Part 13

En ollut sitä huomaavinani, vaan menin hänen ohitseen, mutta taakseni katsomattakin ymmärsin, että meitä seurattiin. Jos olisin tuntenut Parisin, olisin koettanut johdattaa herttuan johonkin harhaan, mutta en vielä milloinkaan ollut kulkenut mitään muuta tietä kuin sitä, mikä vei asunnostani kirkkoon, enkä minä tuntenut ainoatakaan ihmistä, jonka luona olisin voinut pyytää itselleni neljännestunniksi vieraanvaraisuutta. Minulla ei ollut ainoatakaan ystävää, oli vain yksi ainoa puolustaja, jota pelkäsin enemmän kuin vihollista.

-- Voi hyvä jumala! -- mutisi Bussy. -- Miksei sallimus tai kohtalo jo ennemmin ole ohjannut minua teidän tiellenne?

-- Samana iltana, -- jatkoi Diana, -- kävi Monsoreaun kreivi luonani. En tiennyt itsekään, pitikö minun kertoa hänelle seikkailuni, mutta hänpä itse haihduttikin kaikki epäilykseni siinä suhteessa.

-- Te kysyitte minulta, -- sanoi hän --, oliko messussa käyminen kiellettyä, ja minä vastasin teille, että teillä oli vapaa toimintavalta, mutta että te menettelisitte viisaimmin, jos olisitte sinne menemättä. Ette tahtonut minua uskoa. Tänä aamuna olette ollut kuulemassa messua Sainte-Catherinen kirkossa. Prinssi joka kaikeksi onnettomuudeksi sattui olemaan siellä, on teidät nähnyt.

-- Se on totta, hyvä herra, ja minä olin epätietoinen siitä, kertoisinko sen teille, koska en varmaan tiennyt, tunsiko prinssi minut todellakin.

-- Teidän näkemisenne on tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Teidän samannäköisyytenne sen naisen kanssa, jota hän kaipaa, on ollut hänestä vallan harvinainen. Hän on seurannut teidän jälkiänne ja toimeenpannut tutkimuksia, mutta ne ovat kaikki olleet ihan tuloksettomia, sillä kukaan ei tiedä teistä mitään.

-- Hyvä jumala! Mitä luulette hänen aikovan tehdä? -- huudahdin minä.

-- Herttua on intohimoinen ja järkkymätön luonne, -- vastasi Monsoreaun herra.

-- Oi, toivonpa, että hän on minut unohtava!

-- Sitä en usko. Kun teidät kerran on nähnyt, ei teitä niin hevillä unohdeta. Minäkin olen tehnyt kaikkeni unohtaakseni teidät, mutta en ole voinut.

Nyt havaitsin kreivin katseessa ensimäisen intohimonkipinän. Ennen en ollut sitä huomannut.

Tämä kauhistutti minua enemmän kuin mitä minua oli aamupäivällä prinssin näkeminen kauhistuttanut.

Olin hetkisen ääneti.

-- Mitä aiotte tehdä? -- kysyi kreivi.

-- Enkö voisi muuttaa asuntoa, muuttaa johonkin Parisin toiseen laitaan, tai, mikä vieläkin parempi, palata Anjouhun?

-- Tuo kaikki ei lainkaan hyödyttäisi, -- vastasi Monsoreaun kreivi päätään pudistellen. -- Anjoun herttua on kauhea vainukoira: menittepä te mihin tahansa, niin aina hän on kintereillänne, kunnes saa teidät viimein käsiinsä.

-- Voi hyvä jumala! Te minut pelästytätte!

-- Se ei ollut tarkoitukseni. Sanon teille vaan sen, miten asiat ovat, en mitään muuta.

-- No, minä siis vuorostani saanen tehdä teille saman kysymyksen, jonka te äsken teitte minulle. Mitä te aiotte tehdä, hyvä herra?

-- Sen pahempi, -- vastasi kreivi katkerasti, -- olen minä mies, jolla on vähän neuvokkuutta. Olen maininnut teille erään keinon. Se keino ei teitä tyydytä. Minä luovun siitä, mutta pyydän, ettei minun tarvitse ajatella mitään muutakaan keinoa.

