Part 1

E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work. Volume II: see https://www.gutenberg.org/ebooks/56493

MONSOREAUN KREIVITÄR I

Historiallinen romaani

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Suomennos.

Porissa, Otto Andersin'in kustannuksella, 1912.

Otto Andersin'in kirjapainossa.

SISÄLLYS:

1. Saint-Luc'in häät. 2. Saint-Luc'in häät (jatkoa). 3. Se joka avaa portin, ei aina astukaan siitä sisälle. 4. Unta on joskus hyvin vaikea erottaa todellisuudesta. 5. Vastanaineet. 6. Vastanaineet (jatkoa). 7. Miten kuningas vietti illan. 8. Kuninkaan kääntymys. 9. Kuningas pelkää sitä, että on ollut pelkuri, ja Chicot pelkää tulevaa pelkoansa. 10. Kuinka Herran ääni erehtyi ja puhui Chicot'ille, vaikka luulikin puhuvansa kuninkaalle. 11. Bussyn tutkimukset. 12. Mikä Bryan de Monsoreau oli miehiään. 13. Miten Bussy taas löysi sekä valokuvan että sen henkilön, jota kuva esitti. 14. Kuka oli Diana de Méridor. 15. Neuvotteluja. 16. Avioliitto. 17. Avioliitto (jatkoa). 18. Henrik III:nen tapa matkustaa. 19. Veli Gorenflot. 20. Yö luostarikirkossa. 21. Lisää seikkailuja. 22. Muuan sukutietolöytö. 23. Matkatoveri. 24. Lapseton ukko. 25. Talo Saint-Antoinen kadun varrella. 26. Isä ja tytär. 27. Gorenflot'in herääminen. 28. Gorenflot'in mietelmät. 29. Gorenflot ratsastaa aasilla. 30. Enemmän seikkailuja matkalla. 31. "Kultaisen joutsenen" ravintola. 32. Munkki ripittää asianajajaa, ja päinvastoin. 33. Taistelu. 34. Anjoun herttua. 35. Chicot ja kuningas.

1.

Saint Luc'in häät.

Palmusunnuntaina vuonna 1578 vietettiin loistavaa juhlaa siinä upeassa palatsissa, jonka Montmorencyn kuuluisa perhe äskettäin oli rakentanut. Tämä perhe oli sukua kuninkaallisille ja senvuoksi se kaikessa kilpailikin ruhtinaallisten sukujen kanssa. Kuningas Henrik III:nen suosikki Francois d'Epinay de Saint-Luc oli tänä päivänä mennyt naimisiin Jeanne de Cossé-Brissac'in kanssa, ja juuri sen johdosta juhla oli järjestetty.

Päivällinen oli syöty Louvressa, ja kuningas, joka hyvin vastenmielisesti oli antanut suostumuksensa tähän avioliittoon, oli juhlien aikana hyvin ankaran näköinen, mikä ei lainkaan soveltunut tuon iloisen juhlan henkeen, ja hänen musta pukunsakin oli täydellisessä sopusoinnussa katkerain kasvonpiirteitten kanssa. Tämä kuninkaan vakavuus herätti kaikissa läsnäolevissa synkkiä tunteita, varsinkin nuoressa morsiamessa, johon kuningas heitti jotenkin ystävällisiä silmäyksiä.

Kuitenkaan ei kukaan ihmetellyt tätä kuninkaan synkkää katsantoa juhlain kestäessä, syynä siihen oli muuan niistä hovisalaisuuksista, joita kaikki mitä varovimmin koettavat karttaa, niinkuin purjehtija kiertää vedenalaisia kareja, joihin alus, jos se niihin törmää, ehdottomasti tuhoutuu.

Päivällinen oli juuri lopetettu, kun kuningas äkkiä nousi ylös, ja kaikkien muidenkin täytyi seurata hänen esimerkkiään, niidenkin, jotka vielä olisivat tahtoneet nauttia pöydän antimista. Saint-Luc loi nyt pitkän katseen nuoreen vaimoonsa, ikäänkuin senkautta rohkeutta saadakseen. Sitten hän lähestyi kuningasta ja virkkoi:

-- Suvainneeko teidän majesteettinne osottaa minulle armon kunnioittamalla läsnäolollanne niitä tanssiaisia, jotka minä tänä iltana aion teidän kunniaksenne toimeenpanna Montmorencyn palatsissa?

