Part 12

Olimme ratsastaneet noin kymmenen minuuttia, kun kuulin Gertrudin huutavan itseäni. Käännähdin ympäri ja näin, että muutamat miehet olivat lähteneet kulkemaan ihan päinvastaiseen suuntaan ja veivät nyt Gertrudia mukanaan metsään päin, samalla kun kreivi ja muu seurue tuli minun mukanani.

-- Gertrud! -- huusin minä. -- Hyvä herra! Miksei Gertrud tulekaan meidän mukanamme?

-- Se on välttämätön varovaisuustoimenpide, -- vastasi kreivi. Jos meitä lähdetään ajamaan takaa, täytyy meillä heitä sotkeaksemme olla kahdet jäljet. Nyt tullaan kummallakin taholla kertomaan, että muuan nainen, eräitten miesten seuraamana, oli nähty ratsastavan ohitse. Niin ollen saatamme toivoa, että Anjoun herttua lähtee väärälle taholle ja ajaa takaa palvelijatartanne teidän asemestanne.

Vaikkakin tämä vastaus tuntui vallan luonnolliselta, ei se kuitenkaan minua rauhoittanut. Mutta mitäpä minä taisin tehdä? Minä huokasin ja jäin odottamaan, mitä tuleman piti.

Muuten kulki kreivi todellakin sitä tietä, joka vei Méridoriin. Me ratsastimme niin nopeasti, että meidän jo noin neljännestunnin kuluttua olisi pitänyt saapua linnaan. Mutta päästyämme muutamaan metsässä olevaan tienristeykseen, jonka minä hyvin tunsin, kääntyi kreivi äkisti vasemmalle ja läksi ratsastamaan linnasta poispäin vievää tietä. Minä aloin heti huutaa, ja ratsuni kiivaasta kulusta huolimatta tuin jo kädelläni satulasta hypätäkseni maahan, kun kreivi kiersi käsivartensa minun ympärilleni, nosti minut pois satulasta ja asetti minut eteensä oman hevosensa selkään. Valkea ratsuni, joka nyt tunsi olevansa vapaa, pakeni hirnuen metsään.

Tuo kaikki tapahtui niin nopeasti, että minä tuskin olin ehtinyt huudahdustakaan päästää, ennenkuin kreivi jo oli pannut kätensä minun suulleni estääkseen ääneni kuulumasta.

-- Hyvä neiti, -- virkkoi hän, -- minä vannon toimivani ainoastaan teidän isänne tahdon mukaisesti, mistä annan teille selvät todisteet ensimäisessä pysähdyspaikassamme. Ellei tämä todistus ole teille riittävä, niin vakuutan kautta kunniani, että tulette pääsemään vapaaksi.

-- Mutta tehän, hyvä herra, sanoitte vievänne minut isäni luo!

-- Niin kylläkin sanoin, sillä te epäilitte tulla mukaani, ja silmänräpäyksenkin enempi epäilys olisi tuottanut hänelle, teille ja minulle turmion, mikä teidän jo olisi pitänyt huomata. Kuulkaapas, -- jatkoi kreivi ja hillitsi hieman hevostaan, -- haluatteko aiheuttaa isänne kuoleman? Tahdotteko syöstä itsennekin turmioon? Sanokaa vain yksi ainoa sana, jaa minä vien teidät heti Méridorin linnaan.

-- Tehän mainitsitte voivanne esittää todistuksia siihen, että toimitte isäni tahdon mukaisesti.

-- Mainitsin. Ja tässä on todistus, -- virkkoi kreivi. -- Ottakaa tämä kirje ja lukekaa se ensimäisessä majapaikassamme. Jos te kirjeen luettuanne edelleenkin haluatte palata linnaan, niin toistan minä, kautta kunniani, että teillä on siihen vapaus. Mutta jos pidätte isänne käskyjä kunniassa, niin olenpa varma siitä, ettette sinne palaa.

