Part 2

"Mutta isä", sanoi muori, "kukas sitten keittää murkinan kun sinä ajat kaikki kotoa?" "Ka", sanoi isä, "Annukka" (hänen kaksitoistavuotias tyttärensä) "saa pitää huolta ruuasta, hänenkin täytyy tottua talousaskareihin ja tästä on sille vielä iloakin. Ulin on jäätävä minun kanssani kotiin; ei tiedä, mitä voi tulla sille kantavalle lehmälle, se alkaa ehtyä ja näyttää jo hyvin levottomalta; vasikka voi tulla odottamatta, ja käy pahasti, jos ei joku ole saapuvilla." Näitä sanoja lausuessaan katsoi mies emäntään hyvin totisesti. Silloin johtui emännän mieleen, että isä kai tahtoo jäädä Ulin kanssa kahden puhellakseen hänen kanssaan. Sen vuoksi se nyt lähettää kaikki muut pois, jotteivät uteliaat tytöt olisi pälyävine korvineen tarpeettomasti kuulemassa. Ja muori käski tyttöjä kiirehtimään.

Varsin hitaasti ne liikuskelivat ja osoittivat päivänselvästi, miten vastenmielistä heistä oli mennä kirkkoon ja vastahakoista pestä ja sukia itseään näin aikaisin, sillä he pelkäsivät, tulevansa taas iltapäiväksi yhtä tuhruisiksi kuin nyt. Sileäksi ja punaiseksi hangattu iho voisi illalla taas näyttää keltaiselta ja tahraiselta. Pukeutuminen vartavasten kaksi kertaa päivässä ei toki ole tavallista talonpoikaistyttöjen elämässä, ei Jumalan kiitos! He katsahtavat vain enintäin niin usein kuin mahdollista peiliin, nähdäkseen missä kunnossa vielä ovat, tokko kihara otsalla yhä on kauniissa kiemurassa. -- Rengin asiat eivät myöskään olleet oikealla tolalla. Ei sanonut vielä ajaneensa partaansa, ja hänen veitsensä ei ollut muka terävä. Oli ajatellut, jättää tänä sunnuntaina parran ajamatta ja teroituttaa veitsensä sitten ensi viikolla. Mutta isäntä sanoi, että Hannu saa tällä kertaa ottaa hänen parranajovehkeensä ja ajaa partansa täällä tuvassa. Voihan hän itse ajaa partansa sitten jälestä päin.

Nämä käskyt olivat horjumattomat, mutta tukala oli niitä noudattaa. Muorin täytyi kymmenesti hoputtaa. Toinen tyttö ei tiennyt missä pesuriepu oli, toiselta olivat pyhäsukat hävinneet ja kun hän ne viimein löysi olkipatjan ja makuulavan välistä, näki hän kauhukseen, ettei hänellä ollutkaan parempaa nenäliinaansa eikä sitä löytynyt mistään. Se tyttö halusi melkein uhalla olla menemättä kirkkoon. Mutta toinen, jonka kanssa hän tänään sattumalta oli sovussa, varoitti häntä ja lupasi lainata hänelle oman nenäliinansa jos tarve tulisi, koskapa kirkossa ei sopisi pyyhkiä nenäänsä näppiin tai esiliinaan.