Synkkämielisen ja harmistuneen näköisenä käännähti Henrik III ympäri, mutta kun kerran tuo syväänkumarteleva Saint-Luc oli esittänyt pyyntönsä ylen rukoilevin äänin ja katsein, vastasi kuningas kuitenkin:

-- Kyllä, herraseni, me tulemme, vaikka te tosin ette ansaitsekaan tätä meidän ystävyytemme osotusta.

Rouva de Saint-Luc kiitteli nöyrästi kuningasta; mutta Henrik käänsi hänellä selkänsä, lausumatta kohteliasta sanaakaan.

-- Mitä onkaan kuninkaalla sinua vastaan? kysyi nyt nuori vaimo puolisoltaan.

-- Rakas ystäväni, vastasi Saint-Luc, sitten myöhemmin, kunhan tuo ankara viha on ehtinyt haihtua, minä sen sinulle sanon.

-- Mutta onko varmaa, että se lainkaan haihtuu? huomautti Jeanne.

-- Sen täytyy haihtua, vastasi sulhanen.

Neiti de Brissac ei vielä tarpeeksi kauvan ollut ollut rouva de Saint-Luc'ina, jotta olisi tahtonut olla itsepäinen. Hän tukahutti senvuoksi uteliaisuudentunteensa ja päätti lykätä kysymystensä tekemisen sopivampaan aikaan, jolloin hän kyllä pakoittaisi Saint-Luc'in niihin vastaamaan.

Montmorencyn palatsissa odoteltiin Henrik III:nen saapumista juuri sillä hetkellä, josta tämä kertomuksemme alkaa. Kello oli yksitoista, eikä kuningasta vielä kuulunut.

Saint-Luc oli kutsunut näihin tanssiaisiin niin hyvin kuninkaan ystävät kuin omatkin miehensä. Hän oli lähettänyt kutsun myöskin prinsseille ja näiden ystäville, etupäässä Alenconin herttualle, josta nyttemmin Henrik III:nen noustua valtaistuimelle, oli tullut Anjoun herttua. Mutta tämä herttua ei ollut saapunut edes Louvreen, ja näytti siltä, ettei hän ilmestyisi näihinkään Montmorencyn palatsissa pidettäviin tanssiaisiin.

Navarran kuningas ja kuningatar oleskelivat Béarnissa ja olivat ilmi riidassa kuninkaan kanssa, syystä että olivat käyneet hugenottien etunenään. [Hugenotit = protestanttisuuteen kallistuva uskonlahko. Suoment. muist.]

Niinkuin tavallista oli, kuului myöskin Anjoun herttua vastustuspuolueeseen, mutta se ei tapahtunut julkisesti, vaan salassa ja siten, että hän aina piiloutui ystäviensä selän taakse.

Oli itsestään ymmärrettävissä, että herttuan seurapiiriin kuuluvat jalosukuiset olivat alituisessa epäsovussa niiden jalosukuisten kanssa, jotka elivät kuninkaan suojassa ja lähettyvillä, ja siitä johtui, että ainakin pari kertaa kuukaudessa taisteltiin kaksintaisteluja, joissa useinkin joku surmattiin tai vaikeasti haavotettiin.

Medicin Katarina oli päässyt toiveittensa perille. Hänen rakkain poikansa oli noussut sille valtaistuimelle, jota Katarina oli tavoitellut tälle pojalleen tai oikeammin sanoen itselleen, ja hän hallitsikin poikansa nimessä, vaikka teeskentelikin kääntyneensä kokonaan pois näistä maallisista ja antautuneensa huolehtimaan yksinomaa sielunsa autuudesta.

