Part 24

Näissä ajatuksissa kului Ulin matka ylen joutuin ja ennenkun hän aavistikaan hirnahti ruuna jo tallin ovella. Ja pianpa oli Liisa taas hänen kimpussaan ostoksia tutkimassa. Uli kaivoi esiin tuomiset: viikunoita, manteleita ja kastanjia, mutta sanoipa samalla, että nyt hänen pitäisi saada tietää varmaan, miten tässä heille käy, siliä ei tätä siedä nyt enää, ihmiset nauravat hänelle jo kaikkialla. Pitää joko tulla häät, tai hän lähtee talosta. Liisa vastasi: "Kas sehän riippuu pelkästään minusta milloin häät vietetään. Kun ne vain kerran rupeavat minulle oikein häijyiksi, niin häät ovat seuraavana sunnuntaina, ja jos veli vain vielä kerran tulee vähänkin minulle motkottelemaan, niin juoksen minä heti paikalla pappilaan ja pappi saa meidät kuuluttaa. Mutta mahdoton on minun nyt näitä asioita ajatella. Äiti on näet luvannut lähteä minun kanssani viikoksi tai pariksi Gurnigeliin, sinne kuuluisaan kylpylaitokseen. Siksi täytyy minun hommata ompelijattaret, räätälit ja suutarit taloon." Ja Liisalla oli niin paljon ajattelemista, että hänen päänsä oli ihan pyörällä, ja hänellä oli juoksentelemista jos joillakin ostoksilla, joten hän ei sanonut lainkaan tietävänsä, mistä aikaa nyt häihin riittäisi. Kunhan hän nyt vain pääsisi tuosta Gurnigelin humusta, niin sittempähän näkisi, mitä sitten tehdään. "Ja nyt saan minä kaksi uutta leninkiä. Saas nähdä, tokkohan nyt sen Frevligenin kääkän nokka venyy pitkäksi." -- Ja sanoipa Uli mitä tahansa, niin Liisa vain mukelsi viikunoitaan ja ajatteli Gurnigeliä. Koko päivän hän levitteli kamaansa pöydille ja ajoi niitä taas kätköihinsä takaisin, täytti matkasäkit jo valmiiksi ja aukoi ne uudestaan. Eikä hän ainoastaan ajatellut, mitä suurta huomiota hän Gurnigelissä herättäisi, vaan kehuipa myös jok'ikiselle, kellä oli hetkikin aikaa häntä kuunnella, että varmaan ei Gurnigelissä olisi ainoaakaan tyttöä, jolla on sellaiset vaatteet kuin hänellä. Ja mitähän ne arvelevat ne herrat siellä sitten? Niitä tulee kai sinne hyvin komeita ja rikkaita. Ja jokaiselta hän kyseli, montako kertaa päivässä siellä pitää muuttaa pukua ja kuinka monta pukukertaa sinne pitää ottaa mukaan. Riittäisiköhän viisi vai pitäisiköhän olla kuusi? Ja voisikohan noita eduksia pesettää ja kiilloituttaa siellä Gurnigelissä? Ja kuinkahan oli nyt sen seikan kanssa: onkohan nyt muodissa pukeutua vaaleisiin aamulla vai illallako? Ja mistähän saisi parasta hajuvettä, Bernistäkö vai Burgdorfista? Vai tuottaisikohan sitä aina Neuenburgista? Liisa oli kuullut, että neuenburgilaisella on kaikkein paras haju. -- Niin hääräili Liisa kaiken päivää ja äiti sanoi usein: "Kunpa nyt ei olisikaan tullut sille tuosta matkasta mitään virketyksi, tai jospa jo oltaisiin perillä! Tyttöhän tulee ihan hupsuksi; mokomana en ole nähnyt sitä vielä kuuna päivänä." Ja kun äitikin viimein rupesi varaamaan tavaroitaan matkakuntoon, niin ei hänellä ollut enää tuvassa niin jalan sijaa. Liisa näet sullottuaan jo täyteen kaksi matka-arkkua tahtoi vielä saada kompeita mukaansa lisää, vaikkei enää tiennyt, mihin niitä panna. Äiti tuumi tosin, että voisihan niissä hyvin jättää yhtä ja toissa kotiin. Kuutta hattua ei toki Liisa tarvitsisi ja kyllä kai ne kahdet kureliivitkin riittäisivät. Mutta silloinkos tyttö rupesi itkemään eikä suostunut vähentämään kompeitaan, päinvastoin toi vain uutta lisää: yhä enemmän kureliiviä ja hattuja, sekä alusjakkuja luvuttomasti. Jukka virnisteli viimein pilkallisesti tälle touhulle ja kehoitti haettamaan muuttoarkun Bernistä. Niitä saa varmaan sieltä niin isoja kuin tupia. Niihinhän sitä sitten sopisi latoa ei ainoastaan kureliivejä ja alusjakkuja, vaan kaapit ja kirstut kaikki kaluineen kiluineen. Ja siinä ne nyt eivät ainakaan mutistuisi ja rutistuisi. -- Sekös oli Liisasta mieleen, ja hän tahtoi lähettää Ulin heti paikalla Berniin sellaista arkkua noutamaan. Mutta äitipä ei siihen suostunutkaan, vaikka Liisa miten itki ja juonitteli. "En tahdo joutua koiranleukojen hampaisiin", sanoi muori, "mitäs ihmiset sanoisivat, kun me sellaista kirstua mukanamme raahaisimme. Ja mihinkäs me sen sitten saisimme sopimaan? Riittäähän tuo jo sekin, että lähden Gurnigeliin mokoman narrin kanssa, vieläkö tälle pitäisi sellainen kirstukin olla. En lähtisi sinne ollenkaan ellei tohtori olisi määrännyt ja jos en pelkäisi, että hupsuksihan tuo tyttö tässä tulee. Ja sinäkin siinä aina latelet ilkeyksiäsi", sanoi hän sitten miehelleen. "Antaisit edes hyviä neuvoja ja hillitsisit tyttöä, etkä aina vain kujeilisi meille. Kyllähän minä sen tiedän, että sinä olisit hyvilläsi, kun me emme sinne lähtisikään. Ethän sinä antaisi minulle mielelläsi niin kreutzeriä, vaikka enhän minäkään tähän tyhjin käsin tullut." Jukka vastasi: "Itsepähän olet tehnyt sen tuollaiseksi. Aina sinä sitä olet puolustellut; tyydykin nyt siihen, minkä siitä olet tehnyt".

