Part 15

Louvren ja Bicêtren väliseen matkaan oli tarvittu kolme tuntia, ja toivehikkaimmat laskivat saavuttavan Fontainebleauhon seuraavan päivän iltana, jota vastoin pessimistit olisivat olleet valmiit lyömään vetoa siitä, ettei sinne päästäisi ennenkuin kolmantena päivänä puolenpäivän seudussa.

Chicotin ajatus oli se, ettei sinne lainkaan saavuttaisi.

Illempana kuljettiin erään ravintolan ohi, jonka nimi oli "Ranskan hovi." Sieltä lemusi siihen raittiiseen ulkoilmaan paistien suloinen tuoksu ja sen kyökistä kuului hilpeätä melua.

Chicotin nenää kutittelivat ohikuljettaessa nuo miellyttävät tuoksut. Hän kumartui ulommas paareista ja näki ravintolan rapuilla seisovan useita väljiin viittoihin kääriintyneitä miehiä. Muuan miehistä oli pieni ja paksu ja sen kasvot olivat kokonaan joutuneet leveälierisen hatun varjoon.

Kaikki nuo miehet riensivät sisälle heti kun olivat huomanneet kulkueen. Mutta tuo lyhyt ja paksu mies ei ehtinyt sisään yhtä pian kuin toiset, Chicotilla oli siis tilaisuus tarkastella häntä likemmin. Samana hetkenä, jolloin tuo paksu mies pujahti ravintolaan, hyppäsi gascognelaisemme alas kuninkaallisista paareista ja pyydettyään hevosensa eräältä hovipojalta, joka talutti sitä suitsista, eristäytyi hän hämärän turviin koko saattueesta. Kun viimeiset ratsastajat olivat kadonneet näkymättömiin ja kun pyörien jyrinäkin oli lakannut kuulumasta, hiipi hän esiin piilopaikastaan ja lähestyi porttia, ikäänkuin olisi ollut tulossa Fontainebleausta. Päästyään akkunan luo loi hän pikaisen katseen ruudun läpi ja havaitsi suureksi tyytyväisyydekseen, että nuo äskeiset miehet yhäkin olivat siellä ja niiden joukossa myös se lyhyt ja paksu, johon hänellä oli ollut kunnia kiinnittää erityistä huomiotaan. Kun Chicotilla kuitenkin tuntui olevan omat syynsä siihen, että tämän henkilön ei tarvinnut häntä tuntea, tilasi hän pullon viiniä viereiseen huoneeseen, mutta valitsi siellä itselleen sellaisen paikan, ettei kukaan hänen sitä näkemättään voinut kulkea ulos eikä sisälle.

Chicot saattoi tästä kamaristaan silmäillä siihenkin toiseen. Siellä hän nyt näki tuon paksun ja lyhyen miehen, joka kaikesta päättäen oli vakuutettu siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä urkkijoita, koskapa hän antoi loimuavan, viiniköynnöksistä viritetyn takkavalkean valaista täydelleen koko olentoaan.

-- Enpä erehtynytkään, -- ajatteli Chicot. -- -- Jo rukoillessani rukoustani Ryuerssin kadulla oli kuin olisin aavistanut tämän miehen ilmestymistä. Mutta minkävuoksi hän tulee noin salaisesti ystävämme Herodeksen hyvään pääkaupunkiin? Miksi hän väistyi piiloon nähdessään meidän kulkevan ohi? Eiköhän hyvä jumala enää myöntäisikään minulle niitä odotusvuosia, joita häneltä olen rukoillut, vaan pakoittaisi minun maksamaan velkani ennenkuin otaksuinkaan?

Chicot huomasi piankin suureksi ilokseen, että hän saattoi siitä paikaltaan ei ainoastaan nähdä vaan myöskin onnellisen sattuman kautta kuulla miesten kaikki keskustelut. Tämän havainnon tehtyään hän alkoi mitä tarkkaavaisimmin kuunnella.