Emäntä oli jo kauan ollut valmiina. Hän oli sanonut Johannekselleen: "Jumalan haltuun" ja "älähän toru liian tylysti", ja oli kieltänyt Annukkaa panemasta liiaksi puita padan alle, liha oli näet nuoren lehmän lihaa ja kirkonmeno kestäisi ehkä kauankin, etenkin jos on kastettavia. Emäntä seisoi nyt oven edessä kahden lapsensa kanssa, joista toinen piti virsikirjaa, eivätkä piiat vieläkään tulleet. Toisen rintavaate ei tahtonut oikein sopia paikalleen ja toinen kihnutti yhä toista kenkäänsä, joka ei tahtonut tulla kyllin välkkyväksi. "Maikko" sanoi emäntä, "mene sanomaan niille, että minä lähden jo edeltä ja että heidän on tultava perästä ja ehdittävä kirkkoon ennen soittoa eikä pöllähdettävä jälestä kuin pyssynsuusta." Ja muori lähti komeasti edeltä, taluttaen somaa poikaa toisella, somaa tyttöä toisella kädellä. Pojan hatussa oli neilikka ja kaulassa punainen silkkiliina; tytön päässä kaunis rikinkeltainen hattu ja liivinkauluksessa kaunis kukkakimppu. Äidin komeassa rintavaatteessa keinui kaunis rosmariininoksa ja hänen kasvoistaan loisti oikeutettu äidinilo. Neljännestunnin päästä kiisi samaa tietä tyttöpari kasvot punaisina kuin keitetyt kravut. Yhtäkkiä seisattui isompi heistä ja kysyi: "Onko sinulla suolasäkki?" --"Ei", vastasi toinen, "minä luulin, että se on sinulla." -- "Vietävän suolasäkki!" sanoi edellinen, "joutaisi isäntä sen suoloineen syödä. Sinun täytyy mennä sitä hakemaan. Mutta juokse minkä ennätät, muuten pieksää emäntä meidät kun myöhästytään näin." Tuohan oli aivan "suuren maailman" tapaista. Emännöitsijä, -- kuten ensimäistä piikaa tavallisesti nimitetään, koska arvonimet keittäjätär, kamarineitsy, eivät sovellu talonpoikaisoloihin, -- oli unohtanut säkin kotiin ja alempiarvoisen täytyi se noutaa. Niinhän käy suuressakin maailmassa: kun ylempi tekee tyhmyyksiä, saa alempi ottaa syyn niskoilleen tahi ainakin korjata virheen.

Sillä välin oli isäntä saanut partansa ajetuksi ja oli käynyt tarkastuksella tallissa. Hän seisoi nyt räystään alla leveällä luhdilla, latasi tupakkaa piippuunsa ja tuumi mennä istumaan penkille tallin eteen ja siellä kolkuttaa Ulin sydämelle. Uli oli vielä näet tallissa. Kun isäntä siinä seisoi ja latasi piippuaan mietiskellen lain lukuaan, näki hän niin sanottujen berniläisten vaunujen poikkeavan tieltä taloon päin. Edessä oli komea hevonen kauniisiin helavaljaisiin valjastettuna, ajoneuvoissa oli väkeä aikuisia ja lapsia. Pian tunsi hän sisarensa, joka tuli langon ja kolmen lapsen kerällä heille. Yksi lapsista lepäsi vielä äidin rinnoilla. Sydämellisesti lausuen "Jumalan terveeksi" astui isäntä heitä vastaan, mutta ei voinut olla ajattelematta: olipa nyt paha onni kun muori juuri nyt sattui lähtemään kirkkoon. Kun sisar oli vaivoin laskeutunut alas korkeista vaunuista ja lapset samoin, kysyttiin, missä emäntä on. Ne ovat kaikki kirkossa, sanoi isäntä, mutta vieraiden pitää tulla vain sisään, pian ne palaavat. Hän vei heidät sisään, mutta eipä malttanut lanko olla menemättä talliin Ulin jälestä, joka oli ottanut hevosen vastaan, ei malttanut olla katsomatta, mihin se renki sen hevosen asettaa, miten sen riisuu ja sitoo kiinni eikä kuulematta tokko se sitä kehuu. Ja Uli kehui tosiaan. Häneltä oli nähtävästi nyt pudonnut aika paino sydämeltä, sillä hän oli hyvin huomannut isännän aikeet, ja kun ne nyt olivat menneet myttyyn, tuli hän ystävällisemmäksi kuin mitä oli koko viikkoon ollut.