"Minkäs minä nyt sille voin! Enhän minä nyt ole ihan kaikkeen syypää minäkään", sanoi emäntä. "Kukas se aina on ostanut sille koreimmat hepennykset ja lähettänyt sen Weltschlandiinkin, josta se tuollaisena palasi? En suinkaan minä! Mutta sehän on selvä, ainahan sinä sälytät viat muiden niskoille, vaan et omillesi, ja kuitenkin aina viimeiseksi suusi avaat ja viimeiseksi sen tukit, jotta saisit vaan vian toisten niskoille." --

Sill'aikaa kuin vanhukset läksyttelivät toisiaan, läksytteli Liisa nyt puolestaan Ulia, joka ei ollut oikein mielissään tuosta Gurnigelin retkestä. Ja Ulin piti siinä nyt vielä auttaa Liisaa kun tämä varusti koko vaatevarastonsa Gurnigeliin kuletettavaksi. Ja jos Uli vain sanankin kurahti vastaan, ettei muka nyt tuota tahi tuota kai sentään tarvitsisi ottaa mukaan, niin Liisakos alkoi vetistellä ja häntä soimata. "Tässä nyt jo näkee", itki hän, "millaista minulla tulisi olemaan sinun kanssasi. Nyt jo olet ilkein kaikista" j.n.e. Viimein ei Uli tiennyt muuta neuvoa kuin hankkia suuren suunnattoman matka-arkun, jonka Liisa sitten täytti kompeillaan ja Uli lähetti Liisan osoitteella jo etukäteen Gurnigeliin. Ja Liisa puolestaan lupasi sitten mankua ja kiusata äitiä GurnigeIissä niin kauan kunnes tämän täytyisi suostua heidän liittoonsa; ja ennen Martin päivää heidät kuulutettaisiin.

