Part 14

Ainoaksi vastaukseksi siihen otin minä tikarini esiin ja asetin sen viereeni pöydälle.

-- Ah! Antakaa minun ainakin mennä katsomaan! -- huusi Gertrud ja riensi ovelle.

-- Mene vaan, -- vastasin minä. Hetkisen kuluttua tuli Gertrud takaisin.

-- Neiti, -- sanoi hän, -- se onkin kreivi.

Piilotin taaskin tikarin poveeni mitään virkkamatta ja käännyin sitten kreiviin päin, joka jo oli tullut sisälle. Epäilemättä hän hämmästyi minun kalpeuteni vuoksi.

-- Onko totta, mitä Gertrud sanoi, -- huudahti hän -- että luulitte minua herttuaksi ja että olisitte, jos se olisi ollut hän, surmannut itsenne?

Tämä oli ensi kertaa, jolloin näin hänen tulleen liikutetuksi. Mutta oliko tuo liikutus sitten todellista vaiko teeskenneltyä?

-- Gertrud on menetellyt väärin kertoessaan sen teille, hyvä herra, -- vastasin minä. -- Mutta koska siellä ei ollutkaan herttua, niin onhan kaikki taas hyvin.

Nyt oli hetken äänettömyyttä.

-- Niinkuin tiedätte, en minä ole tullut yksin, -- sanoi kreivi.

-- Gertrud mainitsi, että teitä oli neljä henkilöä.

-- Aavistatteko, ketä nuo muut ovat?

-- Otaksun, että yksi niistä on pappi ja että muut kaksi ovat todistajiamme.

-- Oletteko siis valmis tulemaan minun puolisokseni?

-- Olihan se jo päätetty. Tahdon vain muistaa sopimuksemme olleen sellaisen, ettei minua -- ellen itse puolestani myönnä sitä välttämättömäksi -- vihitä muuten kuin isäni läsnäollessa.

-- Muistan tuon ehdon täydellisesti, hyvä neiti, mutta luuletteko, että välttämättömyys sitä nyt vaatii?

-- Kyllä niin luulen.

-- Entä mitä muuta?

-- Minä olen, hyvä herra, valmis vihittäväksi teidän kanssanne. Mutta huomatkaa, mitä nyt teille sanon: minä en missään tapauksessa todellisuudessa tule teidän puolisoksenne, ennenkuin olen saanut nähdä isäni.

Kreivi rypisti silmäkulmiaan ja puri huuliaan.

-- Hyvä neiti, -- sanoi hän, -- tarkoitukseni ei ole teitä millään muotoa pakoittaa. Jos vaaditte lupauksenne takaisin, niin minä sen teille annan: te olette vapaa. Mutta...

Näin sanoen kreivi meni akkunan luo.

-- ... mutta, -- sanoi hän, -- katsokaahan tuonne!

Nousin ylös sen sisäisen voiman ajamana, mikä pakoittaa meitä saamaan varman vakuutuksen onnettomuudestamme, ja akkunan alla havaitsin kappaan kääriintyneen miehen: mies näytti koettavan pyrkiä taloon.

-- Oi, hyvä jumala! -- huudahti Bussy. -- Ja te sanotte, että tämä tapahtui eilen?

-- Niin, hyvä kreivi, noin kello yhdeksän eilisiltana.

-- Jatkakaa! -- kehoitti Bussy.

-- Hetken perästä saapui muuan toinen mies, ja sillä oli lyhty kädessään. Hän alkoi keskustella ensinmainitun kanssa.

-- Mitä noista kahdesta miehestä ajattelette? kysyi kreivi Monsoreau minulta.

-- Ajattelen, että siinä on herttua uskottuineen, -- vastasin minä.

Bussy huokasi syvään.

-- Määrätkää nyt, -- jatkoi kreivi, -- jäänkö minä tänne vai onko minun poistuttava?

Hetkisen minä epäilin -- niin, huolimatta isäni kirjeestä, huolimatta antamastani lupauksesta, huolimatta minua uhkaavasta vaarasta minä vieläkin epäilin, ja ellei noita kahta miestä olisi ollut tuolla ulkona...

