Part 1

MÖKISTÄ MAANTIELLE

Kirj.

A. V. Multia [Akseli Viljasalo]

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1925.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kinnarniemen pitäjä on suuri pitäjä. Kaksi kirkkoakin siellä kapean salmen yli toistaan silmäilee.

Vanha Herranhuone on jo puolisensataa vuotta sitten saanut väistyä uuden, komeamman tieltä. Samoin vanhaa kirkkoa ympäröivä vanha hautausmaakin, jonka mullassa ammoin eläneet ja heidän jälkiänsä seuranneet, viitisenkymmentä vuotta sitten päivänsä päättäneet kinnarniemeläiset ikiuntaan uinuvat, on täytyttyään saanut luovuttaa oikeutensa uudelle, kaukana kirkolta, Keikkulankankaalla sijaitsevalle hautausmaalle.

Jos oli vanha hautausmaa vuossatoja hoidon puutteessa huokaillut, ei saanut uusikaan kalmisto kauneudellaan kehua.

Kinnarniemeläiset olivat, ja taitavat vieläkin olla, uutteria ja työteliäitä ihmisiä, mutta kauneusaisti heiltä puuttui. Mistäpä sitä, sydänmaan ihmiset, olisivat sievän somistelun siemeniä saaneet sieluunsa. Hyvä, että leipä riitti...

Arkisissa askareissa uurastaessaan eivät kinnarniemeläiset joutaneet ulkonaiselle komeudelle huomiotaan kiinnittämään. Talot, suurimmatkin niistä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat rakennuksiltaan ränstyneitä, vaikka viljelykset rehevinä rehoittivatkin ja peltojen pientareet kukoistivat. Huoneiden sisustus oli yksinkertainen. Tuoli, pöytä ja sänky, sänky, pöytä ja tuoli, missä järjestyksessä kukin ne tahtoi lausua, olivat tavallisemmat huonekalut. Nurkkaan kiinnitetty astiakaappi kuului jo harvinaisuuksiin.

Puhtauskin huoneissa oli puutteellinen. Russakat olivat tupien tuttuja vieraita ja muu niitä pienempi »karja» sänkyjen säännöllisiä säestäjiä. Harva oli se talo, jossa useammin kuin kerran vuodessa lattia vedellä valeltiin, hiekalla hangattiin ja puhtaaksi pestiin.

Se olisi ollut turhaa touhua, kun vähemmälläkin tultiin toimeen.

Mitäpä sitä hautausmaata kannattaa kaunistaa, oli sanottu, kun joku vieraspaikkakuntalainen oli kalmiston huonoa hoitoa kauhistunut. Kyllä siellä kuolleitten kelpaa köllötellä... Eihän tässä elävilläkään sen parempaa ole.

Ja niin oli hautausmaa saanut aina hoidotta jäädä.

Eripuraisiakin olivat kinnarniemeläiset. Reilusti riitelivät, kun pahakseen panivat.

Vanhat ihmiset muistavat vielä varsin hyvin, miten aikanaan oli uuden kirkon paikastakin kinattu ja riidelty. Toiset tahtoivat sitä vanhan kirkon viereen, toiset sen nykyiselle paikalle, salmen taakse, Kirppuvuoren kupeelle kinnasivat. Kun sitten vihdoin oli paikasta hammastapurren sovittu, syntyi taas uusi riita ja suukopu kirkon suuruudesta. Eräät puolustivat pientä, vaatimatonta temppeliä, toiset taas suurta ja komeata.

— Kukas sen komeuden maksaa? oli kunnankokouksessa kiivaasti kysytty.

— Se maksaa, joka viimeiseksi jää, oli silmät säihkyen vastattu.

Ja niin oli päätetty rakentaa nykyinen komea kirkko kaunistukseksi ja kauhistukseksi kinnarniemeläisille.

Mutta vanha kirkko sai hoidotta ränstyä. Vasta sitten kinnarniemeläiset älysivät sitä hiukan kohentaa, kun museomiehet siihen silmänsä iskivät.