-- Hyvä on, hyvä herra, rientäkäämme sitten pysähdyspaikkaamme, sillä minä haluan päästä selvyyteen siitä, missä määrin olette puhunut minulle totta.

-- Mutta muistakaakin sitten, hyvä neiti, seuraavanne minua vapaaehtoisesti.

-- Vapaaehtoisesti kylläkin, sikäli kuin nuoren tytön voidaan sanoa toimivan vapaasti silloinkun hänellä toisella puolen on isänsä kuolema ja oma häpeänsä silmäinsä edessä ja toisella puolen pakko turvautuminen mieheen, jota hän tuskin tuntee. Mutta samapa se. Minä seuraan teitä vapaaehtoisesti, hyvä herra. Siitä voitte saada varmuuden heti, jos vaani suvaitsette antaa minulle hevosen.

Kreivi antoi nyt eräälle ratsupalvelijalleen merkin, että tämä astuisi satulastaan alas. Minä hyppäsin kreivin hevosen selästä maahan, ja hetken perästä ratsastin uudella hevosella hänen sivullaan.

-- Valkea ratsu ei liene täältä kaukana, -- virkkoi kreivi sille miehelle, joka oli luovuttanut minulle hevosensa. -- Koeta hakea se käsiisi metsästä. Tapaat meidät La Châtressa.

Minua puistatti. La Châtre oli kymmenen liöön päässä Méridorin linnasta Parisiin päin.

-- Hyvä herra, -- sanoin minä, -- minä tulen mukaanne. Mutta La Châtre'ssa me selvitämme ehtomme.

-- Se on toisin sanoen sitä, hyvä neiti, -- vastasi kreivi, -- että te La Châtre'ssa tulette antamaan minulle määräyksiänne.

Tämä näennäinen alistuminen ei minua lainkaan rauhoittanut. Kuitenkin minä, koskapa minulla ei ollut muutakaan keinoa välttää Anjoun herttuan ahdistelemisia, jatkoin äänettömänä matkaani. Päivän sarastaessa me saavuimme La Châtre'en. Mutta sen sijaan että olisimme ratsastaneet suoraan kylään ohjasimmekin hevosemme muutamalle syrjäiselle tuvalle.

Minä pysäytin äkisti hevoseni.

-- Mihin me nyt menemme? -- kysyin minä.

-- Kuulkaahan, hyvä neiti, -- vastasi kreivi. -- Minä olen jo huomannut teidän oivallisen ymmärryksenne, ja juuri tähän ymmärrykseenne minä nyt vetoon. Kuinka me voisimmekaan, koettaessamme paeta ruhtinaan edestä, joka lähinnä kuningasta on valtakunnan mahtavin mies, mennä sisälle tavalliseen ravintolaan kylän keskelle, missä ensimäinen talonpoika, joka meidät näkisi, antaisi meidät ilmi? Yhden ihmisen voisi kyllä lahjoakin, mutta ei kokonaista kyläkuntaa.

Kreivin kaikkiin sanoihin sisältyi niin paljo tarkkanäköisyyttä, etten minä voinut väittää mitään vastaan.

Tupaan tultuamme näytti siltä, että meitä jo oli odotettu. Minun huomaamattani oli joku joukkueestamme jo edeltäpäin ratsastanut tänne. Ja aimo takkavalkea rätisi loimuten tuvan viereisessä pienessä siistissä kamarissa, jossa valmiiksi laadittu vuode oli odottamassa.

-- Tässä on teidän huoneenne, hyvä neiti, -- lausui kreivi. -- Minä nyt vartoon teidän määräyksiänne.

Sitten hän kumarsi ja jätti minut yksin.

Otin heti esille isäni kirjeen... Tässä se on, kreivi Bussy. Minä otan teidät tuomariksi. Lukekaa itse.