Sisällä oli talonpoika käskenyt Annukkansa keittämään kahvia. Itse meni hän kellariin, kuori kerman, lohkoi juuston ja toi ne sekä suuren limpun leipää sisään ja antoi ne tytölle. Tyttö puuhasi aivan ahkerasti eikä ehkä olisi luovuttanut itseltään kokonaisesta kuninkaan valtakunnasta tätä tilaisuutta, jolloin voi näyttää äidille ja tätille, mihin hän jo pystyi. Pian olikin tehtävä suoritettu ja täti ei unohtanut ylistellä Annukkaa: riuska ja ahkera tyttö tämä oli, hyvää kahvia se keitti. Ei edes hänen Liisunsa olisi moiseen kyennyt, vaikka Liisu on sentään 27 viikkoa vanhempi Annaa. "Trini", sanoi isäntä sisarelleen, kun suurus oli syöty; "saarna ei lopu vielä kohtakaan ja sinä tekisit minulle mieliksi, jos valmistaisit pannukukkoja. Muori tulee hyvilleen kun palaa kotiin ja näkee että on tehty kukkoja! Voita on kellarissa, minä menen hakemaan." "Ei, Johannes, siihen en rupea", vastasi Trini. "Ei ole ollenkaan tarpeellista laittaa pannukukkoja enkä minä tee niitä mielelläni vieraassa pannussa ja muiden voista. En olisi itsekään hyvilläni, jos joku menisi minun voipyttyjäni kaivelemaan." "Sinä kursailet enemmän kuin meidän ruustinnamme", sanoi Johannes. Trini kysyi: "Miten niin, mitä se sitten teki?" Isäntä vastasi: "No, herra rovasti ja ruustinna kävivät tässä äskettäin meillä eikä muori silloinkaan ollut kotona. Ei se lähde monasti pitkäksi aikaa kotoa, mutta joka kerta kun se on poissa, näyttää tulevan vieraita. No, minä sanoin niille, että olen hyvin pahoillani kun ei vaimoni ole kotona ja että se tekisi heille pannukukkoja. Tiedänhän minä, että pannukukot ovat herraskaisista oikein harvinaista herkkua. Oo, hän kyllä paistaa pannukukkoja, sanoi ruustinna, pitää vain antaa voita, jauhot tietää hän jo mistä löytää. Ja eikös se mennyt ja paistanut pannukukkoja niin että koko kylä niiltä kärysi. No annas olla, sanoipa silloin muijani sanasensa kun tuli kotiin. Minä en olisi ollut niin nolo, vaikken olekaan ollut kotiopettajattarena Weltschlandissa."[3]

Trinin nauraessa meni isäntä ulos ja sanoi Annukalle: että pitää panna vielä enemmän lihaa ja vankka kinkku pataan, ja äidille on kaikki varustettava valmiiksi pannukukkojen laittamista varten. Annukka olisi touhunnut ja itse kernaasti valmistanut kukot näyttääkseen, että hän siihenkin pystyy, ja Jumala tietää, mihin Annukka vielä olisikaan ryhtynyt, ellei äiti onneksi olisi ehtinyt kiireeseen. Hän tuli hikiotsassa. Hän oli kaukaa nähnyt ajoneuvojen seisovan talon edessä ja heti johtui hänen mieleensä, mitä kaikkea hänen vielä oli tehtävä suoriutuakseen kunnialla murkina-ateriasta. Sekös lisäsi kiirettä ja tiellä ajatteli hän yhä ja yhä vain: kunhan ne nyt vain olisivat älynneet panna enemmän lihaa pataan. Vaikka sitä nyt miten haluaa, ei se siltä enene. Mutta eihän se pälkähdä ukon päähän ja Annukka on vielä lapsi. -- Ennenkun emäntä tuli tupaan, katsahti hän vielä patoja ja kun näki, että lihaa ja kinkku oli lisätty, oli hän aivan ihmeissään ja sanoi, ettei ollut uskonut moisen pälkähtävän kenenkään päähän. Kun tuvassa oli kauniisti tervehditty, sanoi Trini: "Mitäs olisit sanonut, Eisi, jos minä olisin tehnyt kuten teidän ruustinnanne ja mennyt kaivelemaan voipyttyjäsi? Johannes yllytteli minua." "No minusta olisit tehnyt ihan oikein", sanoi Eisi. Mutta sydämessään ajatteli hän kuitenkin, että hyvä oli, kun ei Trini niin tehnyt. Siitä olisi hän närkästynyt. Kyllä on Johannes monasti vielä ihan yhtä tuhma kuin naimisiin mennessäänkin, eihän sitä saa miesväen päähän älyä.

