Part 26

Oli kaunis ilta kun he ajelivat kotia kohti. Jokainen hevon askel Glunggeen päin tuntui muorista hyvältä. "Voi jospa sitä yhtä kepposta vaan ei olisi tapahtunut", sanoi hän, "niin kyllä nyt tuntuisi lystiltä päästä kotiin! Sellaisia vuoteita kuin meillä ei ole koko Gurnigelissä vaikka niillä onkin herrasvuoteita olevinaan. Jos en aina olisi levittänyt takkia ja jakkuja sänkyyn peitteeksi, niin olisin varmaan paleltunut, enkä päässyt elävänä kotiin."

Ja eivät ne tahtoneet silmäkullat riittää katsellessa, tarkastellessa jos jotain ympärillä matkan varrella: joka kaalimaata, joka pellavapeltoa, joka kirsikka- ja omenapuuta. Alituiseen huudahteli hän Liisalle:

"Katsos, tuolla ne rupeevat jo nyhtämään pellavaa! Ja katsos, ompas tuolla pavut huonoja!"

Mutta Liisa ei viitsinyt sinnepäin vilaistakaan, hän vastasi puolestaan:

"Voi, katsos kuinka minun taivaansininen leninkini on haalistunut. En voi enää käyttää sitä muuta kuin arkina kotona."

"Ovatkohan ne meillä edes muistaneet kastella kaalimaata?" kysyi muori ja silloin täytyi rengin hänelle vastata, ja nytkös alettiin rengiltä asioita tutkia ja kuulustella Ja kuta lähemmäksi kotia tultiin, sitä innokkaammin tähysteli emäntä ympärilleen, millaista täällä oli ihmisten, elo ja lakkaamatta päivitteli hän:

"Voi, eiköhän meillä nyt ole enempää heiniä kuin noilla, onkohan meidän rukiissa noin paljon nokipäitä, onkohan meillä noin hyvää liinaa? Katsokaas, katsokaas", huudahti hän viimein, "tuolta näkyy jo meidän kirkontorni, neljännestunnin päästä päästään kotiin!"

Ja kun hän näki ensimäisen tutun vastaan tulijan, niin sykki hänen sydämensä valtavasta ilosta ja hän sanoi:

"Kumpa olisin tiennyt, että hän meille ensimäiseksi vastaan tulee, niin olisi pitänyt ostaa jotain tuomisia hänellekin. Kun vasta joudun näin pitkälle matkalle -- vaikka enhän minä enää joudukaan, Jumala siitä varjelkoon! -- niin ostan aina ensimäiselle kotopuolessa vastaan tulevalle jotain tuomisia."

Ja viimein kääntyivät he kotitielle. Ja niin kiihkeästi ikävöi muori kotiin että hän oikein kurotteli ruumistaan eteenpäin jalkapeitteen yli ja lateli latelemistaan huomautuksiaan joka puusta, joka pensaasta, penkereestä, ja kun hän näki varpusia herneessä, niin haltioitui hän niin, ettei huomannut miten kotipihaan hurahdettiin. Kiireesti juoksi nyt keittiöstä Vreneli vastaan ja rehuvajasta Uli ja päätyluhdilla seisoa jökötti Jukka. Ja hauskapa Jukasta nyt oli kun muori taas palasi kotiin, vaikkei hän sitä sanonut.

Jo kauan oli muorin käsi hypiskellyt jalkapuitteen lätkää, nyt riuhtoi hän sitä auki, mutta ei saanut. Uli tuli auttamaan. "Jaha", sanoi muori, "mutta muistappas heti aamulla panna linnunpelätti herneeseen, muuten syövät varpuset kaikki!"

Tantereelle päästyä antoi hän Vrenelille kättä ja sanoi:

"Onko tapahtunut mitä pahaa, oletko pitänyt kaikesta hyvää huolta?"

Ja sitten kiiruhti hän helmuksensa oiaistuaan suoraan Jukan luo ja kurotti hänelle jo kaukaa kättään ja sanoi:

"Jumalan terveeksi! Mitenkä sinä olet voinut? On niin hauskaa kun taas pääsi takaisin kotiin. Empä tästä vasta hevillä hievahdakaan."

