Part 2

(Petter tulee toisesta ovesta vasemmalla, kädessään käyntikortti).

_Tarkia_. Kas tässä käteni!... Te saatte hyvin miellyttävän vaimon... kauniin, hyväkasvuisen, suloisen...

_Petter_ (erikseen, harmistuneena). Se on siis päätetty!... Täällä olen nyt tuomittu viettämään elämäni kahden kuuron seurassa.

_Arvid_ (erikseen). Hyväkasvuisen... Hän ei siis olekkaan kyttyräselkäinen.

_Tarkia_. Asia on päätetty... mutta ennenkuin näyttäydytte tyttärelleni, täytyy teidän hieman parannella epäkohtia vaatetuksessanne... teidän täytyy miellyttää, ja te voitte miellyttää, sillä minä tahdon niin! (Osoittaa ensimäistä ovea vasemmalla). Menkää minun huoneeseeni ja tehkää itsenne kauniiksi.

_Arvid_ (erikseen). Kaikki tämä on kyllä hyvää, mutta minähän en ole kuuro... miten päästä tästä pälkähästä?

_Tarkia_ (työntää hänet huoneeseen). Joutukaa... Siellä on harjoja, kampoja, kauluksia ja kaikkia muita tarpeita.

Yhdeksäs kohtaus.

Tarkia. Petter.

_Tarkia_ (loistaen ilosta). Minä kyllä tiesin että ennemmin tai myöhemmin löytäisin vävyn, josta olen uneksinut... (Petterille). Ah, se olet sinä Petter... Mene kattamaan pöytä, äläkä unohda että meitä on nyt kolme, minä, tyttäreni ja hänen tuleva miehensä... Katsoppas asia on nyt päätetty... (iloisesti) se on päätetty... Minä olen hänelle tarjonnut Englan käden ja hän on vastaan ottanut sen... Hän on paraillaan tekemässä itseään kauniiksi... Mitä sinulla siinä on?... Käyntikortti?

_Petter_. Niin, herra joka sen jätti on tuolla ulkona ja tahtoo puhua kanssasi sinä vanha kuurolainen.

_Tarkia_ (silmäillen korttia). Taivas!

_Petter_ (pelästyen). Mitä se on.

_Tarkia_ (iloiten). Se on hän!

_Petter_. Kuka hän?

_Tarkia_. Hän on kabinetissani!... Minä kiiruhdan!... Ah, Petter, tänäin onni hymyilee minulle!

(Juoksee ulos, toisesta ovesta vasemmalla).

Kymmenes kohtaus.

Petter. Engla.

_Engla_ (tulee hätäisesti oikealta, näkee isänsä menevän). Kuinka on isän laita, Petter?

_Petter_. Kuinka on hänen laitansa, neiti?... Niin, se ihanne, joka on hyörinyt hänen kuvituksissaan tahi oikeammin se painajainen joka on häntä kiusannut, te tiedätte... se vävy...

_Engla_. Noh, entä sitten?

_Petter_. Hän on viimein tullut... Nyt tiedätte miten on isänne laita.

_Engla_. Ah!... Ja missä hän on?

_Petter_ (osoittaa vasemmalle). Siellä sisällä!... Hän on kunnostamassa itseään kosintaa varten.

_Engla_. Oletko nähnyt hänet?

_Petter_. Olen.

_Engla_. Onko hän nuori?... Onko hän kaunis?

_Petter_. Oletteko koskaan kuulleet puhuttavan Abrahamin uhrista, neiti?

_Engla_. Tietysti!

_Petter_. No niin!... Abrahamin uhri ei ollut mitään, tämän uhrin suhteen, jonka isänne vaatii teiltä.

_Engla_. Sinä peljätät minua!

_Petter_. Eikö teidän mielestänne neiti, herra Tarkia ole tarpeeksi kuuro?... on kyllä... Mutta löytyy vielä joku, joka on vieläkin kuurompi.

_Engla_. Mitä tarkoitat?

_Petter_. Verraten teidän tulevaan mieheenne, neiti, voi teidän isänne kuulla ruohon kasvavan.