* * * * *

Nyt elää Kinnarniemen pitäjä nousukauttaan.

Parikymmentä vuotta sitten rakennettu rautatie toi mukanaan paljon pahan kera joukon hyvääkin.

Kinnarniemen kirkonkylästä on tullut näiden seutujen keskeisin liikepaikka, jossa kymmenkunnan kauppiasta, pari pankkia, kolme kahvilaa, nahkuri ja pirtukauppias Lekkerinen elämän aineellista puolta edustavat.

Henkisten harrastusten huoltaminen on, paitsi nykyaikaisten seurojen ja yhdistysten, kahden kansakoulun ja yhden yhteiskoulun yhteisenä huolena. Sähkövalot loistavat matalimmankin majan ikkunoista, ja köyhimmänkin eläjän lapsilla on nyt mahdollisuus päästä henkisestä valosta ja valistuksesta osalliseksi.

Jos vanhat, edesmenneet kinnarniemeläiset haudoistaan kesken kaiken nousisivat, niin hämmästyneinä he katseleisivat sitä kiirettä ja kuhinaa, mikä ennen niin rauhallisilla ja hiljaisilla kujilla nyt vallitsee.

Ja ammoin nukkuneet, kunnioitettavat kunnanmiehet, suorastaan pyörtyisivät tätä nykyajan kunnallista komentoa katsellessaan.

Ennen, vanhaan ja hyvään aikaan, kuului kunnan valittujen joukkoon vain talollisia, suurempia ja rikkaimpia niistäkin. Nyt siellä hääräävät sepät ja sepänsällit, suutarit, räätälit ja kiertävät kuljeksijat... Ei, parasta on pitää päänsä pehkussa uusien isäntien orhia ohjaillessa.

TOINEN LUKU.

Suotta ei sanota, että Ristimäki on Kinnarniemen pitäjän komeimpia taloja.

Suuret on sillä viljelykset ja muuta maata vaikka maaherran lääniksi. Rakennuksetkin, poikkeuksena pitäjän muiden talojen rakennuksista, ovat sellaisia, että niitä kelpaa katsella.

Risumäen vanha, jo aikoja sitten kuollut isäntä oli ollut ahkera mies, kova itse työtä tekemään, kova muilta vaatimaan. Hän ja hänen isänsä ne olivat Risumäen vauraudelle perustuksen laskeneet. Ei ole tästä nykyisestä isännästä heidän työnsä jatkajaa. Liiaksi on viinaanmenevä ja muihin pahoihin tapoihin taipuva.

Asumattomalle aholle, vanhojen kinnarniemeläisten kaskimaille, Risumäen rinteelle, oli vanhan isännän isän isä asumuksensa kyhännyt. Vuosien vieriessä oli tästä pienestä, turvekattoisesta majasta paisunut talo, joka hyvän sallimuksen suojaamana, omistajiensa ahkeruudella oli vähitellen vaurastunut siksi, mikä se on vielä tänäkin päivänä. Nykyisen isännän hallitessa se tosin on jo hiukan rappeutunut, mutta huoleti se kestää vielä tämän miespolven raastamisen, ja ehkäpä tuleva polvi sen työllään ja tarmollaan jälleen entiselleen kohottaa.

Siinä samannimisen mäen etelänpuoleisella rinteellä sijaitsee Risumäen talo Kinnarniemen kirkolle vievän valtamaantien varrella. Jo etäälle paistaa päärakennuksen punainen kylki, ja lähemmäksi tultua avautuu tulijan eteen talon viljavat vainiot, pellot ja kotiniityt. Siitä, missä maantie kaartaa pienen, kalaisen Särkijärven, siitä alkavat talon viljelykset, jotka peittävät enemmän kuin neliökilometrin alan ja antavat runsaan sadon sille, joka sen haluaa niistä ottaa. Etäämpänäkin on kasvavia kytömaita ja heinää antavia niittyjä, mutta ne eivät näy maantielle.