Uli oli nostanut Liisan alas rattailta ja Liisa oli sanonut hänelle hyvää iltaa ja että:

"Ole varovainen kun nostat tavarat alas rattailta. Sitten pitää sinun kantaa ne sisään, arkut täytyy avata, etteivät leningit mene rynkkyyn."

Tuvassa odotti jo valmis kahvi ja muori kehui kehumistaan sitä hyväksi. "Kyllähän sitä kahvia voi laittaa, mutta kun on kerma huonoa, niin mitäs siitä tulee. Monasti ajattelin, että tekisipä mieleni lähettää niille Gurnigeliin pari lusikallista hyvää kermaa, että kerrankin saisivat pisaran hyvää kahvikultaa. -- Vreneli, annahan minulle vielä kuppi lisää", sanoi hän sitten, "ei kahta kolmannetta. Ihanhan nyt juon että olen revetä!"

Ja sitten kehui hän leipää ja juustoa ja julisti viimein, että kyllä se on sentään hyvä olla kotona. Vaikka sitä välistä nurkuukin, niin oma maa se on sittenkin mansikka.

Ja olipa hänellä nyt kertomista näkemistään ja kuulemistaan, ja hänellä oli taas nyt niin hyvä olla.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Sisällisiä taisteluja, jotka aiotaan kihlauksella lopettaa.

Kun Liisa tuli kotiin, niin tuntui Ulista yhtäkkiä kuten olisi pilvi painunut päivän eteen tahi kuin tuttavallisesti keskusteltaessa oli astunut tupaan henkilö, jota sai urkkijana varoa. Ja kuitenkin tuntui Ulista, kuten olisi Liisa tuonut kerrallaan hänen onnensa ja hän iloitsi Liisan paluusta ja tuumi, että kuinkahan kauan hän tässä nyt vielä saa odottaa? Tosin tuntui hänestä ihmeelliseltä se, että Liisa tänä iltana pysyttelihe tuvassa eikä tullut ulos hänen puheilleen kaivolle, talliin tai käytävään sikolätin taakse. Mutta ei hän tästä harmitellut, vaan tuumi, että nuo nyt ovat kai vaan niitä Liisan tavallisia oikkuja ja että kyllähän se niistä asettunee kun aika joutuu. Ja levollisesti meni Uli maata.

Mutta isäntäväen puolellapa ei maattu niin levollisesti.

Muori oli kertonut pitkin iltaa matkastaan ja hänen oli täytynyt tehdä Jukalle kaikesta juurta jaksain selkoa, sillä Jukka itsekin oli käynyt aikoinaan Gurnigelissä. Mutta yhtä seikkaa ei muori vain ollut tohtinut mainita, ja vaikka hän puhui kaikista henkilöistä, joita he olivat tavanneet ylämaassa, niin puuvillakauppiaasta ei hän hiiskahtanutkaan.

Mutta kun sitten Jukka ei ollut pitkään aikaan ollut näin hyvällä tuulella, ei murahdellut muorille lainkaan, niin ajatteli muori, että nyt taitaisi olla otollisin hetki ilmaista hänelle kaikki ja tunnustaa yhdellä tiellä sekä pienet että suuret synnit. Ja kun hän sitten oikoi mukavasti jäseniään kotoisessa sängyssä lämpöisen peitteen alla ja tunsi olonsa taas niin mukavaksi, niin tuntui hänestä oikein synniltä nyt salata Jukalta jotain.

"Kuules", alkoi hän siis, "ei auta nyt muu kuin suora puhe, muuten en saa yön rauhaa ja unta silmiini koko yönä. Rupee vielä unessa kummittelemaan."

"No mitähän se on", sanoi Jukka, "hukkasitko sinä kaikki rahat?"

"Melkeinpä", vastasi emäntä, "mutta kumpa ei pahempaa olisikaan, niin mitäpäs siitä. Se on ihan toista. Tokko uskaltanen sanoakaan".