-- Mutta, hyvä jumala, ehkäpä vaara ei olekaan niin suuri kuin miksi sitä luulette!

-- Sen on teille tulevaisuus osottava, hyvä neiti, -- sanoi kreivi ja nousi ylös. -- Joka tapauksessa sanon vielä kerran, ettei kreivitär Monsoreaun nykyisin tarvitsisi läheskään niin paljo pelätä prinssiä, koska minä tämän uuden virkani vuoksi tulen ihan kokonaan olemaan riippuvainen kuninkaasta, ja siis minä ja vaimoni voisimme tietenkin luottaa hänen suojelukseensa.

Minä vastasin vain huokaamalla. Se mitä kreivi sanoi oli hyvin todennäköistä.

Monsoreaun kreivi oli hetkisen vaiti, ikäänkuin antaakseen minulle aikaa vastatakseni, mutta minulla ei ollut siihen voimia. Hän oli noussut seisomaan ja oli nyt aikeissa lähteä. Katkera hymy leikki hänen huulillaan. Hän kumarsi ja poistui huoneesta.

Luulin kuulleeni hänen kiroilevan rappuja alas mennessään.

Huusin Gertrudia, joka kreivin täällä oleskellessa tavallisesti oli kabinetissa tai makuukamarissa. Hän kiiruhti luokseni.

Minä seisoin toisen akkunaverhon takana, niin että saatoin kenenkään huomaamatta nähdä kaiken, mitä kadulla tapahtui. Seisoimme siinä akkunan ääressä noin neljännestunnin, mutta mitään emme huomanneet.

Kun Gertrud seuraavana päivänä meni ulos, puhutteli häntä muuan nuori mies: se oli sama henkilö, jonka hän edellisenä päivänä oli nähnyt prinssin seurassa. Miehen kysymyksiin ei Gertrud mitään vastannut, niin että mies lopulta tuli kärsimättömäksi ja meni matkoihinsa.

Tämä tapaus minua äärettömästi kauhistutti. Se tuntui olevan alkuna vainoon, mikä ei suinkaan päättyisi tähän ensimäiseen yritykseen. Pelkäsin, ettei kreivi sinä iltana saapuisi luokseni ja että yön aikana ehkä aiottaisiin tunkeutua asuntoomme. Lähetin siitä syystä kreiville sanan, ja hän saapui heti.

Kerroin hänelle kaikki ja kuvailin hänelle tuon nuoren miehen ulkomuotoa, sikäli kuin Gertrud oli sen minulle kuvaillut.

-- Hän on Aurilly, -- virkkoi kreivi. -- Mitä Gertrud on hänelle vastannut?

-- Gertrud ei ole vastannut hänelle mitään.

Kreivi näytti hetkisen miettivän.

-- Hän on menetellyt väärin ollessaan vastaamatta, -- sanoi kreivi. -- Nyt on kysymys ajan voittamisesta. Tänään olen vielä Anjoun herttuasta riippuvainen. Mutta neljäntoista päivän kuluttua, ehkäpä jo kahdeksan päivän perästä, herttua päinvastoin on minusta riippuvainen. Asiaa on siis pitkitettävä. Toivo antaa hänelle kärsivällisyyttä, jyrkkä kielto sitävastoin voi saada hänen tekemään epätoivoisen päätöksen.

-- Oi, kirjoittakaa isälleni! -- huudahdin minä. -- Hän on heittäytyvä kuninkaan jalkain juureen, ja kuningas on säälivä ukon kyyneleitä.

-- Se riippuu siitä, millä tuulella kuningas sattuu olemaan, ja siitä, onko hänen politiikkansa mukaista olla sillä hetkellä Anjoun herttuan ystävä vai vihamies. Muuten tarvitaan kuusi päivää sanan saattamiseen isällenne, ja isänne tarvitsee toiset kuusi päivää tänne saapuakseen, ja näiden kahdentoista päivän kuluessa voi Anjoun herttua, ellemme me häntä siitä estä, saada paljo aikaan.