-- Voi minua onnetonta! -- huudahti Bussy. -- Kappaan kääriintynyt mies olin minä, ja tuo toinen, joka kantoi lyhtyä, oli se sama nuori lääkäri, jonka te olitte tänne haetuttanut!

-- Tekö se olitte? -- huudahti Diana hämmentyneenä.

-- Minä se olin, minä, joka tultuani yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, että uneni olikin ollut todellisuutta, koetin saada selon siitä talosta, jossa minua oli hoidettu, siitä huoneesta, johon minut oli saatettu, siitä naisesta, tai oikeammin sanoen enkelistä, joka eteeni oli ilmestynyt. Ah! Eikö minulla olekin oikeus huudahtaa: voi minua onnetonta!

Bussy näytti murtuneelta.

-- Oletteko siis nyt hänen puolisonsa? -- kysyi hän hetken kuluttua.

-- Eilispäivästä alkaen, -- vastasi Diana.

Syntyi uudelleen vaitiolo, jota ei häirinnyt mikään muu kuin heidän kummankin huokaileva hengitys.

-- Mutta, -- kysäsi Diana äkisti, -- kuinka olette päässyt tähän taloon?

Bussy näytti hänelle mitään virkkamatta avainta.

-- Avain! -- huudahti Diana. -- Kuinka olette saanut tämän avaimen? Kuka on sen teille antanut?

-- Eikö Gertrud ole luvannut saattaa prinssiä tänä iltana teidän luoksenne? Prinssi on havainnut herra Monsoreaun ja minun tässä ulkopuolella: hän pelkäsi jotain ansaa ja lähetti minut puolestaan tänne.

-- Ja te otitte tuon tehtävän suorittaaksenne? -- sanoi Diana moittien.

-- Se oli ainoa keino päästäkseni teidän luoksenne. Voitteko olla niin epäoikeuden mukainen, että viitsitte suuttua minuun siitä että olen etsinyt elämäni korkeinta autuutta ja suurinta tuskaa!

-- Olen teille vihainen siitä syystä, -- virkkoi Diana, -- että olisi ollut parempi, jos te ette olisi minua enää nähnyt. Silloin olisitte minut unohtanut.

-- Ei, hyvä rouva, -- sanoi Bussy, -- te erehdytte. Jumala itse on päinvastoin minut tänne lähettänyt ottamaan selvän siitä ovelasta suunnitelmasta, jonka uhriksi te olette joutunut. Kuulkaa: samana hetkenä, jona teidät näin, omistin elämän teille. Se tehtävä, jonka otin suorittaakseni, alkaa juuri nyt. Te kai haluatte saada jotain tietoa isästänne?

-- Ah, kyllä!

-- Hyv'on! -- sanoi Bussy. -- Otan hankkiakseni teille tietoja hänestä. Pitäkää vaan ystävällisessä muistossanne se mies, joka tästä hetkestä alkaen elää ainoastaan teitä varten.

-- Mutta entä avain? -- huomautti Diana levottomasti.

-- Avaimen, -- vastasi Bussy, -- annan tässä nyt teille, sillä en tahdo ottaa sitä vastaan keneltäkään muulta kuin teiltä. Aatelisen kunniani kautta voin kuitenkin vakuuttaa, ettei mikään sisar ole milloinkaan uskonut avainta uskollisemman ja kunnioittavamman veljen haltuun kuin mitä minä olen.

-- Luotan urhoollisen Bussyn sanoihin, -- lausui Diana ja ojensi hänelle avaimen takaisin.

-- Hyvä rouva, -- virkkoi Bussy, -- neljäntoista päivän kuluttua saamme tietää, mikä mies herra Monsoreau oikeastaan on.

Hän kumarsi arvokkaasti ja poistui huoneesta.

Diana kuuli hänen menevän. Hänen askeltensa kaiku oli jo kauvan sitten lakannut kuulumasta, mutta sykkivin sydämin ja silmät kyynelissä Diana yhäkin vaan kuunteli.

