Part 11

Kun eräänä päivänä tulin kävelyltä, ilmoitettiin minulle, että herra de Monsoreau vieraili isäni luona. Isäni oli useamman kerran kysellyt minua ja levottomana ihmetellyt, minne minä olin mahtanut mennä, sekä käskenyt minun palattuani siitä hänelle heti ilmoittamaan.

Samassa tulikin isäni luokseni.

-- Lapseni, -- virkkoi hän minulle, -- muuan syy, jonka mainitseminen sinulle on tarpeetonta, pakoittaa minun muutamiksi päiviksi eroamaan sinusta. Älä kysele minulta mitään. Ajattele vain, että sen syyn täytyy olla kovin tärkeän, joka saa minun kahdeksan, tai neljäntoista päivän, ehkäpä kuukaudenkin ajan olemaan näkemättä sinua.

Minua puistatti, vaikken voinutkaan aavistaa sitä vaaraa, mikä minua uhkasi. Mutta herra de Monsoreaun kaksi viimeistä käyntiä eivät ennustaneet minulle mitään hyvää.

-- Mihin minä sitten siksi aikaa menen, isäni? -- kysyin minä.

-- Sinä matkustat Luden linnaan, sisareni luo, missä saat olla kätkössä kaikkien katseilta. Asia järjestetään siten, että pääset sinne yön aikaan.

-- Etkös sinä, isäni, tule mukaan?

-- En, minun täytyy jäädä tänne poistaakseni kaikki epäluulot. Talonväkenikään ei saa tietää sitä, mihin sinä matkustat.

-- Mutta ken sitten minut sinne vie?

-- Kaksi henkilöä, joihin minä saatan luottaa.

-- Oi, hyvä jumala!

-- Lapseni, -- virkkoi isäni, -- sen täytyy tapahtua.

Olin isäni rakkaudesta niin vakuutettu, etten tehnyt mitään vastaväitteitä enkä pyytänyt minkäänlaista selitystä. Sovittiin vain siitä että Gertrud, imettäjäni tytär tulisi mukaan.

Kello kahdeksan aikaan illalla -- oli hyvin pimeä ja kylmä, sillä talvi jo oli tullut -- tuli isäni minua noutamaan. Läksimme talosta aivan hiljaa, kuljimme halki puutarhan, ja hän itse avasi erään pienen, metsään päin johtavan portin. Siellä tapasimme jonkinlaiset hevospaarit ja kaksi miestä. Isäni puheli heidän kanssaan kotvasen ja jätti minut heidän huostaansa, mikäli minusta näytti. Sitten nousin minä paareille, ja Gertrud istui minun viereeni. Isäni syleili minua vielä kerran, ja senjälkeen me läksimme matkaan.

En tiennyt, että minua uhkasi mikään vaara ja että minun senvuoksi olisi ollut pakko lähteä Méridorin linnasta. Kyselin siitä Gertrudilta, mutta hän ei tiennyt siitä sen enempää kuin minäkään, enkä minä uskaltanut puhutella saattajiamme, joita en tuntenut. Jatkoimme niin matkaamme mitä äänettömimmin ja, mikäli näytti, tarkoin harkituita kiertoteitä myöten. Noin kahden tunnin kuluttua, juuri kun minä paarien yksitoikkoiseen liikuntaan olin uinahtamaisillani, herätti Gertrud minut äkkiä ylös, tarttuen käsivarteeni, sillä paarit olivat pysähtyneet.

-- Ah, hyvä neiti, -- virkkoi tuo tyttöparka, -- mitä nyt onkaan tapahtunut?

Minä pistin pääni ulos uudinten välistä ja näin, että meidän ympärillämme oli kuusi ratsastajaa. Saattajiltamme, jotka olivat tahtoneet puolustautua, oli riistetty aseet ja heidät oli sidottu.

Olin liian pelästynyt kyetäkseni huutamaan apua, ja mitäpä meidän huutomme sitten olisivat merkinneetkään?