Saint-Luc, ollen itsekin kovin levoton sen johdosta, ettei kuninkaallisia alkanut kuulua, koetti kuitenkin rauhoittaa appeansa, joka oli miltei pois suunniltaan tuosta uhkaavasta epäsuosiosta. Varmasti vakuutettuna, kuten muutkin, kuningas Henrikin ystävyydestä Saint-Luc'ia kohtaan, hän oli luullut naittavansa tyttärensä kuninkaan suosikille, ja kuitenkin alkoi nyt näyttää siltä kuin olisikin hänen vävypoikansa epäsuosioon joutunut aatelismies. Saint-Luc koetti kaikin tavoin tyynnyttää, vaikkei itsekään ollut tyyni, ja hänen ystävänsä Maugiron, Schomberg ja Quélus tuota hermostuneisuutta vielä liehakoivilla valituksillaan lisäsivät.

-- Voi, rakas ystäväni, virkkoi Quélus, luulenpa tosiaankin, että sinä tällä kertaa olet hukassa. Kuningas on sinulle vihoissaan siitä, että olet nauranut hänen neuvoskunnalleen, ja herttua sen johdosta, että olet nauranut hänen nenälleen.

-- Ei suinkaan, vastasi Saint-Luc; kuningas ei voi saapua siitä syystä, että hän on tehnyt toivioretken erääseen Vincennermetsässä sijaitsevaan luostariin, ja herttua pysyy kotonaan, koska hän on rakastunut erääseen naiseen, jota en muistanut kutsua näihin juhliin.

-- Mutta, väitti Maugiron, etkö huomannut kuninkaan katsetta päivällisten aikana? Oliko se sopusoinnussa pyhiinvaellusretken kanssa? Mitä Anjoun herttuaan tulee, niin onhan mahdollista, että olet oikeassa, mutta mikseivät hänen ystävänsä voisi saapua? Näetkö heitä täällä ainoatakaan? Et, et edes Bussya, tuota kerskailijaa.

-- Niinpä niin, hyvät herrat, huomautti Brissac'in herttua ja pudisteli murheellisena päätään, minusta tämä tuntui täydelliseltä epäsuosiolta. Voi, hyvä jumala, millä tavalla onkaan minun perheeni, joka aina on ollut kuninkuudelle uskollinen, saattanut vihastuttaa kuninkaan? -- Näin sanoessaan kohotti tuo vanha hovimies epätoivoissaan molemmat kätensä taivasta kohti.

Nuoret herrat katselivat Saint-Luc'ia ja nauroivat ääneen, ja se yhä enemmän liikutti marsalkkaa. Ajatuksiinsa vaipuneena kysyi morsian itseltään, millä tavalla Saint-Luc oli voinut loukata kuningasta.

Saint-Luc sen tiesi, ja juuri siitä syystä hän oli kaikista levottomin.

Äkkiä kuului salin ovelta huuto: Kuningas tulee.

-- Ah! huudahti marsalkka iloissaan, nyt en pelkää mitään; jos nyt herttuakin vielä tulee, niin olenpa tyytyväinen.

-- Mutta minua, mutisi itsekseen Saint-Luc, minua kuninkaan läsnäolo pelottaa enemmän kuin hänen poissaolonsa; sillä varmasti saapuu hän tänne ainoastaan tehdäkseen minulle jonkin kepposen, ja aivan samanlaisesta syystä jää Anjoun herttua tänne tulematta.

Näistä alakuloisista mietteistään huolimatta hän riensi kuitenkin kuningasta vastaan. Kuningas oli nyt viimeinkin jättänyt mustan pukunsa ja esiintyi mitä komeimmin puettuna.

Mutta samalla hetkellä kun Henrik III näyttäytyi yhdellä ovella, ilmestyi vastakkaiselle ovelle toinenkin Henrik III, aivan samanlaisessa ulkoasussa, niin että hovimiehet, jotka olivat rientäneet ensinmainittua kohti, äkkiä pysähtyivät ja jäivät siihen paikkaansa neuvottomina seisomaan.