Kului päivällisaika pilaa laskien, syöden ja mukisten tyttöjen vuoksi, joita ei vain kuulunut kotiin suolasäkkineen. Iltapäivä vietettiin toisissa tuumissa. Lapset tekivät kaniinikauppoja. Johanneksen poika möi serkulleen tuhkanharmaan naaraskaniinin kolmella batzilla. Kun serkku veti esiin kauniin nahkapussinsa ja aikoi iloisin mielin pulittaa nuo kolme batzia, (sillä hän oli tinkinyt kokonaisen batzin ja luuli tehneensä oikein hyvät kaupat), näki Eisi sen ja tuli väliin eikä olisi sallinut että vieras siitä kaniinista maksaisi mitään. Hän sanoi, että heillähän oli kaniineja yli tarpeen, ne saavat vuodessa poikia ties miten usein ja hänen poikansa ei sovi ottaa ainoaakaan kreutzeriä vieraalta. Johanneksen poika, joka oli suorasti ja rehellisesti tehnyt kauppojaan eikä ymmärtänyt miksi kaniinia lahjoiteltaisiin (sillä hän ei ollut koskaan nähnyt isänsäkään lahjoittelevan lehmiä tai hevosia, vaan myyvän), pöllästyi pahoin ja itku tuppasi kurkkuun. Silloin rupesi Trini talon poikasen puolelle. Ei hänen mielestään pitänyt tehdä lainkaan tällä tavoin. Hän sanoi: kauppa kuin kauppa; on hävytöntä jos meidän poika ottaa kaniinin ilmaiseksi. Mutta kun Eisi piti päänsä (eihän se tekisi hänen poikansa säästöille sitä eikä tätä), myöntyi Trini viimein sillä ehdolla, että Eisin poika saisi pian käydä heillä. Vain sillä ehdolla saisi Trinin poika ottaa tuon tuhkanharmaan naaraan, mutta hänen olikin sitten annettava pikku Johannekselle vastalahjaksi jäniksenharmaa, pitkäkarvainen koiraskaniini. Heillä oli koiraita kaksi, ne olivat toisilleen vain kiusaksi. Kun pikku Johannes tämän kuuli unohti hän itkunsa ja se jäniksenharmaa koiraskaniini ilmestyi sitten hänen unelmiinsa niin usein kunnes hän sen tosiaan sai. --