Bussy otti kirjeen ja luki:

'Rakas Dianani! Jos sinä, kuten otaksun, pyyntöni mukaisesti olet seurannut Monsoreaun kreiviä, niin on hän jo varmaankin sinulle sanonut, että sinä onnettomuudeksesi olet liian paljo miellyttänyt Anjoun herttuaa ja että tämä ruhtinas on kuljetuttanut sinut Beaugén linnaan. Päätä siis tästä, mitä sinun on tuon ruhtinaan puolelta pelättävä ja millainen kohtalo sinua uhkaa. Mutta onpa olemassa keino tämän häpeän estämiseksi, häpeän, jota minä en jaksaisi kestää, ja se on siinä, että sinä ojennat kätesi jalolle ystävällemme. Kun sinä kerran olet Monsoreaun kreivitär, tietää kreivi kyllä suojella vaimoansa, ja hän on vannonut sen tekevänsäkin kaikin ajateltavissa olevin keinoin. Toivomukseni siis on, rakkahin lapseni, että tämä avioliitto solmitaan mahdollisimman pian. Ja jos sinä minun toivomukseni täytät, niin annan minä sinulle isällisen siunaukseni ja rukoilen Jumalan lahjoittamaan sinulle kaiken sen onnellisuuden, jollaista hänen rakkautensa jakelee sinunlaisillesi sydämille.

Sinun oma isäsi'.

-- Jos tämä kirje todellakin on teidän isänne kirjoittama, hyvä rouva, -- sanoi Bussy, -- niin onhan se, sen pahempi, aivan liian selvä.

-- Kyllä se on hänen, siitä ei ole epäilemistäkään. Mutta kuitenkin luin minä sen kolmasti läpi, ennenkuin tein mitään päätöstä. Hetken kuluttua kutsuin minä kreiviä.

Hän astui heti sisälle, ja siitä sain selville että hän jo oli odotellut oveni ulkopuolella.

-- No, -- kysyi hän, -- oletteko lukenut kirjeen?

-- Olen, -- vastasin minä.

-- Epäilettekö edelleenkin minun alttiuttani ja kunnioitustani?

-- Jos olen sitä epäillyt, niin on tämä kirje saanut minun muuttamaan mielipiteeni. No, hyvä herra, jos minä nyt suostun seuraamaan isäni neuvoa, niin mitä aiotte tehdä?

-- Aion viedä teidät Parisiin, hyvä neiti, koska teidän on siellä helpoin pysyä salassa.

-- Entäpä isäni?

-- Heti kun kakki vaarat on vältetty, tuon paroonin teidän luoksenne.

-- Hyvä on! Minä olen valmis jättäytymään suojelukseenne määräämillänne ehdoilla.

-- Minä en määrää mitään, hyvä neiti, -- vastasi kreivi, -- esitän vain keinon teidät pelastaakseni.

-- No niin. Minä otan tarjoamanne pelastuksen vastaan, mutta kolmella ehdolla.

-- Puhukaa, hyvä neiti.

-- Ensimäinen niistä on se, että Gertrud annetaan minulle takaisin.

Hän on jo tuolla ulkona, -- vastasi kreivi. Toinen on se, että te ja minä matkustamme Parisiin kumpikin eri teitämme.

-- Juuri sitä samaa aioin minäkin teille ehdottaa rauhoittaakseni teitä...

-- Ja kolmas ehto on sellainen, että avioliittoamme, ellen minä puolestani pitäisi sen ratkaisemista välttämättömänä, ei solmita muuten kuin isäni läsnäollessa.

-- Se on minunkin hartain toivomukseni, ja minä luotan hänen siunaukseensa, niin että taivaskin sitten liittoamme siunaisi.

Minä en voinut enää puhua. Olin luullut kreivin näitä kolmea ehtoa vastustavan, mutta ne päinvastoin näyttivät sopivan hänen omiinkin suunnitelmiinsa.

-- Ja nyt, hyvä neiti, -- sanoi Monsoreaun kreivi, -- sallinette, että minä vuorostani annan teille eräitä neuvoja?

-- Puhukaa vaan, hyvä herra.

-- Ensimäinen olisi sellainen, että te matkustaisitte yönaikaan.

