Part 10

Mutta Bussy ei nyt ollut tullut vanhoja muistojaan virittääkseen. Hän kulki siis verkalleen eteenpäin, hamuillen porttikäytävässä puoleen ja toiseen, kunnes hän vasemmalta puolelta löysi nuo tutut raput. Siellä hän hetkeksi pysähtyi kahdestakin syystä. Ensiksi tunsi hän polviensa horjuvan ja toiseksi hän luuli erään äänen sanovan:

-- Gertrud, kerro emännällesi, että minä olen täällä ja tahdon häntä tavata.

Nuo sanat kuulostivat niin käskeviltä, ettei niihin ollut vastaansanomista. Hetken kuluttua kuuli Bussy naisäänen vastaavan:

-- Herra on hyvä ja käy salonkiin. Emäntäni tulee sinne pian.

Sitten kuuli Bussy vielä yhden oven suljettavan. Hän ajatteli Remyn laskemia portaita. Hän laski nyt vuorostaan kaksitoista porrasta ja pääsi eteiseen.

Hän muisti nyt käytävän ja kolme ovea ja astui varovasti muutamia askeleita eteenpäin, hapuillen käsillään ympärilleen. Hän löysi jo yhden oven, nähtävästi sen saman, josta tuo tuntematon mies oli kulkenut. Sitten hän kulki eteenpäin ja löysi vielä oven, tunnusteli sitä, ja käteensä osui avain, minkä jälkeen hän, väristen kiireestä kantapäähän asti, väänsi lukon auki ja avasi oven.

Huone, johon Bussy nyt joutui, oli aivan pimeä, lukuunottamatta sitä heikkoa valoa, mikä virtasi sisälle sisempänä olevan salongin puoliavoimesta ovesta. Hän tarkasteli niitä katon ja seinäin osia, joihin tuo heikko valo kohdistui, ja tunsi jälleen ne samat mytologiset kuviot, jotka hän jo kerran ennenkin oli nähnyt. Hän hamuili käsillään ja löysi veistokuvasängynkin. Nyt hänen ei enää tarvinnut lainkaan epäillä. Hän oli tosiaankin samassa huoneessa, jossa eräänä yönä haavotettuna ja vieraanvaraisesti kohdeltuna oli herännyt.

Bussyn sydän löi yhä voimakkaammin, kun hän nyt piiloutui laajan sänkyverhon taa kuunnellakseen. Hän kuuli tuon tuntemattoman miehen kävelevän levottomasti edestakaisin viereisessä huoneessa, väliin äkkiä pysähtyvän ja hampaittensa välistä mutisevan: no, eikö hän koskaan tulekaan?

Pian kuului avautuvan ovi jostain salongin toiselta puolelta. Naisen kevyitä askeleita kuului matolta, silkkihameen kahina osui Bussyn korviin, ja tämä nuori mies kuuli naisäänen pelokkaasti, mutta samalla halveksien puhuvan:

-- Tässä minä olen, hyvä herra. Mitä te taaskin tahdotte minusta?

-- Ho hoo! -- virkkoi Bussy itsekseen. -- Jos tuo herra on rakastaja, niin täytyy minun itseään aviomiestä vilpittömästi onnitella.

-- Hyvä rouva, -- vastasi tuo niin kylmästi vastaanotettu vieras, -- minulla on kunnia ilmoittaa teille, että koska minä huomenna olen pakoitettu matkustamaan Fontainebleauhon, niin tulen viettämään tämän yön täällä.

-- Tuotteko mitään tietoja isästäni? -- kysyi nainen. -- Te muistatte millaisen sopimuksen teimme eilen: kun minä suostuin tulemaan teidän puolisoksenne, niin tapahtui se sillä ehdolla, että joko minun isäni tulisi Parisiin tai saisin minä palata hänen luokseen.

-- Heti kun minä olen palannut takaisin Fontainebleausta, matkustamme me hänen luokseen, sen vakuutan kunniasanallani. Mutta sillävälin...