Se henkilö, joka näytti olevan tuon naamioidun joukon johtaja, läheni nyt paareja ja virkkoi:

-- Olkaa levollinen, hyvä neiti, mitään pahaa ei teille tule tapahtumaan, mutta teidän täytyy seurata meitä.

-- Mihin sitten? -- kysyin minä.

-- Erääseen paikkaan, jossa teitä, tarvitsematta pelätä mitään, tullaan kohtelemaan kuin kuningatarta.

Tämä lupaus kauhistutti minua paljo enemmän kuin mitä uhkauskaan olisi tehnyt. Oi isäni, isäni! -- änkytin minä.

-- Kuulkaas, hyvä neiti, -- kuiskasi minulle Gertrud, -- minä tunnen tämän seudun, minä olen teille uskollinen, olen väkevä, ja olisimmepa kovin onnettomia ellei meidän onnistuisi paeta.

Tämä lohdutus, jonka palvelijaparkani tahtoi minulle antaa, ei tietysti lainkaan minua rauhoittanut. Onhan kuitenkin suloista tuntea toisten osanottoa suruunsa, niin että minäkin jo hieman rohkaseuduin.

-- Hyvä on, hyvät, herrat, -- sanoin minä. -- Mehän olemme turvattomia naisia emmekä siis voi puolustautua.

Meidän matkamme kääntyi nyt kokonaan toiselle suunnalle. --

Niinkuin helposti saatamme ymmärtää, kuunteli Bussy mitä tarkkaavaisimmin Dianan kertomusta. Versovassa lemmessä on miltei uskonnollista tunnetta sitä henkilöä kohtaan, jota on alkanut rakastaa. Nainen, jonka sydän kerran on omakseen valinnut, on tämän vaalin kautta tullut kohotetuksi kaikkien muitten naisten yläpuolelle. Häntä katsellaan kuin jonkinlaisen suurennuslasin läpi, hän tulee ikäänkuin kirkastetuksi. Kaikki hänen liikkeensä ovat kuin suosionosotusta, jokainen hänen sanansa kuin armo. Hänen katseensa ilostuttaa, hänen hymyilynsä ihastuttaa rakastajaa.

Nuori mies oli niin ollen antanut tuon kauniin kertojan kuvailla koko aikaisemman elämänsä, ajattelemattakaan häntä keskeyttää. Jok'ainoa yksityiskohta tuosta elämästä, jota Bussy tunsi olevansa kutsuttu suojelemaan, teki häneen syvän vaikutuksen. Äänettömänä ja miltei henkeään pidättäen kuunteli hän Dianan puhetta kuin olisi hänen koko olemassaolonsa riippunut jok'ainoasta sanasta.

Kun nyt tuo nuori nainen hetkeksi kertomuksensa keskeytti, ei Bussy jaksanut hillitä kärsimättömyyttään, vaan huudahti käsiään puristellen: Oi, jatkakaa, jatkakaa!

Diana ei voinut olla huomaamatta sitä mielenkiintoa, minkä hän nuoressa miehessä oli herättänyt: ääni, eleet ja kasvojenilmeet olivat täydessä sopusoinnussa tämän lausuman toivomuksen kanssa. Diana hymyili surumielisesti ja jatkoi:

-- Me matkustimme noin kolme tuntia, minkä jälkeen paarit pysähtyivät. Minä kuulin jonkin portin sarannoissaan narisevan, muutamia sanoja vaihdettiin, paarit läksivät taas liikkeelle, ja minä olin huomaavinani, että me kuljimme erään nostosillan yli. En erehtynytkään, sillä tirkisteltyäni ulos havaitsin, että olimme saapuneet linnanpihalle.

Mutta mikä linna se olikaan? Sitä en tiennyt minä eikä Gertrudkaan. Monesti matkan varrella me olimme koettaneet tutkistella seutua, mutta olimme nähneet vain metsää. Olimme kuitenkin otaksuneet, että meidän eksyttämiseksemme oli kuljettu kaikenmoisia kiertoteitä tässä metsässä.