-- Millä tavalla sitten voisimme häntä estää? Kreivi ei vastannut. Minä ymmärsin, mitä hän ajatteli, ja loin katseeni alas.

-- Hyvä herra, -- sanoin minä lyhyen äänettömyyden jälkeen, -- antakaa Gertrudille määräyksenne. Hän tulee ne täyttämään.

Tuskin huomattava hymyily väreili kreivin huulilla minun näin ensi kertaa turvautuessani hänen suojelukseensa.

Hän keskusteli sitten vähän aikaa Gertrudin kanssa, minkä jälkeen hän kääntyi minun puoleeni ja virkkoi:

-- Hyvä neiti, minut huomattaisiin, jos nyt lähtisin täältä. Parin tunnin kuluttua on pimeä. Sallitteko, että kulutan tämän ajan teidän seurassanne?

Kreivillä oli melkein oikeus sitä vaatiakin, ja kuitenkin hän tyytyi vain pyytämään. Minä viittasin hänelle merkin, että hän sai jäädä.

Nyt vasta huomasin, miten hyvin kreivi kykeni hillitsemään itsensä. Tuossa tuokiossa oli hän saanut poistetuksi tähän meidän seurusteluumme liittyneen molemminpuolisen nolouden, ja hänen puheensa tuli vähitellen vaihtelevaksi ja huvittavaksi. Kreivi oli matkustellut paljo, nähnyt paljo, ajatellut paljo. Ja kahdessa tunnissa tulin minä jotenkin hyvin tajunneeksi sen, mistä johtui, että tuolla merkillisellä miehellä oli ollut niin suuri vaikutus isääni. --

Bussy huokasi.

Pimeän tultua kreivi nousi ylös ja sanoi jäähyväiset. Senjälkeen asettausin minä Gertrudin kanssa akkunaan nähdäksemme kadulle. Tällä kertaa erotimme selvästi kaksi miestä, jotka pitivät taloamme silmällä. Useamman kerran lähenivät he porttia. Olimme sammuttaneet valot, niin etteivät he voineet nähdä meitä. Lähempänä yhtätoista miehet menivät tiehensä.

Kun Gertrud seuraavana päivänä meni kaupungille, kohtasi hän taas saman nuoren miehen, jonka ennenkin oli nähnyt. Tämä tuli häntä vastaan ja teki hänelle kysymyksiä samoinkuin edellisenäkin päivänä. Tällä kertaa Gertrud ei ollut niin vaitelias, vaan vaihtoi muutamia sanoja hänen kanssaan. Seuraavana päivänä hän oli vieläkin puheliaampi ja kertoi miehelle, että minä olin erään virkamiehen leski, että minulla ei ollut omaisuutta ja että minä elin hyvin yksinäistä elämää. Mies olisi halunnut tietää vieläkin enemmän, mutta hänen oli sillä kertaa tyytyminen jo saamiinsa tiedonantoihin.

Seuraavana päivänä tuntui Aurillyssä heränneen epäilyksiä sen kertomuksen suhteen, jonka Gertrud oli hänelle sepittänyt, sillä hän puhui nyt Anjousta, Beaugésta ja mainitsipa Méridorinkin.

Gertrud vastasi, että kaikki nuo nimet olivat hänelle aivan tuntemattomia.

Silloin ilmoitti mies hänelle olevansa Anjoun herttuan uskottu ja että herttua oli nähnyt minut ja rakastunut minuun. Senjälkeen hän teki loistavia tarjouksia tahtoen, että minä päästäisin prinssin luokseni.

Joka ilta tuli herra Monsoreau minua tervehtimään, ja minä kerroin hänelle, mitä kunakin päivänä oli tapahtunut. Hän viipyi nyt tavallisesti luonani kello kahdeksasta puoleen yöhön saakka. Mutta selvästi näkyi, että hän oli hyvin levoton.