Ja nyt mahtuivat äidin ja tyttären loput tavarat kahteen suureen arkkuun, kun äiti tyytyi vähiin matkatamineisiin "Lämpimiä vaatteitahan minä vain haluaisin mukaan", sanoi hän, "sillä minä olen monasti kuullut kerrottavan, että siellä sataa lunta usein kesällä niin kuin sydäntalvella." Mutta Liisaa ei voitu hellyttää ottamaan villasukkia mukaan. "Hauskassa paikassa ei minulla ole vielä ikinä ollut kylmä", sanoi hän. Mutta paljon otti muori mukaan myös kahvijauhoja, vaikka tytär nauraa hahattikin ja sanoi, että hän tahtoo Gurnigelissä paljon parempaa herkkua kuin kahvia. "Hyvä kahvi", vastasi äiti "sehän se on aina pääasia ja sellaisissa paikoissa ne polttavat aina pavut pilalle, etenkin ne baselilaiset. Ei siellä saa kunnon kahvia edes haistaakaan. Kahvia kuokkimaankaan tai lainaamaan ei taas sovi mennä ja hyvillään sentään on, kun edes joskus voi jonkun hyvän tutun kanssa maistaa pisaran hyvää kahvikultaakin. Minun mielestäni olisi ollut parempi ottaa tuon vaatepaljouden asemasta mukaan vaikkapa hyvälypsyinen lehmä, jotta olisi edes joskus saatu kunnon kermaa. Olen monasti kuullut, että siellä on kerma vielä taivaansinisempää kuin Liisan hattu."

Kun arkku oli saatu lähetetyksi, niin unohdettiin Uli kokonaan ja häntä harmitti kovasti, kun Liisalla sitten oli aikaa tuskin sanoa hänelle hyvästit ja voi hyvin hänen pidellessään matkaavain rattaille noustessa kiinni hevosta, jolla Jukka sitten lähti saattamaan äitiä ja tytärtä Berniin. --