18.

Henrik III:nen matkustamistapa.

Noin kello kahdeksan seudussa seuraavana aamuna vaelsi joukko väljiin kappoihin kääriintyneitä aatelismiehiä ratsain Louvren isosta portista ulos. Niiden jälestä tulivat hovipojat, sitten iso liuta lakeijoita ja viimeisenä ihan kuninkaan hevospaarein edellä, komppania sveitsiläiskaartia.

Nämä paarit, joita kahdeksan upeasti koristeltua muuliaasia veti, ansaitsevat puolestaan erityisen kuvauksen.

Se muistutti jotain tavattoman suurta, neljän pyörän päälle asetettua laatikkoa. Se oli noin viisitoista jalkaa pitkä ja kahdeksan jalkaa leveä ja oli sisäpuoleltaan hyvin topattu. Siellä missä tie oli huono käytettiin kahdeksan muuliaasin sijasta suurta härkälaumaa.

Tähän laatikkoon mahtui kuningas Henrik III hoveineen, lukuunottamatta kuningatarta, joka hyvin harvoin matkusti puolisonsa mukana.

Paitsi itseään kuningasta matkusti näissä merkillisissä ajopeleissä hänen henkilääkärinsä Marc Miron, hänen kappalaisensa, jonka nimeä emme tiedä, hänen hovinarrinsa Chicot sekä viisi tai kuusi suosikkia, joista tällä kertaa olivat mukana Quélus, Schomberg, d'Epernon, d'O ja Maugiron. Lisäksi oli niissä pari suurta vinttikoiraa, jotka silloin tällöin haukotellen kurkottivat käärmemäisiä päitään noitten istuvain, loikovain, seisovain tai polvillaan olevien henkilöiden keskeen. Lopuksi oli siellä vielä kori, jossa oli pieniä englantilaisia koiranpentuja, ja sitä koria kuningas piteli joko polvillaan tai sitten kaulassaan riippuvassa nauhassa.

Katokkeesta riippui kullatuista teräslangoista tehty lintuhäkki, ja sen sisällä oli mitä kauneimpia turtturikyyhkysiä. Tällä kertaa oli noissa kuninkaallisissa paareissa vielä pari kolme apinaa, koska nuo eläimet siihen aikaan olivat muodissa viimeisen valoisilaisen hovissa.

Marmorinen madonnankuva oli asetettu paarien perällä olevaan kullattuun komeroon. Madonnan, katse näytti näkemästään hyvin hämmästyneeltä.

Kaikissa sen aikuisissa suorasanaisissa ja runomuotoisissa pilakirjoituksissa -- ja niitä oli paljo -- oli varsin usein kosketeltu noita kuninkaallisia paareja, ja niitä nimitettiinkin Noakin arkiksi.

Kuninkaan istuinpaikka oli ihan madonnankuvan alla. Hänen jalkainsa juuressa istuivat Quélus ja Schomberg, ja kutoivat nauhaa. Se olikin sen ajan nuorten miesten vakavimpia toimia, ja muutamat olivatkin siinä taidossa kehittyneet sangen pitkälle. Muutamassa nurkassa istui Maugiron ja ompeli harso-ompelusvaakunaansa uutta lauselmaa, jonka hän luuli omaksi keksinnökseen, vaikka olikin sen vain palauttanut entuudesta muistiinsa. Toisessa nurkassa keskustelivat kappalainen ja lääkäri keskenään. D'O ja d'Epernon, silmät yhäkin unisia, tähystelivät silloin tällöin uudinten välistä ja haukottelivat kilpaa vinttikoirien kanssa. Lopuksi nähtiin Chicotin istuvan portaalla, sääret paarien ulkopuolella, niin että hän mielensä mukaan voi laskeutua ajopelistä alas ja nousta niihin takaisin, ja hänen kuultiin lakkaamatta laulavan virsiä, lukevan pilakirjoituksia sekä ajan vallitsevan vimman mukaisesti sepittävän tilapäisiä pilkkarunoja, ja hovimiehiin nähden hän osasi käyttää niissä sellaisia vertauksia, että ne olivat hyvin epämieluisia niille, joihin hän tällä tavoin sattui hyökkäyksensä kohdistamaan.