Paarien ovi avattiin, ja sama mies, joka meitä jo oli puhutellut, pyysi meidän nyt astumaan ulos.

Minä tottelin mitään virkkamatta. Kaksi miestä, jotka epäilemättä kuuluivat linnan palvelusväkeen, olivat tulisoihtuineen tulleet ottamaan meitä vastaan. Meille annetun julman lupauksen mukaisesti osotettiin meille, vankeudestamme huolimatta, mitä suurinta kunnioitusta. Me menimme soihdunkantajien mukana. He saattoivat meidät muutamaan upeasti kalustettuun sänkykamariin.

Kelpo illallinen oli katettu pöydälle.

-- Te olette täällä kotonanne, hyvä neiti, -- virkkoi mies, joka jo kahdesti ennen oli meitä puhutellut. -- Ja koska kamarineito on teille tarpeellinen, niin saatte pitää tuon, jonka olette tuonut mukananne. Hänen huoneensa on tässä teidän huoneenne vieressä.

Me vaihdoimme Gertrudin kanssa iloisen silmäyksen.

-- Jos haluatte jotain, -- jatkoi naamioitu mies --, niin koputtakaa vain tuohon oveen. Siinä huoneessa on aina joku henkilö valveilla ja hän täyttää heti käskynne.

Tästä näennäisestä huolenpidosta me havaitsimme, että meitä vartioitiin.

Sitten naamioitu mies kumarsi ja poistui. Me kuulimme hänen panevan mennessään oven lukkoon.

Nyt me olimme Gertrudin kanssa kahdenkesken. Gertrud virkkoi hiljaisella äänellä:

-- Huomasiko neiti, että me nousimme vain muutamia portaita pihaa ylemmäksi?

-- Huomasin.

-- Siis olemme alakerroksessa.

-- Tietystikin.

-- Ja senvuoksi, -- lisäsi Gertrud hiljemmin ja kiinnitti katseensa akkunain ulkopuolella oleviin luukkuihin, -- senvuoksi...

-- Ellei noissa akkunoissa vaan ole mitään rautaristikkoa, -- keskeytin minä.

-- Niin, ja onko neidillä uskallusta?

-- Uskallusta! -- toistin minä. -- Ah, ole vaan huoletta, kyllä minä sitä saan!

Minä menin akkunan luo ja koetin saada selville sen hakoja. Minä tai pikemminkin Gertrud löysi ne kohta, ja luukku saatiin auki.

Minulta pääsi ilohuuto: minkäänlaista rautaristikkoa ei akkunoissa ollut.

Mutta Gertrud jo oli saanut selville syyn tähän vartijoittemme puolelta tapahtuneeseen otaksumaamme huolimattomuuteen: rakennuksen sillä sivustalla aivan rakennuksessa kiinni oli leveä pato. Olimme siis vieläkin varmemmassa tallessa kuin jos akkunain edessä olisi ollut rautaristikko.

Vaan kun minä nyt katsahdin ympärilleni, niin tunsinkin heti paikat: me olimme vankeina Beaugén linnassa, jossa, kuten jo olen maininnut, niin usein olin ollut isäni kanssa ja jonne minut kuukausi aikaisemmin oli kuletettu samana päivänä, jolloin Daphneparkani surmattiin.

Beaugén linna kuului Anjoun herttualle, ja vasta nyt minulle kuin salamaniskusta selvisi asian oikea laita. Minä katselin patoa synkän tyytyväisenä. Se saattaisi olla viimeisenä turvapaikkana väkivaltaa ja häpeätä vastaan.

Me panimme luukut jälleen kiinni, ja minä heittäysin sänkyyn. Gertrud istahti muutamaan nojatuoliin ja nukahti.