Heidän lähdettyään tuli taloon kuin tyyni myrskyn jälkeen ja kotiväestä tuntui olo nyt oikein hyvältä. Uli sai jutella Vrenelin kanssa tarvitsematta alimiseen vilkua ympärilleen ja ajatella, että jokohan se Liisa nyt taas vaanii häntä jonkun puun takana. Ja vaikka Vreneli ensin olikin Ulille jotensakin kuivakiskoinen, niin ei hän kuitenkaan häntä karttanutkaan tai keskeyttänyt jörösti keskustelua. Vain kerran kun Uli, kysyi, miksi Vreneli näyttää niin huonolta? Hänen mielestään on Vreneli viimeaikoina kovasti laihtunut, käännähti Vreneli kiireesti häneen selin eikä vastannut hänelle sanaakaan. -- Muuten oli nyt hauska nähdä miten hyvin Vreneli hoiti taloutta. Kaikki kävi säntilleen kuin kunnon kello ja Uli ajatteli, että enhän minä vielä milloinkaan ole käyttänyt piikoja ulkotöissä niin paljoa kuin nyt ja kuitenkin sujuvat kotityöt moitteettomasti. Mutta Vreneli liikkuikin kuin vietereillä ja vaikka suukin soitti, ahersivat siltä kädetkin. Ja vaikka kädet ahersivat samalla-aikaa kuin suu soitti, niin oli hänellä kuitenkin aikaa tarkastella ja pitää silmällä vielä toistenkin toimia. Aina katseli hän ympärilleen eikä vain työhönsä eteensä ja kuitenkaan ei hän ollut sitä mieltä, että oikean perheen emännän täytyy olla siivoton ja ruma otus jotta voi sitten ihmisille aina valitella, etteihän sitä miten voi arkina pyhäasussa esiintyä kun täytyy ahertaa itse kaikessa mukana. Vreneli oli niitä ihmisiä, jotka aina näyttävät siistiltä ja somilta tehköötpä he mitä työtä tahansa; jota vastoin, onhan niitäkin, jotka aina ovat kuin variksen pelättimiä vaikka he miten koettaisivat itseään tuhrautumasta varjella. Kysymyksillä ja joutavilla lörpötyksillä ei aikaa hukattu. Näytti siltä, kuin olisi tuolla tytöllä aina ylösnoususta saakka iltamyöhään ollut koko päivän työsuunnitelma täsmällisesti järjestettynä muistissa. Hänen ei tarvinnut juoksennella turhaan, hänen ei kuultu tolkkuavan: enhän minä nyt toki sitä luullut, en minä sitä tarkoittanut, ajatellut; mikä sitä nyt kaikkea muistaa kun on niin paljon muistamista. Ulin vallitessa ulko- ja Vrenelin sisätöissä kumpikin mielensä mukaan, toisiaan autellen ja töitä lomikkain sovitellen, kävi kaikki kuin tanssi. Jukka ihan motkotteli, että johan nyt on kumma ja johan nyt menee tässä pää pyörälle tällaisesta touhuamisesta. Sanoi että hyvillään hän on, kun muori taas tulee kotiin, hän ei pidä tällaisesta noidutusta lennosta. Eihän näin ehdi kunnolleen ajatellakaan, milloin ja miten mitäkin on tehtävä. Tämähän on kuin laskisi vuorelta alas täyttä laukkaa ilman ohjaksia tahi kuten nuo uusmuotiset valssit, joissa parit lentävät kuin sudenkorennot ja huiskivat kuin aikoisivat lentää suoraa päätä hornan tuuttiin.

Mutta muori, hän oli nyt Gurnigelissä, jossa Liisa viihtyi erittäin hyvin, vaikka hänen jalkansa olivatkin paleltua kylmän kesän ja hienojen kenkäin ja sukkain vuoksi. Vaivaloista oli matka hänestä ollut. Bernissä oli hän muuttanut pukua ruveten taivaansinisiin, mutta Riggisbergissä pälkähti hänen päähänsä, että hänen olisikin pukeuduttava mustiin, sillä musta puku näyttää muka niin hienolta. Ylhäiset rouvathan matkustavat näet usein täysmustissa silkkipuvuissa. Mutta kyyditsijä ei tahtonut päästää irti nuorista hänen matka-arkkuaan, vaan sadatteli häntä oikein sydämensä pohjasta sanoen, ettei hän nyt ikinä ollut nähnyt mokomaa hassua; rupeappas purattamaan matkakompeitaan Riggisbergissä! Ja kyllä hän nyt oli kulettanut ylhäisempääkin väkeä kuin nämä! Kyyditsijä ei totellut eikä Liisakaan herennyt vaatimasta, ja hän uikutti ja mankui niin kauan kunnes kuski sitten yhtäkkiä seisautti hevoset ja käski neittä astumaan alas rattailta, sillä tässä oli nyt niin jyrkkä mäki, että matkustajain oli kulettava siitä jalan ylös. Mutta Liisapa ei tahtonut totella, vaan yllytteli vielä äitiäänkin pysymään vain rattailla; sillä ajaakseenhan he muka olivat matkastaan maksaneet eivätkä juostakseen ja hyvää se tekisi vain tälle kuskille, joka oli raaka kaupunkilaisjätkä, kun saisi vedättää heitä mäestä ylös. Mutta muori oli liian järkevä emäntä kuullakseen Liisan neuvoja sellaisissa asioissa. "Ikinäni en ole istunut rattailla mokomassa vuoressa ja eiväthän hevoset sille mitä mahda, jos kuski on jätkä", sanoi hän. Ja muori laskeutui alas rattailta, mutta pistipä kuskin kouraan juomarahan jotta hänen tyttärensä saisi ajaa ylös mäestä; sen terveydelle kun oli vaarallista kävellä. Ja yksin vaelteli sitten muori otsa hiessä ja raskaasti läähättäen vuorta ylös usein pysähtyen ja raskaasti huoahtaen.