Kun oli päästy Place du Châteletin kohdalle, alkoi Chicot veisata virttä.

Kappalainen käännähti silloin ympäri ja rypisti silmäkulmiaan.

-- Chicot, ystäväni, -- virkkoi kuningas, -- varoppas vähän. Iske suosikkeihini niin paljo kuin haluat, ole häijy minua itseänikin kohtaan, sano mitä haluat meidän Herrastamme, sillä jumala on hyvä, mutta älä iske ivaasi kirkkoa vastaan.

-- Kiitos neuvosta, poikani, -- sanoi Chicot. -- Minä en huomannut arvoisaa kappalaistamme, joka mielellään tahtoo saada olla rauhassa, varsinkin ateriatuntien aikana. Ei lainkaan virsiä, sanot sinä. Sinähän haastelet kuin kruunu. Se on liian vanhanaikaista. Sen sijaan tahdon minä laulaa sinulle aivan uuden laulun.

-- Millä säveleellä? -- kysyi kuningas.

-- Aina samalla säveleellä, -- vastasi Chicot ja alkoi täyttä kurkkua laulaa:

Miljoona velkaa on Henrikillä...

-- Enemmän minulla on velkaa, -- sanoi Henrik. -- Sinun runosepollesi on väärin ilmoitettu, Chicot.

Chicot jatkoi mistään välittämättä:

Miljooneja velkaa on Henrikillä, sitä suosikit kylläkin suurentaat. Mut Henrikki velkansa maksais millä? Hänpä rahvaalta riistää mannut maat. On onneton se, joka joutuu vaan nyt lurjusten kynsiin: hän hoklaistaan, tahi myypi hän itsensä nahkoineen noiden petojen nieltäväks tuimikseen.

-- Hyvä! -- huusi Quélus, yhäkin kutoen silkkinauhaansa. -- Sinulla on kaunis ääni, Chicot. Annappa kuulua toisen värssyn, ystäväni.

-- Kuulehan valoisilainen, -- virkkoi Chicot, vastaamatta mitään Quélus'elle, -- kielläppäs ystäviäsi kutsumasta minua ystäväkseen, sillä se loukkaa minua.

-- Puhu runomittaan, Chicot, -- sanoi kuningas, -- sinun proosastasi ei ole juuri mihinkään.

-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Chicot ja alotti taas:

On puku niillä niin hirmuinen, sitä kunnon neito ei kehtais kantaa. Kun päätään he kääntävät sivullen, eipä kaulus tahtoisi perää antaa. Ah, katsos tärkkäystä tuota vaan! Ei kelpaa nyt vehnäliistarikaan, riisryynit kun tärkiksi jauhetaan.

-- Mainiota! -- huudahti kuningas. -- Etkö se olekin sinä, d'O, joka olet keksinyt riissitärkkäyksen?

-- Ei, sire, -- huomautti Chicot. -- Se on herra Saint Mégrin, joka viime vuonna kaatui Mayennen miekan lävistämänä. Hänellä ei ole mitään muuta kuin tuo tärkkinsä ja se tapa, jolla hän Guisen herttuan kanssa taisteli, toiseen maailmaan päästäkseen. Jos häneltä otetaan tärkkinsä pois, niin jää hän puolitiehen.

Välittämättä mitään kuninkaasta, jonka kasvonpiirteet tuon viimeisen huomautuksen kuullessaan synkkenivät, jatkoi Chicot:

Ja tukka on kammattu keskolaiseen...

-- Huomatkoon, että kysymys edelleenkin on hänen majesteettinsa suosikeista, -- keskeytti Chicot itse.

-- Kyllä, kyllä, antaa tulla vaan, -- virkkoi Schomberg.