-- Ei, hyvä herra, älkää sulkekokaan sitä ovea, se on turhaa. Minä en vietä ainoatakaan yötä saman katon alla teidän kanssanne, ennenkuin olen saanut rauhottavat tiedot isäni kohtalosta.

Nainen lausui nämä sanat varmalla äänellä ja puhalsi nyt kimeän vihellyksen pieneen hopeapilliin. Sillä tavalla niihin aikoihin kutsuttiin palvelijoita sisälle.

Samalla avautui se ovi, josta Bussy oli tullut sisään, ja nuoren naisen kamarineitsyt riensi esiin. Hän oli kookas ja tanakkatekoinen maalaistyttö, joka jo näytti odottaneen tätä emäntänsä kutsumusta saapuakseen heti paikalle.

Salonkiin astuessaan hän jätti oven selko selälleen. Huoneeseen, jossa Bussy oli, tuli siten yhä enemmän valoa, ja hän havaitsi nyt akkunain välissä olevan muotokuvan.

-- Gertrud, -- lausui nainen, -- sinä et saa mennä nukkumaan, vaan on sinun oltava minun läheisyydessäni, niin että voit kuulla, kun sinua huudan.

Kamarineitsyt poistui.

Bussy hiipi hiljaa ovelle tarkastellakseen oven ja seinän välisestä raosta. Mutta niin hiljaa kuin hän menikin, narahti lattia hänen jalkainsa alla juuri samana hetkenä, jolloin hän ryhtyi raosta tähystelemään.

Narinan kuultuaan kääntyi nainen ympäri, ja Bussy tunsi muotokuvassa näkemänsä naisen, unelmainsa hengettären.

Vaikkei mies mitään kuullutkaan, käännähti kuitenkin hänkin ympäri. Ja Bussy tunsi miehen Monsoreaun kreiviksi.

-- Ahaa! -- virkkoi Bussy itsekseen. -- Valkea tamma... ryöstetty nainen... kaikesta päättäen saan olla jonkin kauhean jutun todistajana.

Bussy näki naisen seisovan kalpeana ja halveksuvin ryhdein. Monsoreau oli istuutunut: hän ei ollut kalpea, vaan kellervänvihreä, hän polki jalkaansa lattiaan ja pureksi kynsiään.

-- Hyvä rouva, -- virkkoi viimein Monsoreaun kreivi, -- ei enää halunne teeskennellä minulle olevansa vainottu uhri. Olette Parisissa, olette minun talossani. Ja vieläkin enemmän: te olette Monsoreaun kreivitär, minun vaimoni.

-- Kun minä kerran olen teidän vaimonne, niin miksi te sitten kieltäydytte viemästä minua isäni luo? Miksi sitten yhäkin pidätte minua piilossa maailman silmiltä?

-- Oletteko sitten unohtanut Anjoun herttuan, hyvä rouva?

-- Tehän olette vakuuttanut, ettei minulla, kun minä kerran olisin tullut teidän vaimoksenne, enää olisi mitään pelättävää hänen puoleltaan.

-- Hyvä rouva, minun on edelleenkin oltava varovainen.

-- Hyvä! Järjestäkää nuo varovaisuustoimenpiteenne ja tulkaa sitten takaisin.

-- Diana, -- virkkoi kreivi, jonka viha nähtävästi yhä yltyi, -- Diana, älä laske leikkiä pyhästä avioliitosta. Annan sinulle sen neuvon.

-- Laittakaa asiat siihen kuntoon, hyvä herra, ettei minun tarvitse epäillä miestä, ja minä tulen pitämään avioliittoa kunniassa.

-- Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että minun olisi toiminnallani pitänyt saavuttaa teidän täydellinen luottamuksenne.

-- Enpä luule, että teidän menettelytapaanne olisi johtanut yksistään osanottavaisuutenne minun parhaakseni. Ainakin on sattuma teitä suuresti auttanut.