-- Siihen suostun.

-- Sitten, että te jättäisitte minun huolekseni pysähdyspaikkojen valinnan. Kaikki varovaisuustoimenpiteeni tarkoittavat vain yhtä ja samaa asiaa, nimittäin sitä, että te pääsisitte turvaan Anjoun herttualta.

-- Jos te, hyvä herra, kuten väitätte, todellakin minua rakastatte, niin ovathan etumme yhteisiä. Minulla siis ei ole mitään vastaväitteitä.

-- Lopuksi pyydän teidän tyytymään siihen asuntoon, jonka teille Parisista valitsen, miten koruton ja syrjäinen se sitten tuleekin olemaan.

-- Minä en haluakaan mitään muuta kuin saada elää huomaamatonta elämää. Ja kuta koruttomampi, kuta syrjäisemmässä paikassa asunto on, sitä parempana sitä pakolainen pitää.

-- Niinpä siis olemme kaikessa yksimielisiä, hyvä neiti. Ja toimiakseni määräämänne suunnitelman mukaisesti ei minulla näin ollen ole muuta tekemistä kuin vakuuttaa teille nöyrää kunnioitustani, lähettää tänne teidän palvelijattarenne ja valita teidän matkustamiseenne.

-- Ja minä puolestani tahdon toimia yhtä jalomielisesti kuin tekin, -- vastasin minä. -- Pitäkää lupauksenne, niin pidän minäkin omani.

-- En toivo mitään muuta, -- virkkoi kreivi, -- ja tämä lupaus saattaa minut vakuutetuksi siitä, että minusta piankin tulee onnellisin kuolevaisista.

Tämän sanottuaan kreivi kumarsi ja poistui huoneesta.

Viiden minuutin kuluttua tuli Gertrud sisälle.

Suuri oli tuon hyväsydämisen tytön ilo, sillä hän oli luullut, että hänet tahdottiin minusta ainiaaksi eroittaa. Minä kerroin nyt hänelle kaikki. Minä tarvitsin jonkin henkilön, jolle voin suunnitelmani kertoa, jonkin, joka voi auttaa minua niitä toteuttaessani ja joka, jos niin tarvittiin, ymmärtäisi totella jo ensimäistä viittausta. Monsoreaun kreivin myöntyväisyys minua oudoksutti. Minä luulin jonkin petoksen piilevän siinä sopimuksessa, jonka äsken olimme keskenämme tehneet.

Juuri kun olin saanut Gertrudille tämän kaiken kertoneeksi kuulimme hevosen kavioiden kopsetta. Minä riensin akkunaan ja näin kreivin ratsastavan pois samaa tietä, jota me olimme tulleetkin. Mutta miksi hän näin palasi takaisin, edelleen matkustamatta, sitä en voinut käsittää. Hän oli kuitenkin ensi ehdon täyttänyt jättäessään minulle Gertrudin. Nyt pois matkustamalla täytti hän toisen. Minulla siis ei ollut mitään valittamisen syytä. Sitäpaitsi hänen poismenonsa minua joka tapauksessa rauhoitti, menipä hän sitten mille suunnalle tahansa.

Olimme tuvassa koko päivän. Illalla tuli luoksemme mies, joka näytti olevan joukkueen johtaja, ottamaan vastaan, kuten hän sanoi, määräyksiäni. Koska minusta vaara näytti vähenevän aina sitä mukaa kun pääsisin kauvemmaksi Beaugén linnasta, vastasin hänelle, että olin valmis jatkamaan matkaa milloin hyvänsä. Viiden minuutin kuluttua hän saapui taas ja ilmoitti, että kaikki oli kunnossa. Portin ulkopuolella tapasin valkean ratsuni. Se siis oli löydetty.