Parikymmentä kertaa lensin minä sinä yönä pystyyn, äärettömän kauhun valtaamana. Mutta sitä pelkoa ei aiheuttanut mikään muu kuin se asema, johon olin joutumat. Ei mitään ilkeitä tarkoituksia itseäni kohtaan ollut havaittavissa. Päinvastoin linnassa kaikki nukkuivat, tai ainakin olivat nukkuvinaan, eikä minkäänlainen melu häirinnyt yön hiljaisuutta.

Aamu vihdoinkin sarasti, ja samassa määrässä kuin ympäristöt tulevat näkyviin yön hämärästä vahvistui minun alkuperäinen pelkonikin. Pakeneminen oli kerrassaan mahdotonta ilman ulkoapäin tullutta apua. Ja mistäpä tuo apu sitten tulisi?

Lähempänä yhdeksää koputettiin meidän ovellemme. Minä menin Gertrudin huoneeseen sanomaan tälle, että hän päästäisi pyrkijät sisälle.

Samat palvelijat, jotka me jo edellisenä iltana olimme nähneet, tulivat nyt korjaamaan pois illallisruokaa, johon emme olleet koskeneetkaan, ja järjestämään aamiaista.

Gertrud teki niille eräitä kysymyksiä, mutta mitään vastaamatta poistuivat ne huoneesta.

Minä palasin takaisin huoneeseeni. Kaikki oli minulle nyt selvillä. Anjoun herttua oli nähnyt minut Monsoreaun kreivin toimeenpanemassa juhlassa. Hän oli mieltynyt minuun. Isälleni oli asiasta kerrottu ja hän oli tahtonut pelastaa minut ja saattaa minut turvaan niiden vainoojien tieltä, joiden alaiseksi minä epäilemättä joutuisin. Senvuoksi hän oli lähettänyt minut pois Méridorista, mutta hänen varovaisuutensa oli ollut hyödytöntä, sillä pakomme oli tullut ilmi joko uskottomain palvelijain tai onnettoman sattuman kautta, ja minä olin joutunut sen saman miehen käsiin, jolta hän oli tahtonut minut piilottaa.

Gertrudin hartaista pyynnöistä minä join kupillisen maitoa ja söin palasen leipää. Koko aamupäivän me suunnittelimme mielettömiä pakosuunnitelmia. Me näimme sadan askeleen päässä venheen airoineen rantaruohikkoon kiinnitettynä: Jos tuo vene olisi ollut meitä lähempänä, olisimme varmasti voineet pelastua.

Meille järjestettiin päivällinen samoinkuin aamiainenkin oli järjestetty. Minä istuin pöytään, mutta yht'äkkiä, kun olin taittanut palan leipää, putosi siitä pieni paperilappu.

Minä avasin sen nopeasti. Se sisälsi vain nämä sanat:

"Muuan ystävä pitää teidän kohtaloanne silmällä. Huomenna saatte tietoja hänestä ja isästänne".

On helppo käsittää, miten iloiseksi minä tulin. Sydämeni sylkytti niin että rintani oli haljeta. Näyin lapun Gertrudille, ja jälelläolevan osan päivästä kulutimme odotellen ja toivoen.

Toinen yö kului yhtä rauhallisesti kuin ensimäinenkin. Vihdoinkin tuli tuo niin hartaasti odotettu aamiaistunti, sillä en lainkaan epäillyt löytäväni taaskin leivästä paperilapun. En erehtynytkään. Tähän lappuun oli kirjoitettu seuraavaa:

"Se henkilö, joka teidät on ryöstättänyt, saapuu Beaugén linnaan tänä iltana kello kymmenen. Mutta ystävä, joka harrastaa teidän parastanne, saapuu akkunanne alle kello yhdeksän ja tuo kirjeen isältänne, joka pyytää teidän osottamaan hänelle sitä luottamusta, mitä te ilman tätä kirjettä hänelle tuskin osottaisitte. Polttakaa tämä lappu".

Minä luin uudelleen ja yhä uudelleen tämän kirjeen ja heitin sen sitten tuleen. Käsiala oli minulle vallan vierasta, ja minä tunnustan, etten saattanut lainkaan tietää, keneltä se lappu mahtoi olla.