-- Ah! Tämä on jo liian paljo! -- huudahti kreivi. -- Minä olen omassa talossani, te olette minun vaimoni, ja tulkoonpa teille vaikka itse helvetti avuksenne, niin kuulutte te sittenkin tänä yönä minulle.

Bussy vei kätensä miekankahvaan ja astui askeleen eteenpäin, mutta Diana ei antanut hänelle aikaa astua sisälle.

-- Kuulkaa, -- lausui Diana ja veti tikarin esiin pukimensa liepeistä, katsokaahan, miten minä teille vastaan.

Näin sanoen hän syöksähti siihen huoneeseen, jossa Bussy oli, paiskasi oven kiinni, pani sen hakaan ja, Monsoreaun uhkaillessa ja ovelle kolkuttaessa virkkoi:

-- Te tunnette minut, hyvä herra, ja jos rikotte ovesta pienenkään palasen, niin tapaatte minut kuolleena kynnykseltä.

-- Olkaa levollinen, hyvä rouva, -- kuiskasi Bussy, sulkien Dianan syliinsä, -- te saatte puolestanne kostajan.

Diana oli päästämäisillään huudon, mutta hän oivalsi, että ainoa vaara saattoi uhata häntä vain oman miehensä taholta. Hän senvuoksi pysyi vaiti, vaikka vapisi rajusti.

Monsoreaun kreivi polki mieletönnä lattiaa, mutta kun hän epäilemättäkin oli vakuutettu siitä, että Diana panisi uhkauksensa täytäntöön, poistui hän viimein salongista ja löi oven mennessään kiinni. Sinne sisälle kuului, että hän lähti tiehensä koko talosta, kulkien rappuja alas.

Hyvä herra, -- lausui nyt Diana, irrottautuen Bussyn käsivarsista ja vetäytyen askeleen taaksepäin, -- kuka te olette ja miten te olette tullut tänne?

-- Rouvani, -- vastasi Bussy, avasi salongin oven ja polvistui Dianan eteen, -- olen sama mies, jonka hengen te olette pelastanut. Miten voisittekaan luulla, että minä olen tunkeutunut tänne jossakin pahassa tarkoituksessa tai että olisin suunnitellut jotain teidän kunniaanne vastaan?

Salongista tuleva valohohde valaisi nyt nuoren miehen kasvonpiirteitä, ja Diana tunsi hänet heti.

-- Oi, tekö täällä, hyvä herra! -- huudahti hän ja pusersi käsiään yhteen. -- Te täällä! Oletteko sitten kuullut kaiken?

-- Olen, sen pahempi, hyvä rouva.

-- Mutta kuka te sitten olette?

-- Hyvä rouva, minä olen Clermontin Ludvig, Bussyn kreivi.

-- Tekö tuo urhokas Bussy! -- huudahti Diana teeskentelemättä ja aavistamatta, miten suurta riemastusta tuo hänen huudahduksensa nuoren miehen sielussa herätti.

-- Ah, Gertrud, -- jatkoi hän, kääntyen kamarineitsyensä puoleen, joka oli kuullut emäntänsä jonkin kanssa puhelevan ja kauhuissaan rientänyt sisälle, Gertrud, minun ei enää tarvitse pelätä mitään, sillä tästä hetkestä lähtien uskon kunniani Ranskan urhoollisimman ja ritarillisimman aatelismiehen käsiin.

Sitten hän ojensi kätensä Bussylle ja virkkoi: -- Nouskaa ylös, hyvä herra. Minä tiedän, kuka te olette. Nyt täytyy teidän vuorostanne saada tietää, kuka minä olen.

14.

Kuka oli Diana de Méridor.

Bussy nousi ylös onnen hurmaamana ja astui Dianan seurassa siihen samaan salonkiin josta Monsoreaun kreivi juuri äsken oli lähtenyt.