Me matkustimme yhtä mittaa koko yön ja pysähdyimme vasta päivän vaietessa. Laskujeni mukaan olimme kai kulkeneet lähes viisitoista liöötä. Muuten oli kreivi järjestänyt asiat kaikkien mahdollisuuksien varalta, niin ettei väsymys ja kylmä saisi minua rasittaa. Tamma, jolla ratsastin, oli mainion tasainen kulussaan. Ja tuvasta lähtiessäni levitettiin hartioilleni turkisvuorinen viitta.

Kaiken matkaa osotettiin minulle alituista huomaavaisuutta ja kunnioitusta. Oli jotenkin varmaa, että joku matkusti meidän edellämme järjestämässä jo etukäteen levähdyspaikkojamme, mutta oliko se kreivi itse, sitä en ole koskaan saanut tietää, sillä sopimuksemme mukaisesti en nähnyt häntä kertaakaan koko matkalla.

Seitsemännen päivän illalla näin eräältä mäeltä suuren joukon rakennuksia. Se oli Parisi.

Me pysähdyimme nyt yön tuloa odottaaksemme. Pimeän tultua läksimme taas matkaan. Kaupunkiin päästyämme ratsastimme suoraan Bastiljin lähistölle. Täällä kohtasimme erään miehen, joka näytti meitä odottavan ja joka virkkoi:

-- Tässä se on.

Portti oli auki, ja alimmalle rapulle asetettu lamppu valaisi koko eteisen.

-- Hyvä neiti, -- sanoi saattueen johtaja, -- te olette nyt päässyt perille. Tähän päättyy nyt tehtävämme, jona oli ollut saattaa teidät tänne.

Saattajamme tervehtivät nyt kunnioittavasti ja: ratsastivat tiehensä.

Gertrudin ensi tehtävänä oli sulkea portti, ja me nousimme sitte rappuja ylös. Me tulimme tähän samaan taloon, jossa te, kreivi Bussy, ja minä nyt olemme. Tultuani makuukamariin sain suureksi hämmästyksekseni nähdä siellä oman muotokuvani.

Kuvan tunsin heti. Se oli riippunut isäni huoneen seinällä Méridorin linnassa. Kreivi oli epäilemättäkin pyytänyt sitä isältäni ja saanut sen.

Minua puistatti, sillä tästä uudesta havainnostani tein sen johtopäätöksen, että isäni jo nyt piti minua Monsoreaun kreivin puolisona.

Me kuljimme kautta koko asumuksen. Se oli kolkko, mutta mitään sieltä ei puuttunut. Kaikissa huoneissa oli tuli viritetty takkaan, ja ruokasalissa odotti meitä hyvin katettu pöytä. Vilkaisin siihen ohimennen ja huomasin, että siihen oli katettu vain yhdelle. Se minua hieman rauhoitti.

-- Neiti, -- virkkoi Gertrud, -- te näette nyt, että kreivi pitää loppuun asti lupauksensa.

-- Niin näkyy, sen pahempi, -- vastasin minä huoaten. -- Olisin pikemmin suonut, että hän muutamia niistä olisi rikkonut. Siten hän olisi vapauttanut minut omista lupauksistani.

Seuraavana päivänä Gertrud meni ulos katsastelemaan. Hänen palattuaan sain tietää, että me asuimme Saint-Antoinen kadun varrella, Tournellesin hotellin vastapäätä, ja että tuo meidän oikealla puolellamme ylenevä linnoitus oli Bastilji.

Nämä tiedot eivät muuten minulle mitään merkinneet. En tuntenut Parisia, koska en milloinkaan ennen ollut siellä ollut.

Päivä kului ilman mitään erityisempää, mutta kun minä illalla aioin istuutua illallispöytään, kuului portilta kolkutusta.

Gertrud ja minä katsahdimme hämmästyneinä toisiimme. Kolkutus uusiutui, ja nyt se oli kovempaa kuin ensi kerralla.

-- Mene katsomaan, kuka siellä on, -- sanoin minä.

-- Entä jos se on kreivi? -- kysäsi hän nähdessään minun kalpenevan.