Gurnigelissäkös syntyi ilo, kun tuo taivaansininen Liisa sinne tulla tupsahti! Rouvat hymyilivät, virnakoivat hänelle ja tuskin jaksoivat hillitä itseään nauruun purskahtamasta edes sen aikaa, että nuo uudet tulokkaat ehtivät heidän näkyvistään sisään. Ja sisällä uudessa asumuksessa viivyttiin kauan, sillä paljon oli nyt matka-arkuista ottamista ja arkkuihin sullomista. Ja sitten kävelyllä nauroivat herrat heille ihan kursailematta. Ja muutamat viiksiniekat tulivat heitä aivan lähi, asettuivat seisomaan heidän eteensä molemmat kädet puuskassa, ellei toinen niistä kierrellyt viiksipiikkiä, ja kekottelivat siinä komeasti selkäkenossa ja iskivät toisilleen sankarillisesti silmää ja kumarrellen jäykin selin toistensa puoleen purskahtelivat nauruun ja lausuivat saksan, ranskan ja hollannin kielellä nerokkaita huomautuksiaan näistä uusista kylpyvieraista.

Kirjani koko, joka jo nyt on tullut paljon laajemmaksi kuin mitä sitä alussa aioinkaan, ei minun salli kertoa tämän merkillisen kylpymatkan yksityiskohdista aivan tarkalleen. Ainoastaan välttämättömimmät seikat mainittakoon.

Liisa herätti Gurnigelissä suurta huomiota ja hän oli ylen onnellinen, niin, hän oli aivan kuin taivaassa. Vain pari seikkaa ei häntä miellyttänyt. Hän ei voinut sietää sitä, että heidät pantiin syömään porvarispöydässä. Kun hän vain olisi saanut käsiinsä ompelijattaren, olisi hän puettanut itsensä oikein hienosti ja jättänyt äidin oman onnensa nojaan ja mennyt syömään herraspöytään. Ja monasti sanoi Liisa äidille, että häneltä menee ihan ruokahalu syödessä noiden raakain ihmisten joukossa, jotka ovat niin epäkohteliaitakin. Ne eivät ota huomioon ollenkaan hänen läsnäoloaan, kukin heistä pitää huolta vain omasta itsestään ja hotkii kuten ei muille saisi jäädä muruakaan. Toiseksi valitteli hän surkeasti, että hänen täytyy nousta niin aikaisin aamulla ylös juomaan terveysvettä. Ja ensimäisinä aamuina jäi mademoiselle sänkyynsä lojumaan. Mutta kun sitten herrat alkoivat häneltä kuulustella, että miksei neiti tule aamulla aikaisemmin ulos, on niin kovin ihana kävellä aamulla Schwartzbrünliin j.n.e., niin ei Liisa enää tahtonutkaan hukata näitä hyviä aamutilaisuuksia, vaan koetti nousta aamulla ajoissa ylös. Mutta vaikeaapa se nousu oli. Paljon pahemmin kuin äskettäin vuorta kavutessaan sai äiti nyt hikoilla koettaessaan saada häntä ajoissa hereille, jalkeille ja ulos.

Koko kylpypaikan miesväki liehi pian ken enemmän, ken vähemmän Liisaa, tutustuttuaan häneen ensimäisenä päivänä tanssiaisissa; sillä tanssitaito, sehän olikin Liisan vahvin puoli. Häntä siis tanssitettiin mielellään ja samalla kujeiltiin hänen kustannuksellaan.