Kun maantieltä poiketaan taloon, tapaa tulijan silmä ensimmäiseksi komean kivinavetan, jonka jo vanha isäntä eläessään rakennutti. Navetan kohdalla tekee tie pienen käänteen, ja siinä onkin vastassa jo Risumäen kaksikerroksinen päärakennus, ja vähän etäämpänä siitä toinen pienempi ja vanhempi rakennus, renkitupa, joka on palvelusväen ja päivätyöläisten hallussa.

Pihassa kasvaa pari tuuheata pihlajaa ja joku vanha, jykevä koivu. Aikoinaan hyvin hoidettu kasvitarha on nyt kauttaaltaan heinän ja rikkaruohon peittämä. Omenapuut ovat kuivaneet ja marjapensaista ei ole mitään jälellä. Alkuaikoina oli nykyisen isännänkin hallitessa kasvitarhaa hiukan hoidettu, mutta nyt siihen ei saa enää kukaan koskea. Se on isännän tahto.

— Eletään sitä, piruvie, Risumäessä muutenkin kuin vattu- ja tikkerperipuskilla, on isäntä sanonut.

Kasvitarhan takana ovat talon aitat, makasiinit ja muut ulkorakennukset, ja niistä vähän alempana sauna ja riihet. Saunan ja riihen välissä virtaa pieni puro, Heinpuro, joka saa alkunsa ylempänä metsänreunassa olevasta suuresta lähteestä, josta koko talo noutaa vetensä. Vanha isäntävainaja oli aikonut lähteestä johtaa veden tupaan, talliin ja navettaan, mutta työ keskeytyi alkuunsa, eikä tämä nykyinen, taloon vävyksi tullut isäntä ole viitsinyt työtä jatkaa eikä hyvää suunnitelmaa toteuttaa.

Jos pihaan tullut vieras on isännän mieleinen, käsketään hänet heti lasiverannalla varustetun eteisen kautta kamariin; muuten hän saa väen tupaan poiketa ja siellä asiansa toimittaa. Kamariin kutsutulle vieraalle annetaan kahvit ja ankarista asetuksista huolimatta pian pienet ryypytkin, mutta tuvassaolija saa kauan isännän saapumista odottaa.

Viime aikoina on kamariin kutsuttavien vieraiden luku tuntuvasti kasvanut ja käynyt kirjavammaksi. Ennen löysivät sinne tiensä vain pitäjän säätyhenkilöt suntiota myöten ja muut mahtavat eläjät. Nyt siellä nähdään jo miehiä yleisesti tunnetuista viinankeittäjistä ruveten.

Aika ja tavat ovat muuttuneet.

Nykyinen Ristimäen isäntä on viinaanmenevä mies, juoppo suoraan sanoen. Ja kun virolaiset ja muut väkevämmät juomat eivät tänne aina aikanaan ehdi, täytyy väliin korpikuusen kyyneleilläkin kaulaa kastella.

Nytkin on Risumäen isännän vieraana eräs huonomaineinen souvari, Hanssu nimeltään.

— Paljonko sulla sitä on? tiedustaa isäntä silmää iskien.

— Pa-pari litraa, änkyttää Hanssu sivuilleen vilkuillen, ettei vain kukaan kuulisi.

— Ei ole sitten hätää, Hanssu, kun senkin verran on tiedossa. Jokos sulta jauhot loppuivat, vai tuleeko niistä vielä?

— E-ei niistä tu-tule, valehtelee Hanssu silmää räpäyttämättä. Hän on saanut Risumäen isännältä jauhoja vain sitä varten, että isäntä viinoissa pysyisi. Mutta Hanssu on viekas. Hän antaa samasta keitoksesta muillekin, saadakseen siten paremman palkan vaivaloisesta työstään.

— Ei tule? perää isäntä.

Hanssu hiukan hätkähtää, mutta saa pian rohkeutensa takaisin.

— E-ei, vaikka i-itkis ja ta-aas yrittäs.

— No, minkäs sille. Kun ei tule, niin ei tule. Vaikka olis kuinka rikkaan talon poika, kun ei ole rahaa, niin ei ole. Eikös niin, Hanssu?