-- Hyvät herrat, -- virkkoi tuo paksu ja lyhyt mies seuralaisilleen, -- luulenpa että jo on aika lähteä matkalle. Kulkueen viimeinen osasto on jo aikoja sitten mennyt ohitse, ja minä otaksun, että tie tähän aikaan on vapaa.

-- Ihan vapaa, armollinen herra, -- vastasi muuan ääni, joka sai Chicotin hätkähtämään. Tuo ääni oli sellaisen henkilön, johon Chicot ei vielä ollut kiinnittänyt vähääkään huomiotaan, sillä hän oli pitänyt silmällä vain päähenkilöä.

Viimeksi puhunut henkilö oli se, jota hän armolliseksi herraksi oli kutsunut, tavattoman pitkä. Hän oli yhtä kalpea kuin tuo toinen oli punakka, ja yhtä matelevainen kuin tuo toinen oli ylpeä.

-- Haa, mestari Nicolas! -- mutisi Chicot hienosti nauraen. -- Sinä kaakotat; se on hyvä! Käypä mainion hyvin tällä kertaa, jos me erkanemme, puhuttelematta toisiamme.

Chicot tyhjensi sitten lasinsa ja maksoi laskunsa, niin ettei mikään häntä pidättäisi silloin kun hän katsoisi parhaaksi poistua.

Tämä varovaisuustoimenpide olikin paikallaan, sillä nuo seitsemän henkilöä, jotka olivat kohdistaneet Chicotin huomion itseensä, maksoivat laskunsa hekin, tai oikeammin sanoen, tuo paksu ja lyhyt mies maksoi niiden kaikkein puolesta. Senjälkeen he nousivat ratsujensa selkään, kääntyivät Parisiin vievälle tielle ja hävisivät yön hämärään.

-- Hyvä, sanoi Chicot. -- He menevät Parisiin. -- Niinpä käännyn minäkin sinne takaisin.

Hän hyppäsi hevosensa selkään ja seurasi miehiä taampaa, kadottamatta hetkeksikään näkyvistään heidän harmaita viittojaan. Joukkue ratsasti kaupunkiin Porte-Saint-Antoinen kautta ja katosi sitten mehiläisparven tavoin Guisen hotelliin, joka ikäänkuin näytti heidän tuloaan odottavan, sulkeakseen kohta senjälkeen porttinsa.

-- Vai niin, -- tuumiskeli Chicot, asettautuen syrjään Quatre Filsin kadun kulmaukseen, -- tässä siis ei olekkaan Mayenne yksin pelissä, vaan myöskin Guise. Tähän asti tämä juttu on ollut vain vähän kummallista, mutta nyt alkaa tämä kaikki käydä jo huvittavaksi. Kärsivällisyyttä vaan!

Chicot odotti todellakin hyvän aikaa huolimatta siitä että häntä paleli ja että hän oli nälissään. Viimein avautui taaskin palatsin portti: mutta noiden seitsemän viittoihin kääriintynnen ratsumiehen sijasta ilmestyikin sieltä nyt seitsemän genovevalaismunkkia, jotka, kapusonkeihinsa kietoutuneina, läksivät kulkemaan nöyrästi kumartunein päin ja suunnattoman suuria rukousnauhojaan nypistellen.

-- Ohoo! -- huudahti Chicot itsekseen, -- mikä odottamatoin ratkaisu! Onko siis Guisen hotelli niin täynnänsä pyhyyttä, että sudetkin siellä muuttuvat lampaiksi heti kun ovat astuneet sen portista sisälle? Tämä kaikkihan käy yhä huvittavammaksi.

Chicot seurasi sitten munkkeja samoinkuin oli seurannut ratsastajia. Hän oli varma siitä että noiden kaapujen sisässä nyt olivat samat henkilöt, joita viitat olivat vähän aikaisemmin verhonneet.

Munkit kulkivat Seinen yli ja kääntyivät Sainte-Genevièven kadulle.

-- Hm, hm! -- ajatteli Chicot. -- Pitäisiköhän meidän nyt kääntyä takaisin Fontainebleauhon? Siinä tapauksessa en ole kulkenut lyhintä tietä. Mutta ei. Me emme tule matkustamaan niin kauvas.