Lauvantai-iltana näin minä hänen tulevan luokseni tavallistaan kalpeampana ja liikutetumpana.

-- Hyvä neiti, -- sanoi hän minulle, -- teidän täytyy luvata, että te tiistaina tai keskiviikkona suostutte herttuan rukouksiin.

-- Mitä varten? -- kysyin minä.

-- Koska herttua on päättänyt raivata tieltään kaikki esteet, koska hän tällä hetkellä on ystävällisissä suhteissa kuninkaaseen, eikä kuninkaan apuun siis ole luottamista.

-- Mutta tapahtuuko sitten ennen tiistaita jotain sellaista, mikä meidät pelastaa?

-- Ehkäpä. Joka päivä vartoan sitä tapahtumaa, mikä tekee prinssin minusta riippuvaksi. Joudutan sitä tapausta, en ainoastaan toivomuksin, vaan myöskin teoin. Huomenna minun täytyy jättää teidät yksin ja matkustaa Monsoreauhon.

-- Täytyykö? -- sanoin minä levottomasti, mutta siihen levottomuuteeni sisältyi salaista iloakin.

-- Täytyy, -- vastasi kreivi. -- Minun täytyy siellä tavata muuan henkilö voidakseni jouduttaa sitä tapahtumaa, josta äsken puhuin.

-- Entäs jos me vielä tiistaina olemme samallaisessa asemassa kuin nytkin, niin mitä silloin on tehtävä? Oi, jumalani, jumalani!

-- Mihinpä minä voisin ryhtyä ruhtinasta vastaan, kun minulla ei ole mitään oikeutta teitä puolustaa? Teidän täytyy alistua välttämättömään kohtaloonne.

-- Oi, isäni, isäni! -- huudahdin minä. Kreivi katseli minua terävästi.

-- Te siis inhoatte minua kutakuinkin paljo? -- virkkoi hän.

-- Ooh, hyvä herra!

-- Mutta mistä te siis saatatte moittia minua?

-- Ah, en mistään, päinvastoin!

-- Enkö ole ollut uskollinen kuin ystävä, kunnioittava kuin veli?

-- Te olette kaikin puolin käyttäytynyt kuin kunnon mies.

-- Enkö ole saanut omaa lupaustannekin?

-- Olette.

-- Olenko kertaakaan teitä siitä muistuttanut?

-- Ette.

-- Ja kuitenkin, vaikka olosuhteet nyt kerran ovat sellaisia, että teidän on valitseminen kunniallisen ja halveksittavan aseman välillä, te mieluummin haluatte tulla Anjoun herttuan jalkavaimoksi kuin kreivi Monsoreaun puolisoksi.

-- Sitä minä en sano, hyvä herra.

-- Mutta tehkää sitten päätöksenne.

-- Päätökseni on jo tehty.

-- Tullaksenneko Monsoreaun kreivittäreksi?

-- Niin, mieluummin kuin Anjoun herttuan jalkavaimoksi.

-- Mieluummin kuin herttuan jalkavaimoksi! Onpa tuo vaihtoehto tosiaankin houkutteleva!

Minä en vastannut mitään.

-- Hyvä niinkin, -- sanoi nyt kreivi. -- Minä käsitän teidät. Koettakoon Gertrud kaunein sanoin saada ne pysymään poissa tiistaihin asti, niin sittenpähän saamme nähdä.

Seuraavana päivänä meni Gertrud tavallisuuden mukaan kaupungille, mutta Aurillya hän ei nähnyt. Hänen palattuaan olimme me levottomia miehen poisjäämisestä kuin mitä ennen olimme olleet, kun hän oli käynyt Gertrudia puhuttelemassa. Gertrud meni vielä kerran ulos vain sitä varten, että olisi tuon miehen tavannut, mutta ei onnistunut nytkään.

Lähetin hänet silloin kreivin luo, mutta tämäkin oli poissa, eikä kukaan tiennyt, missä hän oli.