Tiellä puutarhasta kasvumaille olivat Trini ja Eisi joutuneet sattumalta tähän kaupantekoon. Eisi ei tällä kertaa katsellut kasvimaitaan aivan yhtä iloisin mielin kuin tavallisesti. Maakirput olivat vaivanneet pellavaa ja liina oli kasvanut vähän epätasaisesti. Mutta Trini ylisti kaikkea kovin. Hän ajatteli tosin ylistäessään aika ajoin, että jos he olisivat olleet heillä, olisi ollut paljon kauniimpaa katseltavaa kuin täällä. Sellaisia kaalinkeriäkään kuin heillä ei täällä ollut lainkaan. Kun hän näki pellavan, ajatteli hän mielessään: Jumalan kiitos! tuo on paljon kehnompaa kuin minun pellavani. Kuitenkaan ei hän tätä sanonut, vaan virkkoi: paha kun maakirput ovat niin paljon tehneet vahinkoa; muuten olisi tuo kauniinta pellavaa, mitä missään tänä vuonna olen nähnyt. Hänen pellavansa oli muka paljon huonompaa. Mutta Eisi sanoi, että se tuskin voinee olla mahdollista. Varsin kauniit keltaiset nauriit saivat Trinin hieman kateelliseksi ja etenkin niitä hän ylisti ja sanoi, ettei hän ollut koskaan nähnyt sellaisia. Jos hän saisi tämän lajisia siemeniä, maksaisi hän niistä mitä tahansa; mutta ei tiennyt mistä niitä voisi saada. Eisi ei voinut muuta kuin sanoa, että kyllä hän antaa niitä Trinille, eikä ne maksa mitään. Trini vastasi, että kyllä hän maksaa mielellään. Vaan Eisi tuumi, että mitäs turhia ajatteleekaan! Kuitenkin hän mietti, että eihän sitä kukaan huomaa, vaikka hän sekoittaakin vähän toisia siemeniä joukkoon. -- Vihdoin suostui Trini ottamaan siemenet lahjaksi. Vastalahjaksi lupasi hän antaa Eisille sellaisia papuja, ettei tällä varmaankaan ollut niitä ennen ollut. Liskot tulevat yli puolen pieksun pituisiksi, ovat paksuja kuin peukalo, ja kuitenkin niin mureita, että sulavat suussa kuin sokeri. Eisi sanoi suuret kiitokset, mutta ajatteli kuitenkin mielessään: taitaapa puheessa olla vähän tinkimisen varaa. Eisi ei voinut ymmärtää, mistä Trini olisi saanut sellaisia papuja, joista hän ei ollut kuullut edes puhuttavankaan.

Sillä välin oli Johannes käynyt lankonsa kanssa tallissa ja näytellyt tälle komean karjataloutensa. Oli katseltu hevosia ja Johannes oli sanonut, että lanko saisi tarjota hänelle tästä tai tuosta niin ja niin paljon, eikä hän kuitenkaan myisi. Hänestä oli se ainakin kaksi louisdoria[4] enemmän arvoinen. Silloin oli lanko kierrellyt hevosia, tarkastellut ja kovin kehunut, vaan ei kuitenkaan malttanut olla noin vihjauksella näyttämättä, että silmät ne on hänelläkin päässä. Lujempi ruumis ei tuota ja tätä pilaisi, sanoi hän. Kun tähti olisi vähän pienempi, niin kyllä olisi pulska, sanoi. Ja jos korvat olisivat lähempänä toisiaan, niin antaisipa vaikka mitä tahansa. -- Tallista menivät he lehmiä katsomaan. Johannes luetteli, milloin mikin kantaa ja miten paljon lypsää ja miten paljon on maksanut ja miten tyytyväinen hän on varsinkin siihen. Langon silmään oli pistänyt etenkin yksi kaunis, nuori, musta lehmä. Kuten sivumennen otti hän lehmästä mitä tarkimman selon ja kysäisipä jo viimein sen hintaa. Johannes sanoi, että ei oikeastaan ole kaupaksi. Jos ei anneta niin ja niin paljoa, ei hän sitä myy. Lanko vastasi, että se hinta on liikaa. Se on tosin hyvänlainen eläin, mutta hän oli nähnyt vielä paljon pulskempia; se on tosin romupäinen eikä sillä ole kauniita neliskulmaisia utariakaan, mutta se poikii juuri sopivaan aikaan, samaan aikaan täytyy hänen jättää kahden lehmän lypsy ja hankkia sijaan uusi, josta saa maitoa, muuten nousee poru kotona. He hieroivat kauan kauppoja keskenään, hieroivat aina lantin riitarahaan saakka, mutta sitten ei kumpikaan tahtonut antaa perää ja kauppa jäi tekemättä. Sitävastoin tilasi lanko tästä lehmästä vasikan, jos se olisi lehminen. Ja Johannes lupasi antaa sen huokealla, saman hinnan paikkeilla, mikä silloin olisi käynnissä kaupoissa.