Munkit pysähtyivät tosiaankin Pyhän Genovevan luostarin eteen ja astuivat sen eteiseen, jonka pimennosta näkyi muuan samaan veljeskuntaan kuuluva munkki tarkoin tutkivan sisälletulijain käsiä.

-- Piru vieköön! -- ajatteli Chicot. -- Näyttääpä siltä kuin pitäisi kaikilla luostariin tänä iltana pyrkijöillä olla puhtaat kädet. Siellä ihan varmasti on kysymyksessä jotain tavallista harvinaisempaa.

Chicot joutui nyt verrattain hämilleen sen johdosta, miten saisi pysäytetyiksi nuo seuraamansa henkilöt näkyvissään. Neuvottomana katseli hän ympärilleen ja kummastuksekseen huomasi, että kaikkia luostariin suuntautuvia katuja myöten vaelsi munkkeja, muutamat yksin, toiset kaksittain, ja että ne kaikki painautuivat luostariin.

-- Ahaa, ajatteli Chicot, -- tänä iltana mahtaa olla munkkiveljeskunnan kokous, johon Ranskanmaan kaikki genovevalaismunkit ovat kutsutut. Kautta kunniani, tämä on ensimäinen kerta, jolloin minun tekee mieleni ottaa osaa munkkikunnan kokoukseen.

Yhä vaan tulvi munkkeja eteiseen, ja ne kaikki näyttivät käsiään tai jotain kädessään olevaa merkkiä.

-- Menisin hyvin mielelläni tuonne sisälle noiden mukana, -- ajatteli Chicot, -- mutta voidakseni sen tehdä kaipaan kahta ehdottomasti välttämätöntä kappaletta: ensinnäkin tuota kunnioitustaherättävää munkinkaapua ja toiseksi tuota merkkiä, jota nuo näyttelevät veli portinvartijalle. Sillä niillä varmastikin näkyy olevan joku merkki. Ah, veli Gorenflot, veli Gorenflot, olisitpa sinä nyt käsissäni, kunnon ystäväni!

Tämä huudahdus pääsi Chicotilta muistellessaan muuatta genovevalaismunkkia, joka useinkin oli hänen pöytätoverinaan silloin kun hän ei sattunut syömään Louvressa.

Munkkeja näkyi edelleenkin virtaavan luostariin niin suurin joukoin, että olisi pian luullut puolten parisilaisista kääriintyneen kaapuun. Väsymättä tarkasteli portinvartija yhtä tarkkaavaisesti heidän käsiään.

-- Saapa nähdä, -- mutisi Chicot, -- eiköhän tuolla tänä iltana puuhailla jotain eriskummallista. Minun täytyy yhäkin jatkaa tutkimuksiani. Kello on nyt kahdeksan, ja almujenkerääminen on toimitettu. Minun siis pitäisi tavata veli Gorenflot _Runsaudensarvessa_, sillä juuri nyt on hänen illallisensa aika.

Chicot kannusti hevostaan ja ratsasti täyttä neliä Saint-Jacquesin kadulle, jonka varrella tuo Runsaudensarvi-niminen ravintola sijaitsi. Siellä kävivät tavallisesti ylioppilaat ja viiniinmenevät munkit.

Chicotkin siellä hyvin tunnettiin, ei jokapäiväisenä vieraana, vaan eräänä niistä salaperäisistä kävijöistä, jotka silloin tällöin pistäytyivät uhraamaan muutamia kultakolikoita ja hiukan järkeään mestari Claude Bonhometin ravintolassa.

19.

Veli Gorenflot.

Ilta oli niitä kylmiä talvi-iltoja, jolloin ravintolasalien ikkunoista hohtavat takkavalkeat tuntuvat kaksinverroin houkuttelevammilta.

Chicot astui aluksi saliin ja katseli siellä uteliaana ympärilleen joka soppeen, mutta kun hän ei mestari Clauden vieraitten seassa nähnytkään etsimäänsä henkilöä, meni hän, koteutunut taloon kun oli, suorastaan keittiöön.