Hän katseli Dianaa ihaillen ja kummastellen. Hän ei ollut rohjennut uskoa, että se nainen, jota hän etsi, voisi kestää vertailua hänen unelmainsa naisen kanssa, ja kuitenkin hän nyt havaitsi todellisuuden kohoovan vielä yläpuolellekin kaiken sen, jota hän oli pitänyt pelkkänä mielikuvana.

Diana oli kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuoden ikäinen ja oli siis nuoruutensa ja kauneutensa ensi kukoistuksessa. Ei saattanut erehtyä Bussyn katseen ilmeistä. Diana havaitsi hänen ihailevan itseään, eikä hän rohjennut häiritä Bussyn tunteita.

Lopulta katsoi Diana parhaaksi katkaista tämän vaitiolon.

-- Hyvä herra, -- lausui hän, -- te olette vastannut minun toiseen kysymykseeni, mutta ette toiseen. Minä kysyin teiltä, kuka te olitte, ja te olette sen minulle sanonut. Mutta minä kysyin teiltä myöskin, kuinka te tänne tulitte, ja tähän kysymykseen te ette ole vastannut.

-- Rouvani, -- vastasi Bussy, -- niistä muutamista sanoista, jotka sain selville teidän keskustelustanne herra de Monsoreaun kanssa, olen havainnut, että syyn minun täällä olooni aivan yksinkertaisesti selittää se kertomus, jonka te ystävällisesti olette luvannut minulle jutella. Ettekö minulle juur'ikään sanonut, että minä saisin tietää, kuka te olette?

-- Sanoin kylläkin, kreivi. Minä olen kertova teille kaikki, -- vastasi Diana. -- Teidän nimenne on jo riittävä luottaakseni teihin, sillä olenpa useinkin kuullut mainittavan tätä nimeä, kun on ollut kysymys urhoollisesta ja ritarillisesta miehestä, jolle voi uskoa kaikkensa.

Bussy kumarsi.

-- Eräistä kuulemistanne sanoista, -- jatkoi Diana, -- olette jo ehkä käsittänyt, että minä olen parooni de Méridorin tytär, erään anjoulaisen vanhimman ja jaloimman nimen ainoa perijätär.

-- Olenpa, -- virkkoi Bussy, -- kuullut puhuttavan eräästä parooni de Méridorista, joka Pavian taistelussa olisi voinut pelastua, mutta joka, saatuaan tietää, että kuningas oli vankina, jätti miekkansa espanjalaisille ja pyysi saada seurata Frans I:tä Madridiin. Hän ei eronnut kuninkaasta ennenkuin sai palata Ranskaan neuvottelemaan kuninkaan lunnaista.

-- Hän oli minun isäni, hyvä herra, ja jos te milloin satutte astumaan Méridorin linnan suureen saliin, niin näätte siellä tuon uskollisuuden muistomerkkinä Leonardo da Vincin maalaaman kuningas Frans I:sen muotokuvan.

-- Ah! -- huomautti Bussy. -- Siihen aikaan ymmärsivät ruhtinaat palkita uskollisia palvelijoitaan.

-- Espanjasta palattuaan isäni meni naimisiin. Hänen kaksi ensimäistä lastaan, kaksi poikaa, kuoli, ja se tuotti isälleni suuren surun, sillä hän siten kadotti nimensä jatkumisen toivon. Kuningaskin kuoli pian. Silloin isäni tuska muuttui toivottomuudeksi. Muutamien vuosien kuluttua siirtyi hän pois hovista ja meni puolisoineen Méridorin linnaan. Siellä synnyin minä kymmenen vuotta veljieni kuoleman jälkeen.

Kaikki isäni rakkaus kohdistui nyt minuun. Hänen tunteensa minua kohtaan ei ollut hellyyttä, se oli jumaloimista. Kolmen vuoden kuluttua syntymisestäni kuoli äitini. Se oli uusi, kauhea isku isälleni.