— Ju-juuri vissiin ni-niin!

Sitten Hanssu vetää pullottavan kanisterin poveltaan ja tarjoaa isännälle. Ahnaasti isäntä tarttuu kanisteriin käsiksi ja kieltään lipoen, ähisten aukaisee korkin.

Hyvillään Hanssukin lerpattavaa alahuultaan imeksii.

Haistellaan siinä sitten aluksi Hanssun valmistetta ja viimein hiukan maistellaankin.

— Perhanan hyvää se onkin, kehasee isäntä irvistäen.

— Jo-joo, myöntää Hanssu hyvillään. Ky-kyllä minä sen ko-konstin jo o-osaan.

— Pirun hyvin osaatkin!

— Jo-joo!

Kun siinä sitten on hetkinen kallisteltu, sovitaan lopuksi, että Hanssu hakee Risumäen vanhan aitan takaa yön kuluessa jauhosäkin ja kulettaa sen »tehtaalleen» Kalman korpeen.

— Sitä pitää aina olla varakangasta rullalla, sanoo isäntä Hanssun lähtiessä.

— Jo-joo, vahvistaa Hanssu. Va-varalta vi-vieras ko-koiraa lyö.

Ja ennenkuin aurinko on seuraavana aamuna noussut, on Hanssulla uusi annos Risumäen isännän antamista jauhoista Kalman korvessa happanemassa.

Hanssu on hiukan huonossa maineessa oleva mies, mutta Risumäen isäntä on kunniallisten kansalaisten kirjoissa.

KOLMAS LUKU.

Hanssun lähdettyä isäntä jäi yksinään kamariin.

Aurinko paistoi ulkona paahtavan kuumana. Kärpäset surisivat ikkunalasia vasten ja hämähäkit kutoivat seittejään.

Hiki valui isännän selkäpiitä pitkin, turpea niska punoitti ja pyöreä naama, jonka keskellä pieni nykerönenä yksinäisenä värjötti kuin rusina leipurin pullassa, oli hikihelmien peittämä.

Ryyppy toisensa jälkeen katosi isännän leveään suuhun. Partakarvat kastuivat aina joka kerta, kun isäntä ryyppäsi, ja niitä hän kulausten väliaikoina imeksi ja kielellään lipoi. »Sorretun voima», vaikka kotitekoinenkin, näytti vähitellen pitävän puolensa.

Siinä oli vasta viides tai kuudes täräys menossa, ja isäntä oli kohta valmis vaikka pikkuryssää tai sänkypolskaa tanssimaan.

Vielä pieni tuikku, niin hän jo lauluksi pisti:

Voi, voi sun rimsujas Amalja, senkin kanalja ----. trallallaa — —.

Hätäisesti hän tavantakaa vilkasi kelloonsa ja päätään puistaen ärähti:

— Missä pirussa se viipyy?

Ja kun odotettua tulijaa ei kuulunut, ryyppäsi hän äkäisesti pohjaa myöten, nousi ylös ja horjuvin askelin asteli tupaan, missä Amalja hämmensi suurta vellipataa.

Ristimäessä keitettiin silloin aina velliä, milloin ei puolikovia kokoperunoita pyöräytetty. — Risumäen ruokajärjestys oli koko kyläkunnan tiedossa. Kaikki kyläläiset aina Kinkomaan ruotimummua myöten tiesivät mitä ruokaa Risumäessä minäkin päivänä väelle annettiin.

Sanottiin, että ruokakellokin sen jo soidessaan ilmaisi.

Silloin, kun piian käsi oli vellipataa sekottaessa väsynyt, silloin hän aina vellikellon nuorasta nyki laiskemmin ja kello vonkui:

Veel... lille... veel, lille... veel... lille...

Mutta milloin kokoperunoita oli kiehautettu, silloin aina piika Amaljan kädet vellikellon nuoraa riuskemmin repivät, ja kello pauhasi:

Pe... ru... noi... ta! pe... ru... noi... ta!