-- Jos se on kreivi, -- vastasin minä väkinäisesti, -- niin avaa portti hänelle. Hän on rehellisesti pitänyt lupauksensa, ja hän on saapa nähdä, että minäkin pidän omani.

Hetken kuluttua tuli Gertrud takaisin.

-- Se on kreivi, -- virkkoi hän.

-- Käyköön hän sisälle, vastasin minä. Gertrud siirtyi syrjään kreivin tieltä, joka jo oli ilmestynyt kynnykselle.

-- No niin, hyvä neiti, -- kysyi hän, -- olenko nyt uskollisesti täyttänyt sopimukseni.

-- Olette, hyvä herra, ja minä teitä siitä kiitän, -- vastasin minä.

-- Suvainnette siis, että tulen näin tervehdyskäynnille? -- lisäsi hän hymyillen. Siihen hymyyn sisältyi hieman ivaa.

-- Käykää vaan sisään, hyvä herra.

Kreivi tuli lähemmäksi, mutta jäi seisomaan, kunnes minä annoin hänelle merkin, että hän istuisi.

-- Tuotteko mitään tervehdyksiä? -- kysyin minä.

-- Mitä ja keneltä, hyvä neiti?

-- Isältäni Méridorista.

-- Minä en tule Méridorin linnasta enkä ole paroonia edes nähnyt.

-- No tuletteko ehkä Beaugésta Anjoun herttuan luota?

-- Tulen. Olen ollut Beaugéssa ja puhellut herttuan kanssa.

-- No?

-- Hän pelkäsi, että te olisitte kuollut.

-- Te kai koetitte saada hänet siitä vakuutetuksi?

-- Tein kaikki mitä voin esittääkseni asiat siinä valossa.

-- Missä herttua nyt on?

-- Parisissa. Hän saapui tänne eilen illalla.

Monsoreaun kreivitär 181

-- Miksi hän niin äkisti on palannut takaisin?

-- Koska ei mielellään viihdytä siellä missä luullaan naisen kuoleman olevan alituisena muistuttajana.

-- Oletteko tavannut häntä hänen Parisiin saavuttuaan?

-- Olen. Tulen juuri suoraan hänen luotaan.

-- Onko hän puhunut teille minusta?

-- Minä en antanut hänelle siihen aikaa. Pyysin hänen täyttämään erään lupauksen, jonka hän oli minulle antanut. Hän on nimittäin luvannut, että minut niiden palvelusten vuoksi, joita olen hänelle tehnyt, nimitetään ylihovijahtimestariksi.

-- Vai niin! -- sanoin minä surullisesti hymyillen, sillä mieleeni johtui Daphne-parkani kuolema. -- Te olette pelottava metsästäjä. Minä sen varsin hyvin muistan. Te olette varmaan täysin oikeutettu tuohon toimeen.

-- En minä saa sitä tointa taitavuudestani metsästäjänä, hyvä neiti, saan sen vain prinssille tekemistäni palveluksista. Minulla kylläkään ei ole minkäänlaista oikeutta tähän toimeen, mutta Anjoun herttua ei rohkene olla minua kohtaan kiittämätön.

Noissa vastauksissa, huolimatta siitä kunnioittavasta äänestä, millä ne lausuttiin, oli jotain mikä minua kauhistutti, sillä niistä huokui järkähtämätön tahdonvoima.

Olin hetken ääneti.

-- Onko minun lupa kirjoittaa isälleni? -- kysyin minä.

-- Epäilemättä. Mutta ajatelkaapa, että teidän kirjeenne voivat joutua toisiin käsiin.

-- Onko minun kielletty menemästä ulos?

-- Teiltä ei ole kielletty mitään, hyvä neiti, mutta minä pyydän vain huomauttaa teille siitä, että teidän jälkiänne voidaan urkkia.

-- Kaiketi saanen ainakin sunnuntaisin käydä kuulemassa messua?