Isäntä seisoskeli siellä erään hengellisen kirjan lukemiseen syventyneenä, odotellen samalla sitä että tavattoman suurelle paistinpannulle asetettu rasva ehtisi sulaa ja saisi tarpeeksi korkean lämpömäärän, jotta siihen voisi sekottaa paistettavia aineksia. Chicotin sisään astuessa kohotti mestari Bonhomet päätään.

-- Vai te se olette, hyvä herra, -- sanoi hän ja paiskasi kirjan kiinni. -- Hyvää iltaa ja hyvää ruokahalua!

-- Kiitos, hyvä ystävä, tästä kaksinkertaisesta toivomuksesta, vaikka toinen puoli tuleekin siitä teidän eduksenne. Mutta käyhän sekin päinsä.

-- Kuinka niin? Mitä te tarkoitatte?

-- Niin, tiedätteköhän, etten minä mielelläni syö yksin.

-- Jos niin on laita, hyvä herra, -- sanoi Bonhomet ja kohotti vihreätä lakkiaan, -- niin voin minä kyllä tehdä teille seuraa.

-- Kiitos, rakas isäntäni! Tiedän teidät sangen hyväksi pöytätoveriksi. Mutta asia on nyt sellainen, että minä etsinkin muuatta toista.

-- Kenties veli Gorenflotia? -- kysyi Bonhomet.

-- Häntäpä juuri, -- vastasi Chicot. -- Joka hän on alottanut illallisensa?

-- Ei, ei vielä. Mutta pitäkäähän kuitenkin kiirettä.

-- Minkävuoksi minun pitäisi kiiruhtaa?

-- Nähkääs: hän on viiden minuutin kuluttua lopettanut illallisensa.

-- Veli Gorenflot ei ole illallistaan vielä alottanutkaan, ja kuitenkin hän on lopettanut sen jo viiden minuutin kuluttua, sanotte te?

-- Hyvä herra, -- sanoi mestari Claude, -- tänään on keskiviikko, ja paasto alkaa.

-- No, entä sitten? -- kysyi Chicot äänellä joka ilmaisi, ettei hän paljo luottanut Gorenflotin uskonnolliseen tunnontarkkuuteen.

-- Niin, mitäpä minä tietäisin? -- virkkoi Claude ja teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen: en minä ymmärrä tästä kaikesta enempää kuin tekään, mutta niin se kuitenkin näyttää olevan.

-- Ihan varmaan, -- jatkoi Chicot, -- on hänen ruumiillisessa ihmisessään jotain epäkunnossa. Vain viisi minuuttia Gorenflotin illallista varten! Tänään saattaa kohtalo minut ihmeellisten asiain todistajaksi.

Chicot siirtyi nyt erääseen pieneen, yksinäiseen huoneeseen, jonka punaruudukkailla uutimilla varustetun lasioven hän paiskasi auki. Siellä hän puhdistamattoman kynttilän valossa näki tuon kunnon munkin, joka välinpitämättömän näköisenä lautasellaan pyöritteli vedessäkeitettyä pinaattiannosta. Hän koetti saada tuota annostaan mehukkaammaksi sekottelemalla siihen muutamia juustonsiruja.

Veli Gorenflot oli noin kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja suunnilleen viiden jalan pituinen. Mutta tuon lyhyehkön vartalon korvasi kuitenkin, kuten tuo arvon veli itse väitti, ruumiinmuotoja ihailtava sopusuhtaisuus. Sillä se mitä hänen pituudestaan puuttui tuli korvatuksi toisaalle. Hänen selkänsä näet oli ainakin kolmen jalan levyinen, mikä, kuten tiedetään, vastaa lähes yhdeksän jalan ympärimittaa.