Tähän perunasoittoon oli huutolaispoika keksinyt vielä asiaankuuluvan lisäyksenkin:

ru... sa... koita, ru... sa... koita.

Ja vellinkeitosta oli Kipeä-Kusti, kyliä kiertelevä laiskanpulskea vekkuli sepittänyt oikein laulunkin, joka alkoi:

Kytölästä Risumäkeen vellin malli tuotiin, kun puuroa piti keitettämän, niin vellinä sitä juotiin. Mutta eipä mennä tapausten edelle. Kerrotaan asiat järjestyksessä.

Kun isäntä tuli tupaan ja näki piika Amaljan paljaat, päivän polttamat kintut, ruskeat, pyöreät, käsivarret, avoimen kaulan ja punaiset huulet, hairasi hän Amaljaa niin, että tämä kirkuen pakeni.

— Elä pelkää, puluseni, hoki isäntä yhä vain lähennellen ja kourien.

— Pois pelistä! Kynnet irti! tiuski Amalja kauhalla hosuen.

— Mitäs turhia, ähki isäntä Amaljaa puoleensa vetäen ja nuuskaisia huuliaan Amaljan huulille törköttäen.

— Päästäkää irti! piruvie, tempoili Amalja isännän sylissä.

— Elähän nyt, elähän nyt, kultaseni, lohdutteli isäntä ja samalla aivastaa pärskäytti, että nuuska pirahti suusta Amaljan poskille.

— Senkin kurakuono! Päästä irti, koippura! suuttui Amalja.

— So, so, so sitä piian pallukkaa, pyöreäpyllystä pullukkaa, hoki humalainen isäntä, ähkyi ja halasi. Ethän sinä ennenkään ole minua pelännyt, kultuseni.

— En teitä, mutta emäntää, sai Amalja töin tuskin isännän kovassa syleilyssä sanotuksi.

Silloin isäntä hervottomana hellitti heti, otteensa.

Saituudestaan huolimatta oli Risumäen emäntä oikeudenmukainen ja totuutta rakastava ihminen, ja oli hirveän arka niissä hyväilyasioissa, joita isäntä taas mielityönään harrasti.

Monta kovaa sanaa emäntä oli isännälle tämän ja Amaljan välisestäkin suhteesta sanonut.

— Häpeäisit vähän. Kahdeksan lapsen isä ja viitsit yökaudet piikojen perässä hypätä, senkin sonni!

Eikä emäntä syyttä suotta miestään torunutkaan.

Kylällä aivan yleisesti totena tohistiin, että Risumäen isäntä oli jo kahdelle piialleen lapsen laittanut ja arvailtiin, että kuinkahan käy nyt tuon Amaljan. Se kun on niin verevä ja mehevä ihminen. Kyllä sekin vielä Risumäen nuuskanaaman pehmitettäväksi joutuu.

Sanovat ne kyläläiset ja puhuvat, pahuukset, paljon muutakin. Ja niin, sitä vain nyt luullaan, että näissä puheissa ei ole nokarettakaan liikaa eikä asiaa ole suurennuslasin läpi katseltu.

Ja mitäpä se meihin kuuluu, vaikka asia totta onkin.

Emmehän me, viattomat ja vieraat ihmiset, rupea Ristimäen tihrusilmäisen isännän puolesta vastaamaan. Selvittäköön itse asiansa, jos luulee siihen pystyvänsä ja katsoo, että henkselit kestävät.

Ja toisekseen!

Ristimäen isännässä on niin paljon tätä maallista massaa, ettei se mitään tee, vaikka hän yleisenä litviikkipäivänä vähän tiukemmallekin joutuisi. Paksu niska ja -pyöreä, täyteläinen maha. Eivät ne niin pian kovemmassakaan kuumuudessa olemattomiin haihdu, etteikö hän häthätään ehdi pahoja töitään tunnustaa ja syntejään anteeksi anoa.

Jos nimittäin haluaisi. Emmehän me syrjäiset sitäkään tiedä.