Henrik III huomasi tämän ja kysyi:

-- No, hyvät herrat, mistä on kysymys? Kaikuva nauru kajahti vastaukseksi.

Jo luonnostaan jotenkin ärtyinen ja varsinkin tässä tilaisuudessa kärsimätön kuningas rypisteli silmäkulmiaan, mutta Saint-Luc riensi hänen luokseen ja virkkoi:

-- Sire [Sire (lue: Siir) = herra; romaanissa mainittuna aikana käytettiin tätä arvonimeä ainoastaan hallitsijoita puhuttaessa. Suoment. muist.], teidän hovinarrinne Chicot on pukeutunut aivan samalla lailla kuin teidän majesteettinnekin ja nyt hän antaa naisten suudella kättään.

Henrik III alkoi nyt nauraa, sillä Chicot sai harvinaisen suuressa määrässä käyttää vapauttaan tuon viimeisen valois'ilaisen hovissa.

Mutta Chicot ei ollutkaan mikään tavallinen narri. Ennenkuin hänestä tuli Chicot, oli hänen nimensä ollut de Chicot. Hän oli siis aatelismies, mutta Mayennen herttua oli kohdellut häntä huonosti ja hän oli senvuoksi paennut Henrik III:nen turviin. Mutta tämän kuninkaan suojeluksen hän palkitsi useinkin laskettelemalla suustaan ylen katkeria totuuksia.

Kuuleppas, mestari Chicot, kaksi kuningasta on täällä liikaa! huusi Henrik III.

-- Siinä tapauksessa, vastasi Chicot, voit sallia minun näytellä kuningasta omalla tavallani. Näyttele sinä itse veljeäsi Anjoun herttuaa; ehkäpä voidaan sinulle sitten sanoa asioita, joista saat selville, et sitä mitä hän ajattelee, vaan sitä mitä hän tekee.

-- Huomaanpa todellakin, virkkoi kuningas ja katseli vihaisesti ympärilleen, ettei anjoulainen veljeni ole täällä.

-- Siinä siis vieläkin yksi syy, mikä kehottaa sinua ottamaan hänen paikkansa, huomautti Chicot. Minä olen nyt Henrik ja sinä olet Frans. Minä nousen valtaistuimelle ja sinä voit tanssia; minä otan sinun sijastasi kuninkaankujeet hartioilleni, ja sinä, hallitsijaparka, voit sill'aikaa hiukan huvitella.

Nämä sanat kuultuaan kuningas katsahti Saint-Luc'iin.

-- Oletpa oikeassa, Chicot, virkkoi kuningas, minä tulen tanssimaan.

-- Aivan varmaan, ajatteli Brissac, olin minä erehtynyt luullessani kuninkaan olevan meihin vihastunut; hänhän on päinvastoin mitä parhaimmalla tuulella.

Ja hän juoksenteli edestakaisin ja onnitteli itseään sen johdosta, että oli tullut antaneeksi tyttärensä miehelle, joka oli niin kuninkaan suosiossa.

Sillävälin oli Saint-Luc lähestynyt nuorta vaimoaan. Tämä ei ollut juuri kaunis, mutta silmänsä olivat kauniit, hampaat valkoiset ja iho lumoava.

-- Ystäväni, virkkoi hän miehelleen, mistä se johtuu, että kuninkaan on väitelty olevan minulle vihoissaan? Hänhän on nyt koko täälläoloaikansa minulle hymyillyt.

-- Etpä sanonut noin silloin kun nousimme päivällispöydästä; hänen katseensakin oli sinua silloin pelästyttänyt.

Mutta varmasti olikin hänen majesteettinsa silloin huonolla tuulella; nyt sitävastoin...

-- Nyt ovat asiat vieläkin pahemmin, keskeytti Saint-Luc; kuningas hymyilee yhteenpuristetuin huulin: se on pahan merkki. Ystävä raukkani, kuningas ihan varmaan suunnittelee meihin nähden jotain epämieluista yllätystä. Voi, älä katso minuun niin hellästi, minä pyydän; käännä minulle pikemmin selkäsi. Katsos, tässäpä juuri tuleekin Maugiron; ole rakastettava häntä kohtaan.