Tunsimme olevamme yksinäisiä ja hyljättyjä. Ensi kertaa huomasin nyt, miten kerrassaan väärin olin kreiviä kohtaan menetellyt.

-- Oi, hyvä neiti, -- huudahti Bussy, -- älkää pitäkö niin kiirettä antaessanne anteeksi tuolle miehelle. Hänen käyttäytymisessään on jotain, mitä emme vielä jaksa käsittää, mutta jonka kyllä lopuksi saamme selville. --

-- Tuli ilta ja uusi pelko sen mukana. Olin valmistautunut kaikkeen muuhun kuin jättäytyäkseni elävänä Anjoun herttuan käsiin. Olin varannut itselleni tämän tikarin ja päättänyt surmata itseni prinssin silmien edessä samana hetkenä kun hän yrittäisi tehdä minulle väkivaltaa. Laitoimme kaikenmoisia varustuksia ovien eteen. Kadulle vievässä portissa ei -- sen pahempi -- ollut sisäpuolella minkäänlaista hakaa. Sammutimme lampun ja asetuimme tavallisuuden mukaan vartiopaikkaamme akkunan luo.

Kaikki oli hiljaista kello yhteentoista asti, mutta silloin näimme viiden miehen tulevan Saint-Antoinen kadulta. He näyttivät neuvottelevan ja asettautuivat sitten lymypaikkaan Tournellesin hotellin luo.

Aloimme vavista pelosta, sillä noilla miehillä luultavasti oli joitakin pahoja aikomuksia meihin nähden. Ne pysyivät kuitenkin aloillaan, mutta neljännestunnin kuluttua niiden saapumisesta huomasimme kaksi muuta miestä Saint-Paulin kadun kulmauksessa. Kuu pilkisti pilvien välistä, ja Gertrud ehdi nähdä, että toinen näistä viimeksimainituista oli Aurilly.

-- Siinä on, sen pahempi, prinssi uskottuineen, -- mutisi hän.

-- Niin on, -- vastasin minä väristen, -- ja nuo viisi muuta ovat heidän apureitaan.

-- Mutta he eivät pääse sisään muuten kuin lyömällä portin rikki, ja räiskeen ja melun kuullessa rientävät kyllä naapurit meille avuksi.

-- Miten voit luulla naapurien tekevän sitä? Eiväthän he meitä tunnekaan, ja mitä syytä heillä olisikaan käydä käsikähmään meitä puolustaakseen? Onnettomuudeksemme, Gertrud, ei meillä ole ketään muuta todellista puolustajaa kuin kreivi.

-- No, miksi neiti sitten alinomaa kieltäytyy rupeamasta kreivittäreksi?

Minä vain huokasin.

17.

Avioliitto (jatkoa).

Sillä välin olivat ne kaksi henkilöä, jotka olivat näyttäytyneet Saint-Paulin kadun kulmauksessa, hiipineet talojen seinuksia myöten ja pysähtyneet meidän portillemme.

Me avasimme hiljaa akkunan kuunnellaksemme.

-- Oletteko varma siitä että se on juuri tämä? -- kysyi muuan ääni.

-- Olen, armollinen herra, ihan varma. Tämä on viides talo Saint-Paulin kadulta lukien.

-- Ja luuletko avaimen käyvän?

-- Luulen. Olen ottanut kohojäljennöksen lukosta.

Minä tartuin Gertrudin käsivarteen ja puristin sitä suonenvedontapaisesti.

-- Entä kun olemme päässeet sisälle? -- jatkoi sama ääni.

-- Sisälle päästyämme saatte minun antaa huolehtia lopusta. Kamarineitsyt meille kyllä avaa oven. Teidän korkeudellanne on taskussaan kulta-avain, joka on yhtä hyvä kuin tämäkin.

-- No, avaa sitten portti!

Senjälkeen kuulimme, miten avainta lukossa väännettiin. Mutta äkkiä syöksähtivät ne henkilöt, jotka näyttivät piileskelevän vaanimassa Tournellesin hotellin luona, prinssiä kohti ja huusivat: iskekää! iskekää!