Me jäimme Gertrudin kanssa arvailemaan. Ainakin sata kertaa riensimme me akkunan ääreen katsomaan, näkyisikö ketään padon luona tai metsän laidassa. Mutta kaikki oli äänetöntä ja autiota.

Noin tunnin kuluttua päivällisestä koputettiin ovellemme. Tämä oli ensi kertaa, jolloin luoksemme pyrittiin muuhun aikaan kuin ateriatunteina. Koska emme voineet sulkea oveamme sisäpuolelta, emme voineet muuta kuin päästää tulija sisälle.

Se oli sama henkilö, joka oli puhutellut meitä jo hevospaareilla ollessamme ja sittemmin linnanpihalla. Hänen kasvojaan en voinut tuntea, sillä aikaisemmin meitä puhutellessaan oli hän ollut naamioitu. Mutta jo ensimäisistä sanoista, jotka hän lausui, minä tunsin hänet äänestä.

Hän jätti minulle kirjeen.

-- Kenen puolesta tulette, hyvä herra? -- kysyin minä.

-- Jos neiti suvaitsee lukea kirjeen, -- vastasi tämä, -- niin saa neiti sen siitä kyllä nähdä.

-- Mutta minä en tahdo lukea tätä kirjettä, koska kerran en tiedä, keneltä se tulee.

-- Neidillä on oikeus tehdä niinkuin neiti vaan haluaa. Minun on käsketty jättämään tämä kirje, ja minä jätän sen tähän teidän jalkainne juureen.

Mies asetti todellakin kirjeen lattialle ja poistui sitten huoneesta.

-- Mitä minä nyt teen? -- kysyin minä Gertrudilta.

-- Jos uskaltaisin antaa neidille neuvon, niin kehoittaisin lukemaan tuon kirjeen. Ehkäpä saamme siitä selville jonkin uhkaavan vaaran, jotta sitten voimme välttää.

Neuvo oli niin älykäs, että minä peruutin aikaisemman päätökseni ja mursin kuoren auki.

Tässä Diana keskeytti hetkeksi kertomuksensa, nousi ylös, avasi pienen piirongin ja otti sieltä esille erään kirjeen.

Bussy silmäili päällekirjoitusta ja luki: Méridorin Dianalle.

Ja katsahtaen nuoreen naiseen hän lisäsi:

-- Tämä on Anjoun herttuan käsialaa.

-- Ah! -- vastasi Diana huoaten. -- Hän ei siis minua pettänytkään!

Kun Bussy epäili ottaa kirjettä esiin, jatkoi Diana:

-- Lukekaa, hyvä herra. Onhan sattuma saattanut teidän tietoonne elämäni tärkeimmät tapahtumat. Minulla ei enää saa olla mitään teiltä salattavaa.

Bussy luki:

'Onneton ruhtinas, jonka sydämeen teidän taivaallinen kauneutenne on syvästi koskenut, saapuu tänä iltana kello kymmenen teidän luoksenne pyytämään anteeksi käyttäytymistään teitä kohtaan, käyttäytymistään, jota hän ei mitenkään muuten voi puolustaa kuin sen voittamattoman rakkauden nimessä, jota hän teitä kohtaan tuntee

_Frans_.'

-- Siis on tämä kirje todellakin Anjoun herttualta? -- kysyi Diana.

-- On, -- vastasi Bussy. -- Se on hänen käsialaansa ja siinä on hänen omakätinen nimikirjoituksensa.

Olisiko hän sitten ehkä vähemmän syyllinen kuin mitä minä olen luullut? -- huokasi Diana.

-- Kuka? Prinssikö? -- kysyi Bussy.

-- Ei, mutta Monsoreaun kreivi.

Nyt Bussy vuorostaan huokasi.

-- Jatkakaa, -- pyysi hän, -- ja me koetamme sitten arvostella oikein sekä ruhtinasta että kreiviä.