-- Ystäväni, huomautti Jeanne hymyillen, sinäpä annat minulle jotenkin omituisen tehtävän; jos minä täyttäisin sen kirjaimellisesti, niin voitaisiinpa luulla...

-- Ah! huokasi Saint-Luc, olisippa suotavaa, että jotain sellaista todellakin luultaisiin.

Hän käänsi selkänsä yhä enemmän hämmästyneelle vaimolleen ja meni puhuttelemaan Chicot'ia, joka näytteli osaansa mitä hullunkurisimman vakavasti.

Henrik, joka nyt käytti hyväkseen tuota kuninkuudesta vapautumistaan, tanssi lakkaamatta, mutta ei päästänyt Saint-Luc'ia hetkeksikään näkyvistään.

Väliin kuningas kutsui hänet luokseen kertoakseen hänelle jonkin kaskun. Ja olivatpa nuo jutut hupaisia tai eivät, oli niillä kuitenkin sellainen vaikutus, että Saint-Luc niille ääneensä nauroi. Joskus tarjosi kuningas hänelle konvehtirasiastaan manteleita tai hedelmiä, ja Saint-Luc tietenkin kehui niitä mainioiksi. Jos Saint-Luc hetkeksikin sattui katoamaan muihin saleihin vieraitansa puhutellakseen, niin lähetti kuningas heti jonkun upseerinsa häntä noutamaan. Ja hymyillen Saint-Luc palasikin herransa luo, joka ei näyttänyt olevan tyytyväinen ilman hänen seuraansa.

Kesken solinan kuului yht'äkkiä vihastunut ääni ja osui kuninkaankin korviin.

-- Luulenpa kuulevani Chicot'in äänen! huudahti Henrik. Kuuleppas, Saint-Luc, kuningas tuntuu tulevan pahalle tuulelle.

-- Kyllä, sire, vastasi Saint-Luc, huomaten kuninkaan tarkoituksen, luulen, että hän on joutunut riitaan jonkun kanssa.

-- Meneppä katsomaan, mitä se on, jatkoi kuningas, ja tule sitten heti takaisin ilmoittamaan siitä minulle.

Samanlaisella nenä-äänellä, jolla kuningas väliin puhui, kuultiin Chicot'in todellakin huutavan:

-- Ja kuitenkin olen minä julkaissut ylellisyyskieltoja! Mutta jos ne eivät riitä, julkaisen minä useampia, niin monta, että ne vielä kerran riittävät; jos minun asetukseni eivät ole hyviä, niin on niillä ainakin se hyvä puoli, että niitä on monta. Belzebubin kautta, kuusi hovipoikaa, herra de Bussy, sepä on aivan liian paljo!

Näin sanoen Chicot pani poskensa pullolleen, heilautti ruumistaan ja asetti kätensä lonkkiensa päälle, aivan niinkuin kuningaskin usein teki.

-- Mitä hän sanoo Bussystä? kysyi kuningas, kulmiaan rypistellen.

Saint-Luc aikoi juuri vastata kuninkaalle, kun vierastulva äkkiä jakaantui kahtia, tehden tilaa kuudelle hovipojalle, jotka olivat puetut kultakirjailtuihin vaatteisiin ja joiden rinnassa komeili herransa jalokivistä säteilevä vaakuna. Heidän jälestään tuli nuori, ryhdillään ylhäinen ja katseitaan karski, kaunis aatelismies; miehen yksinkertainen, tumma samettipuku muodosti täyden vastakohdan hänen hovipoikainsa koreille pukimille.

-- Bussy! huudettiin joka taholta; Amboisen Bussy!

Monet riensivät nyt tätä nuorta miestä vastaan, toiset siirtyivät sivulle, päästääkseen hänen kulkemaan edelleen.

Maugiron, Schomberg ja Quélus olivat siirtyneet kuninkaan viereen, ikäänkuin häntä puolustaakseen.