* * * * *

Heti kun isäntä hellitti otteensa ja piika Amalja ehti pistää kauhansa pohjaan kärähtäneeseen vellipataan, aukeni tuvan ovi.

Tulija ei ollutkaan emäntä. Helpotuksen huokaus pääsi Amaljalta ja isännältä röhänauru.

Tupaan tulija oli räätälimestari Neulanen, mies, jota isäntä jo äsken odotti.

— Päivästä päivään! hihkasi isäntä ennenkuin tulija ehti suunsa avata.

— Päivää, päivää, vastasi mulkosilmäinen Neulanen. Niisti nenänsä ja kättään housun takamuksiin sipasten isännälle peukalohankasta ojensi.

— Tulihan se, mestari, viimeinkin, aloitti isäntä.

— Minä tässä jo Amaljalle sanoin, että eipä taida Neulanen tullakaan, vaikka lupasi. Käydäänpäs tästä nyt vähän peremmälle.

Näin sanottuaan hän hairasi mestaria kainalosta ja Amaljalle silmää vilkuttaen vei Neulasen kamariinsa, kaatoi viinaa kuppiin ja kehoitti:

— Mestari ottaa nyt tästä pienen täräyksen. Kippis!

Ja mestari otti. Hän oli myös niitä vanhan kansan miehiä; joiden suu ei ole tuohesta eikä kieli sokerivesiin tottunut. Kippis!

Mestari maistoi- ja irvisti, kuten tapa vaati.

— Kas niin!

— Mitäs turhia. Mestari ottaa uudemman kerran ja pohjia myöten.

— Kiitos, kiitos! Kas niin!

Ja taas mestari otti ja irvisti.

Kun mestari oli vielä kerran kaulaansa kastanut, siirtyi isäntä aivan hänen, viereensä istumaan ja Neulasen korvaan supisi:

— Kuulehan, Neulanen! Tiedätkö sinä, mitä varten minä olen sinut tänne haettanut?

— En. Minulla ei ole pienintäkään aaninkia asiasta.

— Kuule, etkö sinä, peijakas, kuule, sitä tiedä?

— En, en, epäsi Neulanen.

— Minä olenkin sellainen mies, että A.. No, Neulanen... Maistetaas välillä... Sellainen mies, että... hei kippis!... joka en kaikkien kanssa kuppia kallistele. No, hei!

Nyt puhut, pirulainen, pehmosia, ajatteli Neulanen. Kuka vain sulle ryypyn tarjoaa, niin silmät killissä sen nahkaasi kietaset, ketale. Mutta ääneen hän sanoi:

— Eihän se, isäntä, kaikkien kanssa justeeraile... Meinaan, ettei ryyppää kuin...

— No en, jumaliste! Ne ovatkin eri miehet, joiden kanssa minä kippistelen.

— Aivan niin, aivan niin. Eihän isäntä kohojen kanssa koolaile... Juu, juu...

— Eri miehet, sanon minä... eri miehet, jotka lauluja laulaa ja tyttöjä kaulaa. Eikös niin, Neulanen?

— Juu, juu.

— Mutta hei, Neulanen! Kippis! — Vai et sinä tiedä, kuule, Neulanen, mitä varten iso Risumäki sinut luokseen haetti. Sanonko minä, Neulanen?

— Sanokaa vain, sanokaa vain, lipoi Neulanen ja sieraimiaan tuhautteli.

— Sinä olet viisas mies, Neulanen, pirun viisas... Mutta ryypätääs välillä... Terve! Suotta sinä, kuule, räätälinä olet... Papiksi tai vallesmanniksi paremmin passaisit... Kippis!

— Hih, hih, hih hihitti Neulanen. Isännän kehuminen tuntui niin kovin mukavalta. Ja viinakin vähitellen veikeästi vaikutti.

— Joo... papiksi, piruvie, tai vallesmanniksi... Jos minulla olisi tuo sinun pääsi, niin vallesmanniksi, saatana, minä rupeaisin... Kippis... ja näyttäisin Syrjälän Teemullekin pitkän perkeleen...