Diana jatkoi:

Tämä kirje, jota minulla ei ollut mitään syytä pitää väärennettynä, koska se kaikin puolin soveltui minun omiinkin epäilyksiini, ilmaisi minulle, niinkuin Gertrud jo oli aavistanut, sen vaaran, mikä minua uhkasi, ja teki minulle tuon tuntemattoman ystävän väliintulon sitäkin kalliimmaksi, kun hän isäni nimessä tarjosi minulle apuansa. Minun koko toivoni liittyi niin ollen häneen.

Aloimme uudelleen tähystellä akkunasta, mutta emme havainneet mitään, mikä olisi antanut meille jotain toivoa.

Tuli pimeä. Neljä tai viisi tuntia oli meidän vielä odottaminen, ennenkuin ratkaiseva hetki tulisi, ja me varroimme mitä suurimman tuskan valtaamina.

Noin seitsemän seudussa me näimme hienon sumun nousevan padosta. Mutta tästä sumusta huolimatta me saatoimme erottaa esineet, tai olivat sitten silmämme pimeyteen jo tottuneet.

Kun meillä ei ollut kelloa, emme ajan kulumista varmaan tienneet, mutta yht'äkkiä me näimme metsän laidassa muutamien varjojen liikkuvan. Nuo varjot näyttivät varovasti lähenevän. Kentiespä olisimme pitäneetkin niitä vain näköhermojemme leikittelynä, ellemme olisi kuulleet hevosen hirnuntaa.

-- Ne ovat ystäviämme, -- mutisi Gertrud.

-- Tai on se sitten prinssi, -- sanoin minä.

-- Ooh, prinssikö? -- vastasi hän. -- Hän ei piilottelisi tuolla tapaa.

Tämä huomautus haihdutti epäilykseni ja rauhoitti minua. Meidän tarkkaavaisuutemme yhä jännittyi.

Kohta näimme erään miehen lähestyvän. Minusta näytti siltä että hän erosi erilleen muutamista muista metsän laitaan jääneistä henkilöistä.

Tämä mies meni suoraan venheen luo, irrotti sen, nousi siihen, ja venhe liukui äänettömästi padon yli.

Aina sitä mukaa kuin se läheni kiinnitin minä katsettani voidakseni nähdä pimeyden läpi. Luulin heti tuntevani Monsoreaun kreivin pitkän vartalon ja synkät kasvonpiirteet, ja viimein, kun hän oli vain kymmenen askeleen päässä, en enää lainkaan epäillyt, että se oli hän.

Nyt minä pelkäsin tuota apua miltei yhtä paljo kuin vaaraakin.

Seisoin äänettömänä ja liikkumatta akkunan vieressä, niin ettei hän voinut minua nähdä. Päästyään muurin juurelle kiinnitti hän venheensä erääseen rautarenkaaseen, ja pian näin minä hänen päänsä akkunan tasalla.

Tällöin minä en voinut pidättää hiljaista huudahdusta.

-- Ah, suokaa anteeksi! -- virkkoi Monsoreaun kreivi. -- Minä luulin, että te minua odotitte.

-- On totta, että jotain odotin, hyvä herra, -- vastasin minä. -- Mutta minä en tiennyt, että se olitte te.

Katkera hymyily ilmestyi minun näin sanottuani kreivin kasvoille.

-- Kuka vartioi Méridorin Dianan kunniaa ellen minä ja hänen isänsä?

-- Minulle lähettämässänne kirjeessä te, hyvä herra, ilmoititte saapuvanne tänne isäni nimessä.

-- Aivan niin, hyvä neiti, Ja koska ajattelin, että te minua ehkä epäilisitte, niin lukekaa tästä paroonin lähettämä kirje.