Niin oli iltapäivä kulunut ja Trini tuli hakemaan miestään ja kehoittamaan häntä lähtöön. Houkutellen väitettiin että vielä on kovin aikaista, heidän on vielä tultava tupaan ja kun Eisi yhä hätäisemmin maanitteli, niin suostuttiinkin. Sisällä oli valmiina oiva kahvipannu, voikukkura, kukkoja, kaunista valkeaa leipää, hunajakakkuja, kirsikkamuhennosta, juustoa, kinkkua ja imelää viiniä. Trini melkein kopaisi päätään käsillään ja kysyi: "Mikä Elsillä oikeastaan on mielessä? Mehän olemme juuri murkinoineet, täynnä ruokaa kurkkuun saakka, kylläisiä kai aina huomisiltaan? Kun te tulette meille, en minä voi teitä tällä tavoin kestitellä. En tiedä, mistä moiset herkut ottaisin." Mutta Eisi sanoi, että Trini häntä vain pilkkaa. Triniltähän Eisi oli kestityksen oppinut; Trinin luona ei koko päivänä niin pöydästä pääse. Kuitenkin löytyi sija parille kukolle tai voileivälle, kahvipannu päästi viinipullon paikalleen ja siitä nautittiin monien kursailujen jälkeen. Sanottiin sitten hyvästit ja noustiin vankkureihin, jotka jo kauan olivat odottaneet. Trinin täytyi kolmasti hypätä, Johanneksen pidellessä istuinta toisesta päästä kiinni, ennenkun pääsi ylös; sitten sullottiin ajoneuvoihin lapset, joiden taskuista vielä vehnäspalaset tirkistelivät, ja viimein nousi lanko itse rattaille. Ei ymmärretty, mihin hän oikeastaan sijoittuisi, ennenkun hän putkahti keskelle muita. Näytti kuin olisi ihmissyöjä siinä ajellut; sillä lapset joutuivat aivan piiloon hänen leveän vartalonsa taakse; vain sieltä täältä kurotteli pieniä käsiä kuten suoraan langon vatsasta.

Kun vieraissa käynti oli päättynyt, seurasivat järjestelypuuhat ja myöhemmin syötiin illallista kuten tavallista. Illallisella sanoi Johannes: "Muori, sinun on varustettava lyhty; Ulin ja minun täytyy vahtia tänä yönä lehmää, sillä se poikii ennen aamua." Uli sanoi: "Michelin Hannu on luvannut auttaa minua tänä yönä valvonnassa, ja jos rupeisi näyttämään pahalta, niin ennättäähän sittenkin herättää isännän." Mutta isäntä sanoi, ettei Ulin pidä ottaa Hannua avuksi. Isännästä ei ollut hyvä se, että vieraita renkejä käytetään tarpeettomasti ja lupaa kysymättä apuna. Michel tarvitsee itse huomenna Hannua ja joka päivähän tässä saa kokea, mihin se renki kelpaa, joka ei ole yöllä nukkunut. Tällä kertaa on hän itse alunpitäen läsnä, sanoi hän. Viime kerralla oli käynyt huonosti, voisi nyt tulla sama eteen. Ja Ulin täytyi ottaa isäntä toverikseen.

KOLMAS LUKU.

Pieni kouluutus öiseen aikaan.

Kun he olivat ripustaneet lyhdyn talliin, ja antaneet hevosille ruokaa yöksi, levitteli isäntä vielä olkia lehmälle, joka levottomasti sinne tänne kömpelehti eikä voinut maata. Sanoi vielä kuluvan parisen tuntia tälleen. He voisivat mennä ulos istuskelemaan penkille ja polttamaan piipun tupakkaa. Lehmä ilmaisisi kyllä milloinka sen aika lähestyy.