Ensin luulivat herrat, että se on nyt taas kai vain noita tavallisia lukuhassuja, jotka ovat lukeneet liiaksi jos jotain sekamelskaa ja siksi jääneet tunnelmissaan hautumaan. He siis tiedustelivat häneltä ensin, mitä kirjoja hän luki? Pitikö hän Claurenista? Vai tunsiko Kotzebueta, Krameria, Lafontainea? Vai la Motte Fouquéta, Eberhardin Estetikaa ja Stapferin Rakkauden huokauksia? Mutta pianpa huomasivat he, että ei tule tuohesta takkia. Sillä Liisa ei yleensä lukenut mitään; sen jälkeen kun hän oli koulussa jättänyt käsistään katkismuksen ja Weltschlandissa kieliopin, ei hän ollut kirjaa avannut, tuskin allakkaakaan. Voipa epäillä, tokko hän olisi virheettömästi osannut lukea riviäkään. Hänen ajatuksensa ne askartelivat vain vaatteissa; omassa itsessään ne askartelivat, ruuassa ja naimisiin menossa. Hän ei siis noihin oppineihin puheluihin antautunut eikä edes teeskennellyt tuntevansa noita kyseltyjä herroja. Tämä sairaus ei häntä siis vaivannut. Pulassa olivat herrat nyt hetken, kun se valittu puheenaihe ei tepsinyt. Mutta sitten, tapailtuaan ensin jos mitäkin, hoksasivat he viimein, että Liisaanhan menee kehuminen! Ja nytkös he alkoivat häntä kehua. He kehuivat häntä niin julkeasti että heitä itseäänkin oikein hävetti. Mutta Liisa, hän nyt vain hekumoi onnesta ja älykäs emo sanoi hänelle monta kertaa:

"Mutta tyttörukka, miten sinä nyt tuollaista siedät! Hehän pitävät sinua ihan pilkkana. Usko minua, kyllä minä heidän ajatuksensa tiedän. Jos minulle ennen joku olisi tullut puhumaan tuolla tavalla, niin olisin läjäyttänyt häntä korville, läjäyttänyt niin että tuskin enää olisi uskonut päätä hartioillaan olevan!"

Mutta leikkiin tuli uusi käänne, kun saatiin tietää, että tuo rikinkeltainen kuvatus onkin vähintäin 50,000 guldenin perijä. Nyt katseltiin häntä aivan toisin silmin ja häntä melkein kunnioitettiin. 50,000 guldenia, par Dieu, se on paljon, se! Toistensa seurassa ollessa herrat kyllä yhä häntä selän takana pilkkasivat ja joka ilta tiedettiin hänestä kertoa uusia hassuja juttuja. Yhdelle hän oli luetellut, miten paljon hänellä oli eduksia ja alusvaatteita; toinen tiesi, mistä hän oli tilannut hajuvetensä; kolmas lateli kaikki Liisan sairauden tarinat; neljäs oli huomannut, ettei Liisa tiennyt, mistä valtakunnasta hän oli kotoisin. Mutta kun herrat olivat yksinään, niin ajatteli kukin heistä vain noita 50,000 guldenia, asettui peilin eteen, kiverteli viiksiään, tarkasteli itseään mahtavan tutkivasti ja ajatteli: pulska mies vielä, mutta ompa aika jo jotain yrittääkin. -- Ja jokainen suunnitteli nyt sotaretkeä noita 50,000 guldenia valloittaakseen. Täällä Gurnigelissä oli liiaksi väkeä, ei täällä sopinut niitä aikeitaan paljastaa. Mutta sittenpähän jälestä näkisi; täällä oli vain ensin kaikki varattava jo hyvälle alulle, koetettava päästä tuttavaksi ja väleihin j.n.e. -- Ja kun he sitten tulivat Liisan luokse, niin ei yksikään heistä enää koettanut ilveillä julkeasti hänen kustannuksellaan. Kukin koetti nyt näyttäytyä niin hyvässä valossa kuin mahdollista ja olla mitä kunnokkain mies. Kukin oli nyt onnellinen kun oli tutustunut neitiin ja toivoi tätä seurustelua yhä jatkuvan. "Missähän saisi kunnian neitiä jälleen tavata? Ja suvaitsisikohan neiti, että tulisin luoksenne vieraisille? Ja mitähän isänne ja äitinne sanoisivat, jos kerran tohtisin tulla heille pienelle murkinakeitolle?" j.n.e. Ja Liisa oikein hekumoi onnesta. Uskalsipa joku heistä silloin tällöin tulla laskettelemaan äidillekin koreuksiaan, mutta äitipä soi enintäin paritavuisen sanan heille vastaukseksi. "Se muija, se on _une béte_", sanoi herra silloin, "sellainen moukka hupsu." Mutta äiti vuorostaan tuumi tyttärelle:

"Kaikkien puheita sinä nyt kuunteletkin! En ikinäni ole nähnyt tuhmempia kuin nuo. Minulle ei heillä ole muuta puhumista kuin kyselevät: mitäs muka arvelen, tuleekohan nyt kaunis ilma, ja joko meillä on tehty heinä. Meidän poikakin toki on vähän älykkäämpi, osaa se nyt jotain muutakin lörpötellä kuin aina vain ilmaa ja puuta heinää. Mutta nämä, ne luulevat, että maalla ollaan niin tuhmia, ettei osata puhua muusta kuin ilmasta ja heinästä! Mokomatkin apinat!"

Sillaikaa kun nämä herrat tekivät näin suunnitelmiaan kaikessa hiljaisuudessa, kukin koetellen avata tulevaisuutensa tietä laiskan kankeasti ja kömpelösti kuten olivat sitä ennenkin tottuneet avaamaan, kukin synnynnäisen itserakkaasti ajatellen: eihän tässä mitä kiirettä ole, kyllähän minä sen aina vielä saan, -- sillaikaa menetteli muudan heitä älykkäämpi aivan toisin.

Hän oli Gurnigelissä oleskeleva puuvillakauppias, ja hirveän hieno mies hän olikin. Hänellä ei tosin ollut viiksiä, mutta hän kiilsi puhdasta kultaa, hänen kellonvitjansa kulisivat kuin kulkuset, hän tanssi kuin piru ja säksätti kuin harakka. Ja hänkös nyt osasi sekä äidille että tyttärelle mieliksi sipakoida. Äidille tiesi hän ladella kaikkien puuvillakankaiden ja -lankojen eri lajit, mikä oli hyvää ja mikä oli huonoa. Muori kuunteli hänen juttujaan ihan suu ammollaan. "Kumpa sellainen olisi aina mukana kun tekee ostoksia, niin hätäpäs käsissä", tuumi hän. Sitten puhui kauppias, miten suuret varastot puuvillaa hänellä on, miten monen tuhannen edestä hän sitä ostaa sieltä ja miten monen edestä täältä. Muorilta meni ihan pää pyörälle. "Jos ei tuo nyt ole hirveän rikas tahi kyki puhdasta kultaa, niin empä ymmärrä, mistä se niin paljon rahaa saa! Rikkaitahan me nyt tosin olemme mekin, mutta mistäpä me rahaa yhtaikaa niin paljon kopattaisi ja eihän sitä lainatakaan ilkeäisi, vaikka saisikin" --