Chicot jatkoi:

Ja tukka on kammattu keskolaiseen: se on edestä pitkä ja takaa lyhyt. Jos tahdot sa puhkaista muotipaiseen, toki suosikkeihin sa ensinnä yhyt.

-- Laulusi on jo liian vanha, -- sanoi d'Epernon.

-- Vanhako? -- ihmetteli Chicot. -- Sehän on vasta eilispäivältä.

-- Hyv'on! Mutta muoti onkin muuttunut tänä aamuna. Katso itse!

Nyt otti d'Epernon pois päähineensä ja näytti Chicotille, että hänen tukkansa oli yhtä lyhyt otsalta kuin niskastakin.

-- Hyi, miten ruma pää! -- sanoi Chicot. Sitten hän jatkoi:

Ne nyt päähänsä hierovat rasvat ja talit, siksi kaikuvat naurusta narrien salit, -- hiusrasvan lie laatinut itse piru. Entä päähine? Tuommoinen tirunliru!

-- Minä hyppään neljännen värssyn yli, -- sanoi Chicot, -- se on kovin epämoraalinen. -- Senjälkeen hän taas jatkoi:

Niin ettäkö es'isät urhokkaat, joiden maineesta usein iloita saat, kera miekan, ja kilven taistellen tuollaisia kankeita kaullalleen kai huolivat? Tuskinpa tukkaakaan he tuommoiseks suostuivat piippaamaan!

-- Erinomaista! -- huusi Henrik. -- Jos veljeni olisi täällä, niin olisi hän sinulle, Chicot, ylen kiitollinen.

-- Ketä sinä kutsut veljeksesi, poikani? -- sanoi Chicot. -- Onko se ehkä Josef Foulon, Pyhän Genovevan luostarin apotti, jonka edessä sinun väitetään tekevän luostarilupauksesi?

-- Ei, ei se hän ole, -- huomautti Henrik, joka hyväntahtoisesti suvaitsi vastata Chicotin pilaan. -- Minä tarkoitan veljeäni Fransia.

-- Ahaa, oletpa oikeassa. Hän ei ole veljesi Herrassa, hän. Hyvä, hyvä, sinä tarkoitat Fransia, Jumalan armosta Ranskan kuninkaallista prinssiä, Brabantin, Luxenburgin, Gelderin, Alenconin, Anjoun, Tourainen, Berryn, Evreuxin ja Châtaan-Thierryn herttuaa, Flanderin, Hollannin, Zeelannin, Zutphenin, Mainen, Perchen, Nantesin, Meulonin ja Beaufortin kreiviä, Frieslannin ja Mechelnin herraa, Belgian vapauden puolustajaa, jolle luonto on antanut yhden nenän ja rokot kaksi, ja josta minä olen sepittänyt seuraavan laulun:

Ei kumma ole laisinkaan, jos kaksi nenää Fransill' on. Ken naamiota käyttää vaan, kaks nokkaa saa se kelvoton.

Suosikit räjähtivät täyttä kurkkua nauramaan, sillä Anjoun herttua oli heidän personallinen vihamiehensä, ja prinssiin kohdistettu epigrammi sai heidät hetkeksi unohtamaan ne solvaukset, jotka Chicot juuri äsken oli heihin itseensä suunnannut.

Kuningas, johon tähän asti oli sattunut vain muutamia kipinöitä tuosta ilotulituksesta, nauroi vieläkin makeammin kuin nuo toiset. Jaellessaan sokeria ja leivoksia koirilleen, kohdisti hän pistopuheensa veljiinsä ja ystäviinsä.

Äkkiä huudahti Chicot:

-- Se ei ole lainkaan politisesti meneteltyä sinun puoleltasi. Henrik, se on liian rohkeata ja varomatonta.

-- Mikä niin? -- kysyi kuningas.

-- Chicotin kunnian kautta, sinun pitäisi olla vaiti semmoisista asioista. Hyi!

-- Mistä asioista? -- uteli Henrik kummastuneena.

-- Siitä, mitä sinä sanot itsestäsi kirjoittaessasi nimesi. Voi, pikku Henrik, voi, poikani!