-- Turvallisuutenne vuoksi olisi parempi, että jättäisitte sen tekemättä, mutta jos sitä nyt välttämättä haluatte, niin seuratkaapa yksinkertaista neuvoani ja käykää vain Sainte-Catherinen kirkossa.

-- Missä se kirkko on?

-- Tämän talon vastapäätä kadun toisella puolen.

-- Kiitän teitä, hyvä herra, tästä luvasta. Syntyi taas vaitiolo.

-- Milloin saan tämän jälkeen teitä nähdä, hyvä herra?

-- Odotan teidän lupaanne, milloin saan tulla takaisin.

-- Miksi te sitä tarvitsisitte?

-- Tietystikin. Olenhan aina tähän asti ollut teille vieras.

-- Teillä siis ei lainkaan ole avainta tähän taloon?

-- Sellaiseenhan on oikeus ainoastaan teidän miehellänne.

-- Hyvä herra, -- vastasin minä, ollen enemmän kauhuissani tästä kovin nöyrästä vastauksesta kuin mitä olisin ollut, jos se olisi lausuttu tiukemmassa äänilajissa, -- te tulette takaisin silloinkun teitä haluttaa tai silloinkun luulette itsellänne olevan minulle jotain tärkeätä sanottavaa.

-- Minä kiitän teitä, hyvä neiti, minä tulen käyttämään hyväkseni tätä lupaa, mutta en käytä sitä väärin... ensimäisenä todisteena siitä on se, että minä pyydän edelleenkin vakuuttaa teille kunnioitustani ja saan lausua jäähyväiset.

Näin sanoen kreivi nousi lähteäkseen.

-- Joko nyt lähdette? -- huudahdin minä yhä enemmän hämmentyneenä hänen menettelytavastaan, jota en lainkaan olisi odottanut.

-- Hyvä neiti, -- vastasi kreivi, -- minä tiedän, että te ette rakasta minua, enkä minä halua väärinkäyttää teidän asemaanne, mikä pakoittaa teidän suvaitsemaan minun huolenpitoani. Kun minä en liian usein käy teitä katsomassa, niin toivonpa, että te vähitellen totutte minun läsnäolooni. Ja niin ollen tulee teidänkin uhrautumisenne siedettävämmäksi, kun hetki saapuu, jolloin teistä tulee minun vaimoni.

-- Hyvä herra, -- sanoin minä ja nousin ylös, minä tunnustan täydellisesti teidän vilpittömän esiintymisenne, ja sanojenne kalseudesta huolimatta osaan antaa niille niiden arvonsa. Olette oikeassa, ja minä olen osottava teille samaa vilpittömyyttä, jota te puolestanne olette osottanut minulle. Minulla oli eräitä ennakkoluuloja teihin nähden, mutta toivon, että aika huuhtoo ne pois.

-- Sallikaa minun, hyvä neiti, -- virkkoi kreivi, -- yhtyä tähän toivomukseen, tuota onnellista hetkeä odotellessani.

Sitten hän kumarsi niin kunnioittavasti kuin olisi ollut minun halvin palvelijani, antoi Gertrudille, joka oli kuunnellut meidän keskusteluamme, merkin valaista hänen ulospääsyään ja läksi huoneesta.

16.

Avioliitto.

-- Hän on kautta jumalan, kummallinen ihminen, -- huomautti Bussy.

-- Onpa kyllä, hyvin kummallinen onkin, sillä hänen rakkaudessaan minuun näyttää piilevän vihan koko katkeruus. Senvuoksipa Gertrud palattuaan näkikin minun olevan surullisemman ja säikähtyneemmän kuin milloinkaan ennen. Hän koetti minua rauhoittaa, mutta selvästi näkyi, että tyttö parka oli itse yhtä levoton kuin minäkin. Se jäätävä kunnioitus, se pilkallinen alistuvaisuus ja ne tukahutetut intohimot, jotka niin leikkelevinä sisältyivät hänen sanoihinsa, kauhistuttivat minua paljo enemmän kuin suoraan ilmaistu tahto, jota vastaan minä kyllä olisin voinut taistella.