-- Katsokaas, virkkoi ensinmainittu, tarkoittaen Bussyn odottamatonta ilmestymistä ja Anjoun herttuan poisjäämistä, tuossa tulee renki, mutta missä on isäntä?

-- Kärsivällisyyttä! vastasi Quélus; rengin edellä kulkevat rengin rengit. Rengin herra tulee kai perästä.

-- Kuuleppas Saint-Luc, lausui Schomberg, kuninkaan suosikeista nuorin, mutta myöskin urhoollisin, Bussy kunnioittaa sinua kovin huonosti; katsoppa vaan hänen mustaa pukuansa. Tuhat tulimaista! soveltuuko tuo nyt häihin?

-- Ei, katkaisi Quélus, se pikemminkin sopisi hautajaisiin.

Ah! mutisi Henrik, jospa nämä olisivatkin hänen omat hautajaisensa ja jospa hän kantaisäkin tuota surupukua oman kuolemansa muistoksi!

-- Anjoun herttua, virkkoi Maugiron, ei kuitenkaan saavu. Oletkohan silläkin taholla epäsuosiossa, Saint-Luc?

Tuo _"-kin"_ pääte kajahti hyvin epämiellyttävältä Saint-Luc'in korvissa.

-- Mitä varten hänen pitäisi tulla Bussyn jälestä? huomautti Quélus. Ettekö muista, että kun hänen majesteettinsa teki Bussylle sen kunnian, että kysyi tältä, tahtoisiko hän palvella hänen majesteettiaan, niin tämä vastasi, ettei hänen, joka oli clermontilaista sukua, tarvinnut palvella ketään, vaan saattoi hän tyytyä palvelemaan ainoastaan omaa itseään, ollen vakuutettuna siitä, että hän oli yhtä hyvä ruhtinas kuin kukaan muukaan maailmassa.

Kuningas rypisti silmäkulmiaan ja puri huultaan.

-- Siitä huolimatta, jatkoi Maugiron, näyttää kuitenkin siltä, että hän palvelee Anjoun herttuaa.

-- Siinä tapauksessa, vastasi Quélus kylmästi, on Anjoun herttua jotain enemmän kuin meidän kuninkaamme.

Tämä huomautus haavoitti Henrik III:tta mitä syvimmin, sillä hän aina oli salaisesti vihannut veljeänsä Anjoun herttuata. Hän kalpenikin silminnähtävästi, vaikkei vastannutkaan mitään.

-- Malttakaa, malttakaa, hyvät herrat, keskeytti Saint-Luc vavisten; kunnioittakaa nyt hieman minun vieraitani älkääkä häiritkö iloista mielialaa hääpäivänäni.

Nämä Saint-Luc'in sanat saivat nähtävästi Henrikin ajattelemaan jotain muuta, ja hän toisti:

Niin, älkäämme häiritkö iloa Saint-Luc'in hääpäivänä.

Mutta nuo sanat hän lausui omituisella äänellä, minkä Saint-Luc kylläkin huomasi.

-- Vai niin, huudahti Schomberg, Bussy on nyt siis Brissac'in perheen liittolainen, koskapa Saint-Luc tahtoo häntä puolustaa! Tuntuupa minusta tosiaankin siltä, ettei tässä matoisessa maailmassa, jossa tuskin kyetään itseänsä puolustamaan, ainakaan tarvitse puolustaa muita kuin sukulaisiaan, liittolaisiaan ja ystäviään.

Kuningas loi Saint-Luc'iin vihaisen katseen.

Sen murtamana riensi tämä sanomaan:

-- Minä en puolusta häntä vähintäkään.

Tällävälin oli Bussy tullut lähemmäksi ja aikoi juuri tervehtiä kuningasta, kun Chicot, muka harmistuneena siitä, että näkisi toisen saavan osakseen sen kunnianosotuksen, jonka olisi tullut kuulua hänelle, huudahti:

-- Kuuleppa Bussy, Amboisen Bussy, Clermontin Ludvig, Bussyn kreivi... koskapa sinua välttämättä on kutsuttava kaikilta nimiltäsi, jotta kuulisit. Etkö näe oikeata Henrikkiä, hullujen kuningasta? Tuo, jonka luokse nyt menet, on Chicot, minun hovinarrini, hän, joka tekee niin monta hullutusta, että minä väliin olen aivan haljeta naurusta.