-- Pitäkää varanne, sire, -- virkkoi Quélus, joka Chicotin teeskennellyn ystävyyden takaa vainusi jotain ilkeyttä.

-- Mitä hittoa sinä meinaat, narri? -- kysyi kuningas.

-- Kuinka sinä kirjoitat nimesi? Selitäppäs!

-- Hitto vieköön... minä merkitsen... minä kirjoitan Henri de Valois.

-- Hyvä. Huomatkaa nyt, hyvät herrat, -- jatkoi Chicot, etten minä ole sitä hänelle sanellut. Katsokaamme. Noiden kolmentoista kirjaimen joukossahan on V-kirjain?

-- Tietysti on. Aikaahan Valois V:llä.

-- Ottakaapa esiin muistikirjanne, herra kappalainen, sillä nyt saatte kuulla sen nimen, joka teidän tästälähin on kirjoitettava, kun on kysymys hänen majesteetistaan. Henri de Valois on vain muodostelma.

-- Kuinka?

-- Niin, se on vain muodostelma. Minä sanon teille pian kuninkaamme oikean nimen. Kuten sanottu: Valois-nimessä on V. Kirjoittakaa V muistikirjaanne.

-- Se on jo tehty, -- sanoi d'Epernon.

-- Eikö siinä ole myöskin i?

-- On kyllä. Se on Henri sanan viimeinen kirjain.

-- Mitähän varten tyhmät ihmiset näin erottelevat kirjaimia toisistaan, vaikka ne kuuluvatkin yhteen, -- puhui Chicot. -- Kirjoittakaa nyt i V:n viereen. No, joko se on tehty?

-- Jo, -- myönnytti d'Epernon.

-- Hakekaamme nyt l kirjain. Onhan sekin tässä nimessä, eikö niin? Sitten a, se on myöskin. Sitten vielä toinen i ja lopuksi n. Hyv'on! Osaatko nyt lukea, Nogaret?

-- Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten osaa, -- virkkoi d'Epernon.

-- Mitä sinä puhut, lurjus! Luuletko ehkä olevasi liian ylhäinen, niin että sinulla olisi oikeus olla tyhmä?

-- Hullu! -- huusi d'Epernon ja heristi kepillään Chicotin päätä.

-- Lyö vaan, mutta tavaa myöskin, -- sanoi Chicot.

D'Epernon alkoi nauraa ja tavata.

-- Vi-lain, vilain, -- luki hän. [Vilain = heittiö, roistomainen. Suom. muist.]

-- Hyvä! -- huusi Chicot. -- Näethän, Henrik, miten se alkaa. Nyt olemme löytäneet sinulle oikean ristintänimesi. Toivonpa, että sinä myönnät minulle eläkkeen, sittenkun olen saanut selvän myöskin sukunimestäsi.

-- Sinä hankit itsellesi kelpo selkäsaunan, Chicot.

-- Mistä hankitaan ne raipat, joilla aatelismiehiä lyödään, poikani, sano, tuodaanko ne Puolasta?

-- Luulenpa kuitenkin, -- virkkoi Quélus, -- ettei herra Mayenne säästänyt sinua, Chicot parka, tavatessaan sinut rakastajattarensa luota?

-- Se tilinpäätös on edelleenkin selvittämättä, -- vastasi Chicot.

-- Saatpa nähdä, Quélus, sanoi d'Epernon, -- että on sinun syysi, jos meiltä nyt sukunimi jääpi kuulematta.

-- Älä pelkää, -- selitti Chicot, -- sen kyllä muistan.

-- No sano se sitten! -- huusivat kaikki yhteen ääneen.

-- Jälelläolevien kirjainten joukossa on meillä ensinnäkin iso H. Kirjoita siis H muistiin, Nogaret.

D'Epernon totteli.

-- Sitten e ja r. Tuonnempana Valois nimessä on o. Senjälkeen valitsemme d ja e kirjaimet, jotka yhdessä s kirjaimen kanssa, jolla sukunimi päättyy, muodostavat sanan... tavaa, d'Epernon... H, e, r, o, d, e, s.