— Kyllähän se, isäntä...

— No, kyllä minä, kuule, nytkin voin näyttää... uskotko Neulanen... Uskotko etten voi? Häh!?

— Uskon, uskon... Voihan se, isäntä, niitä vain tahtoo.

— No, niin minä voinkin, piruvie! Mutta kuule, Neulanen, se Teemu on kanssa viisas mies olevinaan. Mutta olkoon, peijakas! Näytetään sille, että rahalla saa ja hevosella pääsee... Näytetäänkö, Neulanen?

— Näytetään vain, innostui Neulanen, jonka päähän pälkähti ajatus, että jospa tässä hänkin jotenkin hyötyisi. Mihinkähän se tuo isäntä oikein tähtää? Kyllä sillä joku äkkisväärä jutku on mielessä, ei se muuten näin lojaalisti juota...

Pitemmälle ei räätälimestari Neulasen tarvinnut aprikoida, sillä isäntä paljasti heti ajatuksensa. Suunsa suppuun asettaen ja nuuskamälliä parantaen hän Neulasen korvaan supisi:

— Sitä varten, kuule, ison Risumäen isäntä on räätälimestari Neulasen tänne käskenyt, että se auttaisi minua himpun verran eräässä asiassa... Arvaathan sinä missä asiassa?

— En voi kommertaa hoksaamaan... Mistäpäs minä, epäsi Neulanen.

— Sinä olet viisas mies... pirun viisas... Neulanen. Kuule, ruvetaan yhteen keinoon ja ajetaan Syrjälän Teemu mökistään. Sotketaan asiat niin, ettei pirukaan niistä saa selvää. Kyllä minä sinun vaivasi palkitsen... Maksan, että tuntuu. Vai enkös ole aina ennenkin hyvin korvannut? Häh!?

— Kyllähän se, isäntä, on maksanut, myönteli Neulanen.

— Pirun reilusti, kehäsi isäntä itsekin! Aina hitusen paremmin kuin muut... olen minä vain sellainen eppu...

— Juu, juu... Paljonkin paremmin.

Ilkeältä tuntui isännästäkin melkein syyttä Syrjälän Teemun kimppuun käydä. Humalaiset aivotkaan eivät sitä ajatusta tahtoneet oikein sulattaa. Siksi sitä piti kiertäen kaartaen valmistella ja edelleen kehittää. Omantunnonäänen viimeisetkin rippeet piti pois kitkeä ja rehellisyys viinaan hukuttaa. Ja kun hetken hiljaisuus tuntui luontoa lauhduttavan, hyppäsi isäntä äkkiä seisomaan ja hihkasi:

— Perkele!

Räätälimestari Neulanen säpsähti ja kyyryyn vetäytyen, ikäänkuin itseään näkymättömämmäksi tehden pelonsekaisella äänellä säliisi:

— No, no... Mitäs isäntä nyt meinaa?

Isäntä heittäytyi raukeana vanhuuttaan natisevaan keinutuoliin, jääden siihen paikoilleen istumaan.

Sitten hän kotvan kuluttua rauhoittuneena alkoi ajatustaan edelleen kehittää: Miten hän voisi saada räätäli Neulasen tässä asiassa ehdottomasti puolelleen? Maksaisiko sille avustuksesta, kuten ennenkin tai pelkillä lupauksillako houkutteleisi. Entäpä, jos se ilmaisee kesken kaiken hänen tuumansa, ja Teemu saa niistä vihiä ja ryhtyy puolustautumaan. Piruko sen tuon Neulasenkaan tietää... Mutta eihän se ole ennenkään mitään ilmaissut. Niin on toiminut, puhunut ja tehnyt kuten olen käskenyt. Niin vannoi Neulanen siinä Heinälän jutussakin väärin, että paukkui... ja senkin se teki sadalla markalla... Eikä se uskalla tässäkään asiassa kieliä kantaa... ei, piruvie, uskallakaan. Ja jos se yrittäisi leukojaan aukoa, niin kyllähän minä sen pirun vaikenemaan saisin... Juottaisin humalaan ja kalloon kolhaseisin... Perkele!