Bussy meni kuitenkin Henrikin luo, mutta tämä virkkoi:

-- Ettekö kuule, herra de Bussy, että teitä huudetaan?

Ja suosikkiensa nauraessa käänsi kuningas tälle nuorelle soturille selkänsä.

Bussy punastui harmista, mutta oli ottavinaan kuninkaan huomautuksen todeksi, ja, ikäänkuin ei olisi hovimiesten pilkallista hymyilyä huomannutkaan, kääntyi Chicot'in puoleen sekä virkkoi:

-- Ah, anteeksi, sire! Mutta onpa olemassa kuninkaita, jotka niin paljo muistuttavat narreja, että teidän tulee antaa minulle anteeksi, kun luulin teidän hovinarrianne kuninkaaksi.

-- Hm! mutisi Henrik, mitä hän sanoo?

-- Ei mitään, sire, virkkoi Saint-Luc, joka koko illan näytti toimivan rauhanvälittäjänä.

-- Kuulkaapa, herra Bussy, se on todellakin anteeksiantamatonta, lausui Chicot ja nousi varpailleen, aivan niinkuin Henrikin oli tapana tehdä, kun hän milloin tahtoi näyttää majesteetilliselta.

-- Pyydän anteeksi, sire; olin hajamielinen.

-- Siihen ovat teidän hovipoikanne syynä, lausui Chicot tyytymättömällä äänellä. Te joudutte häviölle hovipoikainne vuoksi: se on tunkeutumista meidän oikeuksiimme.

-- Kuinka niin? kysyi Bussy, oivaltaen, että kun hän vastasi narrille samassa äänilajissa, niin sen naurettavuus kohdistui kuninkaaseen. Uskallanko pyytää teidän majesteetiltanne selitystä?

-- Kultakirjailtuja pukuja tuommoisille lurjuksille! jatkoi Chicot, osottaen hovipoikia sormellaan, samalla kun te, jalosukuinen, clermontilainen, melkein ruhtinas, käytte puettuna vaan mustaan samettiin.

-- Sire, selitti Bussy ja käännähti kuninkaan suosikkeihin päin, asia on sellainen, että kun eletään aikana, jolloin lurjukset pukeutuvat ruhtinaitten tavoin, niin luulenpa ruhtinaitten osottavan hyvää makuaistia pukeutuessaan lurjuksiksi, jotta heidät voitaisiin näistä erottaa.

Tämän säväyksen saivat nuo komeasti puetut suosikit äskeisen irvistelynsä palkaksi.

Henrik katsahti harmista kalpeneviin ystäviinsä. Nämä näyttivät vaan odottavan merkkiä herraltaan hyökätäkseen Bussyn kimppuun. Quélus, joka oli kiukustunein ja olisi jo -- ellei kuningas olisi sitä nimenomaan kieltänyt -- aikoja ennen käynyt otteluun Bussyn kanssa, asetti jo kätensä miekankahvaan. -- Oliko tuo tarkoitettu minulle ja minun ystävilleni? kysyi nyt Chicot.

Näin sanoen oli narri näyttävinään niin naurettavan arvokkaalta ja loukkaantuneelta, että puolet koko seurueesta purskahti nauramaan. Toinen puoli ei nauranut, mikä olikin vallan luonnollista, sillä juuri se oli naurun esineenä.

Tällävälin oli Bussyn kolme ystävää, riitaa aavistaen, tullut Bussyn luo. Nämä olivat d'Entragues, Livarot ja Ribeirac.

Saint-Luc arvasi Bussyn tulleen prinssin puolesta saamaan rettelön aikaan. Hän tuli yhä enemmän levottomaksi, riensi Quélus'en luo ja, pistäen kätensä miekankahvaan, huudahti:

-- Jumalan nimessä, ystäväni, malta mielesi!