Oli lauhkean lämmin yö, puoleksi keväinen, puoleksi kesäinen. Vähin kimalteli tähtiä taivaan sinisessä meressä, raikkaat ilohuudot ja kaukainen ajelun kumina keskeyttivät silloin tällöin yön hiljaisuutta.

"Oletko sinä nyt tuuminut asiaa, Uli?" kysyi isäntä kun he istuivat penkillä tallin edustalla. Uli sanoi olevansa entisellään, mutta ei ollut kuitenkaan tällä kertaa vihainen. Kaikkeen ei sanonut voivansa myöntyä, mutta voihan tässä ehkä taipua jäämäänkin. Hänellä oli näet jo tuo nyt yleisesti käytäntöön otettu periaate, ettei saa koskaan ilmaista muille omia ajatuksiaan, muuten käyttäisi vastustaja tuota tietoa omaksi hyväkseen. Siitäpä johtuu tuo merkillinen levollisuus ja kylmäverisyys, jonka vuoksi valtiomiehet ihailevat talonpoikia. Mutta yleisyytensä ja käytäntönsä vuoksi on se tuhoisa periaate, joka saa sanomattoman paljon pahaa aikaan, eroittaa lukemattomia ihmisiä kanssakäymisestä, saattaa heidät toisilleen vihamieliseen asemaan ja tekee ihmisen samalla toisaalta kylmäveriseksi sellaisissakin asioissa, joissa pitäisi palaa pyhän innostuksen. Ja se muuttaa kylmäverisyyden välinpitämättömyydeksi, se tekee hitaaksi hyvään senkin ihmisen, joka rakastaa hyvää.

Onneksi oli isäntäkin kylmäverinen eikä pannut Ulin sanoja pahakseen, vaan sanoi: "Minunkin laitani on ihan kuin sinun." Isännällä ei ollut Ulia vastaan mitään erikoista, mutta tälleen ei voida asiaa jättää. Isäntä kyseli, kenessä tässä vika on? Eikö hän saa talossaan enää virkkaa mitään, jos haluaa jonkun kerran viikossa kuulla hyvän sanasen tai välttää näkemästä murjottelevaa naamaa? Uli sanoi, ettei hän sille mitään voi. Hän ei voi olla muun näköinen vaikka olisi miten ystävällinen. Jos hän on murjottanut, ei hän ole murjottanut isännän vuoksi. Hänellä ei ole mitään valittamista isäntää vastaan eikä yleensä muitakaan vastaan. Mutta hän on köyhä renki eikä saa käydä missään eikä iloita yhtään. Hänen pitää olla maailmassa vain kärsiäkseen ja jos hän kerrankin tahtoo unohtaa viheliäisyytensä ja pitää hauskaa, niin heti kaikki hyökkäävät hänen kimppuunsa ja koettavat häntä sortaa. Häntä polkee onnettomuuteen kuka ikinä vain voi. Ihmekö sitten, jos ei aina voi olla imelillä huulin.