Tästä kaikesta en käsittänyt lainkaan mitään, aavistin vain, että jokin odottamaton apu oli tullut pelastukseksemme. Lankesin polvilleni ja kiitin taivasta.

Prinssin tarvitsi kuitenkin vain näyttää itsensä ja mainita nimensä, niin jopa kaikki äänet vaimenivat, kaikki miehet laskeutuivat alas, ja päällekarkaajat peräytyivät askeleen takaperin.

-- Niin, niin, -- huomautti Bussy, -- eihän se ollutkaan prinssi, jota he halusivat, se olin minä.

-- Joka tapauksessa, -- jatkoi Diana, -- sai tämä päällehyökkäys prinssin lähtemään pois, ja nuo viisi aatelismiestä siirtyivät takaisin Tournellesin hotellin luo. Oli otaksuttavaa, ettei meidän ainakaan tänä yönä tarvinnut mitään pelätä. Seisoimme kuitenkin akkunassamme odotellen ihan vaistomaisesti jotain erikoisempaa vielä tapahtuvan.

Emme tarvinneetkaan kauvan odottaa. Muuan ratsastaja ilmestyi pian näkyviin. Nähtävästi juuri häntä nuo viisi aatelismiestä odottivatkin, sillä he huusivat heti: aseisiin! ja syöksyivät häntä vastaan.

Nähdessämme teidän mitä urhoollisimmin taisteltuanne vetäytyvän takaperin tukeaksenne asuntomme porttia vasten, heräsi Gertrudissa ja minussa ajatus mennä avaamaan teille portti. Hän loi minuun kysyvän katseen ja minä vastasin myöntävästi. Mutta me, niinkuin jo olen teille sanonut, olimme laatineet kaikenmoisia murroksia oviemme eteen. Huonekalujen syrjään siirtäminen vei minuutin, ja samalla hetkellä kun pääsimme eteiseen, kuulimme portin paiskattavan kiinni.

Kumpikin jäimme liikkumattomina seisomaan. Ken oli sitten tuo sisäpuolelle tullut henkilö, ja miten hän oli päässyt portista?

Pian kuulimme askeleita porttikäytävästä. Näimme horjuvan ja käsiään ojentelevan miehen: hän kaatui hiljaa vaikertaen ensimäisille portaille.

Oli selvää, ettei tätä miestä enää ahdistettu. Hän oli sulkenut portin, jonka herttua kaikeksi onneksi oli jättänyt auki. Sillä tavoin hän oli päässyt vainoojainsa käsistä rauhaan, ja oli nyt vaarallisesti, ehkäpä kuolettavastikin haavoittuneena sortunut rapuille.

Missään tapauksessa ei meillä ollut mitään pelättävää. Päinvastoin tarvitsi tuo mies meidän hoivaamme ja apuamme.

-- Mene hakemaan lamppu, -- sanoin minä Gertrudille.

Hän riensi sisälle ja toi sieltä pian valoa.

Emme olleet erehtyneet: te olitte pyörtynyt. Tunsimme teidät samaksi sankariksi, joka vähäistä ennen oli niin miehuullisesti puolustautunut, ja ilman mitään epäilyä päätimme me avustaa teitä kaikilla käytettävissämme olevilla keinoilla.

Hetken perästä olimme saaneet kannetuksi teidät minun huoneeseeni ja asetetuksi teidät sänkyyn.

Teidän tajuttomuudentilaanne kesti yhäkin, ja välskärin apu näytti olevan tarpeen. Gertrud muisteli kuulleensa jostain merkillisestä parantamistapauksesta, jonka muuan nuori, Beautreillisen kadulla asuva lääkäri muutamia päiviä aikaisemmin oli suorittanut. Hän tiesi lääkärin asunnon ja tarjoutui mennäkseen häntä noutamaan.

-- Mutta, -- sanoin minä hänelle, -- lääkärihän ehkä saattaisi ilmaista meidät.

-- Olkaa huoletta, -- vastasi Gertrud, -- minä kyllä osaan olla siinä suhteessa varovainen.