-- Herodes, -- sanoi d'Epernon.

-- Vilain Herodes! -- huudahti kuningas.

-- Oikein, -- sanoi Chicot, -- niin sinä joka päivä kirjoitat nimesi, poikani.

Näin sanoen Chicot vetäytyi takaperin, ollen olevinaan ylen kauhuissaan.

-- Herra Chicot, -- virkkoi Henrik, -- te menette sopivaisuuden rajojen yli.

-- Minäkö? -- kysäsi Chicot. -- Minä sanon vaan asian niinkuin se on, minä, enkä mitään muuta. Mutta sellaisiahan kuninkaat ovat. Kun sanot niille kerrankin totuuden, niin ne heti tulevat häijyiksi.

-- Olisipa tuo tosiaankin varsin kaunis sukutiedollinen selitys! -- sanoi Henrik.

-- Älä kiellä sitä, poikani, -- puhui Chicot. -- Se on aivan paikallaan kuninkaalle, jonka kaksi tai kolme kertaa kuukaudessa täytyy turvautua juutalaisiin.

-- On tavallista, että tuon lurjuksen aina täytyy saada viimeinen sana sanotuksi! -- huudahti kuningas. -- Ollaanpas vaiti, hyvät herrat, niin ettei hän ainakaan saa iloita kenenkään vastauksesta.

Heti syntyi mitä syvin hiljaisuus. Tätä äänettömyyttä, jota Chicot ei lainkaan näyttänyt olevan halukas katkaisemaan, oli kestänyt muutamia minuutteja, kun Noyersin kadun kulmauksessa huomattiin narrin äkkiä hyppäävän paareista alas, raivaavan tiensä saattojoukkueen läpi ja heittäytyvän polvilleen erään verrattain kauniin talon eteen.

-- Mitä nyt, pakana! -- huusi kuningas. -- Jos aiot polvistua jossain, niin tee se edes ristin edessä, joka on Sainte-Genevièven kadun keskellä, äläkä tuon talon edessä, joka ei ole mikään kirkko eikä edes kappeli.

Chicot ei vastannut siihen mitään, vaan rukoili kuuluvalla äänellä seuraavan rukouksen, jota kuningas kuunteli sanaakaan siitä kadottamatta:

-- Kaikkivoipa, oikeamielinen jumala... tunnen tämän jälleen ja olen tunteva tämän koko elämäni ajan... tässä on se talo, jossa Chicot on saanut kärsiä, joskaan ei sinun tähtesi, oi jumala, niin ainakin erään sinun luomasi olennon tähden. Chicot ei ole milloinkaan rukoillut, että Mayennelle, hänen kärsimystensä aikaansaajalle, tai mestari Nicolas Davidille, niiden toimeenpanijalle, tapahtuisi jotain pahaa. Ei, oi Herra! Chicot on ollut kyllin viisas odottaakseen, sillä Chicot on kärsivällinen. Chicot on jo kuuden vuoden ajan liittänyt herroilta Mayennelte ja Nicolas Davidilta tulevan saatavansa korot pääomaan. Kymmenen koron mukaan sadalta, joka on laillinen korko, koskapa itse kuningaskin maksaa sen muilta lainatessaan, kasvaisi siis pääoma seitsemässä vuodessa kahdenkertaiseksi. Salli siis, suuri jumala, että Chicotin kärsivällisyys kestää vielä yhden vuoden, niin että ne viisikymmentä raippaa, jotka Chicot tässä talossa Lothringin prinssilurjuksen ja tuon normandialaisen asianajajaroiston käskystä on saanut ja joiden vuoksi Chicotin ruumiista vuosi tuopillinen verta, kasvaisivat kumpaankin lurjukseen nähden erikseen kahdeksi tuopiksi verta ja sadaksi raipaksi. Älköön Mayennella, niin paksu kuin onkin, älköönkä Nicolas Davidilla, niin pitkä kuin hän taas on, riittäkö verta Chicotin velan maksuksi, vaan jääkööt he velkaa ainakin viisitoista tai kaksikymmentä prosenttia ja heittäkööt henkensä kahdeksannellakymmenellä tai kahdeksannellakymmenelläviidennellä lyönnillä.