_Engla_. Ah, minun Jumalani!

_Petter_. Niin, niin, mutta, neiti, siitä nyt tiedätte minkälaisesta vävystä isänne on haaveksinut... Juuri senlainen on se mies, joka tulee teidän elämäänne sulostuttamaan.

_Engla_. Mutta minä en tahdo häntä!... Että minä saan odottaa ensin näin kauan... Ei, ei, satakertaa ei!

_Petter_. Se on oikein neiti, olkaa päättäväinen, olkaa mies!... Teidän suostumuksenne on välttämätön... älkää sitä antako!

_Engla_. En koskaan!

_Petter_. Antakaa rukkaset tuolle herralle, joka nyt pukee itseään tuolla sisällä, aivan kun olisi kotinsa täällä.

_Engla_. Heti!... Vielä ei tunneta minua!... Minulla on tahdon lujuutta, Petter!... Minä en koskaan olisi mennyt naimisiin vasten isäni tahtoa, mutta en myöskään nai vasten omaa tahtoani.

_Petter_. Bravo! Tuon herran ei pidä saaman jäädä edes päivälliselle tänne... Antakaa hänelle rukkaset jo ennen soppaa.

_Engla_. Niin kyllä!

_Petter_ (menee ensimäiselle ovelle vasemmalle). Minä käsken ulos hänet (huutaa). Herra Mitsanoi!... (Kirkuen). Herra Mitsanoi!... Hän on italialainen... Täällä on eräs, joka tahtoo teitä puhutella.

(Arvid tulee ulos).

Yhdestoista kohtaus.

Edelliset. Arvid.

_Arvid_ (erikseen, tuntee Englan). Ah, taivaan herra, se on hän!

_Engla_. Tekö olettekin?

_Petter_ (erikseen). He tuntevat toinen toisensa.

_Engla_. Minun hyvä tanssiani täällä!

_Arvid_. Minun suloinen neitini!

_Petter_ (itsekseen). Hitto vie, se on hän.

_Engla_ (Petterille). Mitä se on kun sinä loruat... Ei tämä herra ole kuuro.

_Arvid_ (erikseen). Ai, ai!

_Petter_. Eikö hän ole kuuro... Sen saatte kyllä nähdä... Kuulkaa päälle vaan!

_Arvid_ (erikseen). Minä en voi sanoa hänelle totuutta palvelijan läsnäollessa.

_Petter_ (Arvidille tavallisella äänellä). Se on hyvin kyllä että herra Tarkia pitää teistä, mutta neiti aikoo näyttää teille oven!

_Arvid_ (erikseen). Mitä haluttaa?

_Engla_ (hätäisesti, toruen). Petter!

_Petter_. Olkaa huoleti neiti, hän ei kuule mitään. (Arvidille tavallisella äänellä). Sentähden ottakaa tavaranne ja marssikaa matkoihinne pikemmin kun tavallisesti!

_Arvid_ (erikseen). Millä ilolla minä sinut löylyttäisin! (Kovaa). Neiti on kovin hyvä kun niin ystävällisesti minua kohtelee!

_Petter_ (nauraa). Hahahaa!

_Engla_ (ankarasti). Petter!

_Petter_ (nauraen). Hän luulee minun sanoneen jonkun kohteliaisuuden!

_Arvid_ (erikseen). Oh, odota vaan, sen kohteliaisuuden sinä kyllä saat takaisia.

_Engla_. Mutta se on kovin kummaa... kun viimein hänet tapasin rouva Miettisen luona, kuuli hän varsin hyvin.

_Petter_. Todellakin!

_Arvid_ (erikseen). Tämä sekaantuu vielä enemmän (kovaa). Neitiseni, suuri onnettomuus on minua kohdannut, siitä kun viimein sain sen kunnian olla teidän läheisyydessänne... Minä putosin hevosen seljästä... putosin päälleni ja sen onnettomuuden jälestä, ikävä kyllä, olen kadottanut kuuloni.