Hänen herkulesmaisten olkapäittensä keskestä yleni lihakseton kaula. Onnettomuudeksi oli tämä kaulakin sopusoinnussa muun ruumiin kanssa, s.o. se oli lyhyt ja paksu, mistä johtui että veli Gorenflot, ankaramman mielenliikutuksen sattuessa, oli aina lähellä saada halvauksen. Mutta tietoisena tuosta häntä aina uhkaavasta vaarasta ei veli Gorenflot koskaan kiivastunutkaan. Harvoinpa häntä näki niinkään hämmästyneenä kuin nyt, jolloin Chicot äkkiarvaamatta astui sisään.

-- Hei, rakas ystävä! Mitäpä te siinä puuhailette? -- huudahti gascognolaisemme, katsellen vuoroon pinaattiin, vuoroon Gorenflotiin, väliin puhdistamattomaan kynttilään ja väliin vedellä täytettyyn lasiin, johon värikkeeksi oli tipahutettu muutamia pisaroita viiniä.

-- Niinkuin, hyvä veli, näette, syön minä illallista, -- vastasi Gorenflot äänellä, joka soinnahti yhtä kimeästi kuin hänen luostarinsa kellot.

-- Sanotteko tuota illallisen syömiseksi? Vihanneksiako ja juustoa? Laskette leikkiä!

Monsoreaun kreivitär

-- Meillä on tänään paaston ensimäinen keskiviikko. Ajatelkaamme myöskin autuuttamme, hyvä veli, autuuttamme, -- sanoi Gorenflot nenäänsä puhuen ja loi hurskaasti katseensa taivasta kohti.

Chicot seisoi nolostuneena. Hänen katseestaan huomasi, että hän jo useamman kerran oli nähnyt Gorenflotin kokonaan toisella tavalla viettävän pyhää paastoaikaa.

-- Autuuttamme, -- toisti hän. -- Mitä helkuttia on vedellä ja vihanneksilla meidän autuutemme kanssa tekemistä?

-- Kirjoitettu on: perjantaina älköön kukaan syökö lihaa, älköönkä myöskään keskiviikkona, -- vastasi Gorenflot.

-- Mutta miten te söitte aamiaisenne?

-- Aamiaista en ole lainkaan syönyt hyvä veli, -- vastasi munkki, yhä enemmän nenäänsä puhuen.

-- Vai niin! Ellei kysymys sitten ole muusta kuin nenäänsä puhumisesta, -- virkkoi Chicot, -- niin olen minä valmis kilpailemaan siinä maailman kaikkien genovevalaismunkkien kanssa. Kun kerran ette ole syönyt aamiaista, -- jatkoi hän, nenäänsä korottaen, -- niin mitäpä olette sitten tehnyt, hyvä veli?

-- Olen kirjoittanut puhetta, -- vastasi Gorenflot ja kohotti ylpeänä päätään.

-- Ahaa! Puhetta! Missä se tulee pidettäväksi?

-- Tänä iltana luostarissa.

-- Vai niin! -- ajatteli Chicot, -- puhe luostarissa tänä iltana. Sepä kuuluu hauskalta.

-- Minä mietinkin nyt juuri lähteä sinne, sillä kuulijani tulevat muuten ehkä kärsimättömiksi, -- sanoi Gorenflot ja pisti suuhunsa ensimäisen lusikallisen juustopinaattiansa.

Chicot muisti nyt tuon suuren munkkijoukon, jonka hän oli nähnyt hiipivän luostariin, ja ajatellessaan, että Mayennen herttuakin kaiken todennäköisyyden mukaan oli siellä, ihmetteli hän kovin sitä, miksi Gorenflot, jota tähän saakka ei oltu pidetty kaunopuhujana, juuri tänä iltana oli valittu puheenjohtajaksi Lothringin prinssille ja niin suurilukuisalle seurakunnalle.

-- No sanoppas muuta! virkkoi hän. -- Mihin aikaan teidän on tuo puheenne pidettävä?

-- Kello yhdeksän ja puoli kymmenen välillä, hyvä veli.

-- Hyvä. Kello on vasta neljännestä vailla yhdeksän. Toivon teidän viipyvän vielä viisi minuuttia. Piru vieköön! Siitähän on jo kulunut enemmän kuin kahdeksan päivää, kun me viimeksi söimme yhdessä!