Isäntä sanoi, että Ulin on toki tiedettävä, ettei hän koeta polkea häntä onnettomuuteen, päinvastoin. Uli itsehän suistaa itseään onnettomuuteen, eikä muut. Kun nuori mies antautuu huonojen tyttöjen peliin, on hän oman kovan onnensa seppä, eikä muiden. Isäntä sanoi tietävänsä hyvin, että jokainen lohduttelee itseään ja tuumii: ei tämä kohtalon isku satu minuun, vaikka muihin. Mutta johonkuhun se aina sattuu ja vaikka joku olisi päässyt pintehistä seitsemän kertaa ja toinen jäänyt hänen asemastaan ansaan, niin lankeaa hän itse siihen kahdeksannen kerran, siitä saa hän olla patentti. Mutta silloin kun ei vielä ole kiikkiin joutunut, nauraa vain kaikille vasten naamaa ja soimaa niitä, jotka siitä varoittavat. Ja kun vihdoin on siihen joutunut, ovat tietysti muut vikapäät ja haukutaan taas muita siksi etteivät he muka pelastaneet häntä onnettomuudesta. "Etkös, Uli, ole saanut pelätä jo kylliksi tämän yhden viikon aikana, että olet ansassa? Kyllä minä olen nähnyt, miten sinä olet paennut jokikistä naisihmistä ja luullut Anna Liisan olevan joka pensaan takana. Pelkosi vuoksi olet sinä antanut meidän ja meidän elukkaimme kärsiä. Monet palvelijat puskevat kaikki elämänsä vihat ja vastahakoisuudet isäntäväkeen tai heidän omaisuuteensa, lehmiin tai työkaluihin. Sinun tämänviikkoinen pelkosi johtui pahasta olostasi, ja siihen olet sinä yksin syypää. Sinulla olisi voinut olla yhtä hyvää ja pelotonta kuin meilläkin. Ei, Uli, sinun täytyy hylätä kehno elämäsi, sinä teet itsesi onnettomaksi ja sellaista harmia, jollaista olen saanut sietää sinun tähtesi tällä viikolla, en huoli enempää."

Uli sanoi, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa. "Häh, sepä on kummaa", sanoi isäntä. "Onko humalassa olo sitten hyvää? Ja sinun pelisi Anna Liisan kanssa ei myös liene kaikkein siistintä! Lienee kuudennessa käskyssä pantu arvoonsa." "Voi, on niitä vielä paljon huonompiakin ihmisiä kuin minä", sanoi Uli. "On niitä paljon tilallisiakin, joiden vertaiseksi minä en vaan tahtoisi lukeutua." "Sitä vastaan en väitä", sanoi isäntä, "mutta huono ihminen ei tee toista paremmaksi ja vaikkapa moni tilallinen olisikin juoppolallus tahika lurjus, niin ei asia lainkaan parane sillä, että sinä olet hutilus tai ehkä pahempaakin." "Pitäisihän tuota toki sallia ihmiselle vähän iloakin", sanoi Uli, "kukapa viitsisi elää, jos ei saisi enää lainkaan iloita." "Mutta, Uli, mitäs iloa siitä on, ettet voi koko viikkoon oleskella missään, ettei ole hyvä olla missään? Mitä iloa se on? Sehän saattaa tehdä ihmisen koko pitkäksi ijäkseen kurjaksi ja onnettomaksi? Sellaiset ilot ovat paholaisen houkutuksia. Niin, kyllä sinä iloita saat, joka ihminen tarvitsee iloa, mutta iloa hyvistä ja luvallisista asioista. Ihmiset tietääkin yleensä arvioida hyväksi tai pahaksi siitä, tuleeko hänen ilonsa hyvistä vai huonoista asioista."

"Niin, sinun on hyvä puhua", sanoi Uli, "sinulla on hyvä tila, avara ja lavea, sinulla on pilttuut täynnä kaunista karjaa, varastot tavaraa, ja hyvä vaimo, maan paraita naisia. Sinulla on kauniita lapsia; sinä voit iloita, sinulla on mistä iloita. Jos minulla ne olisi, ei minua haluttaisi lorvehtia, en haluaisi Anna Liisakaan. Mutta mitäs minulla? Minä olen köyhä poika, ei ole ainoaa ihmistä maailmassa, joka minulle toivoisi hyvää. Isäni on kuollut, samoin äiti, ja sisarukset pitävät kukin huolta vain itsestään. Kärsimys on minun osani maailmassa: jos minä tulen kipeäksi, ei minusta kukaan piittaa, jos minä kuolen, niin paiskataan minut maahan kuten koira eikä kukaan minua kujertele. Voi, ettei meikäläisiä lyödä kuoliaaksi jo maailmaan syntyessä". Ja tuo suuri, vahva Uli alkoi katkerasti itkeä.