Viimein rohkaisi hän kuitenkin luontonsa ja sanoi: "Sitä se on: että Liisalla on nyt sulhanen, se tulee sitä jonkun päivän päästä sinulta pyytämään ja selvittämään sinulle asiansa. Keskenään ne ovat sen jo päättäneet ja selvittäneet."

"No jo nyt on piru irti", kivahti Jukka, "kyllä minä näytän, että siitä ei tule kerrassa mitään. Minkäs rähäkän Johannes nostaisi! Löisi kintut meiltä poikki. Ja mitäs Uli sanoisi? Lähtee matkaansa, ja mitenkäs minä sitten tulen toimeen? Sellaista renkiä kuin Uli en saa enää ikinä. Liisan tähden se meillä pysyy eikä tahdo lisää palkkaa; sen olen jo aikaa sitten huomannut."

"Ottaisitko sinä sitten renkimiehen vävyksi?" kysyi muori.

"Jumala varjelkoon", vastasi Jukka, "enhän minä nyt sentähden häntä pidäkään. Mutta niin kauan kun se pälyy Liisaa, pysyy se meillä ja niin kauan sovimme me hyvin yhteen. Ja kukaties minä jo sitten kuolenkin ja mitäs minä sitten siitä enää piittaan, miten käy sen perästä kuin minä olen kuollut? Enkä minä usko, että Liisa ottaisi Ulia vaikka saisikin. Se on niin ylpeää se tyttö mukamas. Ja piruako sekin kränä naimisiin tahtoo!"

"Tahtoopa vaan", vastasi muori, "ja sellaiset ne ovatkin juuri kaikkein hulluimpia ja Jumalaties mihin tässä vielä jouduttaisiinkaan, jos sen ei anneta mennä. Mutta nyt se saikin oikein rikkaan herran, sellaista kauppaa ei sille tarjoudu enää ikinä, ja et suinkaan sinä nyt rupea tyttäresi onneakaan vastaan!"

"Mitä? Vai herran oikein mukamas!" sanoi Jukka. "Mahtaa sekin olla koko ryysyretkale ja nälkänuotiolainen! Oikea herra ei ikinä hännystelisi mokomaa vaivaista ketaletta. Joku maailman harmi se on, joka ei mihinkään enää kelpaa ja jolla ei ole mitä suuhunsa pistää."

"Hyi toki, ei", sanoi äiti ja alkoi ladella todisteita tulevan vävynsä rikkaudesta. "Hyi toki, ei, sillä on rahaa mahdottomasti ja liiketoimia paljon."

"Kyllä valeilla lisää saa", tuumi Jukka. "Ja jos se on rikas, niin hupsu se myös varmaan on kun tahtoo tällaista höplää. Kyllä sillä on jotkin ruuvit löyhällä, muuten se katselisi kauniimpaa ja pystyvämpää kuin tämä meidän Liisa, joka ei kelvon tiedä mihin päähän kissalle ruokakuppi pannaan, sen vähemmin osaa ruokaa laittaa."

"Hyi toki, ei", sanoi muori, "niin järkevää ei toki Gurnigelissä ollut ketään kuin hän. Kyllä se tietää, mitä varten puuvillaa kasvatetaan ja mitä siitä kangasta tehdään ja mikä ero on Langenthalin kyynärän ja Bernin kyynärän välillä. Ikinä ei ole kukaan niitä asioita minulle selvitellyt niin hyvin kuin hän. Ja kutomisesta kun se minulle puhui, niin ei siinä voinut muuta kuin suu ammollaan ihmetellä. Ja kylläpä minä nyt osaan pitää kutojaamme silmällä! Niin, ihan toista hän oli kuin nuo Bernin keppiselät, nuo herrat, jotka eivät osaa muuta kuin kierrellä viiksiään ja pistää kepin kainaloonsa ja sanoa: minusta näyttää siltä, kuten rupeisi tänään paistamaan päivää."