Minä kasvoin ja vaurastuin hänen hoivissaan. Minä olin hänelle kaikki kaikessa, ja hän oli minulle samoin. Niin tulin kuudentoista vuoden vanhaksi aavistamattakaan, että oli olemassa toinenkin maailma kuin se, jossa elin isäni, joutsenieni ja turtturikyyhkyisieni parissa, ajattelematta, että tämä rauhallinen elämä milloinkaan voisi lakata, ja tietystikin sitä koskaan toivomatta.

Méridorin linnaa ympäröivät joka puolelta laajat metsät, jotka omisti Anjoun herttua. Niissä vilisi runsaasti metsäpeuroja, metsäkauriita ja hirviä, joita ei kukaan ajatellutkaan häiritä ja jotka, kun ne saivat olla kokonaan rauhassa, viimein tulivat aivan kesyiksi. Muutamat niistä tunsivat minun ääneni, niin että ne juoksivat luokseni, kun minä niitä huusin. Niiden joukossa oli muuan naarashirvi, Daphne, joka oli niin kesy, että söi minun kädestäni.

Muutamana keväänä ei sitä näkynyt kokonaiseen kuukauteen. Minä luulin sen kuolleen ja itkin sitä kuin hyvää ystävääni, kun sitten eräänä päivänä näin taas saman hirven kahden pikku vasikan seurassa. Aluksi nuo pienokaiset minua pelkäsivät, mutta nähtyään emänsä nuolevan kättäni ymmärsivät ne, ettei niiden tarvinnut mitään pelätä, ja tulivat nekin vuorostaan luokseni.

Samoihin aikoihin levisi huhu, että Anjoun herttua oli lähettänyt jonkin varakuvernöörin provinssin pääkaupunkiin. Muutamain päiväin perästä saatiin tietää, että tämä jo oli saapunutkin ja että hän oli kreivi de Monsoreau.

Oi, miksi tuntui tuo nimi niin epämiellyttävältä minun korvissani ja silloin kun kuulin sitä ensi kertaa lausuttavan? En voi selittää tätä tuskallista mielenliikutusta muuksi kuin aavistukseksi.

Kului kahdeksan päivää. Ympäristössä puhuttiin hyvin eri tavalla tästä Monsoreaun kreivistä. Eräänä aamuna kajahtivat metsässä metsästystorvet ja koirain haukunta. Minä juoksin aina puiston kalleriportille asti ja ehdin juuri parahiksi näkemään, miten minun Daphneni salamannopeudella kiiti ohitse, liuta koiria perässään. Vasikat juoksivat mukana.

Heti sen jälkeen näin miehen ratsastavan mustalla ratsulla samaan suuntaan. Hän oli herra de Monsoreau.

Minä huusin, olisin tahtonut pyytää armoa tuolle suojattiraukalleni, mutta hän joko ei kuullut minun ääntäni tai ei siitä välittänyt, niin metsästysinnon vallassa kun oli.

Lainkaan ajattelematta sitä, miten levottomaksi saisin isäni, jos hän saisi tietää poissaoloni, juoksin samalle suunnalle, minne olin nähnyt miehen ratsastavan. Toivoin kohtaavani kreivin itsensä tai jonkin hänen seuralaisensa pyytääkseni heitä lakkaamaan hirveni ahdistamisesta. Tietämättä minne menin juoksin näin puolen liöötä [lieue (lue: liöö) on vanha ranskalainen tiemitta, vastaten tavallisimmin noin 4,5 kilometriä. Suoment.]. Olin kadottanut näkyvistäni sekä hirven, koirat että metsästäjän. Kohta en enää kuullut koirain haukuntaakaan. Vaivuin erään puun juurelle ja aloin itkeä. Hetken kuluttua kuuluivat metsästäjät lähenevän. Nousin heti ylös ja riensin sinnepäin, mistä kuulin ääniä.