-- Se ei ole teidän eikä minun vikani, -- vastasi Gorenflot, -- eikä meidän ystävyytemme siitä vähääkään kärsi, saatte olla siitä vakuutettu, rakkahin veli. Asemannehan vaatii teidän alituiseen olemaan suuren kuninkaamme Henrik III:nen lähettyvillä, hänen, jota jumala varjelkoon! Ja minun säätyni veloittaa minun keräämään almuja ja lukemaan rukouksia. Ei siis lainkaan ole kummallista, että me niin harvoin tapaamme toisiamme.

-- Niinpä niin, -- sanoi Chicot. -- Mutta juuri senvuoksi minusta onkin sitä suurempi syy pitää aina tavatessamme hiukan hauskaa.

-- Minäkin olen siitä hyvin iloissani, -- vastasi Gorenflot mitä ystävällisimmin silmäyksin, -- mutta kuitenkin täytyy minun nyt poistua teidän luotanne.

Munkki oli juuri nousemaisillaan ylös.

-- Syökäähän toki edes vihanneksenne, -- virkkoi Chicot, asettaen kätensä hänen olalleen ja pakoittaen hänen siten pysymään paikoillaan.

Gorenflot katsahti pinaattiinsa ja huokasi. Sitten hän loi silmäyksen punertavaan veteen ja käänsi siitä päänsä pois.

Chicot havaitsi nyt tulleen sopivan ajan hyökkäyksen tekemiseen.

-- Ettekö vielä muista tuota pikku päivällistä, jonka tässä tuonnoissa päivänä söimme Porte Montmartressa, jossa me, sill'aikaa kun suuri kuninkaamme Henrik ruoski itseään ja muita, pureksimme paistettua ankkaa ja krapupasteijoja ja joimme tuota herkullista bourgogneviiniä. Miksikä te sitä kutsuittekaan?

-- Se oli muuan minun synnyinseudultani peräisin oleva viinilaji, -- sanoi Gorenflot.

-- Niin, niin, nyt minäkin sen muistan. Se on sitä samaa maitoa, jota te olette imenyt aina siitä lähtien kun tulitte tähän maailmaan, te Noakin kelpo jälkeläinen.

Alakuloisesti hymyillen nuoleksi Gorenflot suupieliään.

-- Mitä piditte siitä viinistä? -- kysyi Chicot.

-- Se oli hyvää, -- vastasi munkki. -- Mutta löytyypä kuitenkin parempaakin.

-- Niinpä isäntämme Claude Bonhomet tässä eräänä iltana väittikin, että hänellä on kellarissaan sellaista viiniä, joiden rinnalla hänen Porte Montmartressa olevan virkaveljensä viinit ovat vaan viheliäistä kuraa.

-- Niin, se on totta, -- myönsi Gorenflot.

-- Mitä, onko se mahdollista? -- huudahti Chicot. -- Ja kuitenkin istutte te juomassa punaiseksi värjättyä vettä, vaikka teidän vain tarvitsisi ojentaa kätensä saadaksenne tuollaista viiniä? Hyi kuitenkin!

Näin sanoen Chicot tarttui Gorenflotin lasiin ja kaasi sen sisällön lattialle.

-- Kaikella on oma aikansa, hyvä veli, -- huomautti Gorenflot. -- Viini on hyvää, kun sen juotua ei ole muuta tekemistä kuin ylistää jumalaa, joka meille sen on lahjoittanut. Mutta kun on pidettävä puhe, silloin on vesi suositeltavampaa, ei tietenkään maun vuoksi, mutta kumminkin hyödyn vuoksi.

Äh, murahti Chicot. -- Minä, jonka myös on pidettävä puhe, ja luulenpa siinä onnistuvanikin, aion pyytää pullon tuota bourgogneviiniä. Ja sanokaapa, Gorenflot, minulle, mitä neuvoisitte minun ottamaan palanpainoksi?