"No olkoonpa mikä olkoon", sanoi Jukka, "mutta herra se vain on ja herralle minä en Liisaa anna. Kun se olisi edes talonpoikaisen poika, niin välipä tuolla nyt sitten. Sen voisi ottaa taloon ja antaa sille tilan vaikka vuokralle; sille ei tarvitsisi maksaa palkkaa ja Uli saisi sitten minusta nähden mennä mihin tahansa. Mutta herraskollia minä en vaan talooni tahdo; mieluummin menen vaikka kerjuulle. Se tahtoo myötäjäisiä ja paljon tahtookin. Kyllä minä tiedän herraskaisten metkut. He tekevät keskenään myötäjäisillä kauppaa kuin lahtarit vasikoilla; ja sittenkun saavat talonpojan kynsiinsä, niin ei niiden mielestä ole muka mikään raha kyllin suuri korvaamaan heille sitä kunniaa, että antavat meidän syöttää heitä ja hillitä heidän nälkäänsä. Luulevat, että kuta hävyttömämpiä talonpojalle ollaan, sitä kohteliaampia ollaan heille. Kylliksi olen saanut jo auttaa Johannestakin, monasti olen luullut sappeni halkeavan. Ja jos minun nyt vielä pitää ruveta tässä maksamaan herroille myötäjäisiä, niin pian mahtuvat kolikkoni tosiaan sangen pieneen tilaan ja emme enää voi elää talollamme. Ja mikäs apu sitten eteen tulee? Näin vanhoilla päivillään ei enää totu helposti uusiin oloihin ja köyhän elämään. Olisihan sinun nyt tuo pitänyt älytä, olisi sinulla luullut olevan järkeä sen verran. Mutta kun naisväki vaan saa vähänkin vainua naimisista, niin heti ne joutuvat ihan vimmoihinsa! On ihan kuin piru silloin heidän nahkaansa menisi."

"No aina sinä nyt olet sellainen", sanoi muori. "Minkäs minä nyt sille mahdan, hehän päättivät sen jo itse ennenkun minulle mitään sanoivat, ja jos et siihen tyydy, niin puhu asiasta Liisan kanssa; sittempähän saat kuulla, mitä se aikoo tehdä.

"Hyvähän se on sotkea asioita", sanoi Jukka, "ja sitten heittää ne toisten niskoille. Minä en siihen puutu, mutta sen minä vaan sanon, etten tahdo siitä liitosta kuulla puhuttavankaan. Pidä sinä vain huoli purkamisesta!"

"No johan sinä nyt sen kuulit", sanoi muori, "etten minä nyt sille mitä mahda. Ja sinähän se olet isä ja jos et suostu, niin pura kauppa itse äläkä purista nyrkkiä housuntaskussa ja tunge minua siitä vastaamaan. Tällä kertaa minä en vain tahdo kuulla siitä puhuttavankaan. -- Hyvää yötä, ja nuku hyvin!" Mutta eivät he kumpikaan nukkuneet hyvin. Ja toisessakin kammiossa samassa talossa puheltiin samasta asiasta vaikka ihan toisella tavalla.

Tavallisesti nukkuivat Liisa ja Vreneli samassa makuusuojassa, ellei Liisan päähän pistänyt ruveta herrastelemaan ja mennä sivurakennukseen, jossa hänellä oli varsin kaunis ja komea huone. Vaan tuskin he tänä iltana olivat ehtineet tupaseensa, niin alkoi Liisa:

"Jaa, jaa, kumpa sinä nyt vain sen tietäisit! Mutta empäs sanokaan, mitäpäs sinä sillä tiedolla."

Vreneli tuumi, että kaipa tuo salaisuus nyt lienee vain uusi leninki tai uudet kureliivit, eikä viitsinyt siis sitä sen enempää arvailla. Mutta jos jollakin tavoin usutteli Liisa Vreneliä arvaamaan, niin että Vreneli viimein kiusautuneena sanoi:

"Eikö tuo lörpötys nyt jo ala loppua. Ole nyt jo hiljaa tai puhu sitten asiasi."