Emme olleet sytyttäneet kynttilöitä, mutta takkavalkean valossa näin minä lukea:

'Rakas Dianani! Monsoreaun kreivi on ainoa, joka voi sinut uhkaavasta vaarasta pelastaa, ja se vaara on äärettömän suuri. Usko itsesi aivan kokonaan hänen huostaansa aivan kuin hän olisi paras ystäväsi, minkä taivas on voinut avuksemme lähettää.

Myöhemmin sanon sinulle, mitä sisimmästä sydämestäni toivoisin sinun tekevän, jotta saisimme hänelle velkamme maksetuksi. Minä olen sinun isäsi ja pyydän sinun uskomaan sanojani, ja pyydän vielä, että olet armelias itsellesi ja isällesi'.

Eihän minulla oikeastaan ollut mitään Monsoreaun kreiviä vastaan. Se vastenmielisyys, jota hän minussa herätti, oli pikemmin vaistomaista kuin mihinkään tosisyihin perustuvaa. Minulla ei ollut häntä vastaan mitään muuta muistuttamista kuin että hän oli tappanut minun hirveni, ja sehän oli jotenkin lievä rikos metsästäjään nähden.

-- Hyvä herra, -- sanoin minä, -- olen lukenut isäni kirjeen. Hän sanoo, että te aiotte viedä minut täältä pois, mutta hän ei sano minne.

-- Minä vien teidät Méridoriin.

-- Saanko minä siis taaskin nähdä isäni?

-- Kahden tunnin kuluttua.

-- Ah, hyvä herra, jos te puhutte totta... Minä keskeytin lauseeni. Kreivi nähtävästikin tahtoi kuulla ajatuksen loppuun.

-- Voitte luottaa minun myötätuntooni, -- lisäsin minä vapisevalla äänellä, sillä minä aavistin, mitä hän tuosta myötätunnosta saattoi odottaa.

-- Hyvä neiti, -- virkkoi nyt kreivi, -- oletteko sitten valmis tulemaan minun mukanani?

Minä katsahdin levottomasti Gertrudiin. Saattoi helposti havaita, etteivät kreivin synkät kasvonpiirteet herättäneet hänessäkään luottamusta.

-- Ajatelkaa, että jokainen minuutti, mikä kuluu, on kalliimpi kuin mitä milloinkaan voitte aavistaa, -- sanoi kreivi. -- Olen jo viipynyt täällä lähes puolen tuntia. Kello on kohta kymmenen, ja silloin saapuu prinssi Beaugén linnaan. Jos hän ehtii saapua, en minä voi muuta kuin panna hyödyttömästi elämäni alttiiksi, elämäni, jonka menettämistä tällä hetkellä en ajattele, sillä toivon nyt vielä voivani pelastaa teidät.

-- Mutta miksi ei isäni ole tullut tänne?

-- Urkkijat ympäröivät teidän isäänne. Hän ei voi astua askeltakaan ilman että saataisiin selville, mihin hän menee.

-- Entä miten on teidän itsenne laita? -- kysyin minä.

-- Mitä minuun tulee, on asia kokonaan toinen. Minähän olen prinssin ystävä ja uskottu.

-- Mutta, hyvä herra, -- huudahdin minä, -- kun te kerran olette prinssin ystävä ja uskottu, niin...

-- Niin petän minä hänet teidän tähtenne. Niin, se on totta. Mutta sanoinhan minä teille äsken myöskin sen, että minä uskallan panna elämäni alttiiksi pelastaakseni teidän kunnianne.

Kreivin sanoissa oli niin vakuuttava ääni, että vaikka minusta olikin kovin vastenmielistä jättäytyä hänen turviinsa, en kuitenkaan tullut väittäneeksi mitään vastaan.

-- Kuulkaa! -- sanoi kreivi. -- Jos vielä epäilette, niin katsokaapas tuonne!

Hän viittasi kädellään ja minä näin joukon ratsastajia, jotka lähenivät linnaa.

-- Mitä nuo ovat? -- kysyin minä.

-- Siinä saapuu Anjoun herttua seurueineen, -- vastasi kreivi.