-- Ottakaa mitä muuta hyvänsä, -- vastasi munkki, -- mutta älkää tällaista pinaattia. Tämä on kaikista huonointa.

-- Hyi! -- sanoi Chicot, otettuaan veli Gorenflotin lautasen ja haistettuaan sitä. -- Hyi!

Sitten hän kääntyi ja huusi isäntää. Tämä nähtävästikin oli jo ollut varuillaan ja ilmestyi heti kynnykselle.

-- Mestari Claude! Tuokaa tänne pari pulloa sitä viiniä, jota te tässä eräänä iltana niin kovin kehuitte.

-- Pari pulloa! sanoi Gorenflot. -- Mitä te niin paljolla teette, kun minä kerran en mitään maista?

-- Jos te olisitte tahtonut juoda mukana, niin olisin minä tilannut neljä pulloa, ehkäpä kuusi, olisinpa voinut sanoa: tuokaa niin paljo kuin sitä teillä on! -- virkkoi Chicot. -- Mutta kun saan juoda yksinäni, ei juominen tunnu niin hyvältä, ja kaksi pulloa riittää varsin hyvin.

-- Kaksi pulloa on tosiaankin kohtuullista, -- huomautti Gorenflot, -- ja ellette lisäksi syö muuta kuin eräitä yksinkertaisia ruokalajeja, niin ei rippi-isällänne ole teille mitään huomautettavaa.

-- En tietenkään, -- sanoi Chicot. -- Rasvaa paaston aikana! Hyi toki!

Sillaikaa kun mestari Bonhomet meni kellariin noutamaan sieltä noita kahta pulloa, pujahti Chicot ruokasäiliöön ja otti sieltä esiin lihotetun kanan.

-- Mitä te siellä teette, hyvä veli? -- uteli Gorenflot, joka osanotolla seurasi Chicotin kaikkia liikkeitä, -- mitä teette siellä?

-- Niinkuin näette, isken minä kynteni toutaimeen, niin ettei kukaan muu pääse tähän käsiksi.

Paaston aikana on näitä tällaisia ruokatavaroita hyvin vähän saatavissa.

-- Toutaimeen! -- huudahti Gorenflot hämmästyneenä.

-- Tietystikin tämä on toutain, -- sanoi Chicot, ja pisti tuon herkullisen linnun nenänsä alle.

-- Milloin toutain on saanut nokan? -- kysyi munkki.

-- Nokan? -- myhähti gascognelainen. -- Missä se on? En minä näe tässä muuta kuin kitaset.

-- Entä nuo siivet? kysyi munkki.

-- Eviähän ne ovat.

-- Entäpä höyhenet?

-- Nehän ovat suomuja, rakas Gorenflot. Tehän taidatte olla hiprakassa!

-- Hiprakassa! -- huudahti Gorenflot. -- Hiprakassa! Ah, sepä sattuikin paikalleen: minä, joka olen syönyt vain pinaattia ja juonut vettä!

No, niinpä onkin sitten pinaatti ja vesi noussut teille päähän.

-- Loruja, arveli Gorenflot. -- Tuossahan on isäntämme. Hän ratkaiskoon asian.

-- Minkä niin?

-- Sen, onko tuo toutain vai kana.

-- Olkoon menneeksi. Mutta ensin hänen täytyy vetää korkit viinipulloista, sillä minä tahdon tietää, onko viini oikeata. Vetäkää korkit pois, mestari Claude!

Mestari Claude teki työtä käskettyä ja kaatoi puoli lasia Chicotille, joka tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Sitten hän maiskutti suutaan, istahti alas ja virkkoi:

-- Ah, minä olen huono viinintuntija! Minun kieleni ei maista lainkaan mitään. On mahdotonta sanoa, onko tämä parempaa tai huonompaa kuin Porte Montmartren viini. Enpä ole varma edes siitä, vaikka tämä olisi samaa viiniä.

Gorenflotin silmät säkenöivät katsellessa Chicotin lasin pohjalle jääneitä rubiininpunaisia pisaroita.