"Mitäpäs sanoisit", lirputti silloin Liisa vihdoin, "jos yksi tulee kauniilla kiesseillä viemään minua?"

"Mitäpäs minä siitä sanoisin", vastasi Vreneli. "Kysy Ulilta, mitä se siitä sanoisi."

"Viis minä Ulista, siltä minä en tarvitse kysyä mitään ja se ei ole minun käskijäni. Kyllä nyt saat hänet minun puolestani! Ja kyllä kai jo olettekin sillaikaa hautoneet tuumianne kun minä olin poissa. Vaan minä siitä viis! Mitä minä renkirievusta piittaan, olkoonpa vaikka kauniskin! Ala sinä nyt vain hankkia häntä itsellesi, kauampa sinua se on jo haluttanutkin. Minulla on nyt jo toinen."

"Häpeä", sanoi Vreneli, "puhumasta tuollaista. Milloinka minä olen hännystellyt miesväkeä, renkejä kuin muitakaan, sanopas? Sanopas, jos voit! Vaikken minä olekaan rikkaan tytär, niin häpeisin toki sellaista. Minä en ole koettanut viekotella ketään, en ole kiemaillut kellekään enkä juossut kintereillä. Ja enkä minä anna itseäni sellaisesta haukkuakaan, en ainakaan sinun. Pidä, minkä saat, en minä tahdo omiasi, en sinun Uliasi enkä muita."

"Minun Uliani! Minä viis Ulista! Mitä minä siitä rengistä piittaan? Etkös jo kuullut, että minulla on toinen ja että me olemme jo kihloissa. -- Ah! Niin rikasta, niin kaunista sinä et ole ikinäsi nähnytkään. Se tulee tänne jonkun päivän päästä ja kylläpä sinä sitten siihen töllötät kuin lehmä uuteen konttiin!"

"Älä nyt puhu tuollaisia", sanoi Vreneli. "Luuletko sinä saavasi pitää minua ihan narrinasi? Etkö sinä luule, että minä tiedän, että te olette kihloissa Ulin kanssa?"

"Pidä jo suusi kiinni, pirun Ulinesi! Etkös sinä jo kuullut, että minä viis hänestä? Enhän minä milloinkaan ole tosissani häntä aikonut. Ah, niin kaunista, niin rikasta sinä et ole nähnyt ikinäsi. Ja minä muutan sitten hänen kanssaan kaupunkiin ja laitatan uudet leningit. Ja sinä saat sitten kaikki, mitä minä en voi käyttää näistä talonpoikaisista vaatteistani."

"Herkeä jo lörpöttelemästä", sanoi Vreneli, "kyllä minä ymmärrän mitä sinä nyt tahdot. Koettaisit vain saada minut juttelemaan sinulle jotain Ulista, kun luulisin, että sinulla muka on jo uusi, jotta sinä sitten huomenna voisit mennä taas kertomaan sen Ulille ja ruveta hänelle riitelemään."

"Minua alkaa jo kiukuttaa, kun sinä et usko, että se on totta", sanoi Liisa. "Kysytäänpäs vaan äidiltä, niin saat kuulla onko totta vai ei!"

"Mutta entäs Uli?" kysyi Vreneli silloin. "Minnekäs Uli joutuu?"

"No viis minä hänestä!" vastasi Liisa, "johan sinä sen nyt olet kuullut. Ja ihmehän olisi, jos tyttö menisi heti ensimäiselle paraalle jonka näkee."

"Mutta sinäpä et ole Ulia ainoastaan nähnyt, vaan olet puhunutkin hänelle naimisista ja luvannut hänet ottaa!" vastasi Vreneli.

"Pyh, mitäs uskoi, hupsu! Minkäs minä sille voin? Kujeilevathan pojatkin niin monasti tytöillä, tottakai nyt tyttökin kerran saa heitä narrata."

"Ilkiö", sanoi Vreneli, veti peiton korvilleen eikä vastannut sanaakaan vaikka Liisa mitä parpatti.