_Engla_. Voi nuori mies parka!

_Arvid_. Minä en kuule, se on totta, minä en kuule mitä henkilöt, joista en välitä, puhuvat, mutta minä luulen kyllä kuulevani teitä, neitiseni, teitä, jonka muisto on ijäksi jäänyt sydämeeni. Minun silmäni, jotka ihastuksella tutkivat teidän kauniita kasvojanne, kyllä ymmärtävät teitä... Oi, puhukaa neitiseni, puhukaa!... Minä kyllä kuulen teitä.

_Engla_ (liikutettuna). Todellakin?

_Arvid_. Ettekö sanonut "todellakin?"

_Engla_. Sanoin.

_Arvia_. Minä ymmärsin sen, teidän huulienne liikkeistä.

_Petter_. Kuulkaapas tuota... Hän kuuntelee silmillään!

_Arvid_ (erikseen). Mene hiiteen.

_Petter_ (keskellä näyttämöä). Se oli sattumus... se oli sattumus!

_Engla_. Niin sinulla on oikein!... (Itsekseen). Mikä vahinko... Mutta kuuro mies!... Ei, se on mahdotonta.

(Menee kiivaasti ulos oikealle).

_Arvid_ (seuraa häntä ovelle). Hän menee!

_Petter_ (nauraen). Niin, sen hän tekee, sinä tolvana, sinä pölkkypää!

Kahdestoista kohtaus.

Petter. Arvid (potkasee Petteriä).

_Petter_. Mitä tämä on?... Mitä se merkitsee?

_Arvid_ (seuraa häntä pöydän ympäri). Vai niin, minä olen tolvana, olenko minä pölkkypää... siitä saat (potkasee häntä).

_Petter_ (peljästyksissään). Hän kuulee... hän kuulee (istuutuu sohvalle).

_Arvid_ (pakoittaa häntä nousemaan). Tst... Minä kuulen sinua ja kuulen neitiä, mutta koska minun täytyy olla kuuro herra Tarkian edessä, niin minä sanon hänelle miten sinä kohtelet häntä, jos vaan uskallat ilmiantaa minut... minä kyllä kuulin millä tavalla sinä äsken puhuttelit häntä.

_Petter_. Älkää sanoko sitä hyvä herra, sillä silloin syöksette minun perikatoon vanhoilla päivilläni!... Ajatelkaapa, että herra Tarkia testamentissaan palkitsee minun uskollisen palvelukseni kahdellatoistasadalla markalla.

_Arvid_. Noh hyvä, vaitiolo vaitioloa vastaan!

_Petter_. Mutta, paras herra Mitsanoi, jos ette ole kuuro, niin ei minulla ole mitään teitä vastaan... päinvastoin, minä tahdon teidät hyvinkin mielelläni vävyksi taloon.

_Arvid_. Se oli hyvä se!

_Tarkia_ (ulkopuolella). Petter! Petter!

_Petter_. Sieltä tulee patruuna, olkaa varovainen!... Hän on viisas kun apina... Jos te ilmiannatte itsenne, on kaikki kadotettu.

_Arvid_. Ole rauhassa, minä olen varuillani... Saadakseni Englan käden, voin olla lyijystä, marmorista... Kanuunan laukaus ei saisi minua edes päätäni kääntämään.

_Tarkia_ (ulkopuolella). Petter! Petter!

_Petter_. Hän tahtoo päivällistä,... minä juoksen kyökkiin, menkää te puistoon... Ja kun kuulette minun soittavan päivälliskelloa niin älkää tulko.

_Arvid_. Kyllä ymmärrän... Mutta minä olen hyvin nälissäni!

_Petter_ (työntää hänet ulos). Minä noudan teidät sitte.

(Menevät peräovesta. Tarkia tulee hyvin iloisena toisesta ovesta vasemmalla).

Kolmastoista kohtaus.

Tarkia. (Sitten) Engla.

_Tarkia_ (yksin; innostuen). Oi, ihme! Oi, kumma!... Oi, sinä suuri mies!... ihmeteltävä sähkögalvanismi!... Minä kuulen! Minä kuulen!