Viimeiseen sanaan hän ajatuksistaan havahtui ja viekkauteensa turvautuen Neulaselle noin kauttarantain virkahti:

— Syrjälä on kaunis paikka, hän silmää mukavasti muljauttaen sanoi. Kelpaisi siinä Neulasenkin asua.

Pitemmälle hän ei jatkanut, vaan ikäänkuin sanojensa vaikutusta tarkkaillen täytti lasit ja Neulaseen päin kääntyen kehoitti:

— No, hei! Kippis!

— Kas niin, kas niin, ähkyi Neulanen partaansa pyyhkien.

Isäntä painoi pullonkorkin kiinni ja äskeistä jatkaen virkkoi:

— Kaunis se on, Syrjälä... Hyvin sopisi Neulasellekin... Ja jos Neulanen haluaa, niin...

Henkeään pidätellen Neulanen odotti jatkoa.

... niin kukapa kieltää, vaikka Neulanen...

Isäntä oli jo vähällä sanoa, että vaikka Neulanen Syrjälään pääseekin asumaan, mutta samassa hän ajatteli, että se on liian suuri palkkio, tekee Neulanen sen pikku palveluksen vähemmälläkin. Ja niinpä hän tokasikin:

— Mutta eipä puhuta siitä tämän enempää.

Isännän viimeiset sanat tuntuivat siltä kuin kylmää vettä olisi kaataa hulautettu Neulasen niskaan. Mitähän se tuo isäntä oikeen aikoi sanoa? Tiedä hänet, kälmin. Kysyisinkö siltä? Enpä kysy. En ole niin hotale. Tämä taitaa olla riitillinen hetki. Supliikki voi konseftit helposti pilata. Ollaanpa lojaalisen verkallisia... ei riennetä riitinkien edelle. Ja ikäänkuin isännän lopullista päätöstä kiirehtien, hän nousi äkkiä ylös, katsoi tihrusilmillään kelloa ja sanoi:

Aika rientää. Pitää, maar, tästä jo lähteäkin.

Isäntä hätääntyi. Jokohan se nyt menee, tuo Neulanen... eihän asia vielä valmis ole: Mitäs pirua minä nyt teen. Sanonko sille selvät sanat? En pentele sanokaan... Mutta mistäs se muuten...

Siinä oli nyt syntymässä sellainen pulma, jota humalaiset aivot eivät tahtoneet voida ratkaista. Sen verran ne olivat asiasta tolkulla, ettei peli vielä selvä ole. Mutta mitä siihen tarvittaisiin, sitä ne eivät jaksaneet täydelleen harkita.

Ahaa... nytpä se selvisi. Pieni tuikku lisää, ja sitten ne taas askartaa.

Ja se auttoi.

Isäntä uskoi nyt Neulaselle täydelleen salaisuutensa. Hän aikoi vuokralautakunnan välitystä hyväkseen käyttäen häätää Syrjälän Teemun mökistään. Neulanen oli vuokralautakunnan jäsen, puhelias, ja valmis tekemään melkeinpä mitä vain. Neulasen piti kokouksessa pitää täydellisesti isännän puolta ja sotkea asia tämän eduksi.

Ja isäntä pani nyt omasta puolestaan sanat Neulasen suuhun ja lupasi häntä muistaa, jos vain saadaan Syrjälän Teemulta mökki pois.

— No sehän saadaan, kehäsi Neulanen ryypyistä rohkaistuneena. Kyllä minä väännän Syrjälältä niskat nurin, että rusahtaa ja ajan hänet mökistä maantielle...

— Joo... joo -.. perskutavie... hykerteli isäntä innostuneena lihavia käsiään. Pois... pois...

— Että rusahtaa, vakuutti räätälimestari Neulanen, tehden kädellään sanojaan kuvaavan liikkeen.

* * * * *

Risumäen ruokakello pauhasi: Veel... lille... veel... lille... veel... lille...

Väki tuli pian pellolta tupaan.