-- Neiti, neiti! -- huusi Gertrud. -- Siinä tapauksessa meillä ei ole yhtään aikaa hukattavana!

-- Olemme jo kuluttaneet liiaksi kallista aikaa -- virkkoi kreivi. -- Tehkää, jumalan tähden, heti päätöksenne!

Minä horjahdin istumaan muutamalle tuolille. Voimani pettivät.

-- Kuulkaa, -- sanoi kreivi, -- kuulkaa, kuinka ne kolkuttavat portille. Viiden minuutin kuluttua on jo myöhäistä.

Minä koetin nousta, mutta en voinut.

-- Tule auttamaan minua, Gertrud, -- sammalsin.

-- Ah neiti! -- virkkoi tuo tyttö parka. -- Ettekö kuule, että portti avattiin? Ettekö kuule, miten hevosten kaviot tömisevät pihalla?

-- Kuulen, kuulen, -- vastasin minä ja koetin nousta, mutta voimani pettivät.

-- Ah, eikö muussa olekaan vikaa? -- sanoi Gertrud ja sieppasi minut ylös niin keveästi kuin olisin ollut lapsi sekä jätti minut kreivin syliin.

Tuntiessani tämän miehen kosketuksen itseeni minä hätkähdin, niin että olin pudota hänen sylistään veteen. Mutta hän pusersi minua lujasti rintaansa vasten ja laski minut sitten venheeseen. Gertrud tuli perästä.

Nyt huomasin, että huntuni oli pudonnut veteen ja että meidän pakomme ehkä sen avulla saataisiin selville.

-- Huntuni, minun huntuni! -- virkoin minä kreiville. -- Ottakaa pois minun huntuni!

-- Ei, on parempi, että se jää siihen, -- vastasi hän.

Sitten hän tarttui airoihin ja alkoi kiiruusti soutaa.

Samalla havaitsimme, että huoneeseeni ilmestyi valoa ja että siellä ihmishaamuja liikuskeli edestakaisin.

-- Olenko pettänyt teitä, -- lausui Monsoreaun kreivi, -- ja eikö aika jo ollut täpärällä?

-- Kyllä, kyllä, hyvä herra, -- vastasin minä. -- Te olette todellakin minun pelastajani.

Me näimme nyt, että kamariin astui muuan mies, jonka edestä kaikki muut siirtyivät syrjään. Tämä mies tuli avonaisen akkunan luo, kumartui katsomaan siitä alas, huomasi vedessä uiskentelevan hunnun ja päästi huudon.

-- Näettekö nyt, että olin oikeassa jätteessäni hunnun veteen? -- sanoi kreivi. -- Herttua otaksuu teidän heittäytyneen veteen, ja sill'aikaa kun hän teitä sieltä etsityttää on meidän helpompi paeta.

Minua värisytti havaitessani, miten tarkkanäköisesti hän jo edeltäpäin oli tuonkin seikan osannut ottaa lukuun.

Siinä samassa laski venhe rantaan.

15.

Neuvotteluja.

-- Tuskin olimme päässeet maihin, ennenkuin seitsemän tai kahdeksan miestä riensivät meitä vastaan. Ne olivat kreivin saattueeseen kuuluvia, ja niiden joukosta olin minä tuntevinani ne kaksi, jotka olivat kulkeneet paariemme mukana silloinkun ratsastajat, jotka sittemmin veivät meidät Beaugén linnaan, karkasivat kimppuumme. Muuan tallirenki piteli suitsista kahta hevosta, joista toinen oli kreivin musta ratsu ja toinen eräs valkea hepo, minua varten varattu. Kreivi auttoi minua pääsemään satulaan. Gertrud saisi ratsastaa erään palvelijan kanssa samalla hevosella.

Me läksimme eteenpäin täyttä neliä. Minä huomasin kreivin pitelevän ratsuni suitsia, vaikka olinkin hänelle sanonut osaavani aivan hyvin ratsastaa. Mutta hän vaan selitti minulle, että hevoseni oli hieman pelkuri.