Eräässä metsän aukossa näin tosiaankin Daphneparan huohottaen juoksevan ohitseni. Sillä oli nyt ainoastaan toinen vasikkansa mukanaan. Toinen oli nähtävästi uupunut ja joutunut koirain revittäväksi.

Emä itsekin näytti väsyneeltä. Sen ja koirain välinen matka oli sama kuin ensi kerrallakin. Hirven juoksu oli muuttunut epätasaiseksi hypinnäksi, ja ohi rientäessään se surullisesti vaikeroi.

Turhaan huusin kaikin voimin. Herra de Monsoreau ei nähnyt mitään muuta kuin takaa-ajamansa eläimen, ja hän ratsasti eteenpäin ehkä vieläkin nopeammin kuin ensi kerralla.

Hänen takanaan näkyi kolme tai neljä metsästyspalvelijaa, jotka torvin ja huudoin yllyttivät koiria. Metsästysseurue kiiti ohitse kuin myrskytuuli ja katosi metsään.

Olin epätoivoissani, mutta pian aloin toivoa, että seurue vielä kolmannenkin kerran kulkisi ohitseni. Kuljin senvuoksi pientä polkua myöten, jonka tiesin johtavan Beaugén linnaan. Tämä linna oli Anjoun herttuan oma, ja oli sinne matkaa isäni linnasta lähes kolme liöötä. Se tuli piakkoin näkyviini, ja vasta nyt minä muistin, että olin kävellyt nuo kolme liöötä, että olin yksin ja että kotini oli verrattain kaukana.

Myönnän, että minut valtasi jonkinlainen epävarma levottomuudentunne ja että minä tällöin ajattelin vain menettelyni varomattomuutta ja sopimattomuutta. Kuljin erään padon reunustaa, sillä aioin pyytää puutarhurin, joka usein oli antanut minulle kukkia, kun olin ollut siellä isäni keralla, saattamaan itseäni kotiin, mutta silloin taas kuulin metsästysseurueen lähenevän. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan. Melu kasvoi, ja minä unohdin kaiken muun. Melkein samalla hetkellä näin naarashirven syöksähtävän metsästä esiin padon toiselta puolen. Se oli nyt yksinään, sillä se jo oli kadottanut toisenkin vasikkansa. Veden näkeminen näytti antavan sille lisää voimia. Se syöksyi patoon kuin tahtoen tulla minun luokseni.

Alussa hirvi ui jotenkin reippaasti. Minä katselin sitä kyyneleet silmissä ja melkein yhtä paljo henkeä pidättäen kuin se itsekin. Mutta vähitellen sen voimat väsyivät, jota vastoin koirat, jotka nyt olivat päässeet niin likelle saalistaan, näyttivät kaksin verroin ponnistavan voimiaan. Pian ne hirven saavuttivatkin. Samana hetkenä ilmestyi herra de Monsoreau metsän reunaan. Hän hyppäsi hevosensa selästä maahan ja juoksi padon luo. Minä ponnistin kaikki voimani huutaakseni ojennetuin käsin: armahtakaa eläintä! Ihan varmasti hän kuuli minun huutoni, sillä hän kääntyi ympäri, ja minä näin hänen hyppäävän veneeseen, jonka hän oli irrottanut ja jolla hän nyt nopeasti läheni hirviparkaa. Olin aivan varma siitä, että herra de Monsoreau riensi täyttämään toivomustani, kun äkkiä näinkin hänen vetävän esiin metsästysveitsensä: sen leveä terä välähti auringonpaisteessa, ja minulta pääsi huuto, sillä hän oli iskenyt aseen kahvaa myöten eläimen kaulaan. Verivirta pulpahti haavasta ja punasi veden. Hirviparka päästi valittavan äänen, kohosi miltei pystyyn vedenpinnan yläpuolelle ja kaatui sitten kuoliaana veteen.

Minulta pääsi huuto miltei yhtä surkea kuin Daphnelta ja minä nyykähdin taintuneena siihen padon reunalle.