Seuraavana päivänä oli sunnuntai. Niin pitkälle taaksepäin kuin muistan en ole jumalanpalveluksessa läsnäoloani koskaan laiminlyönyt. Kuulin Sainte-Catherinen kirkon kellojen kutsuvan minua. Näin ihmisten vaeltavan Herran huoneeseen. Käärin tiheän hunnun ympärilleni ja kiiruhdin Gertrudin kera olemaan kellojen kutsumukselle kuuliainen.

Kirkkoon päästyäni hain syrjäisimmän sopukan ja piiloutuin ihan seinän viereen. Gertrud asettautui kuin suojaksi ihmisjoukon ja minun väliin, mutta tällä kertaa se ei olisi ollut tarpeellista, sillä ei anoakaan ihminen näyttänyt kiinnittävän meihin vähintäkään huomiota.

Seuraavana päivänä tuli kreivi taas ja kertoi minulle, että hänet oli nimitetty ylihovijahtimestariksi. Anjoun herttuan vaikutusvalta oli hankkinut hänelle tämän toimen, joka jo puolittain oli luvattu eräälle kuninkaan suosikille, Saint-Luc'ille. Se oli saavutus, jota Monsoreaun kreivi tuskin oli uskaltanut toivoa. Hän kertoi minulle tuon uutisen nähtävästikin siinä toivossa, että hänen uusi arvonimensä jouduttaisi minun suostumustani, mutta hän ei lainkaan näyttänyt tahtovan minua pakoittaa. Hän ei ollut itsepäinen, hän luotti vain lupaukseeni ja asiain kehittymiseen.

Minä puolestani aloin toivoa, että kun Anjoun herttua piti minua kuolleena eikä siis mitään vaaraa ollut otaksuttavissa, minä pääsisin kreiville antamastani lupauksesta vapaaksi.

Kului viikko. Sen kuluessa kävi kreivi kahdesti luonani, ollen yhtä kylmä ja kunnioittava kuin ennenkin.

Seuraavana sunnuntaina menin taaskin kirkkoon ja asettauduin samaan paikkaan kuin ensi kerrallakin. Varmuudentunteesta johtuu usein varomattomuus: rukousteni aikana oli huntuni pudonnut maahan... jumalan huoneessa ajattelin ainoastaan jumalaa... Rukoilin parhaallaan hartaasti isäni puolesta, kun tunsin Gertrudin tarttuvan äkisti käsivarteeni. Hänen täytyi toistaa tuo varoitusmerkki saadakseen minut hartaudestani havahtumaan. Nostin pääni pystyyn, katsahdin koneellisesti ympärilleni ja havaitsin kauhukseni Anjoun herttuan, muutamaan pilariin nojaten, tutkivan minua katseillaan.

Muuan henkilö, joka pikemmin näytti hänen uskotultaan kuin palvelijaltaan, seisoi hänen vieressään.

-- Se oli Aurilly, -- huomautti Bussy, -- herttuan luutunsoittaja.

-- Luulenpa todellakin, -- virkkoi Diana, -- että juuri tuon saman nimen Gertrud sittemmin minulle mainitsi.

-- Jatkakaa, hyvä rouva, -- pyyteli Bussy, -- olkaa armelias ja jatkakaa! Nyt alan ymmärtää jo kaikki tyynni.

-- Vedin heti harson kasvoilleni, mutta se oli liian myöhäistä. Hän oli nähnyt minut. Ja vaikkei hän olisikaan minua suorastaan tuntenut, niin oli häneen kuitenkin syvästi vaikuttanut minun, yhdennäköisyyteni naisen kanssa, jota hän oli rakastanut ja jonka hän luuli joutuneen surman suuhun. Nousin ylös ja kiiruhdin kirkon ovelle, mutta sinne päästyäni näin hänet taaskin. Hän oli pistänyt sormensa vihkivesiastiaan ja ojensi minulle vihkivettä.