Liisan kanssa lörpötteli kauppias vaatteista. Hän kiitteli Liisan leninkikangasta ja sen väriä. "Mutta minäpä tiedän", sanoi hän, "mistä saisi vielä parempaa. Ja minä tarjoudun teille tilaamaan millaista ikinä vain haluatte. Ja vakuutan teille, että sellaista mitä minä teille voin hankkia, ei ole yhdelläkään valtuusmiehen rouvalla koko Bernissä. Ja vaikka minulle tarjottaisiin sata louisdoria että hankkisin sitä muillekin, niin pitkälle nenälle saisivat jäädä! Ei se sadalla louisdorilla ole tehty! Sillä minä tahdon, että Elise neito on ainoa koko kantoonissa, jolla on sellainen puku." Hauskapa olisi nähdä, mitä Bernin tytöt sitten tuumivat, kun näkisivät Elisellä sellaisen puvun eivätkä itse voisi sitä kangasta saada. -- Ja kauppias osasi puhella Liisalle vielä Weltschlandistakin. Hän tunsi siellä joka paikan missä Liisa oli käynyt, tunsi tyystin joka kiven, kannon ja tiesipä kertoa Liisan sikäläisistä tutuistakin aivan kuin vasta eilen olisi sieltä tänne tullut. Ja Liisasta oli ihan ihme, kuinka hän ei ollut tätä kauppiasta kertaakaan ennen nähnyt siellä Weltschlandissa ollessaan.

Hänen kanssaan siis Liisan oli kaikkein luontevinta seurustella ja häneen hän luotti täydellisesti. Mutta viiksiniekoista piti hän sentään melkein enemmän.

"Näin paljon kauniita herroja", sanoi Liisa, "en vielä ikinä ole nähnyt yhdellä kertaa yhdessä paikassa. Ja ne kävelevätkin niin suorina ettei pirukaan niitä voisi koukistaa. Ja luulisi että niitä saa kohotella yhdestä jalasta ylös kuin hiilihankoa ilman että ne yhtään taipuvat."

Mutta puuvillakauppias ei ollut mikään tuhma mies, hän tiesi hyvin, että kun onni miestä lähestyy, niin ei saa tuumia viikkokausia antaako sen itseään potkia vai ei. Ja kun viimein taas tuli kaunis ilma, niin kutsui hän äidin ja tyttären kanssaan huviretkelle Blumensteinin kylpypaikkaan, joka on lähellä Gurnigeliä. Tuokos oli Liisasta mieleen, mutta muori kursaili. "Voisihan tuolla nyt kerran käydä Blumensteinissäkin", sanoi hän, "mutta se matka maksaa niin paljon; yksin hevonenkin on niin hirveän kallis. Kumpa saisi viheltämällä tänne parin hevosia meidän tallista, tai vain yhdenkin niistä kuudesta, niin hätäkös sitten."

"No siitä ei tarvitse huolehtia", sanoi kutsuja, "se nyt on sellainen pikku seikka, josta ei maksa vaivaa puhua. Tämä ilo on minusta niin suuri, etteivät nuo kustannukset merkitse mitään."

"Mutta kyllä minä sittenkin tenäisin vastaan", sanoi muori. "Kyllähän minä muuten, eivätkähän ne nyt ne kustannuksetkaan, ja maksaisinhan minä puolestamme; ja enhän minä sitä kielläkään, ettei minua moni kestinnyt kun olin nuorena tyttönä; mutta nyt minä olen liian vanha, en minä nyt enää lähde kestittäväksi."

Mutta puuvillakauppiaspa ei hellittänyt, vaan nauroi:

"No miksi ei? Tulkaa pois vain! Minä kyllä pidän ajopeleistä huolen. Teidän ei tarvitse muuta kuin varustaudutte valmiiksi lähtemään kello kahdeksan. Kunhan vaan ehdimme perille ruualle. Ja ruualta, siltä ei saa myöhästyä. Sillä Blumensteinissä, sielläpä vasta osataan tehdä hyvää ruokaa! Täällä, mitenkä ne täällä ruokaa tuhrivat! Paiskataan jotain kattilaan, kaadetaan vettä päälle ja sytytetään tuli alle, annetaan sitten kiehua niin kauan kunnes ruokakello soi; ja se se on sitten muka sitä ruokaa ja vieraiden täytyy siihen tyytyä vaikka nuo hötökset usein ihan rupeevat vatsaa vääntämään." --