-- Malta itse, vastasi tämä. Tuo roisto tarkoittaa yhtä hyvin sinua kuin minuakin; se joka sanoo jotain jostain meistä, hän sanoo sitä meistä kaikista, ja se joka tarkoittaa meitä kaikkia, hän loukkaa kuningasta.

-- Quélus, Quélus! jatkoi Saint-Luc, muistappa Anjoun herttuaa, joka kätkeytyy Bussyn selän taakse ja joka aina on paljo valppaampi silloinkun on poissa, ja paljo pelättävämpi, silloinkun ei ole näkyvissä. Et kai tahdo loukata minua ajattelemalla, että minä pelkäisin renkiä; hänen herraansa ainoastaan minä pelkään.

-- Vieppäs tuhatta! huusi Quélus, mitä meidän tarvitsee pelätä, kun me kerran kuulumme Ranskan kuninkaalle? Jos me rohkenemme käydä vaaroihin hänen puolestaan, niin kyllä hän meitä suojelee.

-- Kyllä sinua, kyllä; mutta minua... jatkoi Saint-Luc alakuloisena.

-- Kissa vieköön! vastasi Quélus, minkävuoksi sitten menit naimisiin, kun kerran tiedät miten kateellinen kuningas on ystäväinsä onnesta?

-- Itse kukin on omaa itseänsä lähinnä, ajatteli Saint-Luc, ja koska minä tahdon elää rauhassa ainakin avioliittoni neljätoista ensimäistä päivää, niin koetanpa järjestää asiat siten, että saan Anjoun herttuan ystäväkseni.

Tällaisin tuumin hän jätti Quélus'en yksikseen ja siirtyi Bussyn luo.

2.

Saint-Luc'in häät (jatkoa).

Noiden pilkallisten sanojensa jälkeen Bussy kohotti ylpeästi päätään ja näytti odottavan vastausta. Mutta kaikki olivat kuin mykkiä. Muutamat eivät kuninkaan läsnäollessa uskaltaneet osottaa hyväksymistään sille, mitä olivat kuulleet; toiset taas eivät Bussyn nähden uskaltaneet ilmaista hylkäävää ajatustaan.

Tämä viimeksimainittu, huomattuaan Saint-Luc'in lähestyvän, luuli nyt viimeinkin tavanneensa sen, jota etsi.

-- Herrani, sanoi hän, varmaankin aiheuttavat äsken lausumani sanat sen keskustelun, jota näytte haluavan?

-- Äsken lausumanne sanatko? toisti Saint-Luc mitä kohteliaimman näköisenä; anteeksi, mutta minä en ole kuullut mitään, en kerrassaan mitään. Havaitsin teidät ja halusin vaan lausua teidät tervetulleeksi ja kiittää teitä siitä kunniasta, minkä läsnäolollanne talolleni osotatte.

Bussy oli joka suhteessa voittamaton henkilö; urhoollinen uhkarohkeuteen asti, mutta samalla oppinut, sukkela ja säädyllinen. Hän tunsi Saint-Luc'in rohkeuden ja ymmärsi vallan hyvin, että isännän ominaisuus esti hänen tällä hetkellä tuota rohkeuttaan näyttämästä. Kenelle muulle tahansa Bussy olisi virkkanut tavallisen sananpartensa tai oikeammin kaksintaisteluvaatimuksensa; mutta nyt hän tyytyi vaan kumartamaan Saint-Luc'ille ja muutamin ystävällisin sanoin vastaamaan tämän kohteliaisuudenosotukseen.

Ahaa, virkkoi Henrik, huomattuaan Saint-Luc'in keskustelevan Bussyn kanssa, luulenpa, että kukkopoikani antaa tuolle kerskailijalle pienen läksyn.

Siinä hän tekee oikein; mutta minä en tahdo, että hänet tapetaan. Riennä, Quélus; ei, älä sinä, Quélus, sinulla on huono pää; vaan sinä, Maugiron: mene sinä tuonne kuulemaan, mitä hän sanoo.