Kun taas tuntoihini tulin, niin havaitsin makaavani Beaugén linnassa. Isäni, joka oli haettu paikalle, oli itkien vieressäni istumassa.

Seuraavana päivänä sain palata takaisin Méridoriin, missä en kuitenkaan kolmeen neljään päivään kyennyt lähtemään huoneestani.

Neljäntenä päivänä ilmoitti isäni minulle, että koko minun sairastamiseni ajan oli herra de Monsoreau, joka oli nähnyt minua pyörtyneenä kannettavan pois, joka päivä tullut tiedustelemaan minun terveydentilaani. Hän oli ollut ihan onneton saatuaan tietää, että hän vasten tahtoaan oli joutunut tähän tapahtumaan syypääksi, ja oli anonut lupaa saada pyytää minulta anteeksi, ilmoittaen, ettei hän rauhoittuisi ennenkuin saisi kuulla tuon anteeksiannon minun omasta suustani.

Olisihan näyttänyt kovin omituiselta, jos minä olisin kieltäytynyt häntä vastaanottamasta. Vastenmielisyydestäni huolimatta en voinut hänen pyyntöänsä kieltää.

Päivää myöhemmin hän sitten saapui. Minä oivalsin oman asemani naurettavuuden, sillä onhan metsästäminen huvia, johon naisetkin usein ottavat osaa. Se siis olinkin minä, jonka tavallani tulin pyytää anteeksi tuo omituinen mielenliikutukseni, osottaessani niin suurta hellyyttä Daphneparkaa kohtaan. Nyt tuli kreivin vuoro teeskennellä epätoivoaan, ja parikymmentä kertaa hän kunniansa kautta vakuutti, että jos hän olisi osannut aavistaakaan, miten suurta hellyyttä minä hänen uhriansa kohtaan tunsin, olisi hän ilomielellä eläimen säästänyt. Nuo selittelyt eivät kuitenkaan tehneet minuun lainkaan vakuuttavaa vaikutusta, ja kreivi poistui luotani ymmärtämättä sitä, mitä minä hänestä sydämessäni ajattelin.

Poistuessaan hän pyysi isältäni luvan saada pian palata takaisin. Hän oli syntynyt Espanjassa ja saanut kasvatuksensa Madridissa, ja isääni huvitti keskustella hänen kanssaan siitä maasta, jossa hän itsekin niin kauvan oli oleskellut. Sitäpaitsi oli kreivi syntyisin hyvästä perheestä, oli maakunnan varakuvernöörinä ja vielä, mikäli kerrottiin, Anjoun herttuan suosikki. Isälläni ei niin ollen ollut mitään syytä kieltää häneltä tuota hänen pyyntöään.

Tästä hetkestä alkaen hävisi minulta ellei juuri onneni, niin ainakin rauhani. Piakkoin havaitsin, minkä vaikutuksen olin kreiviin tehnyt. Alussa hän kävi vain kerran viikossa, mutta pian kahdesti, ja viimein hän tuli joka päivä. Minä näin, että isäni oli huvitettu hänen puheistaan, jossa aina oli jotain hyvin järkevää. En luullut tarvitsevani olla tyytymätön, sillä mitäpä minulla olisi ollutkaan valittamista? Kreivi oli minulle kohtelias kuin rakastetulleen ja arvokas kuin jos olisin ollut hänen oma sisarensa.

Eräänä aamuna tuli isäni luokseni tavallista vakavamman näköisenä, mihin kuitenkin näytti sisältyvän jonkinlainen tyydytyksen tunne.

-- Lapseni, -- virkkoi hän minulle, -- olethan, aina vakuuttanut olevasi onnellinen, jollei sinun tarvitse minusta erota?

-- Ah, isäni! -- huudahdin minä. -- Tiedäthän, että se on minun sisin toivomukseni!

-- Se on hyvä, Dianani! -- jatkoi hän ja kumartui suutelemaan minun otsaani. Vain sinusta itsestäsi riippuu tämän toiveesi toteutuminen.