_Engla_ (oikealta). Isä!

_Tarkia_. Sinä tulet kun kutsuttu!... Onnittele minua ensin... suutele minua... vielä kerran lapseni... vielä kerran!... Minulla on suuri uutinen sinulle kerrottavana.

_Engla_ (surullisesti). Minä tunnen sen jo!

_Tarkia_. Tiedätkö ett'en ole kuuro enään?

_Engla_. Mitä sanot?

_Tarkia_. Minä olen parannettu... neljännestuntia sitten... sinä tiedät se kuuluisa puoskari... hän tuli, se suuri mies... se ihmeellinen lääkäri!

_Engla_. Ah, mikä onni!

_Tarkia_ (pitelee korviaan). Iloitse, mutta et niin kovaa!... Ennen en kuullut tarpeeksi, nyt luulen että kuulen liikaakin... Kuuloni on tullut niin hienoksi... niin hienoksi.

_Engla_ (erikseen). Silloin kenties hänkin voisi tulla parannetuksi. (Hyvin kovaa). Ah, minun hyvä isäni, minä olen niin iloinen!

_Tarkia_. Älä huuda hyvä lapsi!... Etkö voi puhua hiljempaa!

_Engla_ (niinkuin ennen). Hyvä isä!

_Tarkia_. Hiljaa, hiljaa, kuuletko!

_Engla_ (hiljempaa). Anna anteeksi, minä olen niin tottunut... minä olen nähnyt hänet!

_Tarkia_ (hymyillen). Kenen? (Iloisesti). Minä kuulen kaikki!

_Engla_. Hänet!

_Tarkia_. Hänet, minä kuulen jok'ainoan sanan.

_Engla_. Sen nuoren miehen, jonka sinä olet määrännyt minulle mieheksi.

_Tarkia_ (hymyillen). Sen nuoren miehen!... ja minä olen aivan unohtanut!... Kuinka minä kuulen hyvin!

_Engla_. Ensin olin hyvin murheissani... suljin itseni huoneeseeni ja itkin.

_Tarkia_. Lapsi raukka!... Mutta nyt ei sinun enään tarvitse itkeä.

_Engla_. Minä en itkekään enään, nyt kun olen puhunut sinun kanssasi... Hän näyttää niin miellyttävältä, se nuori mies ja... sitten me... tunnemme toisemme ennestään... me olemme...

_Tarkia_. Minä en tahdo tietää hänestä?

_Engla_. Mitä sinä sanot?... Sinä itse minulle tarjosit hänen kätensä?

_Tarkia_. Niin silloin kun olin kuuro... mutta ei nyt!... Minäkö antaisin tyttäreni kuurolle?... Ei, ei koskaan!

_Engla_. Mutta koska sinä olet voinut tulla parannetuksi, niin eikö hän myös voi tulla?

_Tarkia_. Ei, hän on liiaksi kuuro... hän on parantumaton.

_Engla_. Se kuuluisa puoskari voisi koettaa.

_Tarkia_. Se on mahdotonta, sanon minä....Sitäpaitsi on hän jo lähtenyt tiehensä.

_Engla_. Hän voi lähteä hänen jälkeensä.

_Tarkia_. Älä enään puhu siitä kuurosta pölkkypäästä!... Minä olen tehnyt sen suuren tyhmyyden että käskeä hänet jäämään päivälliselle, ja minä en tahdo esiintyä ihmisenä joka ei tiedä mitä hän tahtoo, sentähden hän saa syödä päivällisen täällä mutta yksin minun kanssani. Hän saa kaksinkertaiset annokset ja jäähyväiset heti paikalla.

_Engla_ (vihaisena). Taas yksi tarjous, joka menee käsistäni.

_Tarkia_. Minulla on toinen tarjous sinulle rakas lapsi... Minä sain aamulla kirjeen jossa kirjoitettiin yhdestä erittäin sävykkäästä nuoresta miehestä.

_Engla_. Mutta minä en huoli hänestä.