Huomisaamuna oli aselepo, kumpikaan taistelevista puolueista ei ahdistanut toistaan. Muori käveli salaa pistelemässä jokaiselle talonväestä tuomistavaroitaan kouraan ja kielsi jokaista näyttämästä niitä toisille, etteivät toiset muka tulisi kateellisiksi. Mutta hetken päästä tiesivät jo kaikki toistensa saamiset ja happamaksi vääntyi nyt moni suu ja pistopuheita toisille singahteli; sillä eihän sitä koskaan voi yhtaikaa tehdä kaikille mieliksi. Liisa purki tavaroitaan arkuista ja keskusteli siinä ohella piikain kanssa, joiden täytyi alituiseen häntä auttaa. Näytettyään heille kaikki ostoksensa alkoi hän heille puhella kukkaiskielin ja vihjaillen että pianpa he saavat nähdä sellaista, joka on vielä paljon kalliimpaa ja kauniimpaa, ja sen hän oli saanut Gurnigelistä. Hän puhui heille niin salaperäisesti, että he jo umpimähkäänkin arvasivat, mistä nyt oli kysymys ja pian tiesi jo koko palveluskunta, että nyt se on Liisa saanut sen rikkaan ja herraskaisen ja että Ulista hän nyt piittaa viis!

Uli oli huolettomana hommaillut ulkoaskareissaan ja iltapäivän ollut pajassa hevosta kengittämässä. Kun hän sitten illalla tuli kotiin, niin katsottiin häneen niin merkillisesti: supateltiin ja suhahteltiin, ja kun hän lähestyi toisia, niin vaiettiin ja hajaannuttiin eri tahoille. Ja jos jollakin silmällä häntä katseltiin: hymyiltiin pilkallisesti, säälivästi j.n.e. Ja hänestä tuntui, kuten eivät emäntä ja Vrenelikään olisi koskaan ennen olleet hänelle näin ystävällisiä. Mutta sitä vastoin ei Liisa ollut häntä näkevinäänkään ja karttoi tahallaan häntä. No tuota hän nyt ei ymmärtänyt. Mitähän tämä merkitsi? Ja illalla makuulle mennessään kysyi hän renkipojalta, joka nukkui hänen huoneessaan ja piti hänestä kovasti, sillä Uli kohteli häntä hyvästi:

"Mitä oikeastaan on tapahtunut, kun kaikki näyttävät niin merkillisiltä?"

"Tohtineekohan tuota oikein nyt sanoa", tuumi poika, "ja tokkopa se totta lieneekään."

No Uli patisteli vain sanomaan ja silloin tunnusti poika, että sillä Liisalla se kuuluu olevan sulhanen, ja kuuluu tulevan pian tänne Hirveän rikas kuuluu olevan ja kaunis ja ei se Liisa enää Ulista kuulu välittävänkään.

Uli kysyi, mistä se oli saatu tietää? Poika vastasi, että eihän hän sitä sen tarkemmin tiennyt, mutta kuului Liisa itse sitä tytöille kehuneen ja ne taas olivat kertoneet muille. "Jotain perää siinä nyt vaan on, sillä isäntä näytti tänään niin äkäiseltä eikä koko päivään puhunut emännälle niin luotua sanaa ja ne olivat illalla sängyssä puhuneet kovaäänisesti keskenään."

Sekös kolahti Uliin! Tuskin voi hän sitä uskoa. -- Niin paha ei toki Liisa ole, ajatteli hän. Olihan Liisa jo Ulille sanonut ja luvannut ja itsehän Liisa oli Ulia miehekseen tavoitellut ja tahtonut? Mutta sitten muisti hän nuo entiset Liisan epäröimiset ja omat odottamisensa ja nyt myös Liisan tämän päiväisen käytöksen. "Ja kuitenkin, kuinka olisi se voinut pitää minua niin narrina", ajatteli hän. "Silloinhan hän olisi perin kehno ilmainen. Ja niin kehno ei Liisa toki ole, vaikkei naisten parhaita olekaan. Ja tämäkö nyt on minun rehellisyyteni ja ahkeruuteni palkka", ajatteli hän. "Tuhantisen guldenia olen nyt hankkinut isännälleni ja pilkkaa ja ivaako minä nyt saan kiitokseksi? Ja kaikki ovat jo siitä puhuneet; jos se nyt käy toisin, niin kaikki nauravat minulle enkä minä ilkiä enää missään näyttäytyä. Mihinkäs minä sitten joudun?"