Gertrud on samalla sekä reipas että varovainen, ja minä luotan häneen täydellisesti. Minä siis annoin hänen mennä.

Hän palasi pian takaisin nuori lääkäri mukanaan. Lääkäri oli suostunut tulemaan hänen mukaansa silmät sidottuina. Minä jäin salonkiin, mutta hänet saatettiin siihen huoneeseen, jossa te makasitte.

Siellä hän sai ottaa siteen pois silmiltään.

-- Niin, -- virkkoi Bussy, -- tuo tapahtui juuri samana hetkenä, jolloin minä tulin tajuihini. Minä näin muotokuvan ja luulin näkeväni teidän astuvan sisälle.

-- Minä tulin sisälle tosiaankin, -- sanoi Diana. -- Levottomuuteni oli varovaisuuttani suurempi. Tein nuorelle lääkärille muutamia kysymyksiä, hän tutki teidän haavanne, meni takuuseen teidän hengestänne, ja minä jonkun verran rauhoituin.

-- Kaikki tuo on painunut minun muistiini, mutta vain hämäränä unena. Ja kuitenkin, -- jatkoi tuo nuori mies, pannen käden sydämelleen --, oli siinä jotain, mikä lakkaamatta sanoi minulle, etten minä ollut uneksinut.

-- Kun välskäri oli teidät sitonut, -- jatkoi vuorostaan Diana, -- otti hän taskustaan pienen pullon ja kaatoi siitä muutamia pisaroita huulillenne. Se oli hänen selityksensä mukaan lääkettä, joka antaisi teille unta ja lieventäisi kuumetta.

Aivan kohta lääkkeen nautittuanne ummistuivat teidän silmänne jälleen, ja te vaivuitte samallaiseen tajuttomuudentilaan, mistä äsken hetkisen olitte ollut hereillä. Minä peljästyin, mutta lääkäri vakuutti, ettei mitään vaaraa ollut olemassa ja että teidän vain oli annettava nukkua.

Sitten pani Gertrud taas siteen lääkärin silmille ja saattoi hänet takaisin asuntoonsa, mutta Gertrud oli matkalla havaitsevinaan, että lääkäri laski askeleitaan, ja se meitä pelästytti. Me päätimme siis hävittää kaikki merkit teille osottamastamme vierasvaraisuudesta. Mutta tärkeintä oli saada teidät itsenne meiltä pois.

Minä kokosin kaiken rohkeuteni. Kello oli kaksi aamulla, ja kadut olivat tyhjät ja autiot. Gertrud otti kantaakseen teitä. Minä autoin häntä, ja niin veimme teidät Temppelitornin vallihaudan luo. Sitten palasimme takaisin, ihmetellen itsekin rohkeuttamme, kun olimme, me kaksi turvatonta naista, rohjenneet mennä ulos siihen aikaan vuorokaudesta. Mutta jumala varjeli meitä: emme tavanneet ainoatakaan ihmistä eikä meitä koko matkalla ollut kukaan edes nähnytkään.

Päästyäni taas omiin huoneisiini minä pyörryin.

-- Ah! -- huudahti Bussy. -- Kuinka minä voin milloinkaan palkita teille kaiken sen hyvän, mitä puolestani olette tehnyt?

Syntyi hetken äänettömyys. Sainte-Catherinen tornikello kuului lyövän kaksi.

-- Kello on kaksi, -- huudahti Diana hätkähtäen, -- ja te yhäkin olette täällä!

-- Oi, -- rukoili Bussy, -- älkää ajako minua pois ennenkuin olette kertonut minulle kaikki, ennenkuin olette sanonut minulle, miten voisin olla teille veljen, ja sanokaa tälle veljellenne, mitä hänen olisi tehtävä sisarensa hyväksi.

-- Ei mitään nyt enää, sen pahempi, -- virkkoi nuori nainen. -- Nyt on kaikki myöhäistä.

-- Mutta mitä tapahtui seuraavana päivänä? -- kysyi Bussy.