_Tarkia_. Mitä sanot?... Erittäin sopiva tarjous...

_Engla_. Minä en huoli hänestä!... Minä en tahdo häntä!

(Polkee).

_Tarkia_. Mutta ajattelepas nyt hiukkasen!

_Engla_. Ei, ei, ei,... Joko jäädä vanhaksi piiaksi ja kuolla suruun, tahi saada naida mieleni mukaan.

(Menee peräovesta).

Neljästoista kohtaus.

Tarkia (yksin).

_Tarkia_. Minä kuulen oikein hyvin... Kuulen liikaakin hyvin!... Mutta tätä en suinkaan voi tytöltäni kieltää... Hän on aivan äitivainajansa kuva!... Se lurjus on saattanut tyttäreni pään ihan pyörälle!... Ja minä kun vielä käskin hänet päivälliselle! Mies, jota en ensinkään tunne, joka tunkeutuu luokseni aivan kun joku pahan tekijä, joka kääntää luonani kaikki ylös alasin... Sitäpaitsi on hän ulkomaalainen... Oh, minä olen oikein hävytön häntä kohtaan ja kestitsen hänet sillä tavalla että hän näkee parhaaksi mennä tiehensä... ja se on parasta mitä hän voi tehdä, sillä muuten kutsutan hänet käräjiin ja pakoitan hänet maksamaan kaikki mitä hän on särkenyt... (Kuuluu hirveää soittamista ruokakellolla). Mitä Herran nimessä se on? Onko tuli päässyt irti. (Avaa ikkunan). Ah, se on päivälliskello! (Huutaa). Piisaa, piisaa! (Katsoo alas puutarhaan). Se raukka! Siellä hän istuu puutarhassa ja lukee sanomalehteä kaikessa rauhassa, ja tämä hirveä elämä ei saa häntä edes päätänsä kääntämään... Siinä menee Petter hänen luokseen... Se uskollinen Petter... kuinka hän tulee iloiseksi kuullessaan että olen parantunut! Minä oikein iloitsen voidessani saattaa hänet hämille... se on oiva ja kunnon mies tuo Petter, puhdas kun kulta! (Huutaa). Petter!... Hän on juuri sitä vanhaa uskollista palvelusrotua... (Huutaa). Petter!... Senlaatuisia ei löydy monta enään. (Huutaa). Petter!

(Petter tulee peräovesta, kantaen pöytäliinaa y.m. sekä sopan).

Viidestoista kohtaus.

Petter. Tarkia.

_Tarkia_ (menee hänen luokseen). Ah paras Petter!

_Petter_ (kärsimättömästi). Pidä suusi!

(Asettaa luotaan kantamansa tavarat).

_Tarkia_ (hämillään). Mitä sinä sanot? (Erikseen, katsoo ympärilleen). Kenelle hän sanoi: "Pidä suusi!"

_Petter_ (kattaa pöydän, asettaa sopan pöydälle). Siitä saat sopan sinä vanha herkkusuu!

_Tarkia_. Mutta minähän olen aivan yksin täällä... se on siis minulle kun hän puhuu tuolla tavalla.

_Petter_ (jatkaa pöydän kattamista). Joll'ei se olisi niiden kahdentoista sadan markan tähden, jotka olet minulle testamentteerannut, olisin jo aikoja sitten lähettänyt sinut hiiteen.

(Menee perälle, sitten kun Arvid on sisääntullut).

Kuudestoista kohtaus.

Edelliset. Arvid.

_Tarkia_ (erikseen). Onko se tuolla tavalla kun hän minua puhuttelee?... Odotapas kyllä minä sinulle pian portin näytän... (Huomaa Arvid'in joka tulee peräovesta). Ja sinulle myös... Oh, se käy hyvinkin sukkelaan.

_Arvid_. Nytpä vasta päivällinen maistaa.

_Tarkia_ (itsekseen). Mutta minä kuitenkin tahdon näyttäytyä kohteliaalta. (Kovaa ja kohteliaasti). Olen hyvin pahoillani että nälkäisenä käskin teidät päivälliselle... Suokoon Jumala sen olevan kelpaamattoman syötäväksi.