Kaikki hänen unelmansa hajosivat tuon pitkän yön kuluessa kuin tuhka tuuleen. "Niin uskalletaan minulla kujeilla", ajatteli hän, "kun minä olen vain renki. Ijankaikkisesti vain renki! Se sana, se sana on kirottu, ja kunnoton on se, joka pyrkii ja ponnistaa tästä asemasta johonkin parempaan. Niin, kyllä saarnasi entinen isäntäni kauniisti, mutta vain leipää säkkiinsä hän saarnasi. Hän tarvitsi vain hyvää renkiä. Mitä tästä nyt hyötyy, jos on hyvä? Pilkkaa, ivaa, surkeaa sääliä vaan saa osakseen ja pitkän nenän".

Ja kuitenkin hänestä tuntui siltä, että eiväthän nyt asiat voi näin hullusti olla. Se on pelkkää lorua vain ja piikojen tavallista pilaa! Ja huomenna päätti hän hankkia itselleen tarkan selon. Ellei saisi sitä Liisalta, menisi kysymään itseltään emännältä. Tällaisena hönttönä ei hän enää rupea olemaan, ja jos asiat ovat niin kuin ihmiset sanovat, niin lyö hän kamansa kokoon eikä jää enää hetkeksikään taloon.

Aamulla ei hän tahtonut saada Liisaa puheilleen vaikka hän jäi muiden pellolle mennessä kotiin leikkaamaan heinää ja teroittamaan viikatteita j.n.e. Viimein näki hän Liisan puutarhassa kovin hepenneltynä, poimimassa kauniita kukkasia. Uli ei häikäillyt ja ennenkun Liisa aavistikaan, ilmestyi hän Liisan eteen.

"Miksi sinä kartat minua alituiseen?" kysyi hän, "mitä se merkitsee?"

"Oh, eipä juuri mitään", vastasi Liisa.

"Mutta miksi sinä sitten olet minulle tuollainen etkä sano minulle niin hyvää sanaa?" kysyi Uli.

"Jaa, enkö minä sitten saisi olla millainen tahdon? Ja se ei kuulu sinuun, millainen minä olen."

"Vai niin, sekö on ääni nyt kellossa!" sanoi Uli. "Sitten kai onkin totta mitä kerrotaan, että sinulla on jo toinen?"

"Ja jos on, niin mitä se sinuun kuuluu? Enhän minäkään välitä siitä, missä vehkeissä sinä olet Vrenelin kanssa."

"Niitä vehkeitä ei tarvitse keltään salata", sanoi Uli. "Mutta tahtoisimpa nyt tietää, oletko sinä tosiaan niin kehno ihminen, että otat toisen, vaikka lupasit tulla minulle?"

"Herra Jumala, uskaltaako tuo kunnoton vielä tulla sanomaan minulle: kehno", vinkaisi silloin Liisa. "Renki! Kuuletko sinä, jätätkö sinä minut heti paikalla vai huudanko minä isää ja äitiä avuksi!"

"Huuda vain, huuda ketä tahansa"; sanoi Uli; "mutta kehno olet ja kelvottomin ihminen, mitä maa päällään kantaa! Et ansaitsisi niin auringon valoa, jos kerran on totta, mitä ihmiset puhuvat. Mutta Liisa, sanohan nyt, eihän se ole totta?"

"Miksei se olisi totta?" vastasi Liisa. "Kun saan kerran herran ja rikkaan, niin miksi en häntä ottaisi? Tuhmahan muuten olisin. Mutta älä nyt ole noin paha. Minäpä puhun sinusta sulhaselleni ja sulhaseni ottaa sinut sitten puotiinsa ja sinä pääset rikkaaksi tekemättä työtä yhtään!"

