

Kuului hyväksymisen sorinaa. Herttua oli näyttänyt olevansa osaaottavainen kirkon kärsimyksille, mikä jo sinänsä oli sama kuin sodanjulistus niitä vastaan, jotka tätä kirkkoa vainosivat.

-- Tässä syvässä murheessani, -- jatkoi prinssi, -- hiipi korviini huhu, että useat jalosukuiset miehet, hurskaat ja esi-isien tavoille uskolliset, aikoivat lujittaa vioittunutta alttaria. Olen tarkastellut ympärilleni, ja minusta on tuntunut siltä kuin jo nyt olisin sen viimeisen tuomion todistajana, jolloin Jumala erottaa kadotetut valituista. Toisella puolen ovat kadotetut: olen kauhulla vetäytynyt heistä pois. Toisella sivulla ovat valitut. Ja minä olen nyt tullut heittäytyäkseni heidän syliinsä. Hyvät veljet! Tässä minä olen.

Voimakkaat hyväksymishuudot, joihin Lothringin prinssit olivat antaneet merkin, kajahtivat nyt kautta kirkon. Sitten otti kardinaali, joka seisoi herttuata lähinnä, askeleen häntä kohti ja lausui:

-- Onhan teidän korkeutenne saapunut tänne vapaaehtoisesti?

-- Aivan vapaaehtoisesti.

-- Kuka on siis teille kertonut pyhästä salaisuudesta?

-- Mies, joka on uskonnon innokas puolustaja, kreivi Monsoreau.

-- No niin, -- sanoi nyt vuorostaan Guisen herttua, -- kun nyt teidän korkeutenne kuuluu meikäläisiin, niin suvainnette sanoa meille, mitä aiotte tehdä pyhän Liigan hyväksi?

Aion kaikin tavoin palvella roomalais-katolista uskontoa, -- vastasi tulokas.