_Arvid_ (erikseen). Mikä hänelle tuli?

_Tarkia_. Minun pöytäni ääreen ei sinun suinkaan tarvitse homehtua.

_Arvid_ (erikseen). Hän on hullu.

_Tarkia_ (kohteliaasti). Ottakaa tämä nojatuoli... (Kun Arvid tahtoo istuutua, vetää Tarkia tuolin takasin). Ei, huomaan että se on paras tuoli, sen tahdon itselleni.

(Noutaa toisen tuolin).

_Arvid_ (erikseen). Ah, minä ymmärrän, hän epäilee minun kuurouttani... Mutta minäpä en tartukkaan ansaan... miksi en pitäisi hiukan hauskaa!

_Tarkia_ (tarjoaa hänelle toista tuolia). Kas tässä, tämä on kova ja epämukava, sen suon teille halusta.

_Arvid_ (itsekseen). Tahdon olla hyvilläni... (Kohteliaasti). Mahdotonta on olla hävyttömämpi.

_Tarkia_ (erikseen). Mitä?

_Arvid_ (ystävällisen näköisenä). Näyttää kun saisin hiivatin ikävän appiukon... mutta kyllä minä hänet pian kyyditän -- ole varma siitä.

_Tarkia_ (erikseen). Minä sinun appi-isäsi... elukka! Ennen kuin ottaisin sinut vävykseni, naittaisin tyttäreni vaikka nokikolarille. (Kohteliaasti, kovaa). Olkaa hyvä istukaa, takaan että tulette istumaan huonosti.

_Arvid_. Kiitoksia vanha kameeli!

(Istuutuvat pöytään).

_Tarkia_ (erikseen). Mutta nyt se menee liian pitkälle.

_Arvid_ (huutaa). Emmekö saa nähdä neitiä pöydässä?

_Tarkia_ (erikseen). Kyllä, kunnian ukko, huuda äänesi sorruksiin, saat nähdä miten minä kuulen. (Kovaa tarjoten soppaa). Soppa on aivan kylmää... se on melkein kelpaamatonta... minä annan teille sitä suuremman annoksen.

_Arvid_. Olkaa hyvä pitäkää, olkaa hyvä... en huoli.

_Tarkia_. Se haisee sauhulle... oh, en suinkaan tahtoisi ottaa sinulta.

_Arvid_. Kiitoksia rehvana...Voit onnitella itseäsi, että olet isä niin miellyttävälle tyttärelle.... En kuitenkaan tahdo vannoa että sinä se olet.

_Tarkia_ (erikseen). Tunnen erittäin suuren halun heittää häntä lautasella. (Huutaa). Petter!

(Petter tulee perältä kantaen ruokalajeja).

Seitsemästoista kohtaus.

Edelliset. Petter.

_Tarkia_. Ota pois soppa... herramme ei ole lopettanut vielä, mutta se on yhdentekevä... Mitä sinulla nyt on vielä?

_Petter_ (asettaa vadin pöydälle). Lintupaistia, kaalin kanssa.

_Arvid_. Lintupaistia, ah, se on hyvää!

_Tarkia_. Hyvä! (ottaa eteensä). Minä en pidä kaalista, sallikaa minun tarjota kaali teille, linnun syön itse.

_Arvid_ (nousee). Ei, nyt tämä menee liian pitkälle!

_Tarkia_ (nousten). Vai niin, teidän ei enään ole nälkä. Sitä parempi! Pikemmin pääsen teistä eroon!... Petter! Sikaaria!... Hieno minulle, hänelle vaan huonompia... ne ovat hänelle varsin hyvät.

_Arvid_ (vaikeudella, itseään hilliten). Mutta...

_Petter_ (Arvidille). Hän tahtoo vaan teitä koetella... olkaa varovainen.

_Tarkia_ (erikseen). Koetella?

_Petter_. Minä sanon hänelle rumempia sanoja kuin niin... Kuulkaahan!