Minä aavistin, mitä hänellä oli minulle sanomista, ja menin niin kauhean kalpeaksi, että hän vetäytyi takaperin ennenkuin ehti huulillaan koskettaa minun otsaani.

-- Diana, lapseni! -- huudahti hän. -- Oi jumalani, mikä sinulle tuli?

-- Herra de Monsoreau, eikö niin? -- änkytin minä.

-- Niin, minkävuoksi ei? -- kysyi hän hämmästyneenä.

-- Oi, ei milloinkaan, isä, jos vähääkään lastanne rakastatte, ei milloinkaan!

-- Diana rakkahin, -- lausui hän nyt, -- kuinka minä voisinkaan sinua mihinkään pakoittaa. Tiedäthän, että minä vain sinua pyydän. Ajattele yhden viikon aika asiaa, ja jos, kahdeksan päivän kuluessa...

-- Oi, ei, ei! -- huudahdin minä. -- Se on tarpeetonta. Ei kahdeksaa päivää, ei kahdeksaa tuntia, ei ainoatakaan minuuttia. Ei, ei, oi, ei!

Minä ratkesin itkemään.

Isäni lohdutteli minua. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt minun itkevän sillä lailla, hän sulki minut syliinsä ja yhä lohdutellen lupasi kunniasanallaan, ettei hän enää milloinkaan puhuisi tästä naimiskaupasta.

Kuukauden ajan herra de Monsoreau todellakin pysyi poissa, enkä minä kuullut hänestä edes puhuttavan, kun isälleni ja minulle eräänä aamuna lähetettiin kutsu saapua suuriin juhliin, jotka herra de Monsoreau aikoi järjestää Anjoun herttuan kunniaksi. Herttuaa varrottiin vieraaksi siihen maakuntaan, jonka nimellä häntä itseäänkin kutsuttiin. Juhlat pidettäisiin Angersin kaupungintalolla.

Kirjeen mukana seurasi personallinen kutsu myöskin prinssiltä. Tämä kirjoitti isälleni muistavansa muinoin nähneensä hänet kuningas Henrikin hovissa, ja että hänelle taaskin olisi mieluista hänet nähdä.

Ensin tunteeni sanoi minulle, että minun oli pyydettävä isäni kieltäytymään kutsuista, ja varmasti olisin saanutkin hänen taipumaan, jos kutsu olisi tullut vain herra de Monsoreaulta. Mutta prinssilläkin oli kutsussa osansa, eikä isäni rohjennut loukata hänen korkeuttaan kieltäytymällä juhlaan saapumasta. Menimme siis näihin pitoihin. Herra de Monsoreau otti meidät vastaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän kohteli minua samoinkuin kaikkia muitakin naisia, ja minä tunsin olevani onnellinen sen johdosta, etten minä hänen puoleltaan joutunut minkään erityisen huomaavaisuuden esineeksi.

Mutta lainkaan samanlainen ei ollut asia Anjoun herttuaan nähden. Jo alussa hän kiinnitti katseensa minuun. Minä tunsin sen katseen kiusaavan itseäni. Ja selittämättä isälleni syytä, miksi halusin päästä pois tanssiaisista, pyysin sitä häneltä niin kauvan, että me vihdoin läksimme ennen muita.

Kolmen päivän kuluttua ilmestyi Monsoreaun kreivi Méridoriin. Näin hänet kaukaa ja vetäydyin omaan kamariini.

Pelkäsin, että isäni kutsuisi minua, mutta sitä hän ei tehnyt. Puoli tuntia myöhemmin näin herra de Monsoreaun ratsastavan tiehensä, eikä kukaan ollut ilmoittanut minulle hänen käynnistään. Ja vieläkin enemmän: ei edes isäni maininnut minulle hänestä. Luulin vain huomaavinani, että hän tämän käynnin jälkeen oli entistäänkin vakavampi.