-- Kuulkaapas, hyvä veli, sanoi Chicot ja kaatoi noin sormustimen täyden viiniä munkin lasiin, -- tehän olette täällä maailmassa palvellaksenne lähimäisiänne. Selittäkää nyt minulle.

Gorenflot tarttui lasiin, vei sen huulilleen ja imi hitaasti ne muutamat pisarat, joita siinä oli.

-- Se on kyllä samaa lajia, -- virkkoi hän. -- Se on varmaa, mutta...

-- Mutta? toisti Chicot.

-- Mutta sitä oli liian vähän voidakseni sanoa, oliko se huonompaa vai parempaa.

-- Kuitenkin tahtoisin minä sen mielelläni tietää, -- sanoi Chicot. -- Enpä, hitto vie, tahdokkaan, että minua petetään. Jollei teidän hyvä, veli, tänä iltana olisi pidettävä puhetta, niin pyytäisin minä teidän tosiaankin vielä kerran maistamaan viiniäni.

-- No, olkoon menneeksi, teidän vuoksenne, -- vastasi munkki.

-- Sepä oli kunnon miehen sana, -- lausui Chicot. Näin sanottuaan hän kaatoi munkin lasin puolilleen.

Gorenflot kohotti lasin huulilleen yhtä juhlallisesti kuin äskenkin ja maisteli sen sisällön yhtä vakavasti.

-- Tämä on parempaa, -- sanoi hän, -- sen minä takaan.

-- Äh! Te pidätte isännän puolta.

-- Sen, joka on tottunut juomaan, -- huomautti Gorenflot, -- tulee ensi siemauksesta tuntea laji, toisesta hyvyys ja kolmannesta ikä.

-- Ikä, te sanotte, -- tokaisi Chicot. -- Silloinpa olisin halukas tietämään, miten vanhaa tämä viini on.

-- Se on varsin helppoa saada tietää, -- selitti Gorenflot ja ojensi lasiaan. -- Kaatakaa minulle vain kaksi tippaa, niin minä sanon sen heti.

Chicot kaatoi munkin lasin melkein täyteen. Munkki tyhjensi sen hitaasti, mutta yhteen hengenvetoon.

-- Tämä on vuodelta 1561, -- sanoi hän, pannen lasin takaisin pöydälle.

Niin, joulun seudusta vuodelta 1561, -- vakuutteli Claude Bonhomet. -- Se sattui ihan oikein.

-- Veli Gorenflot, -- sanoi nyt gascognelainen ottaen hatun päästään ja kumartaen munkille, -- Roomassa on julistettu pyhimykseksi monta sellaista, jotka olisivat sen paljo vähemmin ansainneet kuin te.

-- Tämä johtuu vain pienestä tottumuksesta, hyvä veli, -- väitti Gorenflot ujosti.

-- Ja taipuvainen myös, -- arveli Chicot. -- Eipä tottumus, hitto vie, yksinään riitäkään, siitä olen itsekin todistuksena, minä, jolla nyt toki hiukan lienee tähänkin tottumusta. Mutta mitä nyt aiotte tehdä?

-- Nousen ylös, kuten näette.

-- Mitä varten?

-- Lähteäkseni luostariin.

-- Maistamattako minun toutaintani?

-- Aah, sehän oli totta, -- huudahti Gorenflot. -- Näyttää siltä, kunnon veli, että te vieläkin vähemmän ymmärtäisitte ruokia kuin juomia. Mestari Bonhomet, mikä elukka tämä on?

Gorenflot näytti isännälle tuota kiistan esinettä. Isäntä katseli tuollaisen kysymyksen tekijää kummastuneena.

-- Niin, -- puuttui Chicotkin puheeseen, -- teiltä kysytään, mikä tuo otus on?

-- Tule ja puserra! -- huudahti isäntä. -- Kanahan se on!

-- Kana! -- kertasi Chicot kummastunein katsein.

-- Tietystikin! -- jatkoi mestari Claude.

-- No, onko teillä vieläkin jotain vastaanväittämistä? kysyi Gorenflot riemuissaan.