_Tarkia_ (itsekseen). Jaha annahan kuulla... olenkin utelias kuulemaan!

_Petter_ (tarjoten sikarilaatikkoa). Kas tässä on sinä vanha hätikkö, vanha aasi... vanha...

_Tarkia_ (antaen korvapuustin). Ja tässä on sinulle!

_Petter_ (hämillään). Hän myöskin... (Arvidille). Aivan kuin te äsken.

_Tarkia_ (vihoissaan). Vai niin, vai sinä sanot rumempia sanoja vielä! Vai olen minä vanha hätikkö... vanha aasi... sinä sanot "pidä suusi", minulle ja jos ei se olisi niiden rahojen tähden jotka olen luvannut sinulle testamentissani, niin jo aikoja sitten olisit jättänyt minut!

_Petter_ (onnettomana). Hän kuulee!... hän kuulee!..,

Kahdeksastoista kohtaus.

Edelliset. Engla.

_Engla_ (perältä). Mikä täällä on?

_Arvid_ (Tarkialle). Kuuletteko te?

_Tarkia_. Kyllä minä, piru vie, kuulen! Minä luettelen teille kaikki ne kohteliaisuudet, joilla olette minua nimittäneet.

_Arvid_ (Englalle). Onko se totta että isänne kuulee?

_Engla_. Totta, neljännestuntia sitten parannettiin hän ihmeellisellä tavalla.

_Petter_ (Tarkialle). Ja sitä ette sanoneet minulle?

_Tarkia_. Mutta nyt sanon sen siaan, että saat muuttaa, ja heti paikalla!

_Arvid_ (hiljaa Petterille). Minä otan sinut!

_Tarkia_ (hyvin kovaa Arvidille). Ja teille herraseni sanon myös että saatte mennä.

_Engla_. Minä pyydän sinua, isä, minä rakastan häntä.

_Arvid_. Mitä kuulen?... Rakastatteko minua todellakin?

_Engla_ (huudahtaen). Ah!... Te kuulette siis?... (kääntää katseensa hämillään maahan).

_Tarkia_. Mitä kuulen?... Hän kuulee!... Vastatkaa herra, ettekö ole kuuro enään?

_Arvid_. Minä en ole milloinkaan ollutkaan kuuro muusta kuin rakkaudesta, herra Tarkia... Alotin ensinnä lauhduttaakseni vihaanne tullessani ja olen jatkanut päästäkseni teidän vävyksenne.

_Tarkia_. Minun vävykseni? Senlaisten tyhmyyksien jälkeen kun te olette minulle sanoneet? Ei milloinkaan!

_Arvid_. Mutta muistakaahan toki kaikki mitä te olette minulle sanoneet, herra Tarkia, ja myöntäkää että te itse alotitte... Mutta siitä huolimatta minä pyydän nöyrimmästi anteeksi.

_Tarkia_ (epäröiden). Otatteko takaisin vanhan kameelin sitten?

_Arvid_. Otan!... Minä otan sen takasin?... Minä otan sen takasin!

_Engla_. Mutta isä hyvä, koska se olit sinä kun alotit, ja kun hän ottaa takaisin vanhan kameelin...

_Tarkia_ (nauraen). No, jos te nyt olette kuulleet kaikki mitä minä olen sanonut teille, niin... Ha, ha, haa!

_Arvid_ (nauraen). Ja te kaikki mitä minä olen vastannut teille! ha, ha, haa!

_Tarkia_ (sydämellisesti nauraen). Emme ole kuuroja kumpikaan! ha, ha, haa!

_Engla_ (nauraa) ha, ha, haa!

_Petter_ (asettautuu Tarkian ja Arvid'in väliin). Eikö hän ole kiltti! ha, ha, haa! (nauraa hyvin kovaa).

_Tarkia_. Mitä se on kun sinä sanot? Tahdotko lähteä tiehesi ja joutuun!

_Petter_ (hiljaa Arvid'ille). Entä rahat?

_Arvid_ (hiljaa). Ne saat hääpäivänäni!