-- Gertrud tapasi kadulla Aurillyn, joka nyt oli itsepäisempi kuin milloinkaan ennen. Hän ei kuitenkaan sanallakaan maininnut edellisen yön tapahtumista, mutta pyysi herransa puolesta kohtaushetkeä. Gertrud oli suostuvinaan, mutta pyysi kohtauksen lykkäämistä keskiviikoksi, siis tähän päivään asti, voidakseen saada minut suostumaan asiaan. Aurilly lupasi, että hänen herransa odottaisi siihen asti.

Illalla saapui Monsoreaun kreivi. Me kerroimme hänelle kaiken muun paitsi teitä koskevaa puolta asiassa. Sanoimme hänelle, että herttua edellisenä iltana oli avannut portin väärällä avaimella, mutta että hänen kimppuunsa samana hetkenä, jolloin hänen piti astua portista sisään, oli hyökännyt viisi miestä, joiden joukossa olivat herrat d'Epernon ja Quélus. Kuulin nämä kaksi nimeä mainittavan ja ilmaisin sen kreiville.

-- Minä jo olen kuullut siitä puhuttavan, -- sanoi kreivi. -- Hän on siis hankkinut itselleen väärän avaimen. Sitäpä aavistinkin.

-- Eikö lukkoa voitaisi muuttaa? -- kysyin minä.

-- Hän teettää silloin uuden avaimen, -- vastasi kreivi.

-- Mutta jos portin sisäpuolelle laitetaan haka?

-- Siinä tapauksessa hän murtaa portin.

-- Miten on sen tapauksen laita, jonka, sikäli kuin sanoitte, piti tehdä herttua teistä riippuvaksi.

-- Se on lykkäytynyt epämääräiseksi ajaksi. Jäin mykkänä seisomaan, ja kylmä hiki kohosi otsalleni. Oivalsin, ettei minulla Anjoun herttuan välttämiseksi ollut mitään muuta keinoa kuin suostua tulemaan kreivin puolisoksi.

-- Hyvä herra, -- sanoin minä, -- herttua on uskottunsa kautta ilmoittanut suostuvansa odottamaan keskiviikko-iltaan asti. Pyydän teidän saapumaan tänne tiistaina.

-- Minä tulen, hyvä neiti.

Sanaakaan lisäämättä hän nousi ylös ja poistui. Minä seurasin häntä katseillani. Sen sijaan että olisi mennyt kotiinsa asettui hän Tournellesin hotellin muurin viereen ja näytti päättäneen vartioida minun asuntoani koko yön.

Jok'ainoa näyte tuon miehen kiintymyksestä itseeni oli kuin uusi tikarinpisto sydämeeni.

Nuo kaksi päivää kuluivat nopeasti kuin sekunnit, eikä mikään seikka meidän yksinäisyyttämme häirinnyt. Sitä mitä minä noina kahtena päivänä kärsin, tuntien nopeata kulkua kuunnellessani, on mahdoton sanoin kuvailla.

Kun tiistai-ilta joutui, olin minä aivan masennuksissa. Olin äänetön ja päältäpäin nähdenkin tunteeton kuin kuva. Sydämeni vain rajusti sykki, mutta koko muu olentoni näytti lakanneen elämästä.

Gertrud pysyttelihe alinomaa akkunan ääressä. Minä istuin tässä, missä nytkin istun. Tuontuostakin kuivailin kylmää hikeä otsaltani.

Äkkiä ojensi Gertrud kätensä. Tuo liike, joka ennen olisi saanut minut vapisemaan, ei nyt tehnyt minuun vähintäkään vaikutusta.

-- Neiti! -- virkkoi hän. -- Neljä miestä... minä näen neljä miestä... ne tulevat tännepäin... nyt ne avaavat portin... ne tulevat sisälle...

-- Tulkoot, -- vastasin minä paikaltani liikahtamatta.

-- Mutta nuo neljä miestä ovat ihan varmasti Anjoun herttua, Aurilly ja kaksi heidän seuralaistaan.