Tuskin oli Liisa tämän sanonut, niin tulla pöllähtivät yhtäkkiä kauniit kääsit kartanolle ja niissä istui hienon hieno herra. Ja kun Liisa huomasi hänet, niin huusi hän: "Kas tuo se on, tuossa se on!" ja juoksi heti hänen luokseen. Äiti seisoi ovella ja pyyhki hämillään käsiään esiliinaansa; Jukka ei tullut näkyville ja Uli seisoi puutarhassa kasvot valkeana kuin Lootin vaimolla, joka nähdessään Sodoman hävityksen muuttuu suolapatsaaksi.

Ja kauan kesti ennenkun hän pökerryksistään selvisi mitään tahtomaan, mitään tekemään. Melkein tajuttomana oli hän katsonut, miten Liisa otti tuota uutta tulokasta vastaan ja vei hänet herraspuolelle sinne kauniiseen kamariin. Ja sitten, yhtäkkiä puristi hän sormensa nyrkkiin ja kähisi hammastensa välistä:

"Perhana! Minä sanon sen hänelle, minä sanon! Hänen täytyy saada se tietää, millaisen hän saa! Ja lähden talosta heti, hetkeksikään en enää tänne jää!"

Ja hurjistuneena aikoi hän loikata puutarhasta pengermälle kun yhtäkkiä tartutaan hänen paidan hihaansa ja pidetään siitä kiinni niin että se on ihan revetä. Ja kun hän kiukuissaan kääntää päätään ja aikoo lyödä tuota pitelijää, niin siinä seisoo Vreneli pelottomana ja vakaana. Uli ei lyönyt, mutta murahti raivoissaan:

"Laske irti!"

"En, minä en laske", sanoi Vreneli; "niin, katso nyt minua vain miten vihaisesti tahansa, mutta sinä et mene. Sääli sinua, Uli, Liisa on sinulle ilkeä, mutta juuri siksi täytyy sinun nyt olla häntä järkevämpi. Pysy nyt täällä äläkä ole hänestä piittaavinasikaan! Sekös Liisaa harmittaa. Jos nyt teet tyhmyyksiä, niin joudut kaikkien naurunalaiseksi ja sitä iloa en minä sinun sijassasi heille antaisi."

Uli ei tahtonut ottaa tätä puhetta kuuleviin korviinsakaan, vaan valitteli katkerasti, miten kelvoton Liisa oli hänelle ollut.

"Ole vain hyvilläsi", sanoi Vreneli; "minun asiani ei olisi virkkaa tästä mitään. Mutta kiittäisit jo polvillasi Luojaasi, kun kävi näin! Jos tuntisit Liisan niinkuin minä, niin et häntä huolisi vaikka hän omistaisi koko maailman."

"Olkoon miten olkoon", sanoi Uli, "mutta pois lähden minä tästä talosta ja paikalla. Pitäköön nyt vävy huolta talosta, kernaasti minun puolestani," "Yhä suurempia tyhmyyksiä vain", sanoi Vreneli. "Silloinkos vasta koko pitäjä sinulle nauraisi ja hirnuisi! Mitenkäs nyt sinulle muka kävi! Toiset sanoisivat, että sinut on potkittu talosta pois! Toiset, että sinuakos täällä muka narrattiin: luulit muka jo olevasi Glunggen isäntä. Ja sittenkös sinua pilkattaisiin! Ole nyt vain kuin ei juttu sinua koskisikaan, naureskelekin sille vielä! Siten ihmiset joutuvat ihan ymmälle eivätkä jätä sinua ainoastaan rauhaan, vaan vieläpä sanovat: siitä sen nyt näitte, ei Uli ole niin tuhma kuin luulette. Ulihan se Liisaa narrasi eikä Liisa Ulia."

"Oletpa koko hiiden velho", sanoi Uli, "mutta piru sittenkin on, jos rupean enää olemaan renkinä täällä --"