Kaikkien pyhimysten nimeen!

-- Amen! -- sanoi kuningas.

Chicot suuteli sitten maata ja kaikkien katselijain suureksi kummastukseksi -- he eivät tuosta näytelmästä rahtuakaan käsittäneet -- meni jälleen istumaan entiselle paikalleen kuninkaallisiin hevospaareihin.

-- Kuuleppas, -- sanoi kuningas, jonka arvokkuudesta nyttemmin oli haihtunut suuri annos, mutta jolla vielä kuitenkin oli oikeus saada vastaus tekemiinsä kysymyksiin, -- kuuleppas, mestari Chicot! Mitä merkitsee koko tuo pitkä, merkillinen litania, mitä merkitsevät kaikki nuo lyönnit rintaan ja yleensä koko tämä sinun meininkisi tuon maallisen talon edustalla?

-- Sire, -- vastasi Chicot, -- kaikki tämä merkitsee sitä että Chicot on samallainen kuin kettu. Chicot nuolee niin kauvan niitä kiviä, jotka ovat hänen omalla verellään tahritut, kunnes hän kykenee samoja kiviä vasten musertamaan niiden päät, jotka ovat hänen vertaan vuodattaneet?

-- Sire, -- huudahti Quélus -- lyönpä vetoa siitä, että Chicotin rukouksella on yhteyttä sen saman asian kanssa, josta me äsken puhuimme, sillä hänhän mainitsi, niinkuin teidän majesteettinne kuuli, Mayennen herttuan nimen.

-- Lyökääpäs vetoa, kreivi Quélus, -- virkkoi Chicot, -- lyökääpäs vetoa, niin te voitatte.

-- Puhuuko hän sitten totta? -- huudahti kuningas.

-- Puhun, sire, -- jatkoi Chicot. -- Tässä talossa oli Chicotilla rakastajatar, hyvä ja ihana olento. Eräänä iltana Chicotin ollessa tämän rakastajattarensa luona piiritytti muuan mustasukkainen ruhtinas talon, otatti Chicotin kiinni ja antoi piestä häntä niin julmasti, että Chicotin oli hypättävä akkunasta kadulle. Koska oli aivan ihme, ettei Chicot siinä ruhjoutunut kuoliaaksi, polvistuu hän nyt joka kerta talon ohitse kulkiessaan, rukoilee rukouksen ja kiittää Herraa, joka oli pelastanut hänet niin suuresta vaarasta. -- Voi Chicot parkaa! Ja te juuri äsken häntä tuomitsitte, sire! Kuitenkin minusta tuntuu siltä että sellainen toiminta kuin hänen aivan hyvin soveltuu hyvälle kristitylle.

-- Pideltiinkö sinua hyvinkin pahoin, Chicot parkani?

-- Kamalan pahasti, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin olisin halunnut.

-- Kuinka niin?

-- Nähkääs, minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, vaikka olisin saanut vakavammankin iskun.

-- Syntiesikö takia?

-- Ei, mutta Mayennin vuoksi.

-- Ahaa, minä ymmärrän. Sinun tarkoituksesi on maksaa Caesasille...

-- Caesarilleko? Ooh, ei. Älkäämme sekottako henkilöitä, sire: Caesar, hän on tuo suuri kenraali, tuo urhoollinen soturi, tuo veljeksistä vanhin, hän, joka tahtoo tulla Ranskan kuninkaaksi. Se on sinun asiasi, se, poikani. Maksa sinä, Henrik, omat velkasi. Minä kyllä maksan omani.

Henrik ei pitänyt siitä, että hänelle puhuttiin Guisen herttuasta. Chicotin huomautus sai hänet senvuoksi niin vakavalle tuulelle, että ehdittiin aina Bicêtreen asti, ennenkuin täten keskeytynyt keskustelu taas oli päässyt käyntiin.